Haaveeni ovat suuria satuja...

Karmea luomisen tuska iski heti taas päälle, kun sain aikaiseksi typoilla tänne pitkästä aikaa merkinnän. Ugh.
Ilmiö on mielenkiintoinen, sillä minähän pidän tätä blogia juuri siksi, että saan puhua aiheista, jotka ovat sydäntäni lähellä, ja saan samalla kirjoittaa! Kirjoittaminen on mieluisaa puuhaa jo siksikin, että saan tunkea tänne omituisia uudissanojani ja unholaan jääneitä suosikkejani, puhumattakaan paljon tarvitsemastani kirjoitusharjoitteesta. Harjoitus tekee bestsellerin...

Otetaan kuitenkin pehmeä lasku takaisin arkeen, joten tänään tarjolla on vain pari lyhyttä asiaa:

1. Olen jo vuosia haaveillut valokuvasta, johon kokoaisin kaikki noin kaksi miljoonaa viisikymmentäseitsemän tuhatta kolme päiväkirjaani pinoon (kronologisessa järjestyksessä tietenkin) ja poseeraisin sen vieressä naama muikeana. Kasa olisi nykypäiväkirjoilla mitattuna noin... kolmisen metriä korkea. Tuplat meikän "pituudesta"!

2. Eräs toinen haave on sentään viimein käymässä toteen: pääsen useiden pettymysten jälkeen viimein katsomaan National Theatren Frankenstein-näytelmän elokuvateatteriin! Mahtavat nyky-Sherlockit Benedict Cumberbatch (Sherlock/Uusi Sherlock) ja Jonny Lee Miller (Elementary/Holmes NYC) tähdittävät kauhuklassikkoa, Cumberbatch "hirviönä" ja ihana JLM Victor Frankensteinina.

Muistelimme juuri, kuinka teininä ei lukenut Frankensteinia kauhukirjana: lähinnä kirja herätti suuria surun ja säälin tunteita "hirviötä" kohtaan. Moni koulukiusattu lienee samastuu hahmon kokemuksiin. Kipu tekee meistä julmia, oli se kipu sitten fyysistä tai henkistä.

Haluaisin lukea Frankensteinin uudelleen pian, mutta tällä hetkellä on taas ihan liian monta kirjaa kesken - ja kaikki lainattuja kaiken lisäksi! Loputon kirjojen suo.

Kuiden viemää

Hienoja, paksuja eepoksia tällä kertaa viikon kirjoina!

• Haruki Murakami: 1Q84. Book Three Murakamin hieno, monikerroksinen rinnakkaistodellisuusseikkailu ei oikein huipennu loppua kohden, vaan tuntuu hieman lässähtävän ensimmäisen nidoksen tunnelmasta. Perinteisen juonenkaaren sijaan loppu on suhteellisen antikliimaktinen, ja teos kärsii samasta syndroomasta kuin Stephenie Meyerin Breaking Dawn; miltei mitään ei oikeastaan tapahdu, eikä lukija tunne tyydytystä sulkiessaan teoksen. Tengon ja Aomamen tarina pysyy mielenkiintoisena loppuun asti, mutta edes Ushikawan nostaminen kertojan huomion kohteeksi ei tuo tarinaan mitään tähdellistä uutta tai auta rakentamaan tyydyttävää lopetusta. Osaa lukijoista häiritsee myös tarinalle tarpeettoman seksin runsas esilläolo. Teos kuitenkin viihdyttää lukijaansa ja kulkee eteenpäin mukavan helposti, joten jos Murakamille antaa anteeksi antiklimaktisuuden, lievästi silmäänpistävän itseääntoistavuuden ja joidenkin aukkojen aukijättämisen, 1Q84 on erittäin muikea lukukokemus.
• Margaret Mitchell: Gone With the Wind Oi voi, mitäköhän tästä edes voi enää sanoa? Viestini kiteytyy harvinaisen selkeäksi: "Jos et ole vielä lukenut tätä ja nähnyt kuuluisaa elokuvaversiota, korjaa virhe heti!" Eivät kaikki välttämättä pidä klassikosta, vaikka se yleismaailmallisesti pidetty onkin, mutta mielestäni jokainen kykenee toivottavasti arvostamaan Mitchellin hienoa tarinaa ja pohtimaan Yhdysvaltain sisällissotaan liittyviä asioita eri kanteilta. Teosta on kritisoitu jonkinasteisesta rasismista ja stereotypiasta varsinkin värillisten apulaisten suhteen, mutta mielestäni lukijalle esitellään myös uskollisia, rakastettavia tummaihoisia hahmoja, ja ainakin minulle he jäivät enemmän mieleen kuin Mitchellin kieltämättä melko negatiiviset kuvaukset vapautetuista orjista. Pääosan varastaa kuitenkin ihastuttavan vihattava Scarlett; Mitchell on onnistunut luomaan huikean hahmon, joka kaikessa vihattavuudessaan ja rosoisuudessaan hurmaa lukijan ja saa tämän toivomaan, että huominen olisi parempi Scarlettille. Samoin Scarlett kietoo naapurinsa Ashleyn ja tämän hiirulaisvaimo Melanien pikkusormensa ympärille, kuten myös lukuisat miehet. Yhdestä elokuvahistorian hienoimmasta linesta vastaava Rhettkin jää kaikessa charmikkuudessaan protagonistimme jalkoihin. Eepos on painoksesta riippuen noin tuhatsivuinen, mutta tarinan päättyessä lukija jää himoaamaan lisää: itse aloin jo hieman puolenvälin jälkeen harmittelemaan, että kohta se loppuu... Miljöö ja ihmisten hätä ja tietämättömyyden tuska ovat käsin kosketeltavia karmivinekin yksityiskohtineen, mutta silti teos on nautittava ja hyvin luettava sitkeänsisukkaan Scarlettin ansiosta. Sherlock Holmesin lisäksi tuskin tulee heti mieleen päähenkilöitä, jotka saavat lukijat tsemppaamaan heitä luonteenvioistaan huolimatta näin elävästi!

Loving me is like...

Kuten marginaalin alapäätyyn asti eksyneet ovat huomanneet tai muutoin päätelleet ilman marginaalin tarjoamaa informaatiota, blogi sai nimensä Lady Gagan I Like It Rough -kipaleen lyriikoista.

'Cause‎ it's a hard life with love in the world
and I'm a hard girl
loving me is like chewing on pearls

(Lainasin samaisia lyriikoita juuri eilen ystävälle, jonka kanssa meni sukset pahemman kerran ristiin. "Being my friend is like chewing on pearls...?"
Elämä on tosiaan hankalaa erinäisten suurien tunteiden kanssa, ja olen hankala ihminen, valitettavan totta. Kanssani saa tosiaankin pureskella helmiä niin tässä blogissa kuin muutoinkin.
Onneksi järjettömänkin suuria mokia saa korjattua ja helmiä liimailtua.
Sainpahan taas uusia merkitystasoja lyriikoille.)

Leidi Gagaloo on muutenkin käyttänyt helmiä kiitettävän monipuolisesti asuissaan, esityksissään ja lauluissaan. Uusin helmeily lienee ARTPOP-albumille toivon mukaan päätyvä ihastuttava balladi Princess Die, joka alkaa haikeasti

Leave the coffin open when I go
leave my pearls and lipstick on so everybody knows.

Paparazzi-musiikkivideolla neitonen "tippuu" parvekkeelta ja hänet paparazzoidaan maassa kuoleman kielissä viruvana helmet suussaan (kuva pääsi jopa laulun Remixes-levyn kanneksi).
amFAR-gaalassa vuonna 2010 Gaga taasen esitti ihanan asenteikkaan rakkauslaulunsa Future Love (jossa on muuten muikean upeat lyriikat!) asustautuneena kokovalkoiseen ja satoihin helmiin. Kuvia löytyy helposti esimerkiksi hakusanoilla "lady gaga amfar 2010" (linkki vie suoraan kuvatulossivustolle).
Entisessä inhokkilaulussani, nykyisessä suosikkijammailubiisissä Heavy Metal Loverissakin mainittaan helmet:
Dirty pearls and a patch for all the Rivington rebels
let's raise hell in the streets, drink beer, and get into trouble!

Helmet ovat siis mukavan paljon mukana idolini touhuissa, ja liittyvät usein vielä kauneimpiin tapahtumiin ja lauluihin.

Muutama päivä sitten Born This Way Ball -konserteissa ihastuneesti riehuneena minun oli siis pakko, aivan pakko ostaa nämä, kun näin ne oheistuotekojun seinällä:

Helmiähän nyt saa jokaisesta supermarketista ja korukaupasta, enkä ole koskaan ollut kovin helmiäkäyttäväinen ihminen, mutta heti nämä nähtyäni ajattelin tätä blogia, sen nimeä ja kaikkia helmiin liittyviä Gaga-asioita, ja minun oli pakko saada nämä - jos en käytä näitä, ainakin voin laittaa ne esille ja intoilla kaikista lukuisista eri assosiaatioista, jotka niihin liittyvät.

Lukossa on vieläpä yksi kaikkien aikojen suosikeistani Gagan lukemattomista "olemuksista":

Zombie Gaga Born This Way -musiikkivideolta, jee!


... Tällaista tällä kertaa. Ei näistä juuri nyt mitään kirjallista saa revittyä, mutta voin vaikkapa laittaa helmet kaulaan lukiessani upeita klassikoita.
Pitäisi varmaankin alkaa bongailemaan helmiviittauksia kirjoista!

Loppuun paras Helmi koskaan:

Ihana kisuseni Helmi halusi mukaan kuvauksiin.

Musiikkia, maestro!

Kuuntelin tuossa jokunen viikko sitten viimein Nightwishin uuden levyn Imaginaerum, kun niin kovasti painostettiin monelta eri puolelta... Levyltä löytyikin muutama erittäin hyvä kappale, vaikka Nightwish ei olekaan soittolistani kärkisijoilla koskaan roikkunut.

Single Storytime on pyörinyt radiossa jo pitkään, mutta vasta nyt levylehtisen kanssa sitä kuunnellessani tajusin, kuinka upeasti se kuvaa kirjallisuutta ja lukuelämyksiä, varsinkin aikuisena luettujen satujen kohdalla. Kappaletta kuunnellessa minulle tulee koko ajan sellainen olo, että pitäisi julistaa koko maailmalle: tätä on kirjallisuus! Tältä se usein tuntuu!

Mikäs sen parempi paikka tehdä näin kuin oma blogi.

Escapology

Vuosia sanoin aina, että vaikka monille kirjat tarjoavat upean tilaisuuden karata hetkeksi omasta elämästä, minulle ne eivät olleet sitä. Kirjat olivat huikeita matkoja eri aikakausiin ja joskus jopa eri planeetoille, mutta koskaan niiden lukemissyy ei ollu karkumatka.

En tiedä, missä välissä asia muuttui, mutta havahduin siihen vasta hiljattain. Nykyään lukemisillani on se erittäin tärkeä ja raskas taakka, että niiden pitää olla eskapistisia kokemuksia. Niitä täytyy olla koko ajan saatavilla - asia, jonka ei luulisi olevan ongelma kirjojen kansoittamassa huoneessani istuskellessa. Kirjakaupasta selviän ulos ilman ostoksia vain, jos minulla ihan aikuisten oikeasti ei ole varaa ostaa mitään, tai jos mitään ostettavaa ei kertakaikkiaan löydy (kyllä näinkin käy välillä!). Kirjastoon hupenee yhtäkkiä yhdellä reissulla perinteisen 50 sentin sijaan yli viisi euroa. Pari päivää sitten varustauduin kirjastoreissulle vanhan kunnon IB-laukkuni kanssa (Niken iso urheilulaukku, johon painavat ja paksut IB-kirjat mahtuivat hyvin ja jossa on olkahihna kahvojen lisäksi), eikä sekään meinannut riittää.

Piti sitten saada vähän iltalukemista.

Kirjastosetä ei räpäyttänyt silmääkään latoessaan varauksiani tiskille, mutta itse en ollut ihan varma, pitäisikö itkeä vai nauraa. Vähän vähemmälläkin olisi kai pärjännyt. Ääni päässä tosin selittää, ettei ei sitä koskaan tiedä.

Viime kesänä minulla oli sama ongelma; sohvan nurkka oli pinottu täyteen kirjastokirjoja. Kyllä ne saatiin onneksi luettua vain muutaman lainanuusinnan avulla, joten kai tämäkin tilanne sutviutuu tästä jossakin vaiheessa. Ehkä paniikkiaalto ei iske päälle, ainakaan niin voimakkaana kuin viime aikoina, kunhan olo paranee, ja sitten selviää parin kirjan avulla. Niitä omiakin pitäisi jossakin välissä lukea hyllyihin sieltä lattialta! Pölyn kerääminen ei ole kirjan tehtävä.


Fiiliksiin ja erityisesti otsikkoon sopiva biisi lukemisia siivittämään:

Dynamiittia, prrrkele.

Luin tuossa äsken Anssi Kelan romaaniesikoista Kesä Kalevi Sorsan kanssa, joka on muuten ihan kelpo teos, vaikkei välttämättä Nobel-palkintoa Kelalle tulekaan ansaitsemaan. (Ei sillä, että kirjallisuuden Nobel olisi ainoa mittari, jonka mukaan kirjan arvo ja merkityksellisyys laskettaisiin!)
Olenkin tosin vasta sivulla 81, joten mistä sitä tietää, mitä tulevat 200 sivua pitävät sisällään.

Teos kertoo siis kolmikymppisestä Johanneksesta, joka on joutunut onnettomuuteen eikä muista mitään sairaalahoitoa edeltävistä kahdesta viikosta. Muistiaukkoa täyttämään saapuu jo edesmennyt entinen pääministeri Kalevi Sorsa, jonka Johannes vastentahtoisesti kuvittelee elämäänsä.

Pysähdyin hetkiseksi kohtaukseen, jossa kaksikko tapaa ensi kerran; Johannes istuu Ruttopuistossa penkillä, ja yhtäkkiä Kalevi Sorsa vain on siinä jutustelemassa hänelle. Johannes ei ensin tunnista häntä, eikä muutenkaan kaipaa seuraa, joten sulkee vain silmänsä nauttiakseen kesäsäästä.

Jonkin aikaa olikin hiljaista. Sitten mies huokaisi ja sanoi:

- Johannes, Johannes. 

Nyt silmäni räjähtivät auki. Katsoin miestä, joka oli kääntynyt puoleeni. Samassa tajusin kuka hän oli: vieressäni Ruttopuiston penkillä istui pari vuotta aikaisemmin kuollut, entinen pääministeri Kalevi Sorsa.

Tapaaminen on lainattu kirjan takakanteenkin, ja ymmärtäähän sen, sillä siitä lähtee liikkeelle tapahtumasarja, josta teos on saanut nimensäkin.

Minua jäi kuitenkin ihmetyttämään sanavalinta "silmäni räjähtivät auki". En ole koskaan ennen kuullut fraasia tuossa muodossa; silmien rävähtäminen auki on toki hyvin tuttu ele.

Ymmärrän, että Kela halusi sanavalinnallaan osoittaa, kuinka nopeasti ja voimakkaasti Kalevi Sorsan huomaaminen vaikuttaa Johannekseen, mutta silmiini tulee silti epämääräisen epämukava olo, kun luen jonkun silmien räjähtävän, vaikkakin vain kuvaannollisesti.

Onko vika minussa? Oletteko te törmänneet räjähtäviin ruumiinosiin useinkin (muualla kuin sota- ja agenttikirjoissa)?


Asiaan lähes liittymättömänä loppukevennyksenä: eräässä listakirjassa, jonka omistan, on lista oudonhupaisista kuolintavoista. Räjähdän (hahaa!) edelleen jokaikinen kerta raikuvaan, riehaantuvaan nauruun, kun luen antiikin Kreikan maalarista, joka maalasi taulun älyttömän rumasta noita-akasta, sai sen valmiiksi ja alkoi nauraa omalle maalaukselleen niin kovasti, että häneltä katkesi verisuoni päästä. Ainakin mies kuoli onnellisena!



P.S. Olen lähdössä pian taas matkalle ja käsimatkatavaroihini tungen Jani Kaaron hienon työn tuloksen Kaiken oudon ensyklopedia. Valintaperusteinani olivat teoksen paksuus - ei ainakaan lopu kesken - ja lyhyet, muista tietokirjoista tutut merkinnät - helppo lukea pari pätkää, kun odotamme lampaiden pääsevän tien yli. Toivottavasti kirjassa (ja paikan päällä!) on lisää hupsuja historiallisia juttuja, joille voin räkättää.

Tässä heti yksi:

"And thus I take my leave of the world and of you all, and I heartily desire you all to pray for me."

Viikon kirjat, armaat lukijat. Mummin nuoruudenaikaisia romansseja ja historian veristä kahinaa!

• Anni Polva: Rakkaus rasittaa Samaa vanhaa Polvaa kuin aiemmatkin, toki jälleen eri hahmolla ja juonella kyllästettynä. Olen huomaavinani teoksissa pientä toistoa tapahtumapaikkojen suhteen (aina sama kylpyläkaupunki tai maalaiskylä järvineen), mutta tarinat ovat onneksi sen verran erilaisia, ettei toisto häiritse sen suuremmin. Tässä teoksessa pääjuonena on, että kun rikas mies kieltää poikaansa naimasta (tulevaa) voimistelunopettajaa, kehittää nuoripari ovelan suunnitelman: typykkä hurmaa isäukon, jolloin tämän on pakko hyväksyä hänet miniäkseen. En usko, että monikaan nykyajan suomalaiskirjailija osaisi tehdä tuosta ideasta kovinkaan onnistunutta teosta, mutta Polvan 1950-lukulaiseen miljööseen ja tekstiin se - kumma kyllä? - sopii kuin nenä päähän. En välittänyt tästä teoksesta yhtä paljon kuin parista aikaisemmasta, mutta se johtunee siitä, että minun kävi niin sääliksi höpläytettävää isärukkaa, etten osannut pitää päähenkilöstä. Se on melko suuri ongelma useissa kirjoissa. Teoksen kyllä lukee ihan mielellään, mutta ei siitä mikään erityisen ilahtunut olo jää.
• Philippa Gregory: The Other Boleyn Girl Jos Troijan Helenalla oli kasvot, jotka lähettivät matkaan tuhat sota-alusta, Anne Boleynillä oli aivot, jotka muuttivat maailman suurimman ja vaikutusvaltaisimman imperiumin uskonnolliset ja poliittiset käytännöt kertaheitolla. Ymmärrettävästi Gregoryn kirjakin siis keskittyy puolet ajasta Anneen päähenkilönsä Maryn sijaan; Annessa on vetovoimaa, jonka kaikki kuningas Henrik VIII:sta sisko Maryyn huomaavat. Lukijaa selvästi vedetään koko ajan Maryn puolelle tämän jäädessä Boleyn- ja Howard-perheiden kunnianhimon jalkoihin, mutta ainakin minulle Anne on aina The Boleyn Girl. Jo teoksen nimikin asettaa Maryn toissijaiseksi Boleynin tytöksi, viattomaksi altavastaajaksi jollaisilla romanssiromaanit ovat kautta aikain kosiskelleet lukijoita, mutta tavoiteltu vaikutelma jää etäiseksi. Kuten ylläolevassa teoksessa, päähenkilöstä on vaikea pitää pyyteettömästi. Mary on lukijalle lähinnä rasittava, typerä tyttö, joka ei välillä tajua yksinkertaisiakaan asioita. Onko ihmekään, että tuollaisen neidon rinnalla kaunis, älykäs ja koulutettu Anne loistaa niin kuninkaan kuin lukijankin silmissä? Teos ei tietenkään ole historiallisesti täysin pitävä, mutta fiktiivisenä historiaantutustuttajana se on ilmiömäinen. Tämä teos itse asiassa sai minut tekemään historian loppututkielmani koulussa aiheesta Englannin kirkon reformaatio, niin vaikuttava se oli. Siinä missä Gregoryn muut kirjat ovat hyvää ajanvietettä ja vievät ajatukset Tudorien Englantiin, jää tämä toinen Boleynin tyttö mieleen moneksi viikoksi. Suosittelen teoksen lukemisen (tai jopa sen aikana, jos keskittymiskyky riittää) tutustumaan esimerkiksi Wikipedian kautta Henrik VIII:een ja hänen kuuteen vaimoonsa. Erityisesti Anne (ensimmäinen kahdesta) häikäisee, kuten kirjassakin. Kuinka ei voisi rakastaa ihmistä, joka teloitustaan edeltävänä iltana nauroi kädet kaulallaan vanginvartijalle, "Kuulin, että teloittaja on erinomainen työssään, ja minulla on niin kapoinen kaula!" Anne on yhtä viehättävä Gregoryn ja Maryn kriittisten, ajoittain jopa kateellisten ja vihaavien silmien läpi katsottuna kuin oikeassa elämässäkin, joten tämä teos kuuluu jokaisen lukulistalle. 630 sivua semimodernia englannin kieltä lentää ohitse kuin siivillä. Historiaa, upeita henkilöitä ja metrikaupalla veren tahraamia pukuja! (Minulle olisi mieluisaa kuulla joltakulta toiselta lukijalta, joka ei ole niin suuri Anne-fani, mitä hän piti teoksesta.) Otsikon sitaatti oli muuten Anne Boleynin viimeisiä sanoja hänen puhutellessaan hänen kuolemaansa seuraamaan tulleita kansalaisia. Kun Anne polvistui side silmillään odottamaan kaulan katkaisua, myös koko yleisö polvistui kunnioituksesta naista kohtaan, jota he olivat haukkuneet huoraksi ja noidaksi vain pari vuotta aiemmin.

Ensi viikolla tällä ohjelmapaikalla tutustutaan Arthur Conan Doylen ja Sherlock Holmesin suhteeseen sekä Jane Austenin suloiseen Catherine Morlandiin (mikäli minä nyt saan nuo kaksi viimeistä lukua Northanger Abbeystä luetuksi huomiseen mennessä...).
Raamatunlukukin edistyy! Olen selvinnyt jo Uuteen testamenttiin, joka on huomattavasti kevyempää luettavaa (ja lyhyempi) kuin Vanha testamentti. Kyllä tästä viimeistään ensi vuoden alussa on selviydytty kunniakkaasti! (En kyllä odota yhtään innolla sen arvioimista kirjana...)

... Seuraava kirjoitusharjoitukseni näkyisi olevan sulkeiden poistaminen käytöstä...


Catherinen goottiromaanien rakkauden vuoksi kysyn teiltä tällä kertaa, mikä on mieleenpainuvin historiallinen teos (=menneeseen sijoittuva romaani).

Jos en olisi niin ihastunut Anne Boleyniin, vastaisin itse varmaankin Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläinen. Myös Oscar Wilden Salome-näytelmä on viime päivinä pyörinyt mielessäni jostakin syystä, mutta Sinuhessa on jotakin samaa lumoa kuin The Other Boleyn Girlissä. Kirjaa lukiessa tuntee miltei aavikon hiekat silmissään.
Toki myös viktoriaaniset Sherlock Holmesini saavat maininnan. Oli Arthur Conan Doyle mitä mieltä hyvänsä, minusta Holmes on aivan mahtava tyyppi.

Liittyykö valitsemaanne kirjaan (tai kirjoihin) oma mieltymyksenne siinä käytettyyn miljööseen? Huomaan nimittäin itse, että muinainen Egypti, keskiajan Englanti ja viktoriaaninen Englanti ovat lempimiljöitäni, joten kirjavalintani eivät liene sittenkään mikään yllätys...?

Stand by me?

Jeevesiä lukiessani silmäni kostuivat useaan otteeseen, kun jäin ihastelemaan Jeevesin lojaaliutta. Bertie Wooster saa itsensä vaikka mihin sotkuihin (ja lisäksi ärsyttää Jeevesiä erinäisillä mielenkiintoisilla innostuksenkohteillaan, kuten purppuraisilla sukilla ja banjolelella), mutta aina Jeeves saapuu lopulta hätiin ja pelastaa kiltin mutta kana-aivoisen herransa pulasta kuin pulasta.

Lapsena Disney aivopesi minut uskomaan ikuiseen ystävyyteen. Tiedättehän, siihen joka ylittää lajirajat ja kaikki muutkin siinä samassa yhdessä sulavalla loikalla, laulua luritellen. Jokaisella Disneyn prinsessalla on ainakin yksi ihana eläinystävä, se luotettu apuri, ikään kuin Batmanin Robin. Löytyy Topia ja Tessua, löytyy Basil-hiirtä ja Tri Dawsonia, löytyy Timonia ja Pumbaata.

Minulle ystävä, todellinen ystävä, on sellainen, joka pysyy mukana hamaan loppuun asti. Hän saattaa vaikeroida, hän saattaa valittaa, hän saattaa suuttua... mutta hän on siellä ystävänsä rinnalla lopun tullessa.

Kirjallisuudestakin löytyy onneksi runsain mitoin näitä sydäntälämmittäviä uskollisia ystäviä. Onneksi, sillä kirjaa on helpompi lukea linja-autossa kuin katsella Disneyn animaatiota laajakuvatelevisiosta äänet täysillä, ja sillä valitettavasti totuus ei tällä kertaa ole fiktiota kauniimpaa. En sano, etteikö tosiystäviä olisi lainkaan, mutta niitä on pirun vaikea saada omaan piiriinsä. (Ainakin minulla, hehe.)

Kirja on siis kaveri!

Mieleeni tulee muun muuassa seuraavat rutistettavan ihanat kumppanit:

• Ron Weasley (Harry Potter -sarja) Ron rutisee, Ron pelkää, Ron heittää huonoja vitsejä (jotka usein paljastuvat lopulta oveliksi arvauksiksi tulevista juonenkäänteistä). Ron jättääkin Harryn pariin otteeseen sarjan aikana. Tosi sankarillista, te sanotte. Mutta Ron palaa. Ron tulee takaisin. Ron auttaa ja tekee kaikkensa, vaikka pelkääkin. Ronilla ei ole kaksiset hermot, mutta hänellä on sitäkin suurempi sydän. J.K. Rowling omisti viimeisen Harry Potter -kirjan kuudelle läheiselleen ja seitsemänneksi "sinulle, jos olet seissyt Harryn kanssa loppuun asti". Tavallaan Rowling siis omisti kirjan myös Ronille.
• Sam Gamgee (The Lord of the Rings) Samia ei tarvitse perustella millään muulla kuin sanoilla "I can't carry It for you, but I can carry you." Tuollainen kaveri kun olisi jokaisella, niin maailma olisi paljon parempi paikka elää. Sam ei jätä, Sam ei hylkää, ei edes silloin, kun kaikki näyttää toivottomalta ja maailma on kirjaimellisestikin musta.
• Dr Watson (Sherlock Holmes -sarja) Mitäpä olisi nerokkain etsivämmekään ilman luotettavaa apuriaan? Ei paljon mitään; jo ihan siitäkin syystä, että Watson on "kirjoittanut" lähes kaikki Holmesin seikkailut. Niissä parissa tarinassa, jossa Watson mainitaan vain ohimennen, ei ole sitä samaa tunnelmaa ja dynamiikkaa. Holmes saattaa olla täydellisin hahmo, jonka tiedän, mutta edes hän ei kykene yksin luomaan sitä tunnelmaa ja asetelmaa, jonka Watsonin läsnäolo heti lisää tarinaan. Lisäksi John Watson on kiltti ja pitkähermoinen mies; Holmes on itsekeskeinen ja salaperäinen mies, joka pitää näyttävistä loppuratkaisuista ja jonka kieli käy joskus turhankin terävästi, mutta Watson pysyy silti hänen rinnallaan. Vaaroista ja myöhäisistä kellonajoista viis; kun Holmes kutsuu, Watson rientää revolveri taskussaan mukaan. Ja vaikkei Holmes sitä miltei koskaan ilmaisekaan, on Watsonkin hänelle erittäin tärkeä kumppani ja ystävä. Koetin etsiä kaunista sitaattia Holmesilta, mutta kenties annamme hänen tekojensa puhua hänen puolestaan tässä asiassa.
• Cpt. Hastings (Hercule Poirot -sarja) Hastings saattaa olla hieman hömelö tapaus, mutta ei hän paljoa Watsonista jälkeen jää kuuluisan etsivän apurina ja seuralaisena. Hastings on lähes aina väärässä, mutta sekös miehen menoa hidastaisi! Kuten Ron, Hastings ei kenties ole sieltä fiksuimmasta päästä spektriä, mutta hänellä on sitäkin enemmän intoa ja avuliaisuutta. Poirot seikkailee enemmän itsekseen kuin kollegansa Holmes, mutta niistäkin puuttuu sitä jotakin, joka on kuin itsestään läsnä Hastingsin touhottaessa mukana.
• Jeeves Jeevesistä kertonee kaiken tarvittavan jo se, että hänen nimestään on tullut synonyymi kaikentietävälle, kaikenosaavalle, avuliastakin avuliaammalle apulaiselle. Jeeves on myös lojaali (eihän hän muuten olisi listallani); kun Bertie Wooster pyytää järkyttäviä purppurasukkiaan, Jeeves silittää ja laittaa ne esille paheksunnastaan huolimatta. Viimeisessä Jeeves-romaanissa Jeeves repii työnantajastaan tehdyn vikalistan (joka on kirjoitettu seuraavaa työnhakijaa varten), sillä hän on päättänyt, ettei koskaan lähde Woosterin palveluksesta. Luoja siunatkoon niitä jättiläismäisiä kaloilla syötettyjä aivoja ja what ho! kuten Bertie Wooster asian varmasti ilmaisisi.

Tokihan heitä on vielä lisää vaikka kuinka, kokonainen hurumykky tai kaksikin! Yllä on vain yksi valiojoukko.

Onko sinulla joku kirjallisuudesta tuttu apuri/ystävä, jonka ottaisit miettimättä ja mukisematta oikeaan elämään toveriksesi?

Minä luultavasti ottaisin Jeevesin, niin ihania kuin kaikki muutkin ovat. Kaipaan jeevesmäisiä neuvoja ja apua omaankin elämääni. Sam Gamgee olisi toinen vaihtoehtoni; kuinka voisin sanoa ei hobitille, joka kantaa (kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti) ystäväänsä, silloin kun tämä itse ei enää jaksa?


Tuleeko kenellekään muuten mieleen ketään "pahista" ja hänen uskollista kätyriään, joka huonoista valinnoistaan huolimatta saa sydämen pakahtumaan lojaaliudellaan ja avuliaisuudellaan? Olisi kiintoisaa kuulla, onko heitä. Itselle ei tähän hätään tule ketään kriteerit täyttävää mieleen.

Enpä muuten saanut listalleni yhtäkään naista myöskään. Hermione Granger olisi yksi, mutta meillä on siellä jo Ron. Tuleeko teille ketään mieleen?

Suunnitelman muutos!

Otsikon mukaisesti tosiaan nyt tuli pieni ohjelmamuutos. Terveydellisistä syistä siirrän itsekkäästi aloitusvirkemerkinnän lähitulevaisuuteen ja linkitän teille sen sijaan tänään stand-up -komiikkaa. Sanaleikkejä koko rahan edestä, kiitos! Tämä olotila kaipaa leipää ja sirkushuveja.

Hyvät naiset ja herrat! Ismo Leikola ja Lukeminen:

Ismo Leikola on hieno mies, ainakin esiintymisensä osalta. Tsekatkaa hänen muitakin esityksiään YouTubesta! Sanaleikeistä pitäville voin suositella esimerkiksi Paloittelusurmaa.

Minä menen nyt ottamaan vähän Pohjantähteä.