Suora käännös ei aina ole paras käännös

 

(Anteeksi rakeisuus, olin liian hätäinen kuvaamisen ja Bloggeriinlataamisen kanssa - onneksi siitä saa vielä selvää...)

Tuollainen made in -tieto löytyi Pieni merenneito -huulikiiltopaketistani.

Tehty sisään Kiinassa, okei!

Osuva sitaatti

(Olenpas ottanut huonon kuvan. Siinä lukee Here is my lens. You know my methods. -Sherlock Holmes)

Kuva on Michael Simsin editoiman The Dead Witness -yksityisetsivätarinoiden kokoelman aloitussivulta.

Eikö olekin osuva sitaatti kokoelmalle, jonka yksi päähuvituksista on se, että lukija itse pääsee arvailemaan (tai jopa päättelemään) syyllisen?

Minä ainakin rakastuin jo tämän sivun kohdalla teokseen.

Kirjat tulevat uniin

Joskus herätessäni huomaan touhunneeni yön aikana jotakin mielenkiintoista ilman mitään muistikuvaa tapahtuneesta. Olen muun muassa viikannut tyynyliinani sukkalaatikkoon, siirrellyt silmälasien ja kännykän paikkaa niin, että aamulla saa tuskaisena etsiä niitä... ja nyt viimeisimpänä kokemuksena nähtävästi kirjoitellut yöllä hyviä ideoita talteen. Löysin allaolevan lapun muutama aamu sitten yöpöydältäni:

Olin nähtävästi niin innoissani A Clash of Kings -kirjasta, että sitä piti työstää vielä unissakin! Parhaat kirjat tekevät niin; ne jäävät mieleen pitkäksi aikaa teoksen sulkemisen jälkeenkin.

Pidän myös sanan "finitively" käytöstä, haha. Shakespearen oppien mukaisesti pitää vääntää omia sanoja, jos mikään oikeasti olemassaoleva ei ole sopiva.

Dubai

Isäni kävi Dubaissa ja kaikki, mitä sain tuliaisiksi, oli... aika kivoja juttuja, itse asiassa! Kyniä, kaunis orientaalimattokirjanmerkki, hienolla näppäimistöllä varustettu bluetooth-näppäimistö ja -suojakotelo iPadille, ja ihania taatelimantelisuklaita.

Kyllä nyt kelpaa näpsytellä merenneitotarinaa! (Motivaatio, missä luuhaat?)

Hold me and love me

En lainaa kirjoja kovin usein ystäviltäni. Tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä syystä, että heidän kirjahyllyjensä tarjonta koostuu pääosin kirjoista, jotka
- saa myös kirjastosta
- olen jo lukenut
- eivät kiinnosta minua.
Toki välillä ystävältä löytyy oikea aarrelöytö, kirja, jonka olen halunnut lukea jo pitkään ja jota en ole saanut aikaiseksi lainata kirjastosta tai ostaa. Tällöin olen onneksi saanutkin lainata kyseisen teoksen. Ihania ovat ystävät, joilla on samanlainen kirjamaku!

Omienkin kirjojeni kanssa olen varovainen, varsinkin pehmeäkantisten: kulmia ei taitella sen enempää kansista kuin sivuilta koirankorville, teokseen ei tehdä mitään merkintöjä minkäänlaisilla kynillä (ja ruoka- ja juomatahrat ovat suuri harmistuksen aihe), eikä selkää taitella miten sattuu. Selkää ei taitella lainkaan! Ja mikäli muste on vielä tuoretta, sormet pysyvät visusti marginaalien sisällä.
(Ensimmäinen hankkimani Harry Potter and the Goblet of Fire sisältää lukuisia musteisilla sormenjäljillä tuhrittuja sivuja, ja muutama luku on tippumassa irti selän taittelun vuoksi. Minun piti ostaa uusi kappale - omistan nyt sekä mokatun version, jossa James Potter tulee ensin Voldemortin sauvasta ulos, että kunnon version, jossa Lily ilmestyy ensin - ja otin opikseni.)

Tästä syystä olikin todella tuskaisa hetki, kun jätin ystäväni lähes tuhatsivuisen pokkarin pöydälle puoleksi tunniksi itsekseen ja palatessani huomasin, että kirja oli akrobatioinut itsensä auki. Painonsa ja kokonsa vuoksi kirja oli taipunut niin, että molemmat kannet koskettivat pöydän pintaa, ja selkä oli kauniisti kaarella.
Selässä oli jo aiemmin hieman ryppyjä, mutta sormiini tuntuu nyt, että juonteet ovat syventyneet. Samoin etukannen yksi kulma on mielestäni paljon irvokkaamman näköinen kuin saadessani teoksen lainaan.


Melko sulava liike.



Hätä ei ole niin suuri kuin ensin panikoin, mutta minusta tuntuu silti kurjalta, että kirjalle kävi noin. En tietenkään voi olettaa vahtivani sitä kuin elollista olentoa, mutta ottaessani kirjat vastaan ystävältäni se oli sanaton lupaus pitää niistä huolta ja palauttaa ne samassa kunnossa takaisin.
Ylireagoidessani ajattelin asian olevan perusteellinen luottamuksen pettäminen. Ystäväni tuskin onneksi ajattelee näin radikaalisti, mutta... Onhan tässä jotakin symbolista.


... Kaikki tämä suru ja huoli, ja todennäköisesti ystäväni vain nauraa, "Se on vaan kirja!"
Toivon näin.

Oli muuten ensimmäinen kerta, kun kirja liikkui itsekseen minun hoiteissani! Mielenkiintoinen kokemus.

Iltakirjat

 

Huhtikuulta löytyi tällainen kuva luonnoskansion takanurkasta. Ilahduin samaan aikaan lukemieni kirjojen määrästä, kuin myös siitä, että toiseksi ylintä ja toiseksi alinta lukuunottamatta olen lukenut kaikki jo! Jee. Joskus selailen yhtä ja samaa kirjaa monta vuotta, sivun silloin tällöin... Ugh.

 

Kuvansommittelu on tuttua laatuluokkaa Nooris. Ei siitä sen enempää, haha.

Villejä asioita

Tänään (harvoin esitettävässä) sarjassamme upeat kannet:

 

 

 

Eggersin kirjahan on novelisaatio Where the Wild Things Are -lastenkirjan elokuvaversiosta, joten kannet ovat paitsi itsessään hienot, myös aiheeseen ja teemaan erittäin sopivat.

Rakas Darwin...

Kuten arvioitavien kirjojen listani, myös kirjanmerkkikasani on satunnaisessa järjestyksessä ja nappaan uudelle kirjalle aina pinon ensimmäisenä olevan kirjanmerkin katsomatta sen kummemmin, mitä kyseinen kuva esittää. Aina joskus merkki ja kirja, jonka väliin se joutuu, sopivat jollakin hauskalla tavalla yhteen, ja napsin niistä kuvan muistoksi. Sattuma on niin hupaisa asia välillä.

 

Tällä kertaa Darwinin palkinnot -kirjaan osui vuosia vanha valokuva, jonka olen laminoinut talteen kuvan naurettavuuden vuoksi. Eivätkö olekin hyvä pari?

 

Kirjamessut 2012

Kävin tosiaan tänäkin vuonna Helsingin kirjamessuilla ihmettelemässä ja mököttämässä. Pitkän kiertelyn jälkeenkään ei ollut löytynyt mitään ostettavaa, joka ei joko ollut järjettömän kallista tai takuuvarmasti kirjaston hyllyssä. (Omistan jo niin monta hyllyllistä kirjoja, että valikoin nykyään ostokseni huolella.)

 

Ruokapuolella maistiaisten parissa piipahtamisen jälkeen mieliala ilmeisesti nousi kuitenkin sen verran, että ostettavaakin löytyi. (Kirjamessuilta ei lähdetä tyhjin käsin! Se on sääntö!)

 

Kannoin kotiin seuraavat:

 

 

Molemmat teokset ovat luultavasti HelMetissäkin, mutta olivat niin halpoja, että kelpuutin ne kainaloon. Luin ne myös innolla jo - Kuivilla oli hengästyttän hieno lukuelämys. Exäni huutaa! -teos sai minut lähinnä vaivaantuneeksi, mutta lisää molemmista, kunhan niiden arviointivuorot tulevat.

 



 

Iki-ihana Mummo oli päässyt muistikirjankin kanteen, ja kun muistiolla oli kovakantiseksi, paksuksi päiväkirjatekeleeksi hintaa vain kolme euroa, nappasin kaksi mukaan. Toisen annan huonomuistiselle äidille syntymäpäivälahjaksi, toisen käytän itse päiväkirjana.



Suosikkimaani Iso-Britannia ja yksi lempilausahduksistani ikinä yhdessä - pakkohan tämä oli ostaa.



Lontoo-muistikirjasetin toinen osa.

 

Upea, ihana, samastuttava Marilyn hauskan metallikantisen muistikirjan kannessa - ei ollut kysymystäkään siitä, että jättäisin tämän ostamatta.

 

 

Vaikka aluksi pelkäsinkin, että joutuisin lähtemään kotiin pahoillamielin ja tyhjin käsin, saatiin sitä rahaa palamaan loppujen lopuksi vähän liikaakin!

Yllänäytettyjen lisäksi ostin isälle syntymäpäivälahjaksi Fingerpori-setin, kaverille Angry Birds -vihkon (taas ne typerät linnut, kirjamessuilla! Kirjat ja vihkot hahmoista nyt vielä menettelevät, mutta mitä teki paikan päällä esimerkiksi pehmolelukoju?), ja kotiintuomisiksi upeita brittiruokia (lähinnä eri cheddar-lajikkeita ja suklaakeksirasian) ruokamessujen puolelta.

 

Kai sinne uskaltautuu ensi vuonnakin...

 

Tällä kertaa eivät edes tuputtaneet Helsingin Sanomien tiskeillä tilaamaan lehteä! Edistystä.

Ruukkiboogie

Isäni osti minulle jo kauan sitten Strömforsin Ruukissa käydessään tuliaisen, kun ei lupauksestaan huolimatta ostanutkaan minulle mitään silloin, kun kävimme siellä yhdessä. (Olen hemmoteltu lapsi! Kärrään omaan huoneeseeni mahtumattomat kirjatkin isän kirjahyllyyn.)

Tuliainen oli allaolevassa kuvassa näkyvän näköinen, kädintehdyillä kangaskansilla päällystetty päiväkirja, iskä kun tietää minun kirjoittavan moisiin paljon ja mielelläni. Myös kissat ovat sydäntäni lähellä niin yleisesti kuin omien karvaturrien muodossa, joten tuliaislahja oli erittäin sopiva ja miellyttävä.

 

 

Tunteeni olivat kuitenkin ristiriitaisia, kun kurkistin kansien alle, millainen päiväkirja niihin on tungettu:

 

 

Miten noin kaunis päiväkirja on tungettu vähemmän silmää miellyttäviin kansiin? Kuva ei edes paljasta kirjan koko kauneutta: valkoinen on kirkas morsiuspuvun valkea ja musta kiiltävää pianonkoskettimien musteenmustaa. Upea musteläiskätestejä muistuttava symmetria kruunaa kaiken.

 

Otin päättäväisesti kangaskannet irti - etsin niille jostakin uuden "kodin". Tämän psykologisen perhoskauneuden haluan pitää näkyvillä.

 

Kauneus on kuitenkin katsojan silmissä.

7 Little Words

iLaitteille saa jos jonkinmoista peliä, mutta yksi suursuosikeistani on ollut jo pitkään ilmaiseksikin pelattava 7 Little Words (lataus ilmainen).

Pelissä on tarjolla maksullisiakin sanasettejä, mutta niiden lisäksi pelissä on yksi ilmainen setti, johon lisätään ajoittain uusia pelejä, ja päivittäinen ilmainen peli, jonka saa vieläpä valita britti- tai amöriikänenglannilla pelattavaksi. Pelattavaa siis löytyy, vaikkei haluaisikaan maksaa mitään! Pelin saa myös tietääkseni ainakin ranskaksi ja espanjaksi, mutta kieliä taitamattomana en ole kumpaakaan kokeillut.

7 Little Wordsin ideana on siis löytyy tavusotkusta seitsemän sanaa, joiden vihjeet näkyvät ruudulla sanan sisältämän kirjainmäärän kanssa. Peliä vaikeuttaakseen kirjainmäärät voi ottaa pois näkyviltä, mutta itse ainakin saan välillä tapella aivan riittävästi helpotusten kanssakin...

 

Shuffle-nappulalla voi sekoittaa tavukasaa - joskus etsitty sana ilmestyy sattumanvaraisesti tavujen osuessa oikeaan järjestykseen lähekkäin.

 



 

Sanoja ei tarvitse arvata missään järjestyksessä, joten jos jokin vinkki on helpompi avata, siitä saa aloittaa. Joskus harvoin tulee niin vaikea tai ennestään tuntematon erikoissana, että pitää käydä Googlen kanssa neuvottelemassa. Onneksi pelissä ei ole ajanottoa tai mitään aikarajoitusta!

 

 

Viimeiset sanat ovat usein niitä, jotka on tarkoituksella jättänyt viimeisiksi niiden vaikeuden takia, mutta kovasti huventunut tavuvalikoima helpottaa sanojen löytämistä (tai arvaamista).

 

"Palkkioksi" selvitetystä seitsemän sanan setistä saa mukavan pling!-äänen ja hymiön kehuineen. Parasta on kuitenkin fiksuuden tunne, kun on taas selvittänyt tiensä puzzlen läpi ja ehkä jopa oppinut samalla uusia sanoja.

"Sä et vaan tajuu."

Sunnuntain kirjaviihdettä, if you please!

(c) Darby Conley

Pientä söpöilyä

The Animal Rescue Siten Facebook-sivuilta löytyi aikoinaan tällainen suloinen sanaleikkihauskuus:

 

 

Haha, eikö olekin suloinen?

Tuhannen asteen ärsytys

Sain sitten taas aikaiseksi aloittaa uuden kirjan edellisten rinnalle. Tällä kertaa sille oli kuitenkin jopa syy!

Kirjoitin tapahtuneesta oikein pienen "tarinan" Facebook-statukseeni:

Olipa kerran kauan kauan sitten (viime yönä) pieni princess die, joka kimaltavien kyynelten valahtaessa taas poskille totesi jämptisti, "Tilanne vaatii kevyttä viihdekirjallisuutta!"
Ensimmäinen sopivan oloinen teos näköpiirissä oli jostakin mielenkiintoisesta syystä Fifty Shades of Sh-- anteeksi, Grey, joten kirja poimittiin syliin ja avattiin.
Ensimmäisen virkkeen jälkeen kirja poistettiin kommentoimatta sylistä takaisin pinoon odottamaan ja tilalle otettiin franko-brittisuhteet läpi aikojen kahlaava historianopus.
Toimi hyvin, paljon kiitoksia. (Vasta vuodessa 1058 ja aivan loistava teos.)

 

Kyseinen historiankirja on Stephen Clarken 1000 Years of Annoying the French, ja kuten sanon yllä, teos on hykerryttävän loistava. Kevyeksi sitä ei sen enempää tuhdin kokonsa kuin historiantäyteisen sisältönsä puolesta voi sanoa, mutta hykertelin joka sivulla innosta ja huvittuneisuudesta. Kirja on kuin Karmea totuus -teos aikuisille - eli juuri minun makuuni! Historia ja huumori yhdessä saavat aikaan lempikirjatyyppini.

Kirjan yöksi (tai siis aamuksi) suljettuani huomasin kuitenkin erään harmittavan seikan. Annan kuvan puhua puolestani:

(Misu halusi mukaan kuvaukseen.)

Mistä, siis mistä tuo railo on tullut kirjan selkään? En itse ole vielä noin pitkällä, enkä koskaan avaa teoksia rajusti keskeltä edes niitä kaupassa selatessani.

Toki selkään tulee lukiessa arpia - The Lord of the Rings -pokkariparkani on monet sodat kokeneen näköinen, selästä tuskin saa selvää -, mutta olen yleensä anaalisen varovainen pehmytkantisten teosten kanssa niin kulmien kuin selän suhteen. Ensimmäinen on aina rumin!

Samalla periaatteella valikoin aina kaupassa valitsemani teoksen kappaleista vähiten kärsineen kainalooni. Liekö tämän kanssa ollut niin, että muiden kulmat olivat rikki tai liimanidos irtoilemassa?

Asia on mitättömän pieni muiden murheiden rinnalla - onneksi! Vaan kyllä tuppasi ärsyttämään, kun sen huomasin; ei niinkään siksi, että se on siinä, kuin juuri siksi, ettei sen pitäisi olla siinä (minun jäljiltäni).
Nyt koetan ajatella, että railo sopii kirjan teemaan brittien ja ranskalaisten välisiä riitoja ja erimielisyyksiä mukaillen.

Optimaalista olisi toki, jos kaikki pokkarini olisi painettu samalla tavalla kuin An Idiot Abroad -teokseni. Se liukuu pehmeästi itsekseen auki miltei pelkästä hipaisusta ja liikkuu niin hyvin käsissä, että sen kanssa saisi suorastaan tapella, mikäli haluaisi rikkoa selkämyksen.

... Historiaa pehmeissä kansissa? Kenen idea tämäkin oli? Haha!

Hyvältä näyttää...

Kirjan, kuten aika monen muunkin asian, ulkonäkö on sen ominaisuuksista vähiten tärkeimpiä. Toki on mukava lukea kauniisti sidottua, mieltähivelevin kansikuvin ja/tai kuvituksin koristeltua teosta, mutta pääpaino teoksessa on aina tekstillä. Kuvapainotteiset coffee table -kirjat ovat sanomattakin eri kategoriassa tämän asian suhteen, joten en puhu niistä tässä yhteydessä enempää.

Kirjaston kierrätyslaatikosta kaivettu kanneton, sivuja itsekseen tiputteleva kahvitahrainen läpyskä, jota voi juuri ja juuri enää kirjaksi kutsua, saattaa tuoda ja luoda lukijansa elämään paljon kauniimpia hetkiä kuin kaupasta kalliilla ostettu, designin huippua edustava nidos.
Kaikki riippuu lukijasta ja siitä, kuinka kyseisen teoksen teksti resonoi ja osuu hänen hermoonsa juuri sillä hetkellä hänen elämässään.

That said, arvostan kyllä esteettistä ulkomuotoa myös kirjoissa, varsinkin silloin, kun se käy yksiin sisällön kauneuden kanssa täydentäen sitä.

The Night Circus, jota olen tässä viikon koettanut kahlailla läpi, on ulkomuodoltaan upea.

Jopa sivujen reunat on mustattu teoksen sirkuksen mustavalkoista teemaa mukaillen. Ja oi:

Sirkuksen fanien väriläikkä sirkuksessa on kirkkaanpunainen kaulahuivi, jonka avulla he tunnistavat toisensa vierailijoiden joukosta. Punainen kirjanmerkki ja nidonta ovatkin mainioita väriläiskiä tässä muuten värittömässä teoksessa ja luovat muikean sillan teoksen ulkomuodon ja tekstin välille.

Kirjan ulkomuotoon on panostettu, ja se on minusta hienoa.

Valitettavasti itse teoksella on ongelma, jonka voisi lukea tähän kategoriaan. Se näyttää upealta, sen sisältämä ylirikas ja -tarkka kuvailu luo toisinaan huikeita visuaalisia tiloja lukijan mieleen... mutta kauniin ulkokuoren alta ei löydy kovinkaan paljon sisältöä. Sitä voi hipaista, mutta sitä ei voi kahmia käsiin eikä siihen voi missään nimessä sukeltaa. Kahluualtaan syvyiseen sisältöön sukeltamisesta saa vain kipeän pään, mustelmia ja kuhmuja.

Vertasinkin yöllä kirjaa pienen ärsytyksen vallassa stereotyyppiseen teinibimboon; kaunis katsoa, tyhjä sisältä.

Ei teos huono ole, kuten tämä allegorinen bimbokaan ei välttämättä ole ilkeä, mutta ei sen kanssa syvällisiä hehkulamppuhetkiä ja valaistumisiakaan koeta.

Harmillista.

Toisaalta joskus elämässä pitää olla pintapuolista kahlailua kauniissa lätäköissä, joten ei saisi kai valittaa!

Loving me is like...

Kuten marginaalin alapäätyyn asti eksyneet ovat huomanneet tai muutoin päätelleet ilman marginaalin tarjoamaa informaatiota, blogi sai nimensä Lady Gagan I Like It Rough -kipaleen lyriikoista.

'Cause‎ it's a hard life with love in the world
and I'm a hard girl
loving me is like chewing on pearls

(Lainasin samaisia lyriikoita juuri eilen ystävälle, jonka kanssa meni sukset pahemman kerran ristiin. "Being my friend is like chewing on pearls...?"
Elämä on tosiaan hankalaa erinäisten suurien tunteiden kanssa, ja olen hankala ihminen, valitettavan totta. Kanssani saa tosiaankin pureskella helmiä niin tässä blogissa kuin muutoinkin.
Onneksi järjettömänkin suuria mokia saa korjattua ja helmiä liimailtua.
Sainpahan taas uusia merkitystasoja lyriikoille.)

Leidi Gagaloo on muutenkin käyttänyt helmiä kiitettävän monipuolisesti asuissaan, esityksissään ja lauluissaan. Uusin helmeily lienee ARTPOP-albumille toivon mukaan päätyvä ihastuttava balladi Princess Die, joka alkaa haikeasti

Leave the coffin open when I go
leave my pearls and lipstick on so everybody knows.

Paparazzi-musiikkivideolla neitonen "tippuu" parvekkeelta ja hänet paparazzoidaan maassa kuoleman kielissä viruvana helmet suussaan (kuva pääsi jopa laulun Remixes-levyn kanneksi).
amFAR-gaalassa vuonna 2010 Gaga taasen esitti ihanan asenteikkaan rakkauslaulunsa Future Love (jossa on muuten muikean upeat lyriikat!) asustautuneena kokovalkoiseen ja satoihin helmiin. Kuvia löytyy helposti esimerkiksi hakusanoilla "lady gaga amfar 2010" (linkki vie suoraan kuvatulossivustolle).
Entisessä inhokkilaulussani, nykyisessä suosikkijammailubiisissä Heavy Metal Loverissakin mainittaan helmet:
Dirty pearls and a patch for all the Rivington rebels
let's raise hell in the streets, drink beer, and get into trouble!

Helmet ovat siis mukavan paljon mukana idolini touhuissa, ja liittyvät usein vielä kauneimpiin tapahtumiin ja lauluihin.

Muutama päivä sitten Born This Way Ball -konserteissa ihastuneesti riehuneena minun oli siis pakko, aivan pakko ostaa nämä, kun näin ne oheistuotekojun seinällä:

Helmiähän nyt saa jokaisesta supermarketista ja korukaupasta, enkä ole koskaan ollut kovin helmiäkäyttäväinen ihminen, mutta heti nämä nähtyäni ajattelin tätä blogia, sen nimeä ja kaikkia helmiin liittyviä Gaga-asioita, ja minun oli pakko saada nämä - jos en käytä näitä, ainakin voin laittaa ne esille ja intoilla kaikista lukuisista eri assosiaatioista, jotka niihin liittyvät.

Lukossa on vieläpä yksi kaikkien aikojen suosikeistani Gagan lukemattomista "olemuksista":

Zombie Gaga Born This Way -musiikkivideolta, jee!


... Tällaista tällä kertaa. Ei näistä juuri nyt mitään kirjallista saa revittyä, mutta voin vaikkapa laittaa helmet kaulaan lukiessani upeita klassikoita.
Pitäisi varmaankin alkaa bongailemaan helmiviittauksia kirjoista!

Loppuun paras Helmi koskaan:

Ihana kisuseni Helmi halusi mukaan kuvauksiin.

Valaistuksen puute hämärtää

Poikkeuksellisesti tänään on arvioitavana vain yksi kirja, vaikka niitä tuolla arvioimattomien kirjojen luonnosmerkinnässä ärsyttävän suuri joukko vielä onkin. Ystäväni Elina, joka pitää lestadiolaisuutta nuorekkaasti käsittelevää blogia Tuhlaajalapsi karkuteillä, sai arvioitavakseen Aija Hannilan esikoisteoksen Valon lapsi. Elina ehdotti sitten minulle, kun pyysin kiinnostavaa kirjaa lainaksi, että voisimme kirjoittaa yhdessä arviot siitä. Koska olemme molemmat kirjarakkaita ja samaa mieltä esimerkiksi kieliopillisesti oikean kirjoituksen ja hyvien kirjojen tärkeydestä, suostuin innolla.

• Aija Hannila: Valon lapsi (Joko kirjailija ja kirjan nimi selvisivät, vai kirjoitanko sen vielä kerran? Haha.) Takakansitekstin (alla) luettuani päätin lukea koko teoksen, ja odotinkin sitä innolla - takakannen perusteella käsissäni olisi loistokas, koskettava teos. Kirjan avattuani ensireaktio oli kuitenkin vihainen hämmennys: pelkkä typografia sai minut ärsyyntymään ylisuurilla riviväleillään, isolla fontillaan ja niin lyhykäisillä luvuillaan kuin usein pelkistä päälauseista koostuvilla virkkeillään (!). Sadan sivun kirjaksi teoksessa onkin huomattavan vähän tekstiä. Niinsanotun perusnormikirjan fonttikoolla ja riviväleillä sivumäärä putoaisi varmaankin puoleen. Ei se mitään, ajattelin; joskus lyhyet kirjat ovat aivan täynnä huikeita lukuelämyksiä ja upeita virkkeitä! Valitettavasti tässä tapauksessa kyse ei ollut tästä. Teosta lukiessa oikein harmittaa, sillä tekstistä näkee ajoittain, että kirjailijalla olisi potentiaalia tuottaa hienoa tekstiä, mutta ainakin tässä, melko kiireisesti parissa kuukaudessa kirjoitusideasta painoon kiiruhtaneessa kirjassa potentiaali menee hukkaan. Tarinankuljetus on sekavaa ja pomppii sinne tänne ilman kovin selkeää punaista lankaa. Teosta olisikin voitu markkinoida mieluummin esimerkiksi yhtenäisellä teemalla varustettuna novellikokoelmana, mutta silloinkin markkinointi olisi valhetta, sillä kovin yhtenäistä tekstin tarinasta ei saa yrittämälläkään. Tällaisenaan ymmärsin lukemani kunnolla vasta takakansitekstin uudelleenlukemisen jälkeen.... Mielestäni hyvin harvat ja valitut kirjat ovat sellaisia, joille voi sallia takakannen kohdalla reaktion "Ai tästä tämä kirja kertoi!", eikä Hannilan teos millään muotoa kuulu niihin. Kirja on klassinen esimerkki pöytälaatikkokirjoittamisesta, jonka perussääntöihin kuuluu, että ensiversion valmistuttua käsikirjoitus tungetaan puoleksi vuodeksi laatikkoon, eikä sitä edes ajatella niiden kuuden kuukauden aikana. Tämän jälkeen tekstin lukee läpi uusin silmin, ja sitä pystyy editoimaan kriittisemmin itsekin. Hannilan tapauksessa raakileversio taisi lähteä suoraan painoon sen kummempia kommenttilukukertoja tai viilauksia odottamatta. Tämä on mielestäni harmi, sillä kuten totesin jo aiemmin, teoksesta huomaa ajoittain kirjoittajan potentiaalin tuottaa iskevää tekstiä, ja kuten Milla Nykäsenkin omakustanneteoksen kanssa, arvostan paljon kaikkea sitä hyvää, mitä asioiden kirjoittaminen on antanut kirjoittajalle itselleen. Ongelmana molemmissa teoksissa onkin nimenomaan se, ettei se sama vaikutus siirry puutteellisen editoinnin takia lukijoille. Hienoa kuitenkin, että Hannila julkaisi rohkeasti tarinansa!



Takakannen teksti.

Enpä muuten muista, mainittiinko itse tekstissä kertaakaan päähenkilöä nimeltä. (Lisäys: Elina korjasi, että kyllä Inka mainitaan nimeltä pari kertaa. Kertonee jotakin tekstistä, että Inka meni minulta kokonaan ohi.) Toisaalta minusta on hyvä, että hänelle on annettu nimi, ja toisaalta taas en ole aivan varma, miten nimen tietäminen palvelee lukijaa, kun sitä ei kerran käytetä itse teoksessa.

Tässä tapauksessa takakansiteksti oli todellakin tarpeen lukea sekä ennen itse tekstiä että tarinan jälkeen, sillä Inkan unenomaiset polut ovat niin irrallisia ja kierreilmauksilla täytettyjä, ettei peruslukija niitä ihan helpolla saa itsekseen auki.

Moinen on mielestäni hyväksyttävää silloin, kun se palvelee jotakin suurempaa symboliikkaa tai tarkoitusta. Tällä kertaa se on lähinnä hieman sekavaa ja jättää lukijan etäiseksi.












Elinan oivaltava arvio kirjasta löytyy täältä!

Diamond Jubilee!

Viikonloppuna juhlittiin kuningatar Elisabet II:n 60-vuotista hallituskautta Brittein saarilla, ympäri maailmaa anglofiilien kanssa ja entisen imperiumin hallinnonalaisissa maissa. 60 vuotta on huisin pitkä aika - kuinka paljon maailma onkaan muuttunut siitä, kun "Ellu" sai korkeimman kruunun päähänsä.

60 vuotta on hallitsijalle myös sikäli hieno saavutus, että koko Englannin reilusti yli tuhatvuotisen hallintokauden aikana vain yksi monarkki on aiemmin saanut juhlia timanttijubileeta. 1800-luvulla kaikkialla esillä ollut kuningatar Viktoria jätti jälkensä niin hyvin historiaan, että nykyään puhumme kokonaisesta aikakaudesta hänen nimellään.

Juhlistaakseen historiallista juhlaa tällä kertaa Englannin hovi on ryhtynyt julkistamaan aiemman timanttirouvan, Viktorian päiväkirjoja. Viktoria sai jo nuorena neitinä ensimmäisen päiväkirjansa, ja kirjoitus jatkui koko hänen loppuelämänsä ajan. Valikoituja otteita kuvineen ja selityksineen löytyy täältä.

On päätä huimaavaa ajatella, millaisia merkintöjä Viktoria kirjoitti kruunajaisistaan, häistään ja prinssipuoliso Albertin ennenaikaisesta kuolemasta. Toivottavasti transkriptio etenee nopeasti ja tekstit saadaan julkaistua.

On hienoa olla saanut nähdä juhlat, joihin osallistuivat koko Brittein imperiumin, mikäli siitä edelleen saa käyttää tuota nimeä, ystävät ja kansalaiset. God save the Queen! Cheerio.

kuva napattu täältä.

Game of shadows!

Tämä on viikon kirja-arvioni, muahaha. On tuolla tosiaan niitä arvioimattomia kirjojakin lukuisia kappaleita, mutta tällä kertaa tämän arviointi kutkutti enemmän.

Lainasin kirjastosta vähän aikaa sitten ensimmäisen konsolipelini. Olin aiemmin nähnyt saman pelin kolmen euron hintaan parissa verkkokaupassa, mutta onneksi lainasinkin kirjastosta - kolme euroa ei ole iso rahasumma, mutta en usko, että pelaan pelin enää koskaan uudelleen.

etukansi

takakansi (pahoittelut sotkusta)

Pelissä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta sen pelasi läpi alle kolmessa tunnissa - ja tuohon kolmeen tuntiin sisältyy kymmeniä minuutteja puzzleien pohdintaa ja epäonnistuneita yrityksiä. Pelin suurimmat viat ovatkin juuri lyhyt kesto ja se, että puzzle-vaikeustasot vaihtelevat todella, todella helpoista sellaisiin, joissa tulee melkein itku, kun ei joko tajua, mitä pitäisi tehdä tai ei vain saa peliä onnistumaan ymmärryksestä huolimatta. Jonkinlainen alkuvihje olisi ollut mielestäni hyvä, sillä vaikka aivopähkinät olivatkin holmesmaisia kinkkisyydessään, pelin yleissävy - murhat mukaanlukien! - on selkeästi nuoremmille tähdätty (huomaa ikäraja k-3). Värikäs, puzzleja lukuunottamatta helppo peli kärsii selkeästi siitä, että vaikeusaste heittelee niin roimasti parin minuutin pelipätkien sisällä.

Holmesista pitävät ovat varmasti mielissään hahmoista - Holmes ja Watson sekä lukuisat roistot aina kuningatar Viktoriaan asti on piirretty hyvin ja selkeästi, ja dialogia selkeyttävät hahmojen kuvat puheen yllä. Tosi-sherlockianit tosin voivat olla pettyneitä niin Watsonin koomiseen viittavaan hahmoon kuin komeaksi dandyksi esiteltyyn Holmesiin. Itse tosin nautin hieman Holmesin ulkomuodosta, koska hän toi mieleen miespuolisen Eva Greenin, mikä oli yllättävä, mutta miellyttävä assosiaatio.

Tylsän kesäiltapäivän ratoksi peli on mainio! Sen seurassa viihtyy ja internetistä löytyy apua niihin kinkkisempiin pulmatilanteisiin. Sen meriitit eivät kenties riitä ostamisen perusteluiksi, mutta kirjastolainana tämä oli niitä parempia tapauksia. Ihanaa, HelMet, että tämmöisiä saa!

Escapology

Vuosia sanoin aina, että vaikka monille kirjat tarjoavat upean tilaisuuden karata hetkeksi omasta elämästä, minulle ne eivät olleet sitä. Kirjat olivat huikeita matkoja eri aikakausiin ja joskus jopa eri planeetoille, mutta koskaan niiden lukemissyy ei ollu karkumatka.

En tiedä, missä välissä asia muuttui, mutta havahduin siihen vasta hiljattain. Nykyään lukemisillani on se erittäin tärkeä ja raskas taakka, että niiden pitää olla eskapistisia kokemuksia. Niitä täytyy olla koko ajan saatavilla - asia, jonka ei luulisi olevan ongelma kirjojen kansoittamassa huoneessani istuskellessa. Kirjakaupasta selviän ulos ilman ostoksia vain, jos minulla ihan aikuisten oikeasti ei ole varaa ostaa mitään, tai jos mitään ostettavaa ei kertakaikkiaan löydy (kyllä näinkin käy välillä!). Kirjastoon hupenee yhtäkkiä yhdellä reissulla perinteisen 50 sentin sijaan yli viisi euroa. Pari päivää sitten varustauduin kirjastoreissulle vanhan kunnon IB-laukkuni kanssa (Niken iso urheilulaukku, johon painavat ja paksut IB-kirjat mahtuivat hyvin ja jossa on olkahihna kahvojen lisäksi), eikä sekään meinannut riittää.

Piti sitten saada vähän iltalukemista.

Kirjastosetä ei räpäyttänyt silmääkään latoessaan varauksiani tiskille, mutta itse en ollut ihan varma, pitäisikö itkeä vai nauraa. Vähän vähemmälläkin olisi kai pärjännyt. Ääni päässä tosin selittää, ettei ei sitä koskaan tiedä.

Viime kesänä minulla oli sama ongelma; sohvan nurkka oli pinottu täyteen kirjastokirjoja. Kyllä ne saatiin onneksi luettua vain muutaman lainanuusinnan avulla, joten kai tämäkin tilanne sutviutuu tästä jossakin vaiheessa. Ehkä paniikkiaalto ei iske päälle, ainakaan niin voimakkaana kuin viime aikoina, kunhan olo paranee, ja sitten selviää parin kirjan avulla. Niitä omiakin pitäisi jossakin välissä lukea hyllyihin sieltä lattialta! Pölyn kerääminen ei ole kirjan tehtävä.


Fiiliksiin ja erityisesti otsikkoon sopiva biisi lukemisia siivittämään: