Kirjoittamisesta

If there is a book you want to read but it hasn't been written yet, then you must write it.
- Toni Morrison

Why do writers write? Because it isn't there.
- Thomas Berger

Bloggii

Minua ihmetyttää, kuinka paljon täältä interverkosta löytyy blogeja ja muita vastaavia sivustoja, jotka on kirjoitettu huomattavan huonolla kieliopilla.
Koska osaan vain suomea ja englantia ymmärrettävän paljon, olen kohdannut lähinnä silmiäkirvelevää teinienglantia ja "jotenkin vähän sinne päin" -suomea, mutta oletettavasti ilmiö on kaikkikielinen.

Tietenkään blogin, varsinkaan esimerkiksi muotia tai kynsilakkoja esittelevän, ei tarvitse roikkua epätoivoisesti kieliopin nipotussäännöissä kuten minä teen, mutta eikö olisi jo kirjoittajan, merkinnän aiheen ja lukijoidenkin kannalta parempi, että tekstiä ymmärtäisi ilman päänsärkyä?

Inhimilliset virheet toki ymmärretään ja suodaan kirjoittajille - itsekin tappelen yhä edelleen liian pitkien virkkeiden kanssa, vaikka siitä jo IB:llä purnattiin!, - mutta jotain yritystä pitää olla.
Blogi voi olla vaikka kuinka muikea ja mielenkiintoinen, mutta jos teksti näyttää tympääntyneen alakoululaisen kirjoittamalta, se työntää monia mahdollisia lukijoita kauemmas.

Blogi saa - ja mielestäni sen miltei pitääkin - olla persoonallinen ja kirjoittajansa näköinen niin kuviensa kuin tekstin puolesta. Panostamalla edes vähän tekstiin kirjoittaja antaa itsestään vaikutelman, että hän arvostaa lukijoitaan ja välittää aiheestaan.

Jos kerran pitää kirjoitustensa aiheista sen verran, että jaksaa näpytellä niistä merkintöjä ja ottaa kuvia, eikö myös välitä siitä sen verran, että panostaa tekstin asuun ja luettavuuteen?


Tämä merkintä ei ole suunnattu ketään tiettyä kohti. Kunhan tuli mieleeni ihmetellä asiaa!

Pata soimaa kattilaa, haha.



EDIT: Jokseenkin taiteellisen noloa, että tässä purnausmerkinnässä on koko blogin historian suurin määrä kirjoitus- ja kielioppivirheitä.
Näillä mennään tai ei mennä lainkaan, joten eipä itketä liikaa. To err is human (and to arr is pirate).

Author, author!

Lukiessani David Lodgen mainiota Author, Author -teosta törmäsin seuraavaan pohdintaan, jota näytelmäkirjailijaksi hamuava Henry James tuumailee ylenkatsomansa Oscar Wilden näytelmän yleisössä:

There was no question, however, that the man [Oscar Wilde] was clever, as Lady Windermere's Fan demonstrated. The plot was not substantial or credible enough to bear a moment's serious consideration, but it was all so wittily managed, with such an abundance of amusing mots, batted back and forth across the stage like so many shuttlecocks, that one scarcely noticed.
 

Jamesillä (ja Lodgella) on pointtinsa, vaikka Wilden kova fani olenkin, mutta juuri se suuri sanaleikkien ja piikikkään älykkään huumorin määrä Wilden teksteissä korvaa mielestäni kaikki juonelliset puutteet.
Siitä on jo lähes kymmenen vuotta, kun luin Lady Windermere's Fanin, mutta muistan edelleen sen riemukkaan innon ja ihailun, jotka teksti minussa herätti. Juonesta muistan vain pääpiirteet, mutta juuri tuo hellittämätön yleisön päiden edestakainen pomputtelu kuin tennisottelussa, mistä Jamesinkin ajatukset kumpuavat... Oi!

Aina ei siis tarvitse olla täydellinen...!

Copycat

Olen huomannut usein, että upeat kirjat - varsinkin sellaiset, joissa on minä-kertoja - saavat lukijan (eli minut) tahattomasti matkimaan kertojan ääntä ja rekisteriä. Ilmiö on helposti huomattavissa varsinkin päiväkirjoista.
Joskus "kopiointi" on niin selkeää, että pelkän päiväkirjan tekstin perusteella pystyy jälkikäteen sanomaan, mitä kirjoja luin tuolloin.

Tällaisia vaikuttavia kirjoja ovat olleet varsinkin nämä neljä (Bridgetit laskettakoon yhdeksi):
- The Help (olen aina koettanut kirjoittaa mahdollisimman asiallista ja "oikeaoppista" englantia, mutta tummaihoisten vähänkoulutettujen piikojen, Aibileenin ja Minnyn rekisterit tarttuivat huomaamatta minuunkin)
- Bridget Jones -kirjat (lyhyt, epätäydellisiä lauseita käyttävä sähkemäinen tyyli oli vaikeaa aikaa päiväkirjoilleni!)
- Jane Eyre (viktoriaanisen Englannin puhdas, koreileva, asiallisesti rönsyilevä kirjoitusääni oli mieleeni)
ja
- Lolita (venäläisen kirjoittajaneron täydellinen, lumoava englannintaito huumaa!)


Kirjailija, jonka tekstiä "matkisin" mieluiten, on Vladimir Nabokov. Hänen leikittelevä, raadollisen kaunis kielenkäyttönsä lyö minut joka kerta sanattomaksi. (Ikävä sivuvaikutus...)

Cold comfort

Naureskelimme äsken siskoni kanssa entisaikojen fraaseille. Kerroin keskiajalla päivittelystä, johon kuului eittämättä huudahdus "O Jesu Christu!" ja manasin, ettei nykyajan kirosanavirtojen keskeltä koskaan kuule omaa suosikkiani, "Voi rutto!". Täytynee alkaa viljellä fraasia itse.

Tästä saimme kätevän aasinsillan William Shakespeareen, ja kerroin, ettei herra osannut kirjoittaa nimeään "oikein". Itse asiassa Bardi kirjoitti elämänsä aikana nimensä lukuisia kertoja eri papereihin, eikä yksikään kirjoitusmuodoista ollut tämä, jota me nykyisin käytämme.

Tähän sisareni totesi, "No mut sit mäkin voin alkaa joksku hienoks kirjailijaks - ainakin mä osaan kirjottaa mun nimen oikein!"

Siinäpä päivän positiivinen ajatus: osaan kirjoittaa oman nimeni oikein, voin siis vaikkapa olla seuraava Shakespeare!

Oksidisaatiota

Olen kamalan ruosteessa joka elämänalalla. Kirjoittaminenkin tökkii.

Samat suffiksit ja lauserakenteet, samat suppeat sanavalinnat, samat vanhat mietteet.

Käydessäni viimeksi psykiatrian poliklinikalla hoitaja kyseli, mitä elämäntavoitteita minulla on. Mitä toivoisin voivani tehdä elämälläni. Pitkän hiljaisuuden jälkeen vastasin ääni naristen, "Kirjoittaa."

Ideoita on, ja joskus pääkoppa keksii jostakin mustasta aukosta kauniita, soljuvia virkkeitä, joissa kaikki on kohdallaan ja rytmi on kuin runossa. Siinä vaiheessa, kun niitä pitäisi kirjoittaa paperille tai edes näpytellä digitaaliseen olemassaoloon, ruoste on syövyttänyt ne reikäisiksi ja ne ropisevat sormieni välistä kuin hiekkahelmet.

Siitä masentuu lisää - minä en osaa enää edes tätä, jossa ennen olin hyvä - ja ruoste leviää kuin aggressiivinen syöpä.

Pienetkin lauseet ovat joskus kovan työn takana.

Ihminen hiljenee. Eikö tosiaan ole enää mitään sanottavaa?

Olo on kuin ruostumaan jätetyllä robotilla.


SYNTAX ERROR
PROCEED? Y N

1, 2, 3!

Bloggerin tilastojen mukaan helmiä on käynyt kurkistamassa kokonaista kolme tuhatta eri ihmistä! Wow. (Oikealla marginaalissa oleva laskuri laskee käyntejä, ei kävijöitä.)

Suosittuihin blogeihin verrattuna määrä on toki piskuinen, mutta kun koetan ajatella kolmea tuhatta ihmistä, häkeltyvät aivoni. Sehän on neljäsosa Hartwall Areenan konserttiyleisökapasiteetista.

Huikeata. Hienoa. Kiitos.

Toivottavasti kirjoittamisilokin palaa takaisin kevään aloitellessa aamuvenytyksiään. Kaipaan joskus verestävästi menneiden kesäöiden kirjoittamishetkiä, jolloin olin ikään kuin in the zone.

Rakas ystäväiseni...

Kiesus, että ei sitten saa aikaiseksi kirjoitella. Joko on ystävän häät (hyvä syy olla kirjoittamatta) tai Blogger ei päästä kirjautumaan sisään tai hervoton flunssa iskee jälleen (huonoja syitä olla kirjoittamatta).

(Jos jokin on "hervoton", siltä puuttuu kaiken logiikan mukaan hervoja. Kysymys kuuluukin: mikä ihme on hervo?)

Joskus syy huonoon kirjoitusmotivaatioon on rampauttava masennus. Mikään ei kiinnosta, mikään ei innosta, missään ei ole mitään mieltä. Edes kirjoittamisessa.

Kirjojen lukeminen sentään tarjoaa pakokeinon omasta päästä jonkun toisen mukaan; eskapistinen hetki jonkun toisen elämässä, jonkun toisen ongelmien ja ilojen parissa on joskus elintärkeä asia.

Toki ne omatkin ongelmat pitää jossakin välissä kohdata - jos ei muun takia, niin edes siksi, että tietää, mitä on vastassa. Yksin niitä ei vain välttämättä jaksa tai edes halua tutkia, ja jos on kuten minä, ei välttämättä ole ketään ystävää, jolle uskoutua huolista ja suruista.

Toiset saavat tällaisissa tilanteissa lohtua esimerkiksi rukoilemisesta, mutta minä turvaudun mieluummin päiväkirjaani. Ainakaan sille ei suutu, kun se ei muutakaan elämää paremmaksi odotuksista ja pyynnöistä huolimatta.

Kirjoitin viime yönä pitkästä, pitkästä, pitkästä aikaa avoimesti muistikirjaani ajatuksiani ja viime päivien kokemuksia, ja se tuntui niin uskomattoman hyvältä, että! Käteni kipuili kuukausien harjoittamattomuudesta, käsialani luikerteli pitkin poikin sivua ja kämmensyrjäni oli kynämusteesta sininen, mutta voi että, kuinka mahtavaa oli purkaa kaikkea paperille.

Päiväkirja ei tuomitse, naura tai vähättele mitään koskaan. Se on aina minun puolellani asioissani eikä koskaan juorua mitään eteenpäin. Se kuuntelee kaikkea, mistä puhun, oli asia tärkeä tai vähäpätöinen.

Toki päiväkirja ei osaa neuvoa, ei auta, ei tue, ei halaa tiukasti, kun sitä tarvitsisi. Mutta paremman puutteessa se on mainio ystävä. Se ei paranna tai korjaa elämää, mutta se pitää hengissä.


Mieleeni muistuu Anne Frankin suloinen ele nimetä päiväkirjansa Kittyksi, jolle hän kirjoitti "kirjeitä" kirjaan. "Rakas Kitty..."


Mitä teidän päiväkirjoillenne kuuluu, lukijat?

Bloody Mary.

Luen tällä hetkellä eniten (sekä siksi, että se on kirjastosta lainassa, että siksi, että se on loistava teos)  Nikolaj Frobeniuksen teosta Pelon kasvot, joka on semibiografinen fiktiivinen kertomus Edgar Allan Poesta ja murhamysteereistä, jotka seuraavat pelottavan tarkoin hänen kirjoitelmiaan. Kuten loistavaa kirjailijaa käsittelevältä kirjalta saa odottaakin, teoksessa käsitellään aika ajoin kirjoittamisen joskus järkyttävääkin kivuliaisuutta ja sitä, kuinka tarinat valtaavat tilan kaikelta muulta ajatuksista ja sydämestä.

Rivien välistä löytyy koskettavaa pohdiskelua siitä, kuinka kirjallisuus voi sekä pelastaa että syöstä turmioon. Muitakin kirjallisuutta, todellisuutta ja kirjallisuuden metatodellisuutta pohtivia aatteita on piilotettu tekstiin niitä arvostavien lukijoiden iloksi ja innostukseksi. Seuraava lainaus pysäytti minut pitkäksi aikaa; näennäisen helppojen vastausten sijaan kysymyksiin ei ollutkaan lainkaan vastauksia. Tässä taitaa olla yksi kirjallisuuden muna vai kana -kysymyksistä:

Kumpi tulee ensin: kirjallisuus vai todellisuus? Kumpi tulee ensin: murha vai murhan kuvaus? Kumpi tulee ensin: pelko vai sitä kuvaava lause?

Hän ei tiedä, mitä voisi tehdä päästäkseen pakoon.

(Lainaus siis teoksesta Pelon kasvot, kirjoittanut Nikolaj Frobenius.)


Mitä mieltä te olette Poen päätä piinaavista kysymyksistä? Mitä vastaisitte hänelle - vai osaisitteko vastata mitään?

FAIL.

Pyydän anteeksi niiltä, jotka odottivat viikonlopun merkintää... Poskiontelontulehdus ja prokrastinointi yhdessä laiskistivat minut niin, etten täyttänyt velvollisuuksiani. Tämän viikon viikonloppuna saatte kahden viime viikon viikon kirjat kerralla. (Tässä virkkeessä toistuu sana "viikko" hupaisan monta kertaa.)

Kun aloitin blogin, olin täynnä ideoita ja innostusta. Molempia riittää edelleen, mutta joskus on älyttömän hankalaa raahautua koneen ääreen ja muotoilla epämääräiset tunnepohjaiset ajatukset järkeviksi, asiallisesti muotoilluiksi virkkeiksi.

Se on typerää, sillä kirjoittaminen on asia, jota harjaannuttaa vain sitä harjoittamalla. Intensiivinen ja monipuolinen lukeminen toki kasvattaa sanavarastoa ja lauseenjäsennyskykyä, mutta jollei taitojaan harjoita, ne unohtuvat nopeasti. Pitäisi kai asennoitua blogin kirjoittamiseenkin noina "hankalina päivinä" samalla tavalla kuin aikanaan koulussa väkersimme esseitä toisensa perään - ne saattavat olla tylsiä ja puuduttavia, mutta loppukokeiden tullessa on ainoastaan kiitollinen kaikesta näkemästään vaivasta.


Vaikka kirjoittaminen on takunnut, lukeminen on jaksanut ilahduttaa minua. Tällä hetkellä työn alla ovat (eniten) One Hundred Years of Solitude, The Other Boleyn Girl ja se ainainen Raamattu. Valikoima ilahduttaa minua paljon iltaisin, kun voin omassa sängyssäni istuskellen hypätä Etelä-Amerikan viidakosta keskiajan Englannin hovin kautta ajanlaskun alkua edeltävään Israeliin. Pieni pino kirjoja toimii kuin Muumien aikamatkustuskone!

Kävin tänään myös kuikuilemassa kaupungilla palloillessani, miltä Kampin uudistunut Suomalainen kirjakauppa näyttää. Aika tyylikäs! (Valitettavasti en tajunnut ottaa kuvia.) Kirjojen määrä on kenties hieman vähentynyt muiden tavaroiden tieltä, mutta saahan niitä opuksia tilattua netistäkin... En ole oikein ilahtunut muutoksesta, mutta minkäs minä sille voin. Tumma ja pelkistetty design oli aika erikoinen verrattuna vanhaan kirkkaaseen, punavoittoiseen tyyliin, mutta toisaalta Iso-Britanniassa Waterstone's on luottanut samaan tummanpuhuvaan designiin jo pitkään. Itse asiassa Suomalaisesta tuli aika paljonkin Waterstone's mieleen... Onkohan kytkös tehty tarkoituksella?

Kävimme kaverini kanssa myös Yrjönkadulla sijaitsevassa ihanassa pikku antikvariaatissa. Kauppatila on pieni, mutta aivan täynnä kirjoja joka lähtöön. Olin niin ihastunut, että koin runsaudenpulaa koettaessani valita edes yhden halvan pikku kirjan kotiin. Olin jo luovuttamassa, kun äkkäsin Mark Haddonin Harmin paikka -teoksen hyllystä. Takakannen teksti "Riemastuttava muotokuva miehestä, joka koettaa menettää järkensä kohteliaasti." vetosi minuun niin, että pienestä vastahakoisuudesta huolimatta oli pakko lunastaa kirja omaksi. (Hangoittelin vastaan, koska kirja on englanniksi toivelistallani. Mikä syy!)

Nähtävästi en ole siis kykeneväinen olemaan keskustassa ostamatta kirjaa. Samoin kuin kirjastoreissutkin aina muuttuvat lähtötilanteesta "Mä haen vaan tän mun varauksen!" tilanteeseen "Mä en jaksa kantaa näitä kaikkia kirjoja, jotka lainasin..."

Toisaalta kaikkihan aina hokevat, että ensimmäinen askel ongelman korjaamiseen on ongelman tunnistaminen. Tästä se lähtee...?


Onko teillä mitään kirjallisuuteen liittyvää ongelmaa, joka häiritsee (tai "häiritsee") elämäänne?

Rakkautta on...

(c) Bill Watterson

Tämä sarjakuvastrippi oli mentoriguruni koko IB:n ajan. Se kuvastaa uskomattoman hyvin esseekirjoituksiamme ja humoristisella tavalla myös asenteitamme niitä kohtaan. Kaikella rakkaudella IB:tä kohtaan, tämä strippi saa minut hihkumaan innosta, ilosta ja ihastuksesta.

Express-express yourself!

Kyllä englannin kieli on hupaisa. Sama sana voi tarkoittaa kahta, kolmea, joskus jopa neljää eri asiaa. Otsikonkin kaksi samaa sanaa olisivat suomeksi "pika-ilmaise". On lähes pakko ihailla moiseen taipuvaa kieltä. (Toki suomessakin on homonyymejä, mutta ei läheskään samassa mittakaavassa kuin englannissa.)

Mutta asiaan.

Kun alkukesästä 2005 sain tiedon, että olin päässyt IB-linjalle (joka oli yhdessä Suomen tunnetuimmista ja arvostetuimmista lukioista vielä), tiesin, että edessä on monta, monta valvottavaa yötä, miljoonia kirjoitettuja, pyyhittyjä, uudelleenkirjoitettuja sanoja ja sadoittain esseitä, lab reportteja, suullisia kokeita ynnä muita. Kyvykäs ilmaisutaito olisi kaiken alfa ja omega.

Päätin heti lukiovalinnan tiedot saatuani koettaa tsempata siitä hetkestä lähtien, koettaa tavoitella parempaa ilmaisun tasoa ja kertakaikkiaan opetella käyttämään sanoja paremmin. Minun tuli lukea enemmän, kirjoittaa enemmän, puhua ja ääntää enemmän (ostinpa itselleni englannin suullisia varten ääntämisoppaankin, vaikkakaan en sitä koskaan muistanut lukea), analysoida tekstejä (sekä omia että muiden) enemmän. Ja todellakin lopettaa hymiöiden käyttö päiväkirjaan kirjoittaessa.

Luotin paljon hymiöihin päiväkirjaani päivitellessä - joka fiilikseen löytyi sopiva tai kehitettiin uusi. Ne päättivät useammin virkkeeni kuin piste, ja joskus jopa korvasivat sanoja (he looked at me like :/ ). Nykyään osaan mielestäni kirjoittaa varsinkin englanniksi paljon akateemisesti hyväksyttävämmän näköistä tekstiä, joskin joskus mikään muu ei kuvaa akuuttia tunnetta kuin neanderthalilainen "aurgh!" hymiön X tai Y tilalla.

Ilmiö sai totta kai alkunsa internetissä käydyistä keskusteluista, joista en ole vieläkään saanut hymiöitä kokonaan kitkettyä. Kun ei voi ilmaista itseään lainkaan ei-verbaalisesti, on hyvin tärkeä valita sanansa täsmälleen oikein ja käyttää myös välimerkkejä täydellisesti, mikäli haluaa saada asiansa täysin oikein ymmärrettynä perille. Luonnollisesti harva on tässä hyvä, enkä minäkään jaksa aina välittää esimerkiksi välimerkkien käytöstä tai miettiä yhtä sanaa kolmea tuntia, koska korvattavassa sanassa on väärä tulkintavivahde. Tällaisissa tilanteissa hymiöiden käyttö on helppoa. Esimerkiksi hymynaamalla voi joko ilmaista, että tekstin tarkoitus on hyvä, vaikka sanat kuulostaisivat hieman tökeröiltä... tai hymynaamalla voi piilovittuilla passiivisaggressiivisesti.

Toki minä voisin lopettaa hymiöiden käytön kokonaan, jos paneutuisin asiaan ja opettelisin olemaan ilman niitä. On kuitenkin paljon helpompaa (ja reaaliaikaisissa keskusteluissa nopeampaa), kun ei tarvitse selittää kaikkia sanavalintojaan ja tekstin äänensävyjään ja voi vain lätätä tekstin loppuun muutaman naurunaaman tai vastaavaa.

Tämän blogin kommentteihin tutustuneet ovat kenties huomanneet, etten kovin usein käytä hymiöitä vastauksissani. (Joskus tuntuu, että on pakko, koska muuten kuulostan töykeältä.)
Tässä syy moiseen. Pääsääntöisesti kirjoittavana ihmisenä minulle on tärkeätä osata ilmaista itseäni pelkillä sanoilla. Harjoiteltavaa on vielä kovasti, toki, mutta olisittepa nähneet päiväkirjamerkintöjäni esimerkiksi keväältä 2005!


Onko kellään muulla mitään jännittävää kerrottavaa hymiöiden ihmeellisestä maailmasta? Samastumisia, eri mielipiteitä, hauskoja ja/tai opettavaisia anekdootteja? Kirjoita kommentti! (Ja hymiöt ovat sallittuja. :) )

Google auttaa kaikkeen.

Heikot kohtani kieliopin kanssa ovat ehdottomasti anglisismit, koska puhun ja kirjoitan englanniksi yli puolet ajasta ja käytän siis kieltä paljon enemmän kuin suomea, ja sana piirustus. En edes muista miksi, mutta tarhassa minulle opetettiin, että siinä on kaksi ärrää. Saatan siis edelleen kaikesta saamastani korjauksesta ja tiedosta huolimatta kirjoittaa vahingossa piirrustus, koska se on niin selkärangassa se tuplaärrä, kun sen kerran nelivuotiaana on sinne saanut juotetuksi.

Googlailin tuossa sitten äsken, olenko ainoa häpeäläinen. En ole, onneksi tai epäonneksi... Löysin kuitenkin samalla aivan mainion kirjoitusasujen oppaan!

Olkaa hyvät, rakkahat:

Kotoisten sanojen kirjoitusongelmia [Nykyajan kielenopas]

Suurin osa oppaan asioista on toki jo tuttuja, mutta kertaus on opintojen äiti ja on aina mukava verestää omiakin taitojaan.

Huomatkaa myös, että teksti on osaa laajempaa sarjaa, joten siinä on meille kaikille mieluisaa luettavaa itsenäisyyspäivän pitkäksi viikonlopuksi!

Missä muusani on

Eli inspiraatiosta ja motivaatiosta on edelleen puhe, kuten edellisessä merkinnässä uhkailin.

NaNoWriMo liittyi merkinnän aloitusaiheisiin eli juuri motivaatioon ja inspiraatioon (tai niiden tuskastuttavaan puutteeseen) siksi, että olisin mielelläni kuullut NaNoWriMoon osallistuvilta tai sen aiemmin kokeneilta lukijoilta, millaista on, kun tekstiä ei vain synny.
Vai kykenettekö te kirjoittamaan silloinkin, kun "ei vaan yhtään huvita"?

Toki normaalielämän kirjoitustilanteissa voi usein antaa tekstin olla ja odottaa parempaa hetkeä, mutta deadlinen lähellä ainakin itse vain tuskastun yhä enemmän ja enemmän, jos tekstiä ei tule vaikka kuinka pusertaisi. NaNoWriMoa en ole kokeillut, joten en voi jakaa kauhutarinoita tuosta aiheesta teille, mutta muistan elävästi lukioajoilta ne viimeisen yön tsemppaukset, kun aamuviideltä sai vihdoin printattua esseen useiden tuntien pään näppäimistöön hakkaamisen jälkeen. Se ilo ja riemu, että tekstin oli saanut ulos sen kovista vastusteluista huolimatta, oli suurempi kuin väsymys, joka painoi silmäluomia aamukahdeksalta koululla.

NaNoWriMossa minua kai huolettaa eniten juuri se, että jos ei jonakin päivänä kirjoita, pitäisi seuraavana päivänä periaatteessa kirjoittaa tuplamäärä sanoja, jotta deadlinen täyttyessä olisi se 50 000 sanaa kirjoitettuna. Minun pääparkani ei kestäisi sellaista painetta ja "pakkoa" saada joka päivä yli tuhat sanaa ulos. Viitaten edelliseen merkintään, en ole kuin Sylvia Plath ja nimettömäksi jääneet kirjailija ja postimies.

Kun nyt kirjoitan, saan kirjoittaa silloin kun minusta tuntuu siltä. Kun minulla on motivaatiota kirjoittaa. Kun minua inspiroi jokin. (Ja jos ei ole motivaatiota ja muusa kuorsaa ullakolla, se ei haittaa - ehkä huomenna on eri tilanne. Tänään voin vaikka lukea, jos kerran kirjoittaminen ei suju sutjakkaasti.)

Mikä sitten motivoi kirjoittamaan? Mikä herättää muusan?

Minulle ainakin se, että saan puhua projektistani (on se sitten tämä blogi tai vaikkapa työn alla oleva "kirjani") ystäville ja tutuille, on hyvin tärkeää. Mitä enemmän innostun selittämään esimerkiksi juonikuviota ja lukijalle jättämiäni kerronnallisia aukkoja ja mitä enemmän ystäväni reagoi positiivisesti tai jopa innostuneesti kertomaani, sitä suurempi on myös haluni päästä koneen tai paperin ääreen suoltamaan sanoja ulos. Saatan käydä kahvilla kaverin kanssa, kertoa hänelle suurpiirteisesti mitä kirjaan tulee, ja hänen myönteisen reaktionsa takia istun kotimatkan nenä bussin ikkunassa kiinni ja "kirjoitan" tekstiä auki päässäni. Mietin sanavalintoja ja tekstin rytmiä, lukijan näkökulmaa kertojan näkökulmaan verrattuna, tai vaikka pieniä yksittäisiä kohtauksia tarinasta auki.

Eräs toinen hyväksi koettu keino saada muusa aktiiviseksi on pelata jotakin hyvin vähän suoranaista aivotoimintaa vaativaa tietokonepeliä. Juoniskeemoja ja hahmoviritelmiä voi rauhassa pyöritellä harmaissa aivosoluissa samalla, kun pamauttelee timantteja mäsäksi tai syöttää sammakoille kärpäsiä. Omia suosikkejani ovat, kuten ehkä jo arvasitte, Bejeweled 2 ja Pocket Frogs - molempien äärellä on syntynyt tuhansia rivejä tekstiä. Hyvää tekstiä? Siitä voi olla montaa mieltä - joskus on, joskus ei... Toisinaan tärkeintä on kuitenkin vain saada tekstiä ulos (jos deadline ei pureskele jo takapuoltasi); sitä voi muokata rauhassa myöhemmin. Eräs proosakirjallisuuden kirjoittamisen tunnetuimmista ohjeista on vain kirjoittaa; muokkaus, korjailu ja viimeistely tapahtuu vasta myöhemmin. Mitään ei voi korjata ja parannella, jos tekstiä ei ole lainkaan olemassa!

Tietenkin on myös tärkeätä kokea olonsa hyväksi kirjoittaessaan. Jos potee päänsärkyä tai on sairas tai esimerkiksi vieraassa ympäristössä, ei luultavasti kykene tuottamaan samanlaista tekstiä kuin normioloissa. Keskittymiskyky herpaantuu, ja siitä puolestaan seuraa turhautumista ja vaivaantumista, ja siitä on hyvin hankala päästä loppuun asti.
Itse en pysty edes päivittämään tätä blogia muilta kuin omalta koneeltani, koska en ole tottunut muiden koneiden näppäimistöihin ja se ärsyttää suunnattomasti ja vie kaiken huomioni. Ei tämä teksti varmasti ole nytkään täydellistä, mutta on se piirun verran parempaa kuin jos murahtelisin näppäimistölle puolet kirjoitusajasta...
Tämän vuoksi yleensä ollessani tilanteessa tai paikassa, jossa kirjoittaminen ei syystä tai toisesta onnistu, suunnittelen päässäni kirjoitustöihin liittyviä asioita, jotta niitä ei tarvitse pohtia enää kirjoittamisen ollessa taas mahdollista.

Bussissa haaveilu on aina hauskaa! Kuinka tunnelmallista onkaan talven pimeässä, iltapäivän ruuhkassa köröttelevän bussin kyydissä, kun antaa ajatusten lentää. Tänään tuumailin kirjaseni henkilöhahmojen suhteita ja suhtautumisia toisiinsa.

Mitä sinä touhuat julkisissa liikennevälineissä? Luetko, haaveiletko, teetkö kenties töitä?


Muistuttaisin myös, että tässä merkinnässä olevaan triviakysymykseen ei ole saatu vastausta... Mikäli kukaan ei osaa tai jaksa vastata tässä lähipäivinä, kerron seuraavassa merkinnässä vastauksen. (Tiedän, että monia asia tuskin äärettömän paljon kiinnostaa, mutta toivon, että huomioitte ainakin vastauksen, sillä kirja on kaunis klassikko ja suosittelen siihen tutustumista. Pysykää siis kuulolla!)

Inspiroi mua, beibi!

Osittainen syy pitkään kirjoitustaukooni oli silkka motivaation ja inspiraation puute. Aina joskus sitä teki mieli kirjoitella jotakin, mutta yleensä innostus jäi muistilappusen tasolle. Useaan otteeseen olen aamuyöllä tuijottanut kattoa ja miettinyt, missä motivaationi on ja miksi inspiraatio jää pienen pälkähdyksen suuruiseksi.

Joskus kuitenkin onneksi löytyy innostavia ihmisiä, lauluja tai melkeinpä mitä tahansa, jonka tai joiden ansiosta kirjoitusinnostus on ainakin hetkellisesti koholla.

Kenties oudoin tai hupaisin inspiraationlähteeni on The Sims 3 - suosikkiperheeni toinen osapuoli kirjoittaa paljon ja usein, ja yleensä muutaman tunnin sim-hahmon kiivasta näpyttelyä katseltuani alkaa itsekin tehdä mieli kirjoitella.

Hyvänä kakkosena tulee kuuluisa "näin sen unessa!" -skenaario; työn alla oleva "romaanini" sai alkunsa nähtyäni houreista unta juonesta. Seuraavana aamuna värjötellessäni kaverin kanssa Nälkäpäivälippaat kädessä keskellä tyhjää toria saimme lämmikettä, kun innoissani kerroin ideasta. Mukava lisämotivaattori oli kaverini selkeä innostus ja ilmaistu halu lukea tarina sitten, kun se on valmis.

En ainakaan ole harvassa seurassa; Stephenie Meyer on tuonut julki useissa haastatteluissa sen, kuinka näki unta Bellan ja Edwardin niittykohtauksesta (kyllä, juuri siitä, jossa jälkimmäinen kimaltelee auringossa kuin peilipallo), ja rakastamani Harry Potter -sarjan äiti J.K. Rowling on kertonut, kuinka Harry maailmoineen ilmestyi junamatkalla hänen päähänsä, aivan valmiina.

Puuttuu siis vain into ja ihastus kirjoittaa saadut ideat, pukea ne sanoiksi menettämättä mitään siitä herkkävivahteisesta balanssista ja nyanssien kirjosta, joka niillä oli unessa tai aivoissa... Joo, ihan helppo hommahan se...

Toisaalta, jos mennään toiseen ääripäähän, on olemassa myös lukuisia tunnettuja kirjailijoita, jotka pakottivat itsensä istumaan kynä kädessä paperi edessään kunnes tekstiä tuli. Luin kesällä Karen V. Kukilin toimittaman The Unabridged Journals of Sylvia Plath, ja Plathin päiväkirjamerkinnöistä kävi hyvin ilmi se pakottuneisuus ja rajoittuneisuus, jotka hän asetti itselleen. Plath saattoi istua valmiin runon kanssa päivätolkulla, koska yksi sana oli "väärävivahteinen" ja piti vaihtaa.

Minulle tulee myös mieleen tuskaisan kuuluisa anekdootti kirjailijasta, joka pakotti palvelijansa ottamaan hänen vaatteensa pois ja lukitsemaan hänet makuuhuoneeseen, kunnes päivän sanamäärä oli saatu paperille. Tuskaisa tämä tarina on siksi, etten saa päähäni kirjailijan nimeä! Hän oli joko englantilainen tai ranskalainen mies... Jos tiedät, kenestä puhun, kerro ihmeessä niin korjaan sen tekstiin!

Olipa jossakin kirjoitusoppaassa mainittu kirjailijaksi halajava posteljoonikin, joka heräsi joka aamuyö useita tunteja ennen aamupostin jakokierrosta, jotta ehti kirjoittaa haluamansa kaksi tuntia ja tuhat - neljä tuhatta sanaa. Miettikää - jos kirjoittaisin joka aamu edes tuhat sanaa, se tekisi vuodessa 365 000 sanaa.... Yli satatuhatta enemmän kuin paksuimmassa Harry Potter -kirjassa (joka on Harry Potter and the Order of the Phoenix 257 045 sanallaan)!



Koska nyt on marraskuu, kirjoittavien ihmisten aivot ruksuttavat ylikierroksilla vuoden kovimman haasteen eli NaNoWriMon parissa. Minua kiinnostaisikin tietää, osallistuu kukaan teistä, lukijaiseni, tämän vuoden NaNoWriMoon tai oletteko osallistuneet aikaisempina vuosina, tai edes harkinneet asiaa?

Palaan aiheeseen vielä seuraavassa kirjoituksessa. (Siksi tämä hieman omituinen näennäinen hyppäys asiasta toiseen; tuleva kirjoitus sitoo aiheet toisiinsa ja selittää sekavuuteni.)


Loppuun inspiraatiota kanssakärvistelijöilleni inspiroivilta ihmisiltä:

INTERVIEW: You got two tattoos in Japan. What's the one on your inner arm that you got in Osaka?

LADY GAGA: That one commemorates my favorite writer, Rainer Maria Rilke, a poet and romantic philosopher. In German he writes, "Confess to yourself in the deepest hour of the night whether you would have to die if you were forbidden to write. Dig deep into your heart, where the answer spreads its roots in your being, and ask yourself solemnly, Must I write?"


(Ja vastaus on kyllä, kyllä. Aina kyllä.)