Karmivia naapuritarinoita

Viikon kirjoissa esiintyy tällä kertaa, kuten otsikko jo sanookin, karmaisevia tarinoita naapureista.

• Sofi Oksanen: Stalinin lehmät Oksasen debyyttiteos kertoo kahden naisen tarinaa: Katariina on virolaisnainen, joka suomalaisavioliiton avulla "pääsee pakoon" Neuvostoliiton ahmaisemasta Virosta. Anna taas on hänen moderni tyttärensä, joka rakastuu palavasti syömishäiriöönsä koettaessaan selvitä kahden kovin erilaisen maan kansalaisena muuttuvassa ympäristössä. Oksanen kirjoittaa varsin taitavasti, eikä aika- ja hahmohyppyjen sarjatulitus häiritse lukijaa. Puolessavälissä teosta herää kuitenkin kysymys: onko tässä teoksessa juonta? Stalinin lehmät tuntuu olevan enemmänkin kokoelma tilannenovelleja - luvut itsessään toimivat oikein hyvin ja ovat oivallista luettavaa, mutta hahmojen kehityskaari jää kovin lättänäksi. Juonellisesti odotin teokselta enemmän - osittain samoja aiheita käsittelevä Puhdistus on draamankaareltaan paljon hienompi teos. Kauniita lauseita, latteanriipaisevia ihmiskohtaloita ja  syömishäiriön pohtimista teoksessa kyllä riittää, eikä se ole missään nimessä huono tai tylsä lukukokemus. Osa GoodReadsin arvioijista totesikin, että kenties äidin ja tyttären tarinat olisivat toimineet paremmin omina teoksinaan. Tällaisenaan kirjaa vaivaa liika pysähtyneisyys, vaikka se itsenäistyvän Viron tarinaan sopiikin.
• Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri Lapseton, toisiaan syvästi rakastava vanha pariskunta muuttaa maalle omaan rauhaansa; he haluavat olla aivan kahdestaan. Pian kuitenkin heidän ainoa naapurinsa tekee itsestään oikean maanvaivan. Mies tunkee sisälle joka ilta ja istuu lähes täydessä hiljaisuudessa monta tuntia pariskunnan sohvalla, eikä välitä sen enempää kohteliaista kuin vihaisista pyynnöistä jättää rakastavaiset rauhaan. Mukaan sotkuun tulee vielä miehen kotiin jumiutunut kehitysvammainen vaimo, jota pääpariskunta säälii ja koettaa vapauttaa sanattomuudessaan julman miehensä käpälistä. Moderniin ranskalaistyyliin belgialaiskirjailijan teos on paikoin jopa absurdi ja inhorealistinen, mutta mitään ihmiskohtaloiden kammottavuudella mässäilyä teos ei ole. Lukijalle jää kirjasta hieman häiriintynyt, vaivaantunut, typertynyt, hiljainen olo. Teos kammottaa juuri siksi, että se voisi aivan hyvin olla totta.

Kuivapesu

Viikon kirjoina on tällä kertaa poikkeuksellisesti kolme teosta, sillä mielestäni oli parasta niputtaa Puhdistuksen molemmat versiot samaan arvioon.

Pahoittelen sekaantunutta julkaisuaikataulua; olen voinut huonosti niin henkisesti kuin fyysisestikin, eikä Oksasen teoksia näköjään ollut lainkaan helppo arvioida!

• Augusten Burroughs: Kuivilla Juoksee saksien kanssa -teoksesta tuttu Augusten jatkaa erikoisen elämänsä muistelua kertomalla parikymppisestä itsestään New Yorkin mainosmaailman ja lukuisien baarien säihkeessä. Menestys ja elämänilo nousivat nopeasti nuoren nousukkaan päähän, ja 25-vuotiaana Augustenille lätkäistiin ultimatum: vieroitus tai lopputili töistä. Vastentahtoisesti Augusten hankkiutuu alkoholivieroitukseen, joka meneekin yllättävän hyvin, mutta oikea taistelu alkaa vasta miehen palatessa normaalielämään. Vaikken ole koskaan kokenut alkoholismia, Burroughsin tapa kertoa riippuvuudestaan teki riippuvuudesta ja sen tuskista kovin tutun. Teksti iskee varmasti jokaiseen, joka on koskaan ollut jostakin riippuvainen. Tärkeätä kertomuksessa on myös Burroughsin lukijalle vyöryttämä epäonnistumisen tunne ja romahtaminen sekä siitä selviytyminen. Kuivilla ei ole mikään amerikkalainen perhe-elokuvan tarina, jossa kaikki onnistuu heti ruusuntuoksuisesti. Vaikka kaikki ei olisikaan totta ja vaikka useita kohtia on varmasti proosaa varten liioiteltu, teos puhuttelee niin sisältönsä kuin tekstinsä puolesta. Kuten edeltäjäteoksessa Juoksee saksien kanssa, Burroghsin teksti on melko kuivaa ja huumorintäyteistä, ja elävä kieli rouhevine sanavalintoineen pitää lukijan kiinnostuneena (tosin juoni itsessäänkin toimii, joten kiinnostuksenpuutetta ei tulisi ilmetä). Hahmovalikoimasta sanoisin sen verran, että runsas sivuhahmojen määrä oli hieman tuskastuttava ollessaan niin suuressa kontrastissa pienen päähahmojoukon kanssa, mutta toisaalta se sopii addiktiomuistelmaan. Ja jos lopussa ei lukijalla ole edes pieni möykky kurkussaan, pitänee ihmetellä tuliko teosta sittenkään luettua.
• Sofi Oksanen: Puhdistus (romaani)
  Sofi Oksanen: Puhdistus (näytelmä) Ajattelin pitkään, etten lue Puhdistusta lainkaan. En oikein muista edes, miksi: luultavasti olin Oksasen suurhypetystä vastaan ja ajattelin, ettei teoksen sisältö aiheena oikein iske. Kuvittelin Viron lähihistorian ja naisiin kohdistuvan monipuolisen väkivallan olevan järkyttävää luettavaa. Sitä se olikin, mutta Oksanen kirjoittaa siitä niin väkevästi ja rohkealla äänellä, ettei kirjoja malta laskea käsistään. Aliiden synkkä kertomus pitelee lukijaa vahvasti hyppysissään raaimpienkin kohtien läpi. Syy, miksi lättäsin sekä romaanin että näytelmän samaan pakettiin, on se, että mielestäni ne kannattaa lukaista peräkkäin. Kummassakin on nyansseja ja osia, joita toisesta ei löydy, mutta yhdessä ne rakentavat täyteläisemmän kuvan taustoineen ja puhumattomine ajatuksineen. Oli myös mielenkiintoista tutkiskella, miten näytelmä on lihallistunut romaaniksi. Toki teokset kannattelevat lukijan myös omillaan, sen verran hienon maailman Oksanen on rakentanut. En oikein viitsi kirjoittaa Puhdistuksesta pitkää juttua, koska se on ollut niin paljon mediassa esillä, että ihan korvista tursuaa, mutta ennen kaikkea siksi, että se on niin vaikuttava lukukokemus, että jokaisen tulee testata sitä itse.

Lukukierrossa on tällä hetkellä edelleen tuhannen ja yhden yön tarinoita, Bones-meininkiä Kathy Reichsin kirjan kanssa, ja hullua rakkautta selvitymisoppaan parissa.