Töttöröö.

Luen usein blogeista ja artikkeleista paheksuntaa siitä, kuinka televisio ja elokuvat vievät ihailijoita kirjoilta. Ikään kuin ihminen ei muka voisi pitää elokuvista ja lukea silti myös kirjoja...

Tuntuu siltä, että nämä paheksujat unohtavat kolikon toisen puolen - kenties jopa tahallaan.

Ihastuin itse vuonna 2007 YLEn näyttämään Kotiopettajattaren romaani -minisarjaan ja ahmin teoksen innolla heti sarjan nähtyäni. Myöhemmin sarjan tullessa uudelleen televisiosta hehkutin sitä niin, että äitini ja siskonikin katsoivat sitä (ja jäivät koukkuun). Ilahduttavinta oli kuitenkin se, että siskoni pyysi kirjaa lainaan voidakseen lukea sen.

Teini-ikäinen, lähinnä meikeistä, vaatteista ja ulkonäöstä välittävä sisareni tahtoi hienon minisarjan ansiosta lukea kirjan, jota oli aiemmin haukkunut tylsäksi!

Ja katsokaa vain tilastoja esimerkiksi elokuvasarjojen Harry Potter, Twilight ja Nälkäpeli jäljiltä. Moni on innostunut elokuvasta pidettyään lukemaan myös alkuperäiskirjan, tykästynyt siihen ja alkanut lukea enemmänkin huomattuaan kirjojen olevan paljon muutakin kuin tylsiä, kuivia luentoja.

Sitä paitsi välillä on mukava katsella valmiiksi visualisoitua kerrontaa. Toisinaan taas on mukavampi kuvitella ne itse. Tilanteet ja olotilat vaihtelevat, miksei siis myös se medium, jolta hakee viihdykettä ja informaatiota?

Voisimmeko siis please lopettaa elokuvien ja televisiosarjojen parjaamisen ja keskittyä niiden hyviin puoliin?
Minun mielestäni mikä tahansa, mikä inspiroi edes muutamaa ihmistä tarttumaan uuteen tuttavuuteen kirjaan, on hyvä asia. Ei; se on hieno asia.

... Kirjoittaa ihminen, joka odottaa käsiään taputellen postissa kotiin saapuvaksi Harry Potter Wizard's Collection -boksia. Heh.

Missä muusani on

Eli inspiraatiosta ja motivaatiosta on edelleen puhe, kuten edellisessä merkinnässä uhkailin.

NaNoWriMo liittyi merkinnän aloitusaiheisiin eli juuri motivaatioon ja inspiraatioon (tai niiden tuskastuttavaan puutteeseen) siksi, että olisin mielelläni kuullut NaNoWriMoon osallistuvilta tai sen aiemmin kokeneilta lukijoilta, millaista on, kun tekstiä ei vain synny.
Vai kykenettekö te kirjoittamaan silloinkin, kun "ei vaan yhtään huvita"?

Toki normaalielämän kirjoitustilanteissa voi usein antaa tekstin olla ja odottaa parempaa hetkeä, mutta deadlinen lähellä ainakin itse vain tuskastun yhä enemmän ja enemmän, jos tekstiä ei tule vaikka kuinka pusertaisi. NaNoWriMoa en ole kokeillut, joten en voi jakaa kauhutarinoita tuosta aiheesta teille, mutta muistan elävästi lukioajoilta ne viimeisen yön tsemppaukset, kun aamuviideltä sai vihdoin printattua esseen useiden tuntien pään näppäimistöön hakkaamisen jälkeen. Se ilo ja riemu, että tekstin oli saanut ulos sen kovista vastusteluista huolimatta, oli suurempi kuin väsymys, joka painoi silmäluomia aamukahdeksalta koululla.

NaNoWriMossa minua kai huolettaa eniten juuri se, että jos ei jonakin päivänä kirjoita, pitäisi seuraavana päivänä periaatteessa kirjoittaa tuplamäärä sanoja, jotta deadlinen täyttyessä olisi se 50 000 sanaa kirjoitettuna. Minun pääparkani ei kestäisi sellaista painetta ja "pakkoa" saada joka päivä yli tuhat sanaa ulos. Viitaten edelliseen merkintään, en ole kuin Sylvia Plath ja nimettömäksi jääneet kirjailija ja postimies.

Kun nyt kirjoitan, saan kirjoittaa silloin kun minusta tuntuu siltä. Kun minulla on motivaatiota kirjoittaa. Kun minua inspiroi jokin. (Ja jos ei ole motivaatiota ja muusa kuorsaa ullakolla, se ei haittaa - ehkä huomenna on eri tilanne. Tänään voin vaikka lukea, jos kerran kirjoittaminen ei suju sutjakkaasti.)

Mikä sitten motivoi kirjoittamaan? Mikä herättää muusan?

Minulle ainakin se, että saan puhua projektistani (on se sitten tämä blogi tai vaikkapa työn alla oleva "kirjani") ystäville ja tutuille, on hyvin tärkeää. Mitä enemmän innostun selittämään esimerkiksi juonikuviota ja lukijalle jättämiäni kerronnallisia aukkoja ja mitä enemmän ystäväni reagoi positiivisesti tai jopa innostuneesti kertomaani, sitä suurempi on myös haluni päästä koneen tai paperin ääreen suoltamaan sanoja ulos. Saatan käydä kahvilla kaverin kanssa, kertoa hänelle suurpiirteisesti mitä kirjaan tulee, ja hänen myönteisen reaktionsa takia istun kotimatkan nenä bussin ikkunassa kiinni ja "kirjoitan" tekstiä auki päässäni. Mietin sanavalintoja ja tekstin rytmiä, lukijan näkökulmaa kertojan näkökulmaan verrattuna, tai vaikka pieniä yksittäisiä kohtauksia tarinasta auki.

Eräs toinen hyväksi koettu keino saada muusa aktiiviseksi on pelata jotakin hyvin vähän suoranaista aivotoimintaa vaativaa tietokonepeliä. Juoniskeemoja ja hahmoviritelmiä voi rauhassa pyöritellä harmaissa aivosoluissa samalla, kun pamauttelee timantteja mäsäksi tai syöttää sammakoille kärpäsiä. Omia suosikkejani ovat, kuten ehkä jo arvasitte, Bejeweled 2 ja Pocket Frogs - molempien äärellä on syntynyt tuhansia rivejä tekstiä. Hyvää tekstiä? Siitä voi olla montaa mieltä - joskus on, joskus ei... Toisinaan tärkeintä on kuitenkin vain saada tekstiä ulos (jos deadline ei pureskele jo takapuoltasi); sitä voi muokata rauhassa myöhemmin. Eräs proosakirjallisuuden kirjoittamisen tunnetuimmista ohjeista on vain kirjoittaa; muokkaus, korjailu ja viimeistely tapahtuu vasta myöhemmin. Mitään ei voi korjata ja parannella, jos tekstiä ei ole lainkaan olemassa!

Tietenkin on myös tärkeätä kokea olonsa hyväksi kirjoittaessaan. Jos potee päänsärkyä tai on sairas tai esimerkiksi vieraassa ympäristössä, ei luultavasti kykene tuottamaan samanlaista tekstiä kuin normioloissa. Keskittymiskyky herpaantuu, ja siitä puolestaan seuraa turhautumista ja vaivaantumista, ja siitä on hyvin hankala päästä loppuun asti.
Itse en pysty edes päivittämään tätä blogia muilta kuin omalta koneeltani, koska en ole tottunut muiden koneiden näppäimistöihin ja se ärsyttää suunnattomasti ja vie kaiken huomioni. Ei tämä teksti varmasti ole nytkään täydellistä, mutta on se piirun verran parempaa kuin jos murahtelisin näppäimistölle puolet kirjoitusajasta...
Tämän vuoksi yleensä ollessani tilanteessa tai paikassa, jossa kirjoittaminen ei syystä tai toisesta onnistu, suunnittelen päässäni kirjoitustöihin liittyviä asioita, jotta niitä ei tarvitse pohtia enää kirjoittamisen ollessa taas mahdollista.

Bussissa haaveilu on aina hauskaa! Kuinka tunnelmallista onkaan talven pimeässä, iltapäivän ruuhkassa köröttelevän bussin kyydissä, kun antaa ajatusten lentää. Tänään tuumailin kirjaseni henkilöhahmojen suhteita ja suhtautumisia toisiinsa.

Mitä sinä touhuat julkisissa liikennevälineissä? Luetko, haaveiletko, teetkö kenties töitä?


Muistuttaisin myös, että tässä merkinnässä olevaan triviakysymykseen ei ole saatu vastausta... Mikäli kukaan ei osaa tai jaksa vastata tässä lähipäivinä, kerron seuraavassa merkinnässä vastauksen. (Tiedän, että monia asia tuskin äärettömän paljon kiinnostaa, mutta toivon, että huomioitte ainakin vastauksen, sillä kirja on kaunis klassikko ja suosittelen siihen tutustumista. Pysykää siis kuulolla!)

Inspiroi mua, beibi!

Osittainen syy pitkään kirjoitustaukooni oli silkka motivaation ja inspiraation puute. Aina joskus sitä teki mieli kirjoitella jotakin, mutta yleensä innostus jäi muistilappusen tasolle. Useaan otteeseen olen aamuyöllä tuijottanut kattoa ja miettinyt, missä motivaationi on ja miksi inspiraatio jää pienen pälkähdyksen suuruiseksi.

Joskus kuitenkin onneksi löytyy innostavia ihmisiä, lauluja tai melkeinpä mitä tahansa, jonka tai joiden ansiosta kirjoitusinnostus on ainakin hetkellisesti koholla.

Kenties oudoin tai hupaisin inspiraationlähteeni on The Sims 3 - suosikkiperheeni toinen osapuoli kirjoittaa paljon ja usein, ja yleensä muutaman tunnin sim-hahmon kiivasta näpyttelyä katseltuani alkaa itsekin tehdä mieli kirjoitella.

Hyvänä kakkosena tulee kuuluisa "näin sen unessa!" -skenaario; työn alla oleva "romaanini" sai alkunsa nähtyäni houreista unta juonesta. Seuraavana aamuna värjötellessäni kaverin kanssa Nälkäpäivälippaat kädessä keskellä tyhjää toria saimme lämmikettä, kun innoissani kerroin ideasta. Mukava lisämotivaattori oli kaverini selkeä innostus ja ilmaistu halu lukea tarina sitten, kun se on valmis.

En ainakaan ole harvassa seurassa; Stephenie Meyer on tuonut julki useissa haastatteluissa sen, kuinka näki unta Bellan ja Edwardin niittykohtauksesta (kyllä, juuri siitä, jossa jälkimmäinen kimaltelee auringossa kuin peilipallo), ja rakastamani Harry Potter -sarjan äiti J.K. Rowling on kertonut, kuinka Harry maailmoineen ilmestyi junamatkalla hänen päähänsä, aivan valmiina.

Puuttuu siis vain into ja ihastus kirjoittaa saadut ideat, pukea ne sanoiksi menettämättä mitään siitä herkkävivahteisesta balanssista ja nyanssien kirjosta, joka niillä oli unessa tai aivoissa... Joo, ihan helppo hommahan se...

Toisaalta, jos mennään toiseen ääripäähän, on olemassa myös lukuisia tunnettuja kirjailijoita, jotka pakottivat itsensä istumaan kynä kädessä paperi edessään kunnes tekstiä tuli. Luin kesällä Karen V. Kukilin toimittaman The Unabridged Journals of Sylvia Plath, ja Plathin päiväkirjamerkinnöistä kävi hyvin ilmi se pakottuneisuus ja rajoittuneisuus, jotka hän asetti itselleen. Plath saattoi istua valmiin runon kanssa päivätolkulla, koska yksi sana oli "väärävivahteinen" ja piti vaihtaa.

Minulle tulee myös mieleen tuskaisan kuuluisa anekdootti kirjailijasta, joka pakotti palvelijansa ottamaan hänen vaatteensa pois ja lukitsemaan hänet makuuhuoneeseen, kunnes päivän sanamäärä oli saatu paperille. Tuskaisa tämä tarina on siksi, etten saa päähäni kirjailijan nimeä! Hän oli joko englantilainen tai ranskalainen mies... Jos tiedät, kenestä puhun, kerro ihmeessä niin korjaan sen tekstiin!

Olipa jossakin kirjoitusoppaassa mainittu kirjailijaksi halajava posteljoonikin, joka heräsi joka aamuyö useita tunteja ennen aamupostin jakokierrosta, jotta ehti kirjoittaa haluamansa kaksi tuntia ja tuhat - neljä tuhatta sanaa. Miettikää - jos kirjoittaisin joka aamu edes tuhat sanaa, se tekisi vuodessa 365 000 sanaa.... Yli satatuhatta enemmän kuin paksuimmassa Harry Potter -kirjassa (joka on Harry Potter and the Order of the Phoenix 257 045 sanallaan)!



Koska nyt on marraskuu, kirjoittavien ihmisten aivot ruksuttavat ylikierroksilla vuoden kovimman haasteen eli NaNoWriMon parissa. Minua kiinnostaisikin tietää, osallistuu kukaan teistä, lukijaiseni, tämän vuoden NaNoWriMoon tai oletteko osallistuneet aikaisempina vuosina, tai edes harkinneet asiaa?

Palaan aiheeseen vielä seuraavassa kirjoituksessa. (Siksi tämä hieman omituinen näennäinen hyppäys asiasta toiseen; tuleva kirjoitus sitoo aiheet toisiinsa ja selittää sekavuuteni.)


Loppuun inspiraatiota kanssakärvistelijöilleni inspiroivilta ihmisiltä:

INTERVIEW: You got two tattoos in Japan. What's the one on your inner arm that you got in Osaka?

LADY GAGA: That one commemorates my favorite writer, Rainer Maria Rilke, a poet and romantic philosopher. In German he writes, "Confess to yourself in the deepest hour of the night whether you would have to die if you were forbidden to write. Dig deep into your heart, where the answer spreads its roots in your being, and ask yourself solemnly, Must I write?"


(Ja vastaus on kyllä, kyllä. Aina kyllä.)