Pidemmittä puheitta, hyvä naiset ja herran, 1001 kirjan listani numero 3:
- Chariton: Callirhoe Rakastan näiden todella vanhojen tarinoiden lukemista ja sitä, että hyvin vähän on muuttunut nykyaikaan verrattaessa (poislukien teknologia, tietenkin). Kaikki sotimiset ja naisten ja miesten karakterisoinnit ja suhteiden konfliktit ja väärinkäsitykset ja vaikeudet - mitä tapahtui ennen ajanlaskun alkua, tapahtuu yhä edelleen ympäri maailman. Olin myös hyvin vaikuttunut siitä, kuinka kehittyneitä oikeudenkäynnit, alihallitsijasysteemit ja muut olivat jo Callirhoen tapahtuma- ja kirjoitusaikoihin. Tarina itse on hyvin saippuaoopperamainen, mutta se on ymmärrettävää, kun ottaa huomioon romaanien ja näytelmien rakenteellisen rikkoutumisen ja muokkautumisen tarinan kirjoitusaikoihin. Kertomuksessa ei ehkä ole syvällistä selittelyä siitä, miksi hän teki sitä ja tämä tätä, mutta päämotiivit selitetään kyllä lukijalle selkeästi, eikä tarinassa juuri mikään jää mättämään tai epäselväksi. Saippuaoopperaa muistuttavat tapahtumat ja nopeus, jolla uskomattomat ja häiritsevät tapahtumat seuraavat toisiaan, saattavat häiritä joitakin. Jos sitä ei ota huomioon, tämä on riemastuttava pikku tuulahdus menneisyydestä. Tässä on kaikkea: draamaa, romantiikkaa, sotia, konflikteja... Ei Callirhoe mikään Metamorphoses ole, mutta hupaisa pikku lukukokemus silti.
Ensi viikolle toiveissani on saada ainakin kaksi kirjaa (yhden olen jo lukaissut) ja enemmän interaktiivisuutta näihin merkintöihin!
Tässä onkin kysymys teille, lukijat: mikä on saippuaoopperamaisin tai absurdein teos, jonka olet lukenut? Oliko se näistä ominaisuuksistaan huolimatta - tai niiden takia - hyvä kirja?
