Miss Lonelyhearts

Minusta on hauska katsella, mitä termiä eri blogien pitäjät käyttävät itsestään ja kollegoistaan. Seuraavan listan sanat esiintyvät lukemissani blogeissa eniten:

bloggaaja
blogaaja
bloggeri
blogisti


"Bloginpitäjä" olisi kai lähinnä alkuperäänsä, jos termi blog tulee sanasta weblog eli verkkolokikirja.  Verkkolokikirjanpitäjä tosin on aivan liian pitkä ja hölmönnäköinen nykypäivään sopivaksi, eikä bloginpitäjäkään oikein saa kannatusta.

Itse pidän listan sanoista eniten bloggaajasta, vaikka siinä on tuo suomeksi raiskatuille lainasanoille tyypillinen tarpeeton tupla-G.

Blogisti vivahtaa vahvasti turhalta snobismilta ja tärkeilyltä. Miksi täällä interverkossa pitäisi tärkeillä? Ei blogin pitäminen mitään varsin hohdokasta "työtä" ole! (Eikä hohdokkaan työnkään tekijän pitäisi tärkeillä, toim. huom.!)

I choose you!

Hurahdin kymmenen vuoden tauon jälkeen taas pelaamaan Pokémonia, ja heti ensimmäisillä peliminuuteilla sain aihetta hihkumiseen.

Ensimmäinen itse nappaamani taskuhirviö oli nimittäin suloinen, ovelan näköinen kissaotus, joka Pokédexin mukaan varastelee omistajaltaan tavaroita. Olion nimi on Purrloin!

Purr nyt tuo ilman muuta kehräävän kisun mieleen, mutta kuinka ovelaa saada nimeen varastamisen synonyymin homonyymi! To purloinhan on tavallaan hienompi termi varastamiselle, tuttu monelle ei-natiiville englanninpuhujalle varsinkin Edgar Allan Poen ihanasta etsivätarinasta The Purloined Letter.

Ekans ja Arbok ilahduttavat myös; peruskäärmeeltä näyttävä Ekans on vain snake väärinpäin, ja kobramainen Arbok on tietenkin kobra, mikäs muukaan.

Vulpixista hihkuinkin jo aiemmin sanan vulpine yhteydessä.

Hatunnosto pelien kääntäjille!

Sotaa ja rakkautta

Ei olisi varmaan erilaisempi kirjakaksikko voinut osua tämän viikon kirjoiksi!

• George R.R. Martin: A Storm of Swords. Part One: Steel and Snow Eeppisen fantasiasarjan A Song of Ice and Fire kolmas osa jaettiin useissa maissa kahteen osaan suuren sivumääränsä takia; Steel and Snow on ensimmäinen puolisko (kuten "part one"sta voi päätellä!). Teos kärsii voileipäilmiöstä: sarjan toinen kirja ja kolmannen teoksen jälkimmäinen puolisko ovat sen verran vaikuttavia, kliimaktisia hetkiä ja lukijaa ravistelevia tapahtumia sisältäviä, että kakkososan jälkimaininkeja käsittelevä, kolmannen kirjan loppua pohjustava kirja on auttamatta "huonompi" kuin vierustoverinsa hyllyllä. Kirja kärsii eniten tosin juuri vertailusta, sillä itsessään se kantaa tarinaansa eteenpäin melko hyvin, vaikkakin suurin osa tekstistä kuluu henkilöhahmojen rakentamiseen tärkeiden tapahtumien sijaan. Vastapainoksi tälle Martin tarjoaa lukijalle muutaman uuden henkilön (Jaime!), jonka näkökulmasta Westerosin maailmaa tarkastellaan; näin aiemmin varsin kaksiulotteisiksi jääneet hahmot lihallistuvat huomattavasti ja lämpenevät lukijalle. Ja eihän sarjaa voi lukea eteenpäin ilman Steel and Snowia! Kelpo kirja, joka vain jää huikaisevien siasrustensa varjoon.
• Allison Pearson: I Think I Love You Bieber-kuumeen ja muiden vastaavien superfanitusilmiöiden aikakauteen sopiva kertomus siitä, kuinka fanitus muuttuu ajan myötä, mutta muuttaa myös fania itseään monella tapaa. Pearsonin hahmot elävät menneisyyden pikkukylässä Walesissä, nykyajan suurkaupungissa ja reissaavat jopa Amöriikan mantereelle, mutta suurimmat matkat tehdään hahmojen sydämissä. Pikkutyttönä kaikkien muiden tavoin Petra fanitti suunnattomasti David Cassidyä, kaikkien sydämet sulattavaa teini-idolia. Aikuistuttuaan Petra muistelee lapsuuttaan omalaatuisten vanhempien, pienen kylän ja musiikkiharrastuksen kanssa, ja oudot sattumat johdattavat hänet tutustumaan Cassidystä kirjoittavaan toimittajaan. Jos teos olisi elokuva, se olisi auttamattomasti kliseinen romanttinen komedia, joten juonen kannalta tarjonta jää melko vähäiseksi. Hahmot ovat kuitenkin mukavat moniulotteisia, Petran lapsuus koskettavantuntuinen, ja Pearsonin rivien väliin kirjoittama pohdinta siitä, mitä fanitukselle tapahtuu, kun fani ja idoli vanhenevat, on ajankohtainen ja mielenkiintoinen mietinnänaihe. Kirjan suljettuaan lukijalle jää kuitenkin hieman pettynyt olo; tässäkö tämä oli?

The Edinburgh Dead -teos onkin melko mukavalukuinen! Minua miltei harmittaa välillä, että päivänvalon huvetessa pitää sulkea kirja, mutta minun tuurillani eteen astelisi pian jokin yöunet viikoiksi vievä kalmo, joten parempi olla varovainen.
Onneksi on muutakin luettavaa: Pussikaljaromaani on hurmannut minut täysin, ja A Storm of Swordsin toinen osakin pitäisi lukaista loppuun...

Nettietsivä

Vanhasta ET-lehdestä (numero 4/2011) löytyi oikea helmi:

"Käyn netimässä, totesi kainuulaisrouva ja kertoi etsivänsä tieto internetistä. Mikä uudissana!"

Aivan loistava termi! Pitääkin koettaa saada se omaankin sanavarastoon talteen. Googlettaminen / googlaaminen on niin brändikeskeinen ja ääntäminenkin menee aina vähän niin ja näin, kun vaihtaa äidinkielestä toiseen.

Bloggii

Minua ihmetyttää, kuinka paljon täältä interverkosta löytyy blogeja ja muita vastaavia sivustoja, jotka on kirjoitettu huomattavan huonolla kieliopilla.
Koska osaan vain suomea ja englantia ymmärrettävän paljon, olen kohdannut lähinnä silmiäkirvelevää teinienglantia ja "jotenkin vähän sinne päin" -suomea, mutta oletettavasti ilmiö on kaikkikielinen.

Tietenkään blogin, varsinkaan esimerkiksi muotia tai kynsilakkoja esittelevän, ei tarvitse roikkua epätoivoisesti kieliopin nipotussäännöissä kuten minä teen, mutta eikö olisi jo kirjoittajan, merkinnän aiheen ja lukijoidenkin kannalta parempi, että tekstiä ymmärtäisi ilman päänsärkyä?

Inhimilliset virheet toki ymmärretään ja suodaan kirjoittajille - itsekin tappelen yhä edelleen liian pitkien virkkeiden kanssa, vaikka siitä jo IB:llä purnattiin!, - mutta jotain yritystä pitää olla.
Blogi voi olla vaikka kuinka muikea ja mielenkiintoinen, mutta jos teksti näyttää tympääntyneen alakoululaisen kirjoittamalta, se työntää monia mahdollisia lukijoita kauemmas.

Blogi saa - ja mielestäni sen miltei pitääkin - olla persoonallinen ja kirjoittajansa näköinen niin kuviensa kuin tekstin puolesta. Panostamalla edes vähän tekstiin kirjoittaja antaa itsestään vaikutelman, että hän arvostaa lukijoitaan ja välittää aiheestaan.

Jos kerran pitää kirjoitustensa aiheista sen verran, että jaksaa näpytellä niistä merkintöjä ja ottaa kuvia, eikö myös välitä siitä sen verran, että panostaa tekstin asuun ja luettavuuteen?


Tämä merkintä ei ole suunnattu ketään tiettyä kohti. Kunhan tuli mieleeni ihmetellä asiaa!

Pata soimaa kattilaa, haha.



EDIT: Jokseenkin taiteellisen noloa, että tässä purnausmerkinnässä on koko blogin historian suurin määrä kirjoitus- ja kielioppivirheitä.
Näillä mennään tai ei mennä lainkaan, joten eipä itketä liikaa. To err is human (and to arr is pirate).

Mysteerejä, mysteerejä...

Toinen tämänkertaisista viikon kirjoista ei oikeasti ole trilleriosastolla kirjastossa, matkakertomus kun on, mutta enpä ole vielä törmännyt kaikenkattavaan vastaukseen siitä, mitä Irlanti ja irlantilaisuus ovat ja mikä niissä viehättää. (Asia johtunee varmasti kyllä siitä, että vastauksia on niin monia!)
Oli myös mysteeri, miksi nappasin sen kainalooni, kun aihe satuttaa kuitenkin jonkin verran yhä edelleen...

• Ville Zilliacus: Irlantia etsimässä Euroopan länsireunalla sijaitseva Irlanti on pienikokoisuudestaan huolimatta yksi maailman vaikuttavimpia kulttuurimaita: maastamuuttajia ja heidän jälkeläisiään löytyy vähän joka paikasta, tunnelmalliset irkkupubit ovat täällä pohjolassakin suosittuja, kirjallisuuden Nobel-palkinto on mennyt maahan tietääkseni useammin kuin mihinkään muuhun... Lista on pitkä. Silti on hankala selittää edes itselleen, mistä maan ja sen asukkien viehätys johtuu. Jutustelevan vaarin puhetyyliä muistuttavaa kerrontaa sisältä teos etsii vastausta tähän maan historian ja lähitulevaisuuden näkymien kautta tehden samalla maantieteellisen tutkimusmatkan. Irlantia etsimässä on mukavan monipuolinen nojatuolimatka: se sisältää ankeaa historiaa, vihreitä nummia ja urbaania kaupunkielämää ystävällisyydestään kuuluja irlantilaisia unohtamatta. Valokuviakin on, kuten matkakirjassa kuuluukin olla. Pidin kirjoittajan helpostilähestyttävästä puherekisteristä, ja nostan hattua sille, että hän oli hankkinut viisi muiden kirjoittajien esseetä täydentämään teosta niiltä osin, joiden asiantuntija hän itse ei ollut. Nojatuolimatkailuun on hankala keksiä kattavampaa, mukavampaa teosta.
• Agatha Christie: Kortit pöydällä Kuten aina, kun Poirot kutsutaan kylään/illanviettoon/lomailemaan, paikalla tapahtuu murha, jota hurmaava yksityisetsivä ryhtyy selvittämään. Tällä kertaa omalaatuinen "rikollisten keräilijä" on kutsunut bridgeillalliselle Poirot'n lisäksi joukon murhaajia, jotka ovat päässeet kuin koira veräjästä. Valitettavasti joku heistä surmaa myös isännän kesken rattoisan korttipelin, eikä lisävahingoiltakaan vältytä, kun pienet harmaat aivosolut kiristävät verkkoa surmaajien ympärille... Christien teoksista huokuu aina hurmaava vanhanaikainen englantilaisuus; hän on todellakin onnistunut siirtämään miljöön paperille. Tässäkin teoksessa Poirot selvittelee tapahtumia vanhanaikaisilla lääkärinvastaanotoilla, bridge-pelejä analysoiden, maalaiskartanossa vieraillen... Kortit pöydällä ei ole lempi-Poirot'ni (Hastingsin uupuminen vaikuttaa eittämättä asiaan!), mutta tarina on kyllä mielenkiintoisuutensa ja monipuolisuutensa ansiosta yksi parempia belgialaisherrasmiehen tutkimuksia.

Sain yhden ikuisuuksia kestäneistä lukemisistani loppuun, jee! Tai oikeastaan harmi, sillä nautin kovasti neljän musketöörin edesottamuksista - ja kuka voisikaan olla rakastamatta kaiken taitavaa Athosta? Myös A Song of Ice and Fire -sarja etenee miellyttävästi, vaikka kertomus aiheuttaakin ristiriitaisia tuntemuksia. (Seuraava teos on "ehkä valmis kahden vuoden päästä"?! Tuskaa!)
Jännitän muskettisoturien korvaajan lukemista, sillä teos sisältää lukemani mukaan zombeja. Kauhutarinat menevät yleensä auttamatta sietokykyni ylitse, joten saapa nähdä, mitä Edinburgh Dead -teoksen lukemisesta tulee...
Toisaalta selkäpiitä karmiva Lunar Park -kirjakin meni alas, sivu kerrallaan ja tsemppaavia lappusia apuna käyttäen.
Sivu kerrallaan!

Pitkät piuhat

Olen varmaan hiukan vajaaälyinen, kun vasta muutama kuukausi sitten tajusin, että damn pitäisi oikeastaan kirjoittaa damn', koska se on lyhenne sanasta damned. Vanhoissa kirjoissahan ihmiset aina kiroavat esimerkiksi ontuvaa hevostaan "that damned lame horse"!
Nykykielellä sama hoituisi kai muodossa "that damn fuck-footed horse"...

"Tiede on taikuutta, mutta sähköllä varustettuna."

Tiedättekö, mitä hippopotomonstrosesquipedaliofobiasta kärsivä pelkää?

Pitkiä sanoja.

Syvällinen otsikko tähän...

Viikon kirjoina on tällä kertaa hienoja mietteitä ja koskettava tarina, jee!

• Kahlil Gibran: Ajan virta Kokoelma sitaatteja Gibranin varsin kattavasta kirjavalikoimasta, jokaiselle vuoden päivälle yksi miete. Kirjan idean mukaisesti luinkin jokaisena vuoden päivän yhden mietteen ennen jokailtaista päiväkirjahetkeä. Mietinnöt vaihtelevat koskettavasta ja yksinkertaisesti sellaisiin astraalitajuntahommiin, että vaihtelua ainakin on runsaasti eikä kokoelma kärsi yksitoikkoisuudesta! Moni miete käsittelee Jumalan ja Kristuksen rakkautta ja filosofiaa, mutta löytyi joukosta useampikin ei-uskonnollinen tuumaus, joka koskettaa. Suurin osa teoksen korkealentoisista ajatuksista meni kyllä hieman meikäläisen pään yli "ei-kiinnostavuuden" takia, mutta tällä kertaa vika oli kyllä selkeästi lukijassa.
• Anna Quindlen: Se mikä on totta Päähenkilö on aikuinen, itsenäistynyt nainen, joka muuttaa takaisin kotiin hoitamaan syöpää sairastavaa äitiään tämän voimien hiipuessa. Isä luuhaa päivät ja joskus yötkin työpaikallaan töiden ja muiden naisten parissa, joten äidin ja tyttären suhde vahvistuu auttamattakin näiden viettäessä suurimman osan ajasta yhdessä. Käsistään näppärä äiti opettaa tyttärelleen askartelun ja ruoanlaiton salaisuuksia, mutta tarina ei kärsi näiden takia tai muutu Niksi-Pirkan romaaniversioksi. Naisten sopeutumisesta toisiinsa ja muuttuvaan elämäänsä kertova teoksen ensimmäinen osio on niin mukaansatempaava ja hienosti rakennettu, että lukija miltei hämmästyy toisen osan ilmoittaessa alustaan: mitä, eikö teos ollutkaan siinä? Toisessa osiossa puidaan mysteeristä kuolemaa ja etsitään syyllisiä perheen keskeltä, jolloin perheenjäsenten jo ennestään tulehtuneet suhteet huononevat entisestään. Lopulta mikään ei ole varmaa, paitsi se, mikä on totta. Teos oli ensimmäinen, jonka luin Quindlenin tuotannosta, mutta ihastuin heti hänen taitoihinsa kuljettaa tarinaa soljuvasti eteenpäin ja rikastuttaa sitä samalla kotoisilla, pienillä realistisilla yksityiskohdilla ja elävänoloisilla hahmoilla. Ihmissuhteiden ja tunteiden kuvaajana Quindlen on huikea. Haluan ehdottomasti lukea lisää hänen teoksiaan, mikäli ne ovat yhtä hienoja kuin tämä.

Jauhan vieläkin samoja teoksia kuin ennen; 1001 yön tarinoita on luettu vasta vajaat 400, Muskettisoturitrion (tai oikeastaan jo -nelikon) seikkailujakin on vielä vajaan viikon verran luettavana, ja sitaattikokoelmassakin olen vasta D-kirjaimen kohdalla! A Song of Ice and Fire -sarjan kolmannen teoksen ensimmäistä osaakaan en ole saanut loppuun, vaikka olenkin aivan täpinöissäni tarinasta.
Kurjaa, kurjaa... mutta pian saan monta teosta samaan aikaan loppuun! Eikä kai pitäisi valittaa, kun teokset ovat kuitenkin mielenkiintoisia, ja niiden kestäessä saan arvoimattomien kirjojen listaa karsittua edes hitusen lyhyemmäksi.

Osuva sitaatti

(Olenpas ottanut huonon kuvan. Siinä lukee Here is my lens. You know my methods. -Sherlock Holmes)

Kuva on Michael Simsin editoiman The Dead Witness -yksityisetsivätarinoiden kokoelman aloitussivulta.

Eikö olekin osuva sitaatti kokoelmalle, jonka yksi päähuvituksista on se, että lukija itse pääsee arvailemaan (tai jopa päättelemään) syyllisen?

Minä ainakin rakastuin jo tämän sivun kohdalla teokseen.