Lue, lue, leppäkerttu

Käväisin perjantaiaamuna kirjastossa hakemassa sinne saapuneen varaukseni (yksi kappale Lady Gaga -kirjoja) ja palauttamassa viisi vanhaa lainaa. Käväisin samalla alakerrassa pyörähtämässä, ja totta kai ennen ulosmenoa piti vielä kierähtää sarjakuvahyllyjen vierestä... Palasin kotiin seitsemän uuden kirjan kanssa. Jokin ei nyt taas mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti.

"Onneksi" olen sairaana, joten voin hyvillä mielin löhötä sohvalla ja lueskella niin paljon kuin jaksan.

Viime viikollakin sain luettua muutaman kirjan, joten minun ei tarvitse keksiä sattumanvaraista vanhaa viikon kirjaa, jota kehua/haukkua teille. Jee!

• Gabriel García Márquez: One Hundred Years of Solitude Luin tämän aika lailla tasan neljä vuotta sitten suomeksi, ja joko vika oli käännöksessä tai omassa päässäni, mutten millään meinannut pysyä kärryillä samannimisten eri henkilöiden touhuissa. Nyt ongelmaa ei ollut lainkaan; liekö lukukieli sitten niinkin tärkeä seikka tällaisissa teoksissa? Teoksen kieli hurmaa kyllä muutoin sekä suomeksi että englanniksi; tarinan maagisrealismi näkyy jopa sanavalinnoissa ja virkerakenteessa. Kertojan rekisteri on aivan mahtava; jutustelevainen, mutta ei epäasiallinen. Kerronnan ajoittainen aikahyppely eteen- tai taaksepäin tukee teoksen unenomaisuutta, mutta ei häiritse. Kirjaa on hieman hankala arvioida, sillä se on niin kekseliäästi kirjoitettu, hyvin rakennettu ja hahmot ovat toistuvista nimistään huolimatta miltei kaikki dynaamisia yksilöitä, että teos ansaitsee lähestulkoon ainoastaan loisteliaita kehuja. Teos taitaa löytyä miltei kaikilta lue nämä kirjat ennen kuolemaasi -listalta, eikä ihmekään. Lukijalle jää teoksesta häkeltynyt fiilis, sekä häiritsevän upean tarinan että ihailtavasti soljuvan kielen vuoksi.
• Stephenie Meyer: The Short Second Life of Bree Tanner. An Eclipse Novella Minulta meinasi mennä maku kirjaan jo alkupuheen aikana, kun Meyer kehuskeli itseään loistavaksi kirjoittajaksi. Luin teoksen yhdeltä istumalta ihan siitä syystä, että tiesin, että jos jätän sen kesken, en enää halua jatkaa. Teos ei sinänsä ole huono - hahmot ovat ihan OK ja juoni seuraa hyvin Eclipsen tapahtumia Breen näkökulmasta - mutta koko Twilight-sarja on samaa höttöä, ja teosten kielessä on vain jotain, joka ei yksinkertaisesti toimi. Teksti jättää lukijan ulkopuoliseksi minä-muotoisesta kerronnasta huolimatta. Sarjasta pitäneille tämä kirja tosin on varmasti hyvää luettavaa (mielestäni ehkä sarjan paras kirja, jo ihan siitä syystä, ettei Bella Swan ole äänessä). Kuten kaikki Meyerin kirjat, parempi englanniksi kuin suomeksi.
• Hugleikur Dagsson: Naura, pervo, naura! Nopealukuinen pikku teos täynnä yksiruutuisia hupipiirroksia islantilaisen mustaakin mustemman huumorin taiturilta. Nimensä mukaisesti teoksen piirrokset sisältävät kieroutuneita vitsejä, eivätkä kaikki jutut naurata. Onneksi huumoria revitään niin monesta asiasta, että ainakin pari piirrosta saa lukijan kuin lukijan pyrskähtelemään. Dagssonin vahvuus on hellyyttävän yksinkertaisesti piirretyissä hahmoissa - monesti piirroksen vitsi ei ollut hauska, mutta hahmojen ilmeet ja olemukset saivat minut silti hekottelemaan. Tämä ei kuitenkaan ole Dagssonin paras julkaisu.
• ed. Angela Carter: Angela Carter's Book of Wayward Girls and Wicked Women Novellikokoelma taitavilta, mutta melko tuntemattomilta naiskirjoittajilta ympäri maailmaa. Useat tekstit ovat yllättävän vanhoja; teoksesta löytyy jopa sata vuotta sitten kirjoitettuja tekstejä vahvoista, kyvykkäistä naisista. Kokoelman punainen lanka on nimensä mukaisesti kierot tai kierosti käyttäytyvät naispuoliset hahmot, mutta siihen yhteneväisyydet sitten jäävätkin. Oli ilo lukea niin monipuolista kokoelmaa - tein kirjan aikana ainakin kaksi nojatuolimatkaa maapallon ympäri! Löysin myös monta uutta kirjailijaa ja teosta, joihin aion tutustua. Jotkin teksteistä olivat ajoittain hieman kuivia, mutta eivät tylsistyttäviä, ja voin vain suositella kirjaa kaiken sen sisältämän taidon, kauneuden ja monipuolisuuden vuoksi. Teos on kuin kokoelma naisia - ottakaa sanoma miten haluatte.
• Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts Tämä teos sisältää yhden huonoimmista esipuheista, jonka olen koskaan lukenut. Koskaan. Siinä ei ollut päätä eikä häntää, ja se hyppi asiasta toiseen kuin ADHD:sta kärsivä elohiiri. Onneksi itse teos on paljon parempi; esipuheen kirjoittaja väitti, että se on lyhyydestään huolimatta täynnä asiaa ja että yhtä ainuttakaan lausetta ei voisi leikata siitä pois... Pyh! minä tuhahdin ja aloitin lukemisen - ja kuinka ollakaan, olin aivan samaa mieltä esipuheen kanssa. Teksti on tiivistä ja ajoittain jopa niukkuudestaan huolimatta raskasta, mutta ei epämiellyttävällä tavalla. Kertomus on jaettu lyhyisiin lukuihin, jotka tuntuvat ikään kuin irtonaisilta novelleilta, paitsi että ne kertovat kaikki jatkuvaa tarinaa. Myös loppu oli kaikessa yksinkertaisuudessaan huikea, hienosti tehty. Annan plussaa myös siitä, että päähenkilöä puhutellaan teoksessa ainoastaan nimellä Miss Lonelyhearts (vaikka hän onkin mies).

Katsoitteko Englannin kuninkaallisia häitä perjantaina? Eikö ollutkin kaunis morsiuspuku! Ja kirkko oli aivan uskomaton, sekä itsessään että koristeluineen. Tuntui aivan kuin olisi astunut ajassa 500 vuotta taaksepäin. Näin sieluni silmin Tudor-suvun häitä ja monet, monet kruunajaiset. (Tosin minun tuurillani saan viiden minuutin kuluttua selville, ettei mikään näistä kuvittelemistani ole tapahtunut kyseisessä kirkossa.) Kate Middletonista tuli kovasti mieleen Katariina Aragonialainen, joskin se voi olla juuri lukemani Philippa Gregoryn kirjan takia...

Häiden kunniaksi (ja koska Iso-Britannia on selkeästi salainen kotimaani) haluaisin tietää, mikä on lempikirjasi brittikirjallisuudessa.
Valikoima on lievästi sanottuna laaja, mutta tuleeko mieleen mitään ylitse muiden? Kenties jokin Harry Potter, tai jokin etsiväseikkailu? Tai ehkäpä Tennysonin, Keatsin tai Shakespearen runoelma? Roald Dahlin tai Rudyard Kiplingin tai C.S. Lewisin lastenkirja? Ehkäpä Nalle Puh tai Liisa ihmemaassa? Hoitaako vanha kunnon Jeeves homman kotiin?

Itse en osaa edes vastata, pitää miettiä asiaa... Sanoisin varmaankin kuitenkin Harry Potterin, joko Chamber of Secretsin tai Half-Blood Princen, koska ne ovat muutenkin lempikirjojani ja lisäksi jokainen lukukerta Potterien parissa on kuin lentäisi taikaiskusta Brittein saarille.

Kaikki ehdottamani teokset ja kirjailijat ovat kyllä aivan kärkikastia, joten kysymys ei todellakaan ole helppo.


Tällä hetkellä minulla on ilokseni parikin brittikirjaa kesken: P.G. Wodehousen The Jeeves Omnibus I, joka on niin perusbrittimeininkiä, että what-ho! kuten Bertie Wooster aina hihkaisee, ja Philippa Gregoryn The Other Boleyn Girl.

Rakkautta ja hoitovirheitä

Tässä ovat viime viikon kirjat. Juoksevina teemoina tällä kertaa näyttävät olleen rakkaus, rakastamisen vaikeus ja elämän yllättävät käänteet.

• Stephenie Meyer: Breaking Dawn Sain viimein vihdoin tämän luettua! (Kyllä, virke ansaitsee huutomerkin.) Luulen, että se, mikä eniten hidasti lukemistani, oli oma pääni; hyvin harvoin aiemmin olen ollut niin vastentahtoinen avatessani kirjaa kuin tämän kanssa. Selkäpiitäni karmi, kun ajattelin, voi, pitäisi lukea Breaking Dawnia eteenpäin taas... Sarjan lukeminen suomeksi ennen englanninkielisiä oli huono idea; suomenkieliset käännökset - Aamunkoi varsinkin - olivat niin karmeita, että niistä jäi henkisiä arpia. Englanniksi koko sarja on jonkin verran parempi (jopa Breaking Dawn). Ei paljoa! Mutta jonkin verran. Ne ovat luettavampia. Siinä missä sarjan kolme ja puoli ensimmäistä osaa ovat OK, Breaking Dawn sukeltaa syvälle mutaojaan sekä laadun että sisällön puolesta. Tarina vaikuttaa konservatiivisesti kasvatetun teinin päiviunista revityltä: kaikki rakastavat kaikkia ja kaikki sujuu hyvin ja kirjan lopun "taistelu", kaikesta etukäteen rakennetusta jännityksestä huolimatta, on suunnilleen suurin pettymys ikinä antikliimaksien laajassa valikoimassakin. ... Ja sanooko se mitään kirjan hahmoista, että lempihahmokseni muodostui Aro, yksi "pahiksista"? Edwardista, Jacobista ja eritoten Bellasta on kaikista tullut höperöitä perheihmisiä, ja loput susista ja vampyyreistä ovat vain vähän enemmän kuin liikkuvia taustakuvia. Jos Harry Potterin epilogi oli luotaantyöntävä ja olisi ollut parempi jättää kirjoittamatta, tämä koko kirja on Twilight-sarjan epilogi. Ja rakkaat ihmiset, jos teidän on pakko lukea tämä, tehkää se englanniksi (tai muulla taitamallanne kielellä). Suomalainen käännös todellakin jättää teidät pelokkaiksi ja arpeutuneiksi, kysellen itseltänne yhä uudelleen, "Kuinka voi olla olemassa näin huono kirja?" Englanninkielinenkin toki on vain niin ja niin paljon parempi. Muut osat sarjasta, vaikkakaan eivät kehuttavia, ovat nautittavia höyhenenkevyitä teoksia, jotka saavat kenen tahansa emon tai romantikon sydämen hieman huokailemaan, mutta tämä? Ei. Ei. Teitä on varoitettu!
• Riku Korhonen: Lääkäriromaani Tämä oli... Minulla on hyvin sekava mielipide tästä kirjasta. Joissakin kohdissa teksti tuntui hyvin pakotetulta ja ei ollenkaan hyvältä, ja toisissa kohdissa kaikki soljui hienosti ja teksti oli niin täynnä tunteita, tasoja ja merkityksiä, että miltei jäin sanattomaksi. Tarinan minäkertoja on suunnaton, ajoittain äklöttävä kusipää, mutta omalla tavallaan silti jokseenkin pidettävä. Pidin myös tavasta, jolla kertomus kulki eteenpäin ja jolla minäkertojasta tuli itsekeskeinen, välinpitämätön kusipää sen avulla, että hän koetti epätoivoisesti auttaa tyttöystäväänsä selviämään tämän surusta. Teos ei sisällä mitään kunnollisia selityksiä prosessista ja sen syistä, mutta toimii silti. Ja voi mitä kauneutta ja oivallusta tyttöystävän surussa oli, hänen murheessaan ja tavoissaan olla käsittelemättä sitä. Olen aina ihastuksesta ympyräisenä, kun joku osaa pukea tuollaisia asioita ja tunteita sanoiksi - ja tässä kirjassa sanat ovat olemassa, mutta rivien välissä. Se on siinä mielessä toki harmi, että näin vain suruun tutustuneet osaavat kaivaa merkityksen ja kuvauksen esiin painettujen sanojen alta, mutta toisaalta, kykenisivätkö "muut" edes ymmärtämään niitä täysin, vaikka ne olisivatkin selkeästi esillä sivulla? Teos on ovela sekoitus Amerikan psykoa (tosin lievempänä) ja monia moderneja kotimaisia teoksia, joissa kuvaillaan raa'an kauniisti nykyaikaa ja elämiämme siinä (tosin yhdessä kohdassa minulle tuli voimakkaasti mieleen ruotsalainen Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä). Teos ei ole parhaita lukemiani kirjoja, mutta olin kyllä melko lailla liimaantunut tekstiin lukiessani sitä. Vaikka lukiessa saattaisi tuntua siltä, lukuaika ei mene hukkaan tämän teoksen kanssa.

Mistä kotimaisista kirjoista sinä olet pitänyt, tai mikä on tehnyt sinuun voimakkaan vaikutuksen?