Kirottu Irlanti

Viikon kirjat! Ja ylipitkiä virkkeitä. Taas.

• Chuck Palahniuk: Kirottu Täytynee heti aluksi tunnustaa, että tämä on ensimmäinen Palahniukin teos, jonka luin. En ole edes nähnyt Fight Club -elokuvaa, joten en tiennyt lainkaan, mitä odottaa. Inhorealismi oli kai mielessäni... Ensivaikutelma oli sekava: 13-vuotias Madison on päätynyt epäilyttävien olosuhteiden vallitessa Helvettiin, eikä lainkaan pidä siitä. Hän on koppava, ylimielinen ja asennevammainen, eikä pikkuhiljaa mukaan tarttuvaa breakfastclubmaista lössiä voi kovin paljon kehuskella. Ensimmäinen neljäsosa romaanista meneekin hieman tympeästi eteenpäin kahlaten - mikäli Madison ei lähtisi seikkailemaan pitkin Helvettiä ja aukaisisi kuolemaansa (ja sitä edeltävää elämää rikkaiden, kuuluisien ja älyttömien vanhempiensa kanssa) vähä kerrallaan, ei lukija todennäköisesti sinnittelisi mukana kovin pitkään. Onneksi Madisonin tarina - joka on jaettu lyhyehköihin lukuihin, joista jokainen alkaa Madisonin "Oletko siellä, Saatana? Minä täällä, Madison." -muistelmilla ja jatkuu sitten suoraviivaisempana minä-kertojan selostuksena - on ripoteltu pitkin poikin Helvettiä, johon tutustuessa seurue törmää jos jonkinlaisiin hupaisiin seikkoihin (puhelinmyyjät...) ja ihmisiin tai demoneihin (arvatkaapa, mitä Hitlerin viiksille käy). Madison on nimittäin klassinen esimerkki dynaamisesta päähenkilöstä, joka käy läpi monenlaisia radikaalejakin muutoksia tarinan edetessä. Joissain kohdin muutos tuntuu hieman pakotetulta, mutta pääosin Palahniuk onnistuu luomaan mielenkiintoisen miljöön ja lukijalle selkeästi tykättäväksi kasvavan hahmojoukon. Lopetin kirjan paljon tykästyneempänä kuin aloitin (no, duh... haha). Teokselle on kuulemma luvassa jatkoakin; ainakin Madisonin mielenkiintoinen tapa lopettaa tarinansa viittaa tähän, joten jään odottamaan pienellä innolla.
• Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen. Kertomuksia vihreältä saarelta Entinen kuopiolaisopettaja Hanna Tuuri muutti Irlannin länsirannikolle miehensä kanssa. Molemmat ovat innokkaita ja taitavia puutarhureita, joten monet Tuurin novellimaisista pikku kertomuksista liittyvät kasveihin ja niiden hoitoon. Irlannin erikoinen ilmasto suosii monenlaisten kasvien lisäksi monipuolisesti ihastuttavien ja joskus vähän vihastuttavienkin persoonien ilmenemistä, ja kertomukset päivittäisistä kohtaamisista näiden suurten persoonien kanssa muodostavat Tuurin kirjan selkärangan ja aimo osan lihastakin. Teoksen joka sivulta paistaa läpi onni, ilo ja kiitollisuus saada touhuta kasvien kanssa ja elää karunkauniilla maaseudulla ihanien ihmisten parissa. Tässä on oikea hyvänmielen nojatuolimatkakirja! Ainoa harmi on, että teoksen luettuaan tekee mieli lähteä itse kurkistelemaan Tuurin pikku kylää paikan päälle...

Vanhojen tuttujen lisäksi meitillä on kesken kirjaston laina A Brief History of the Future. Kirjaston kirjoissa on tosiaan se hyvä puoli, että eräpäivien takia ne tulee luettua melko sutjakkaasti. Omia kirjoja lukee sitten sivun sieltä, toisen täältä...
Kunhan saan kirjaston pinon pois, koetan panostaa hieman enemmän Tuhannen ja yhden yön tarinoihin (jo yli sata luettu!); yllättävän hyvää luettavaa kaiken verilöylyn ja sekstailun lomassa... tai kenties juuri niiden vuoksi, hah!

Kalevi Sorsa Irlannissa

Nyt olen hieman hämmentynyt - taas kaksi kotimaista teosta viikon kirjoina! Olin jo pelännyt, ettei lukulistaltani löydy tarpeeksi suomalaisia kuin pariin arvioon.

• Hanna Tuuri: Tuulen maa Tuuri kertoo edellisistä kirjoistaan tuttuun tapaan elämästään pienessä irlantilaiskylässä. Teos koostuu lyhyistä, anekdoottimaisista luvuista, joita on mukava lukea vaikka pari kerralla ja jotka kokonaisuutena nivoutuvat sopivasti yhteen. Tuuri kirjoittaa irlantilaisten omalaatuisista touhuista ja mietteistä lämmöllä ja huumorilla, mutta ottaa toisinaan suomalaista etäisyyttä menoon ja vertaa sitä Suomen meininkiin valitsematta kuitenkaan puolta tai toista. Kahden maan joskus suuretkin erot esitellään lukijalle ilahduttavan hyväntahtoisesti - lievästä ajoittain esille tulevasta kritiikistä huolimatta teos jättää lukijalle hyvän mielen ja kaihoisan halun päästä itsekin vierailemaan ystävällisten irkkujen luona. Suuria, elämäämuuttavia valaistuksen hetkiä kirja ei välttämättä tarjoa (vaikka mistä sitä ikinä tietää!), mutta näin pimeiden syysiltojen ja tuulen iskiessä tänne Tuulen maa tarjoilee lämpimiä, luonnontäyteisiä hetkiä mukavien ihmisten kanssa. Täydellinen kirja myrskyiseen iltaan, viltin alle teemuki kädessä käpertyneenä luettavaksi. 
• Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa Muusikosta kirjailijaksi oikein mukavasti välillä muuntautuvan Kelan esikoisromaani on mieluisaa luettavaa, kuten herran laululyriikoistakin olisi jo voinut arvata. Tarina kulkee hyvin ja selkeästi sekalaisista aikahypyistä huolimatta, ja hahmot ovat juuri sopivan rosoisia ollakseen realistisia olematta ärsyttäviä. Sympaattinen Kalevi Sorsan haamu (tai hallusinaatio, miten sen nyt haluaa nähdä) opastaa lähimuistinsa menettänyttä Johannesta selvittämään niin kadonneiden päivien tapahtumat kuin muutenkin vähän solmuun menneen elämänsä. Asetelma kuulostaa kenties hieman hölmöltä, mutta teosta lukiessa hölmöys ei tule mieleen, sen verran hyvin tarina rullaa ja Johannes kelaa niin entisen pääministerin ilmestymisen kuin ylipäätään elämän outoutta. Jos jotakin valittamista kirjasta täytyy mainita, nostaisin esille Kelan paikoitellen melko kliseisen kielenkäytön, joka ei onneksi haitannut lukiessa juuri lainkaan muutoin hyvintoimivan tarinan ansiosta. Itsessäni kirja ei herättänyt suurensuuria tunteita, mutta poimin teoksesta kyllä talteen muutaman erittäin viisaan ajatuksen, joista olen vieläkin tyytyväinen, ja kuten jo sanoin, tarina kulkee ja hahmot ovat tykästyttäviä. Kelpoluettavaa!

Lukukierrossa on tällä hetkellä vuorossa CultureShock! Great Britain ja And Another Thing..., mutta innostuin uuden Kotiopettajattaren romaani -elokuvan katsottuani lukemaan Jane Eyren jälleen kerran, joten suhaan noiden kolmen väliä innokkaasti.

Eipä ollut turha reissu viimeviikkoinen Kissojen yökään - kaiken muun ihanan ja upean kokemani lisäksi opin, mikä siipirataslautta on englanniksi! Ensi kerralla voin opastaa englantilaisia puddlewheelerille.
... Nyt, kun mietin, sana on varmasti tullut vastaan Mark Twainin teoksissa, mutta en ole tuolloin kiinnittänyt asiaan tarpeeksi huomiota.

Puddlewheeler Vispilä ei valitettavasti taida kulkea enää tähän aikaan vuodesta, mutta Kissojen yötä vietämme vielä tämän viikon perjantaina klo 16-24. Kaikki kynnelle kykenevät paikalle!

Suomalaisia maailmalla ja kotosalla

Viikon kirjoina on tällä kertaa melko harvinaisesti suomalaisten kirjoittajien kirjoja. Sanon "melko harvinaista" siksi, että jostakin syystä lukemiseni kohdistuvat harmittavan harvoin suomalaisiin teoksiin. Vika ei ole kirjailijoissamme tai heidän teoksissaan, ei kirjallisuushistoriassamme eikä kielessäkään... Liekö tekstissä sitten usein esillä joitakin suomalaisnyansseja, joita ei voi sormella osoittaa mutta jotka värittävät lukukokemusta jotenkin... perisuomalaisen harmaaksi ja apeaksi?

Ihan oikeasti, mikä siinä on, etteivät kotimaiset teokset maistu? Mieleeni tuli heti monta aivan loistavaa suomalaista teosta: muun muuassa Tuntematon sotilas ja Sinuhe, egyptiläinen sekä totta kai iki-ihanat Muumit.
Miksi näiden teosten jälkeenkin hakeutuu kirjastossa aina ensimmäiseksi English fiction -osastolle?

Tähän pitää paneutua tarkemmin ja valikoida seuraaviksi lukemisiksi enemmän kotimaista tuotantoa.

Mutta palataksemme niihin jo luettuihin suomalaisiin:

• Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri Olen lukenut kaikki Tuurin kirjoittamat anekdotaaliset teokset elämästä Irlannin maaseudulla ja smaragdimaan puutarhoista (arvioita niistä on tulossa, kunhan ehdimme niiden kohdalle listalla...), ja olen pitänyt kaikista erittäin paljon. Irlanti ja irlantilaisuus sekä kontrastit Euroopan läntisimmän maan ja Suomen välillä ovat hienosti esillä Tuurin hauskoissa ja koskettavissa lyhyissä tarinoissa. Orapihlajapiiri, Tuurin ensimmäinen julkaistu romaani, sijoittuu myös pääosin Irlantiin, mutta tässä tapauksessa sen valitseminen miljööksi on toissijaista. Irlanti näkyy tekstissä lähinnä pieninä kielimuuriesteinä ja parin paikallisen uskomuksen ihmettelynä ohimennen; periaatteessa kehitysvammaisten yhteisö, johon suomalainen yksinhuoltajaäiti vastahakoisen tyttärensä kanssa muuttaa, olisi voinut sijaita lähes missä vain Euroopassa. Tarina itse on melko peruschick litiä - viihdyttävä ja paikoin melko koskettavakin, mutta unohtuu mielestä suhteellisen pian lukemisen jälkeen. Kirjan lukee nopeasti ja luvut ovat mukavan lyhyitä. Pidin siitä, että molemmat suomalaisnaiset pääsivät kertojanääniksi vuorollaan, mutta koska jako ei ollut tasainen "yksi luku äidille, yksi tyttärelle", olisi esimerkiksi luvun alkuun voinut merkitä, kuka oli äänessä. Tämä tosin oli aivan pikkudetalji, sillä kyllä tekstistä ja puheenaiheista huomaa nopeasti, kumpi on kertojana. Varsinkin tyttären luvut olivat mielenkiintoista luettavaa ja hyvin kirjoitettuja - Tuuri on onnistunut astuessaan teinitytön kenkiin. Äidin hahmo jää etäisemmäksi ja hänen motiivinsa ajoittain epäselviksi. Hahmovalikoima ylipäätään on kuitenkin hyvin rakennettu ja lukija kiintyy useisiin henkilöihin lyhyessä ajassa. Tuurin faktapohjaisiin teoksiin verrattuna Orapihlajapiiri oli hienoinen pettymys keskinkertaisuudessaan, mutta viihdyttävä ja aivan kelpo luettava joka tapauksessa. 
• Aino Kontula: Herra Rehtori Erään miehen elämäntarina nuoresta pojankoltiaisesta kouluvuosien seikkailuiden kautta rehtoriksi. Saattaa ehkä kuulostaa jonkun mielestä tylsältä, mutta ei missään nimessä ole. Kontulan teoksessa on lämmintä, vaikkakin suomalaiseen tyyliin sopivasti hieman synkkää huumoria, lukuisia hienoja elämänohjeita niin Herra Rehtorin oppilaille, hänelle itselleen kuin lukijallekin, eikä pidä unohtaa elämänmakuisia, miellyttäviä hahmoja. Koulumaailmaa itse vain oppilaana ihmetellyt saa nähdä aivan uuden puolen opettajien ja rehtorien byrokratian, juonittelujen ja sekalaisten ihmissuhteiden värittämästä maailmasta. Kovin paljon en Kontulan kirjasta osaa nyt jostakin syystä sanoa, liekö syynä pitkä aika lukemisen ja arvioinnin välillä, mutta se ei missään nimessä johdu siitä, että teos olisi huono. Päinvastoin, se on kotimaisen tuotannon viime vuosien paremmasta päästä, ja odotan innolla saavani aikaiseksi lukea lisää Kontulan kirjoja. Sympaattiset hahmot tulevat ensimmäisinä yhä edelleen tästä teoksesta mieleen, ja se on minun kohdallani paljon sanottu, se. Muikean jämpti, mutta hahmoille sopiva kieli muistuu myös vahvasti, mutta eniten lukijaa jää koskettamaan juuri sympatia niin hahmojen kuin koko teoksen sisällön osalta. Joissakin kohdin Herra Rehtori toi jopa mieleeni Muumipapan, ja sitä isompaa kehua en juuri nyt osaisi edes keksiä. Kannattaa lukea - jo ihan vain siksi, että saa ohjeita siihen, mitä tulee tehdä, jos joskus elämässä löytää itsensä ojasta. Tai reputtaa matematiikan. (Itseäni molemmat ohjeet koskettivat sydäntälämmittävästi, ja se on minulle tärkein kirjan luettavuuden mitta.)

Tällä hetkellä lukuvuorossa on hieman ironisesti Culture Shock! Finland, englantilaisnaisen kirjoittama opas Suomeen muuttaville ulkomaalaisille.
Ehdin jo sillekin ärtyä pari yötä sitten; "Mikä ihmeen East Germany?! Hyvä nainen, joko se on Eastern Germany tai sitten sinun pitää päivittää karttakirjaasi!"
Kirjat, aina herättämässä suuria tunteita! Ja niihin on parempi purkaa ärtymystä kuin kanssaeläjiin. Myös iPhonen kuorien vaihtaminen käy vihanpurkamisesta, voin vakuuttaa kokemuksesta. Ihanat kuumien Atlantan kesäöiden Tuulen viemää -henkiset kuoreni vaihtuivat syyskuun vyöryessä päälle pimeässä kiiluvaan sumatrantiikerin päähän.

Piin elämä -kirjasta on muuten tulossa elokuva! En ole tainnut muistaa mainita asiasta. Taidan mennä katsomaan ihan vain Richard Parkerin vuoksi. Tiikerit ovat niin upeita eläimiä.
Itse teoshan oli todella mielenkiintoinen ja osittain vaikuttavakin lukuelämys, mutta jotenkin siitä jäi mieleen ahdistus. Kai minua itse vain ahdistaa niin kovasti pelkkä ajatus valtameren keskellä lillumisesta nälkäinen tiikeri seuranani.


Tiikereistä puheenollen, muistakaa Kissojen yöt Korkeasaaressa 7.9. ja 14.9.! Tuetaan hienoja eläimiä. Jos ei pääse paikan päälle, voi rahaa lahjoittaa myös internetin kautta Korkeasaaren sivuilta löytyvistä linkeistä.

Omat puhelimenkuorenikin kertovat, että sumatrantiikereitä on jäljellä enää alle 700. Amurin kissoilla asiat ovat vielä huonommin - tiikereitä on luonnossa noin 350 ja leopardeja vain 35. Terveen ja elinvoimaisen kannan vähimmäiskoon tulisi olla noin tuhat yksilöä!

Kyllä vetää hiljaiseksi.