Karmivia naapuritarinoita

Viikon kirjoissa esiintyy tällä kertaa, kuten otsikko jo sanookin, karmaisevia tarinoita naapureista.

• Sofi Oksanen: Stalinin lehmät Oksasen debyyttiteos kertoo kahden naisen tarinaa: Katariina on virolaisnainen, joka suomalaisavioliiton avulla "pääsee pakoon" Neuvostoliiton ahmaisemasta Virosta. Anna taas on hänen moderni tyttärensä, joka rakastuu palavasti syömishäiriöönsä koettaessaan selvitä kahden kovin erilaisen maan kansalaisena muuttuvassa ympäristössä. Oksanen kirjoittaa varsin taitavasti, eikä aika- ja hahmohyppyjen sarjatulitus häiritse lukijaa. Puolessavälissä teosta herää kuitenkin kysymys: onko tässä teoksessa juonta? Stalinin lehmät tuntuu olevan enemmänkin kokoelma tilannenovelleja - luvut itsessään toimivat oikein hyvin ja ovat oivallista luettavaa, mutta hahmojen kehityskaari jää kovin lättänäksi. Juonellisesti odotin teokselta enemmän - osittain samoja aiheita käsittelevä Puhdistus on draamankaareltaan paljon hienompi teos. Kauniita lauseita, latteanriipaisevia ihmiskohtaloita ja  syömishäiriön pohtimista teoksessa kyllä riittää, eikä se ole missään nimessä huono tai tylsä lukukokemus. Osa GoodReadsin arvioijista totesikin, että kenties äidin ja tyttären tarinat olisivat toimineet paremmin omina teoksinaan. Tällaisenaan kirjaa vaivaa liika pysähtyneisyys, vaikka se itsenäistyvän Viron tarinaan sopiikin.
• Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri Lapseton, toisiaan syvästi rakastava vanha pariskunta muuttaa maalle omaan rauhaansa; he haluavat olla aivan kahdestaan. Pian kuitenkin heidän ainoa naapurinsa tekee itsestään oikean maanvaivan. Mies tunkee sisälle joka ilta ja istuu lähes täydessä hiljaisuudessa monta tuntia pariskunnan sohvalla, eikä välitä sen enempää kohteliaista kuin vihaisista pyynnöistä jättää rakastavaiset rauhaan. Mukaan sotkuun tulee vielä miehen kotiin jumiutunut kehitysvammainen vaimo, jota pääpariskunta säälii ja koettaa vapauttaa sanattomuudessaan julman miehensä käpälistä. Moderniin ranskalaistyyliin belgialaiskirjailijan teos on paikoin jopa absurdi ja inhorealistinen, mutta mitään ihmiskohtaloiden kammottavuudella mässäilyä teos ei ole. Lukijalle jää kirjasta hieman häiriintynyt, vaivaantunut, typertynyt, hiljainen olo. Teos kammottaa juuri siksi, että se voisi aivan hyvin olla totta.

Nöyriä kuvia

No kerrankin on monipuolista arvioitavaa! Kirjat ovat molemmilla äidinkielilläni (haha), toinen on fiktiota ja toinen faktaa, toinen on amerikkalainen ja toinen eurooppalaisaasialainen, toinen todella paksu, toinen surkean ohut...
Löytyy niistä kyllä paljon samaakin, varsinkin tematiikan puolelta. Molempien teosten sivuilta vyöryy ajoittain aalto surua, ikävää ja kaipuuta lukijan päähän, mutta ei huonolla tavalla. Lukija ei huku tunteisiin, vaan velloo niiden mukana kohti parempia hetkiä. Varsinkin Nothomb'in teoksessa on elämänmyönteinen, sanoisinko jopa inspiroivan onnellinen loppu.

• Caroline Leavitt: Pictures of You Herätelaina kirjastosta, kun kansikuva oli niin hempeän haikea ja blurbit kuulostivat kiinnostavilta. Teos alkaa, kun kaksi naista ajaa pois kodeistaan aloittaakseen uudet elämät muualla. April ei kuitenkaan pääse pitkälle, kun naisten tiet törmäävät toisiinsa ja April menehtyy. Henkiinjäänyt Isabelle ryhtyy yhdessä Aprilin miehen ja pojan kanssa selvittämään elämiensä sotkuja ja salaisuuksia samalla, kun kolmikko kukin omalla tavallaan koettaa selvitä ja siirtyä eteenpäin. Olisin halunnut pitää teoksesta enemmän kuin pidin, koska tarinassa oli potentiaalia eikä kerrontakaan ollut huonosti toteutettua - lukija pysyy mainiosti kiinnostuneena ja mukana, vaikka tekstin perspektiivi vaihtuu luvuittain päähenkilöiden mukaan. Pieniä, itsessään lähes huomaamattomia virheitä on kuitenkin sen verran, että kirjan suljettuaan lukijaa jää häiritsemään jokin, eikä edes osaa välttämättä sanoa, mikä se jokin on. Itseäni eniten häiritsivät hahmojen yhtäkkiset epäluonteenomaiset käyttäymistyylit; kun on puoli kirjaa ensin pohjustanut hahmon luonnetta tyypiksi A, on ikään kuin vetäisi maton lukijan jalkojen alta muuttamalla hahmon käytöstä tyypiksi F yhtäkkiä vain siksi, että saa juonen taas kulkemaan eteenpäin tai hieman lisädraamaa tarinaan. Teos siis latistuu varsinkin loppua kohden masentavasti, mikä on tavallista suurempi harmi, kun ottaa huomioon, miten lupaavasti teos alkoi. Toinen asia, joka ei välttämättä häiritse kaikkia mutta joka itseäni tökki silmään kovasti, oli, että teos on sijoittuvinaan nykyaikaan tai aivan lähimenneisyyteen (aikuisilla on kännykät, esimerkiksi), mutta lopussa kerronta hyppää kaksikymmentä vuotta tulevaisuuteen - ja kaikki on muka aivan kuten ennenkin. Aikahyppy itsessään ei ole huono asia, eikä kirjailijan tarvitsekaan kuluttaa monta kymmentä sivua vain kertoakseen, mitä maailmassa on tapahtunut hypyn aikana, mutta Leavittin toteutus ontuu sen verran, että siitä jää paha maku suuhun. Aikahyppy, kuten hahmojen irrationaalinen käytöskin, on tungettu kirjaan suurin piirtein vain, että kirjailija saisi haluamansa tarinankaaren aikaan. Se ei ole hyvää kirjailijuutta (... keksin juuri uuden ruman sanan, haha). Muutenkin usein teoksen aikana tulee sellainen tunne, että kirjailija koettaa kovasti tuoda hahmojensa kautta suuria tunteita, kuten surua, esille, mutta yritys ei yllä lukijaan asti, ja hahmot jäävät hieman etäisiksi ja heidän tunteensa pintapuolisiksi. Harmillista, sillä paremman kirjoittajan käsissä teos olisi aivan uskomattoman hieno ja kaunis. Tällaisenaankin se tosin kelpaa kevyeksi viihdelukemiseksi - suurista vellovista surun tunteista ei tarvitse huolehtia, sillä niitä ei tule.
• Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne Nuorena naisena Amélie muutti vuodeksi Japaniin työskentelemään, koska oli asunut maassa pienenä ja haikaili sinne takaisin. Nöyrin palvelijanne on rehellinen, lähinnä huvittavista ja mielenkiintoisista anekdooteista koostuva muistelmateos kyseisestä vuodesta. Kulttuurierot belgialaisen edistysmielisen nuoren naisen ja patriarkaalisen Japanin välillä ovat ajoittain aivan hätkähdyttävän suuria, eikä Amélie aina onnistu luovimaan tietään eteenpäin ilman suuria vastoinkäymisiä. Lukija kokee Amélien matkassa niin pöyristyksen, hämmennyksen kuin ilonkin hetkiä, eikä Japanista jää kulttuurieroista ja ilkeistä ja/tai typeristä henkilöistä huolimatta minkäänlaista huonoa mielikuvaa Amélien nöyrän yrittäväisen ja myönteisen kirjoitustyylin ja asenteen ansiosta. Kuten usein, lopussa kiitos seisoo niin Amélielle kuin hänen työtovereilleen ja lukijoilleen. Teosta oli anekdoottisen kirjoitustyylinsä ja miellyttäväasenteisen kirjailijansa takia mukava lukea, ja niinpä kirjan lyhykäisyys ihan harmittaa - tätä olisi voinut lukea vielä toisen samanlaisen satsin! Kirjasta on tehty myös ihana elokuvaversio, joka löytyy ainakin HelMetistä!

Olen niin innoissani ylihuomisen julkaisusta, että oli vaikea keskittyä tähän! Nöyrimmät anteeksipyyntöni, mikäli tekstissä esiintyy kirjoitusvirheitä ja/tai aivan älyttömiä mokia ja epäjärkisyyksiä.
Ylihuomenna pureskellaan helmiä!


Tällä hetkellä lukupuolella on menossa The Night Circus, johon olen valitettavan pettynyt, mutten ole vielä onneksi niin pitkällä, että voisin sanoa koko kirjan olevan keskinkertainen.

... Onneksi on helmiäkin, heh.

Viime viikon saavutukset

Hoplaa, nyt on tullut pitkästä aikaa luettua useampi kirja.

• Markus Kajo: Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja Todellakin nimensä arvoinen teos. Sisältää vähäsen melkein joka asiaa. Teksti oli kuin Kettusen kirjassa: nokkelaa, polveilevaa ja kyllästetty selittämättömillä vanhoilla valokuvilla, jotka vain korostivat tekstien absurdiutta. Kirja on niin täynnä asiaa, että se miltei jätti minut sanattomaksi, joten minulla ei ole paljon muuta sanottavaa kuin "lue tämä". Takakannessa lukee, että presidentin tulisi antaa tämä teos jokaisellee ihmiselle heidän syntyessään, ja olen täysin samaa mieltä!
• Michael Connelly: Nine Dragons Tavallinen Harry Bosch -romaani, ei mitään merkittävää mutta viihdyttävää luettavaa kuitenkin. En tiedä miksen koskaan muista odottaa lopun juonikäännöstä, vaikka se on joka ikisessä Connellyn kirjassa, jonka olen lukenut. Kirjassa ei ole mitään ihmeellistä mysteeriä kuten, esimerkiksi, Poirot'n ja Holmesin seikkailuissa - vertaisin teosta  kesäisen chick lit -rantalukemiston (sala)poliisivastineeksi. Jälleen, se ei ole huono, mutta toisaalta siitä ei jälkikäteen ole paljon mitään sanottavaa. Yksi asia, joka minua ärsyttää sarjassa, on se, kuinka Connelly ottaa eri sarjojensa päähenkilöt ja tunkee heidät kaikki samaan maailmaan, jopa samaan kaupunkiin toimimaan yhdessä, ja kaikki ovat kuin hiilikopioita toisistaan. Tavallaan se on hauskaa, että Connelly sekoittaa henkilöhahmonsa yhteen, mutta kun kolmen eri sarjan päähenkilöt työskentelevät kaikki yhdessä, kaksi heistä on läheistä sukua toisilleen ja kaikki ovat hyvin samankaltaisia hahmoina, se alkaa tuntua oikotien käyttämiseltä. Lukujen cliffhanger-mäiset loput muistuttavat Dan Brownin lukujen loppuja, mutta teos kokonaisuutena ei luo samanlaista muistettavaa lukukokemusta kuin Brownin teokset. Luulenpa, että paras kehu, jonka voin tälle kirjalle antaa, on että se on viihdyttävä ja että siinä ei ole, jo mainitsemaani hahmojen yhdistämistä lukuunottamatta, mitään huonoa, josta haukkua teosta.
• Darby Conley: Vastakarvaan 3: Karvan verran groovympi Rakastan tätä sarjakuvaa niin paljon! Kaikista lemmikki&omistaja ongelmineen -sarjakuvista tämä on varmaankin suosikkini. Nökö on niin kipakka ja Väsy taas suloinen. Koska tämä kyseinen albumi on yksi ensimmäisistä, on piirrosjälki vielä hieman karkeaa nykyisiin strippeihin verrattuna, mutta nokkeluudet ja huumori ovat jo puhkeamassa kukkaan, paranemassa joka albumin myötä. Nökö ja Väsy keskustelevat keskenään ja omistajansa kanssa tuoden erilaisia mielipiteitä esille innolla, ikään kuin Lassi ja Leevi. Sanoisin, että jokainen, jolla on koskaan ollut lemmikki, samastuu Roope-omistajaan, mutta parhaat stripit ovat niitä, joissa on sanaleikkejä ja/tai joissa Nökö esittelee harhaluuloista mahtiaan. Jos Karvinen tuntuu hieman pehmeröiseltä (kiitos tästä sanasta, Juhani Aho) ja Kamut on liian filosofinen, tämä on kissa-koira-ja-omistaja -sarjakuva sinulle! (Rakastan kaikkia kolmea omilla tavoillaan, toki.)



(c) Darby Conley

• Henri Hirvenoja: Valikoituja tilastoja Runokokoelma, harvinaista kyllä. Tämä oli sattumanvarainen löytö kirjastossa, mutta minuun vetosi kokoelman temaattinen sisältö: runot käsittelevät nykyajan kiireistä bisnesmaailmaa ja sen arkipäivän "sankareita". Teoksesta löytyy runoja YK:sta ja tylsistä palavereista. Hyvin 21. vuosisatainen teema. Kirja on jaettu lukuihin, ja vaikka luulen huomanneeni hienoista bisnesmaailman arvostuksen laskua runoissa, en voi sanoa varmasti, sillä en pysähtynyt miettimään asiaa tarpeeksi pitkäksi aikaa. Asia, jonka kyllä huomasin ja jota rakastin, oli kirjoitusasu: runoista ei löydy yhtä ainutta erisnimeen liittymätöntä isoa alkukirjainta eikä ainuttakaan väli- tai lopetusmerkkiä. Vaikka normaalisti kammoksunkin tällaista kirjoitustyyliä, Hirvenojan runoissa se tuntui luonnolliselta ja lisäsi entisestään runojen kalseaa, lumotonta tunnelmaa. Runot tuntuivat masentuneen ihmisen päiväkirjalta, kirjoitettuna runolliseen, tiiviiseen tyyliin. Se oli kaunista. Mikä sattumalöytö!
• J.R.R. Tolkien: The Lord of the Rings Olen työstänyt tätä kauan. Jos kirjan ostospäivästä lähdetään laskemaan, lukemiseen meni tasan yhdeksän vuotta ja kaksikymmentä päivää. (Oikeasti aloitin kirjan "vasta" vuoden 2004 lopulla...) Käsitelläkseni huonot puolet ensin; luulen, että valitukseni ovat samanlaisia kuin kahdeksannella, kun luin suomenkielisen teoksen loppuun. Teksti on jokseenkin kylmää. Se tuntuu enemmänkin ulkopuolisen raportilta tapahtumista kuin oikealta seikkailulta, johon lukija voisi upota. Se ei ole hyvin iso tai huomattava asia, mutta häiritsi minua aina silloin tällöin. Myös tapa, jolla kaikki puhuvat, ärsytti. Mistä tahansa on puhe, hahmo "sanoi" jotakin. Hyvin harvoin on puheverbi mitään muuta kuin "sanoi". Minua myös ärsytti se, että liitteissä sanottiin suoraan, että hobittien nimet olivat käännöksiä. Miksei Tolkien voinut vain käyttää suoraan heidän oikeita nimiään? Kehuja ansaitsevat pointit ovat varmasti melko selviä jopa kirjaa lukemattomille, totta kai. Se silkka työmäärä, jonka Tolkien on tehnyt luodakseen näin suurenmoisen yksityiskohtaisen, hyvinkudotun maailman rotuineen, paikkoineen, kielineen, historioineen ja myytteineen ja jopa useine erilaisine kalentereineen niin huikeaa, etten kykene edes ilmaisemaan sitä. Tolkien saa pelkkää sanatonta ihailua siitä hyvästä. Rakastan myös sitä, että pienet "ihmiset", ne epätodennäköiset eeppiset sankarit ovat ne tarinan mahtavimmat sankarit lopulta. Toki kirjassa on Aragorn ja Gandalf ja kaikki, mutta hobitit syövät suurimman osan sydämestäni. Ja Frodo ei edes ole kirjan oikea sankari! Se on Sam, joka seuraa herraansa minne tahansa valittamatta (muusta kuin ruoasta); Sam, joka kantaa Frodoa, kun tämä ei jaksa enää itse kulkea. "I can't carry it for you, but I can carry you." Rakastan myös sitä, että kirja ja tarina jatkuvat vielä kliimaktisen hyvän ja pahan voimien välisen lopputaistelun jälkeen; kuinka "hyvikset" menevät koteihinsa ja ryhtyvät korjaamaan siellä ilmenneitä ongelmia. Ja se ei ole mikään räkäinen epilogi á la Harry Potter tai kokonainen räkäinen teos kuten Breaking Dawn, se ei ole vain lisäke vaan tarinan todellinen loppu. Ja kuinka sydäntäraastava jokainen eroaminen oli! Se on huikean teoksen merkki, että lukija välittää hahmoista yhtä paljon kuin olen varma että lähes kaikki Tolkienin lukijat välittävät tämän kirjan henkilöistä. Teos on pitkä matka niin sivujen kuin kuljetun matkan ja koettujen tunteiden kannalta, alusta loppuun, mutta täysin sen arvoinen. Sitä kasvaa rakastamaan henkilöhahmoja ilman, että edes huomaa sitä ennen kuin yhtäkkiä pillittää silmänsä umpeen Pippinin ja Merryn jälleennäkemiselle, tai Legolasin ja Gimlin epätodennäköiselle ystävyydelle, tai Gandalfin hohtavalle paluulle. Jos kirja voisi olla ystävä, tässä olisi koeteltu ja todellinen ystävä. Se kantaisi sinut, kun et itse jaksa.
• Amélie Nothomb: Samuraisyleily Kirja vetosi minuun, koska olen aiemmin nähnyt elokuvan Nöyrin palvelijanne, ja tämä kirja selkeästi joko olisi samaa tarinaa tai liittyisi siihen. Nöyrin palvelijanne -niminen kirja, yllätys yllätys, sisältää elokuvan tarinan, ja tämä puolestaan keskittyy Amélien romanssiin japanilaisen miehen kanssa hänen eläessään nousevan auringon maassa. Teos on myös kokoelma kulttuurieroja, ja kuvittelisin japanofiilien pitävän teosta suuressa viihteellisessä ja informatiivisessa arvossa. Mistä pidin kirjassa oli Amélien suorasukainen, joskus jopa hieman runollinen tapa kirjoittaa asioista, mutta samalla se on se ominaisuus, joka häiritsi lukemista. Kokemukset ja tunteet, joista Amélie kertoo tuntuvat ohuilta ja lyhykäisiltä eikä hän jää pohtimaan mitään asiaa pidemmäksi aikaa - tosin voi olla, että tämä on vain hänen kirjoitustyylinsä, joten annan osan siitä anteeksi. Hän onnistuu myös kuulostamaan kovin itserakkaalta joissakin katkelmissa, mikä oli luotaantyöntävää, sillä itserakkaat kirjoittajat, varsinkin autobiografisten kirjojen kirjoittajat, ovat hyvin luotaantyöntävää porukkaa. Suurempi murhe on kuitenkin tuo tunteiden vähyys. Kuten sanoin, se voi olla vain hänen tyylinsä, mutta se jättää lukijalle ulkopuolisen olon, ikään kuin värisisi viileässä oviaukossa sen sijaan, että sukeltaisi synkeänlämpimiin syvyyksiin. Luulen, että ihmiset, jotka joko ovat asuneet Japanissa tai tosissaan haluavat tehdä niin, pitävät kirjaa todella hyvänä, viihdyttävänä ja täynnä samastuttavia kokemuksia, mutta muut lukijat jäävät kaipaamaan jotakin lisää.

Seuraava ikuisuusprojektini The Lord of the Ringsin jälkeen on Raamattu, jonka sain rippileiriltä. Lukuaikaa olisi kesäkuuhun 2014, eli on tässä aikaa. Laskeskelin tosin eräänä iltana jo, että jos nykyinen lukuvauhtini pysyy samana enkä vaihtele lukemistoani koko ajan, saan Raamatun luettua jo ennen tämän vuoden loppua.

Tällä kertaa haluaisin kuulla teiltä, mikä on paras klassikkokirja, jonka olet lukenut. Mikä siitä teki niin hyvän? Entä mikä on huonoin klassikko? Oliko se edes lukemisen arvoinen?


Ensi viikolla on viikon kirjoissa ainakin lisää Connellya, Miika Nousiaista, Sylvia Plathia ja hurmaavaa Douglas Couplandiä. Muistaakseni joku muukin, jonka nyt unohdan...



Muistakaahan myös, että arvonta päättyy tiistaiaamuna hieman kymmenen jälkeen! Tätä kirjoittaessani osallistujia on kaksi, joten tuleepa tiukka arvonta...