Paha mieli puskee (taas vaihteeksi) päälle, ja kaikkien muiden, vähemmän mukavien surunpurkukeinojen lisäksi tekee mieli kirjoittaa: vuodattaa arvottamattomalle paperille kaikki pienetkin mielenkaiherrukset ja ne ainaiset pahat, joita kukaan muu ei enää jaksa kuunnella.
Päiväkirja ei tuomitse, ei valita, ei katso syyllistävästi tai tuhahda paheksuvasti. Se vain kuuntelee, ja kun sen antaa kuunnella tarpeeksi pitkään, löytyy asiaan yleensä jonkinnäköinen ratkaisukin - tai ainakin helpotusta.
Goethekin tiesi tämän sanoessaan "kirjoita itsestäsi paha pois".
Voi kun se toimisikin täysin!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste päiväkirja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste päiväkirja. Näytä kaikki tekstit
3.3.2013
2.11.2012
Ruukkiboogie
Isäni osti minulle jo kauan sitten Strömforsin Ruukissa käydessään tuliaisen, kun ei lupauksestaan huolimatta ostanutkaan minulle mitään silloin, kun kävimme siellä yhdessä. (Olen hemmoteltu lapsi! Kärrään omaan huoneeseeni mahtumattomat kirjatkin isän kirjahyllyyn.)
Tuliainen oli allaolevassa kuvassa näkyvän näköinen, kädintehdyillä kangaskansilla päällystetty päiväkirja, iskä kun tietää minun kirjoittavan moisiin paljon ja mielelläni. Myös kissat ovat sydäntäni lähellä niin yleisesti kuin omien karvaturrien muodossa, joten tuliaislahja oli erittäin sopiva ja miellyttävä.
Tuliainen oli allaolevassa kuvassa näkyvän näköinen, kädintehdyillä kangaskansilla päällystetty päiväkirja, iskä kun tietää minun kirjoittavan moisiin paljon ja mielelläni. Myös kissat ovat sydäntäni lähellä niin yleisesti kuin omien karvaturrien muodossa, joten tuliaislahja oli erittäin sopiva ja miellyttävä.
Tunteeni olivat kuitenkin ristiriitaisia, kun kurkistin kansien alle, millainen päiväkirja niihin on tungettu:
Miten noin kaunis päiväkirja on tungettu vähemmän silmää miellyttäviin kansiin? Kuva ei edes paljasta kirjan koko kauneutta: valkoinen on kirkas morsiuspuvun valkea ja musta kiiltävää pianonkoskettimien musteenmustaa. Upea musteläiskätestejä muistuttava symmetria kruunaa kaiken.
Otin päättäväisesti kangaskannet irti - etsin niille jostakin uuden "kodin". Tämän psykologisen perhoskauneuden haluan pitää näkyvillä.
Kauneus on kuitenkin katsojan silmissä.
7.6.2012
Diamond Jubilee!
Viikonloppuna juhlittiin kuningatar Elisabet II:n 60-vuotista hallituskautta Brittein saarilla, ympäri maailmaa anglofiilien kanssa ja entisen imperiumin hallinnonalaisissa maissa. 60 vuotta on huisin pitkä aika - kuinka paljon maailma onkaan muuttunut siitä, kun "Ellu" sai korkeimman kruunun päähänsä.
60 vuotta on hallitsijalle myös sikäli hieno saavutus, että koko Englannin reilusti yli tuhatvuotisen hallintokauden aikana vain yksi monarkki on aiemmin saanut juhlia timanttijubileeta. 1800-luvulla kaikkialla esillä ollut kuningatar Viktoria jätti jälkensä niin hyvin historiaan, että nykyään puhumme kokonaisesta aikakaudesta hänen nimellään.
Juhlistaakseen historiallista juhlaa tällä kertaa Englannin hovi on ryhtynyt julkistamaan aiemman timanttirouvan, Viktorian päiväkirjoja. Viktoria sai jo nuorena neitinä ensimmäisen päiväkirjansa, ja kirjoitus jatkui koko hänen loppuelämänsä ajan. Valikoituja otteita kuvineen ja selityksineen löytyy täältä.
On päätä huimaavaa ajatella, millaisia merkintöjä Viktoria kirjoitti kruunajaisistaan, häistään ja prinssipuoliso Albertin ennenaikaisesta kuolemasta. Toivottavasti transkriptio etenee nopeasti ja tekstit saadaan julkaistua.
On hienoa olla saanut nähdä juhlat, joihin osallistuivat koko Brittein imperiumin, mikäli siitä edelleen saa käyttää tuota nimeä, ystävät ja kansalaiset. God save the Queen! Cheerio.
60 vuotta on hallitsijalle myös sikäli hieno saavutus, että koko Englannin reilusti yli tuhatvuotisen hallintokauden aikana vain yksi monarkki on aiemmin saanut juhlia timanttijubileeta. 1800-luvulla kaikkialla esillä ollut kuningatar Viktoria jätti jälkensä niin hyvin historiaan, että nykyään puhumme kokonaisesta aikakaudesta hänen nimellään.
Juhlistaakseen historiallista juhlaa tällä kertaa Englannin hovi on ryhtynyt julkistamaan aiemman timanttirouvan, Viktorian päiväkirjoja. Viktoria sai jo nuorena neitinä ensimmäisen päiväkirjansa, ja kirjoitus jatkui koko hänen loppuelämänsä ajan. Valikoituja otteita kuvineen ja selityksineen löytyy täältä.
On päätä huimaavaa ajatella, millaisia merkintöjä Viktoria kirjoitti kruunajaisistaan, häistään ja prinssipuoliso Albertin ennenaikaisesta kuolemasta. Toivottavasti transkriptio etenee nopeasti ja tekstit saadaan julkaistua.
On hienoa olla saanut nähdä juhlat, joihin osallistuivat koko Brittein imperiumin, mikäli siitä edelleen saa käyttää tuota nimeä, ystävät ja kansalaiset. God save the Queen! Cheerio.
 |
| kuva napattu täältä. |
7.9.2011
Kaikennäköistä sitä onkin liikkeellä.
Ei, en ole unohtanut teitä! Tässä on ollut taas kaikenlaista ja ei mitään, mikä on näköjään outo yhdistelmä aivoilleni.
On oikeastaan aika ärsyttävää, ettei saa kirjoitetuksi, kun aivot ovat täynnä ideoita. Olen pähkäillyt eri sanoja, käännellyt ja väännellyt niitä innoissani ja tökkinyt, ihmetellyt niiden vapinaa kämmenellä. Olen tuijottanut lakattuja kynsiäni ja miettinyt, miten eri korpintehoja värisävyissä onkaan.
Lauantaina täytti ensimmäinen tallessa oleva päiväkirjamerkintäni kymmenen vuotta, joka on minulle pitkä aika. On kummaa ajatella, että sen merkinnän kirjoitti ihminen, josta oli tulossa minä, mutta oli vielä joku ihan muu kuitenkin.
Pidin minä jo joskus tarhaikäisenä päiväkirjaa, vaikken osannut kirjoittaa - minä sanelin, isä kirjoitti juttuni talteen suloiseen pieneen päiväkirjaan, jonka ulkonäön muistan edelleen todella hyvin. Kun opin kirjoittamaan, oli kirja täynnä 6-vuotiaan innokkaita, työteliäitä harakanvarpaita ja aivan yhtä mielekkäitä kerronnanaiheita.
Ensimmäinen merkintäni koskaan, se isäni avustama, taisi muuten käsitellä oksennusta! Haha.
Cheers kaikille vanhoille minuille ja heidän unelmilleen, suruilleen ja lukemilleen kirjoille. Olen iloinen, että minulla on hyllyntäydeltä kronikoita elämästäni.
Lauantaina oli myös ala-asteeni luokkakokous, joka on itse asiassa syypää kirjoittamattomuuteeni. Olen vatvonut sitä jo monta kuukautta, ja tapahtuman lähestyessä vatvominen muuttui kouluaikojen muisteluksi, joka puolestaan muutti puolihuomaamatta itsensä masennukseksi.
Masennus on siitä omituinen ongelmatilanne, että sillä tuntuu itsellään olevan mielialahäiriö. Ainakin minulla synkät jaksot ovat usein kirjoittamisen kulta-aikaa, kun mikään muu ei tunnu mielekkäältä ja pää on täynnä soljuvia, värähteleviä virkkeitä.
Tällä kertaa synkkyys on kuitenkin luokkaa "meh", eli ei kiinnosta, ei jaksa, ei välitä.
Onneksi se on se harvinaisempi muoto.
Ja pitänee minun kuitenkin taas typoilla niitä kirja-arvioita pois tuolta laatikossa pyörimästä, joten ei täällä kovin pitkään voi hiljaa olla.
Olen varma, että ärsyttävin syy hiljaisuuteeni on elokuun kommenttiarvonnan voittajan julkistamisen viivästys. Hoidetaan se siis alta pois!
Osallistujia oli kolme, eli jos et tällä kertaa voittanut, osallistu ihmeessä uudelleen! Mahdollisuudet voittaa ovat melko suuret.
Onnetar (eli Random.orgin random number generator ja kolminkertainen arvonta) suosi tällä kertaa Ilkkaa! Otahan yhteyttä oikeanpuoleisessa marginaalissa mainittuun osoitteeseen, jotta saat palkintosi.
Muille muistutan vielä säännöistä; kun kommentoi kolmeen eri merkintään kalenterikuukauden aikana, on mukana arvonnassa. Merkintöjen ei tarvitse olla kuukauden aikana julkaistuja.
Muistakaa käyttää aina samaa nimimerkkiä tai jättää jokin tieto, jolla henkilöllisyytenne varmistuu.
Onnea voittajalle ja tämän kuukauden osallistujille!
Kyllä me niistä kynsilakoista ja sanaväännöksistäkin pääsemme pian puhumaan, kunhan olen tökkinyt tämän mustan pilven päästä erisävyiseksi. Valokuvapainotteisiakin merkintöjä on luvassa, kunhan posti toisi sen viimeisen kuvattavan, eli väriä elämään nyt vain. (Helppohan se on sanoa, juu...)
On oikeastaan aika ärsyttävää, ettei saa kirjoitetuksi, kun aivot ovat täynnä ideoita. Olen pähkäillyt eri sanoja, käännellyt ja väännellyt niitä innoissani ja tökkinyt, ihmetellyt niiden vapinaa kämmenellä. Olen tuijottanut lakattuja kynsiäni ja miettinyt, miten eri korpintehoja värisävyissä onkaan.
Lauantaina täytti ensimmäinen tallessa oleva päiväkirjamerkintäni kymmenen vuotta, joka on minulle pitkä aika. On kummaa ajatella, että sen merkinnän kirjoitti ihminen, josta oli tulossa minä, mutta oli vielä joku ihan muu kuitenkin.
Pidin minä jo joskus tarhaikäisenä päiväkirjaa, vaikken osannut kirjoittaa - minä sanelin, isä kirjoitti juttuni talteen suloiseen pieneen päiväkirjaan, jonka ulkonäön muistan edelleen todella hyvin. Kun opin kirjoittamaan, oli kirja täynnä 6-vuotiaan innokkaita, työteliäitä harakanvarpaita ja aivan yhtä mielekkäitä kerronnanaiheita.
Ensimmäinen merkintäni koskaan, se isäni avustama, taisi muuten käsitellä oksennusta! Haha.
Cheers kaikille vanhoille minuille ja heidän unelmilleen, suruilleen ja lukemilleen kirjoille. Olen iloinen, että minulla on hyllyntäydeltä kronikoita elämästäni.
Lauantaina oli myös ala-asteeni luokkakokous, joka on itse asiassa syypää kirjoittamattomuuteeni. Olen vatvonut sitä jo monta kuukautta, ja tapahtuman lähestyessä vatvominen muuttui kouluaikojen muisteluksi, joka puolestaan muutti puolihuomaamatta itsensä masennukseksi.
Masennus on siitä omituinen ongelmatilanne, että sillä tuntuu itsellään olevan mielialahäiriö. Ainakin minulla synkät jaksot ovat usein kirjoittamisen kulta-aikaa, kun mikään muu ei tunnu mielekkäältä ja pää on täynnä soljuvia, värähteleviä virkkeitä.
Tällä kertaa synkkyys on kuitenkin luokkaa "meh", eli ei kiinnosta, ei jaksa, ei välitä.
Onneksi se on se harvinaisempi muoto.
Ja pitänee minun kuitenkin taas typoilla niitä kirja-arvioita pois tuolta laatikossa pyörimästä, joten ei täällä kovin pitkään voi hiljaa olla.
Olen varma, että ärsyttävin syy hiljaisuuteeni on elokuun kommenttiarvonnan voittajan julkistamisen viivästys. Hoidetaan se siis alta pois!
Osallistujia oli kolme, eli jos et tällä kertaa voittanut, osallistu ihmeessä uudelleen! Mahdollisuudet voittaa ovat melko suuret.
Onnetar (eli Random.orgin random number generator ja kolminkertainen arvonta) suosi tällä kertaa Ilkkaa! Otahan yhteyttä oikeanpuoleisessa marginaalissa mainittuun osoitteeseen, jotta saat palkintosi.
Muille muistutan vielä säännöistä; kun kommentoi kolmeen eri merkintään kalenterikuukauden aikana, on mukana arvonnassa. Merkintöjen ei tarvitse olla kuukauden aikana julkaistuja.
Muistakaa käyttää aina samaa nimimerkkiä tai jättää jokin tieto, jolla henkilöllisyytenne varmistuu.
Onnea voittajalle ja tämän kuukauden osallistujille!
Kyllä me niistä kynsilakoista ja sanaväännöksistäkin pääsemme pian puhumaan, kunhan olen tökkinyt tämän mustan pilven päästä erisävyiseksi. Valokuvapainotteisiakin merkintöjä on luvassa, kunhan posti toisi sen viimeisen kuvattavan, eli väriä elämään nyt vain. (Helppohan se on sanoa, juu...)
4.7.2011
Pienimuotoinen ilmoitus
Blogi lopetetaan ihmisten mielenkiinnon puutteen vuoksi.
Yksinpuhelua varten minulla on päiväkirja, joka vaatii paljon vähemmän vaivaa ja antaa takaisin enemmän.
Kiitos niille harvoille, jotka joskus viitsivät jotain kommentoidakin.
Lukekaa ja kirjoittakaa joka päivä ja iloitkaa kyvystänne tehdä niin.
toivoo nooris
Yksinpuhelua varten minulla on päiväkirja, joka vaatii paljon vähemmän vaivaa ja antaa takaisin enemmän.
Kiitos niille harvoille, jotka joskus viitsivät jotain kommentoidakin.
Lukekaa ja kirjoittakaa joka päivä ja iloitkaa kyvystänne tehdä niin.
toivoo nooris
3.6.2011
Rakas ystäväiseni...
Kiesus, että ei sitten saa aikaiseksi kirjoitella. Joko on ystävän häät (hyvä syy olla kirjoittamatta) tai Blogger ei päästä kirjautumaan sisään tai hervoton flunssa iskee jälleen (huonoja syitä olla kirjoittamatta).
(Jos jokin on "hervoton", siltä puuttuu kaiken logiikan mukaan hervoja. Kysymys kuuluukin: mikä ihme on hervo?)
Joskus syy huonoon kirjoitusmotivaatioon on rampauttava masennus. Mikään ei kiinnosta, mikään ei innosta, missään ei ole mitään mieltä. Edes kirjoittamisessa.
Kirjojen lukeminen sentään tarjoaa pakokeinon omasta päästä jonkun toisen mukaan; eskapistinen hetki jonkun toisen elämässä, jonkun toisen ongelmien ja ilojen parissa on joskus elintärkeä asia.
Toki ne omatkin ongelmat pitää jossakin välissä kohdata - jos ei muun takia, niin edes siksi, että tietää, mitä on vastassa. Yksin niitä ei vain välttämättä jaksa tai edes halua tutkia, ja jos on kuten minä, ei välttämättä ole ketään ystävää, jolle uskoutua huolista ja suruista.
Toiset saavat tällaisissa tilanteissa lohtua esimerkiksi rukoilemisesta, mutta minä turvaudun mieluummin päiväkirjaani. Ainakaan sille ei suutu, kun se ei muutakaan elämää paremmaksi odotuksista ja pyynnöistä huolimatta.
Kirjoitin viime yönä pitkästä, pitkästä, pitkästä aikaa avoimesti muistikirjaani ajatuksiani ja viime päivien kokemuksia, ja se tuntui niin uskomattoman hyvältä, että! Käteni kipuili kuukausien harjoittamattomuudesta, käsialani luikerteli pitkin poikin sivua ja kämmensyrjäni oli kynämusteesta sininen, mutta voi että, kuinka mahtavaa oli purkaa kaikkea paperille.
Päiväkirja ei tuomitse, naura tai vähättele mitään koskaan. Se on aina minun puolellani asioissani eikä koskaan juorua mitään eteenpäin. Se kuuntelee kaikkea, mistä puhun, oli asia tärkeä tai vähäpätöinen.
Toki päiväkirja ei osaa neuvoa, ei auta, ei tue, ei halaa tiukasti, kun sitä tarvitsisi. Mutta paremman puutteessa se on mainio ystävä. Se ei paranna tai korjaa elämää, mutta se pitää hengissä.
Mieleeni muistuu Anne Frankin suloinen ele nimetä päiväkirjansa Kittyksi, jolle hän kirjoitti "kirjeitä" kirjaan. "Rakas Kitty..."
Mitä teidän päiväkirjoillenne kuuluu, lukijat?
(Jos jokin on "hervoton", siltä puuttuu kaiken logiikan mukaan hervoja. Kysymys kuuluukin: mikä ihme on hervo?)
Joskus syy huonoon kirjoitusmotivaatioon on rampauttava masennus. Mikään ei kiinnosta, mikään ei innosta, missään ei ole mitään mieltä. Edes kirjoittamisessa.
Kirjojen lukeminen sentään tarjoaa pakokeinon omasta päästä jonkun toisen mukaan; eskapistinen hetki jonkun toisen elämässä, jonkun toisen ongelmien ja ilojen parissa on joskus elintärkeä asia.
Toki ne omatkin ongelmat pitää jossakin välissä kohdata - jos ei muun takia, niin edes siksi, että tietää, mitä on vastassa. Yksin niitä ei vain välttämättä jaksa tai edes halua tutkia, ja jos on kuten minä, ei välttämättä ole ketään ystävää, jolle uskoutua huolista ja suruista.
Toiset saavat tällaisissa tilanteissa lohtua esimerkiksi rukoilemisesta, mutta minä turvaudun mieluummin päiväkirjaani. Ainakaan sille ei suutu, kun se ei muutakaan elämää paremmaksi odotuksista ja pyynnöistä huolimatta.
Kirjoitin viime yönä pitkästä, pitkästä, pitkästä aikaa avoimesti muistikirjaani ajatuksiani ja viime päivien kokemuksia, ja se tuntui niin uskomattoman hyvältä, että! Käteni kipuili kuukausien harjoittamattomuudesta, käsialani luikerteli pitkin poikin sivua ja kämmensyrjäni oli kynämusteesta sininen, mutta voi että, kuinka mahtavaa oli purkaa kaikkea paperille.
Päiväkirja ei tuomitse, naura tai vähättele mitään koskaan. Se on aina minun puolellani asioissani eikä koskaan juorua mitään eteenpäin. Se kuuntelee kaikkea, mistä puhun, oli asia tärkeä tai vähäpätöinen.
Toki päiväkirja ei osaa neuvoa, ei auta, ei tue, ei halaa tiukasti, kun sitä tarvitsisi. Mutta paremman puutteessa se on mainio ystävä. Se ei paranna tai korjaa elämää, mutta se pitää hengissä.
Mieleeni muistuu Anne Frankin suloinen ele nimetä päiväkirjansa Kittyksi, jolle hän kirjoitti "kirjeitä" kirjaan. "Rakas Kitty..."
Mitä teidän päiväkirjoillenne kuuluu, lukijat?
9.1.2011
Read me
Tämä ei varsinaisesti koske uutta vuotta ja uudenvuodenlupauksia, koska ajatus tuli päähäni vasta pari päivää sitten, mutta päätin koettaa saada The Lord of the Ringsin luettua loppuun tänä vuonna!
Kuten ehkä muistatte, kerroin pari kuukautta sitten, että sain kirjani 6.2.2002 ja että olen sitä siitä asti lukenut sivun silloin, aukeaman tällöin. Tällä hetkellä olen juuri aloittanut The Return of the Kingin (wohoo, loppusuora häämöttää...).
Pikaliimaan tarttuneen etanankin jäljessä kulkeva lukemiseni ei johdu tylsyydestä tai vastenmielisyydestä. Kirja on upea, mutta sen jo kerran suomeksi lukeneena ja elokuvat tarkkaan katselleena tarina tuntuu joskus niin tutulta, että mielenkiintoni herpaantuu ja tartun mieluummin seuraavaan Sherlock Holmesiin tai kirjastosta lainattuun kirjaan - kirjaston kirjoissa on se hyvä puoli, että niiden lukemiseen on deadline...
Haluaisin kuitenkin kyetä sanomaan, että luin kirjan alle kymmenessä vuodessa, joten tänä vuonna tsemppaan. Luen luvun joka päivä ja jos päivä jää välistä, luen sen sisään kun ennätän. Toki minulla on useampi kirja aina kesken, ja saatan vaihtaa lukemisiani lennosta, mutta koetan pitää The Lord of the Ringsin koko ajan yhtenä lukemisistani.
Ei uskoisi, että on näin vaikeata!
Ja ensi vuonna on sitten vuorossa rippileiriltä saamani Raamattu, jonka kymmenvuotisraja tulee kesällä 2014 täyteen...
Tämä on erilaista kuin vuoden 2009 lupaukseni lukea sata kirjaa sinä vuonna (luin 129, ja aikataulupaineista johtuen alensin määrän heppoiseen 36 kirjaan viime vuodeksi, jolloin saldo oli 31.12. 118 kirjaa), mutta jollakin tavalla yhtä stressaavaa. Mikään pakko ei tietenkään ole, mutta kun kerran on luvannut jo itselleen...
Lisäksi tilasin juuri itselleni kaksi viisivuotispäiväkirjaa (niitä, joihin kirjoitetaan pari riviä joka päivä viiden vuoden ajan). Pari riviä päivässä ei kuulosta paljolta, mutta joinakin päivinä on silkkaa tuskaa saada määrä täyteen tai edes tartuttua kynään - olen täyttänyt yhden tällaisen päiväkirjan ja muistan ensimmäisen vuoden harjaantumattomuuden kipeilyt. Osa minua miettiikin nyt, mikä älynväläys tämänaamuinen tilaus oli. Elämässäni ei ole tarpeeksi aikataulutusta ja kurinalaisuutta!
Teettekö te koskaan uudenvuodenlupauksia tai muita jämptejä päätöksiä lukemisen tai kirjoittamisen suhteen? Jos teette, kestävätkö päätöksenne vai unohdatteko ne viikossa, parissa kuten minä?
Mikäli teitte päätöksiä tai aiotte tehdä niitä, toivotan kovasti tsemppiä ja enemmän onnistumisia kuin minulla!
Kuten ehkä muistatte, kerroin pari kuukautta sitten, että sain kirjani 6.2.2002 ja että olen sitä siitä asti lukenut sivun silloin, aukeaman tällöin. Tällä hetkellä olen juuri aloittanut The Return of the Kingin (wohoo, loppusuora häämöttää...).
Pikaliimaan tarttuneen etanankin jäljessä kulkeva lukemiseni ei johdu tylsyydestä tai vastenmielisyydestä. Kirja on upea, mutta sen jo kerran suomeksi lukeneena ja elokuvat tarkkaan katselleena tarina tuntuu joskus niin tutulta, että mielenkiintoni herpaantuu ja tartun mieluummin seuraavaan Sherlock Holmesiin tai kirjastosta lainattuun kirjaan - kirjaston kirjoissa on se hyvä puoli, että niiden lukemiseen on deadline...
Haluaisin kuitenkin kyetä sanomaan, että luin kirjan alle kymmenessä vuodessa, joten tänä vuonna tsemppaan. Luen luvun joka päivä ja jos päivä jää välistä, luen sen sisään kun ennätän. Toki minulla on useampi kirja aina kesken, ja saatan vaihtaa lukemisiani lennosta, mutta koetan pitää The Lord of the Ringsin koko ajan yhtenä lukemisistani.
Ei uskoisi, että on näin vaikeata!
Ja ensi vuonna on sitten vuorossa rippileiriltä saamani Raamattu, jonka kymmenvuotisraja tulee kesällä 2014 täyteen...
Tämä on erilaista kuin vuoden 2009 lupaukseni lukea sata kirjaa sinä vuonna (luin 129, ja aikataulupaineista johtuen alensin määrän heppoiseen 36 kirjaan viime vuodeksi, jolloin saldo oli 31.12. 118 kirjaa), mutta jollakin tavalla yhtä stressaavaa. Mikään pakko ei tietenkään ole, mutta kun kerran on luvannut jo itselleen...
Lisäksi tilasin juuri itselleni kaksi viisivuotispäiväkirjaa (niitä, joihin kirjoitetaan pari riviä joka päivä viiden vuoden ajan). Pari riviä päivässä ei kuulosta paljolta, mutta joinakin päivinä on silkkaa tuskaa saada määrä täyteen tai edes tartuttua kynään - olen täyttänyt yhden tällaisen päiväkirjan ja muistan ensimmäisen vuoden harjaantumattomuuden kipeilyt. Osa minua miettiikin nyt, mikä älynväläys tämänaamuinen tilaus oli. Elämässäni ei ole tarpeeksi aikataulutusta ja kurinalaisuutta!
Teettekö te koskaan uudenvuodenlupauksia tai muita jämptejä päätöksiä lukemisen tai kirjoittamisen suhteen? Jos teette, kestävätkö päätöksenne vai unohdatteko ne viikossa, parissa kuten minä?
Mikäli teitte päätöksiä tai aiotte tehdä niitä, toivotan kovasti tsemppiä ja enemmän onnistumisia kuin minulla!
17.12.2010
Express-express yourself!
Kyllä englannin kieli on hupaisa. Sama sana voi tarkoittaa kahta, kolmea, joskus jopa neljää eri asiaa. Otsikonkin kaksi samaa sanaa olisivat suomeksi "pika-ilmaise". On lähes pakko ihailla moiseen taipuvaa kieltä. (Toki suomessakin on homonyymejä, mutta ei läheskään samassa mittakaavassa kuin englannissa.)
Mutta asiaan.
Kun alkukesästä 2005 sain tiedon, että olin päässyt IB-linjalle (joka oli yhdessä Suomen tunnetuimmista ja arvostetuimmista lukioista vielä), tiesin, että edessä on monta, monta valvottavaa yötä, miljoonia kirjoitettuja, pyyhittyjä, uudelleenkirjoitettuja sanoja ja sadoittain esseitä, lab reportteja, suullisia kokeita ynnä muita. Kyvykäs ilmaisutaito olisi kaiken alfa ja omega.
Päätin heti lukiovalinnan tiedot saatuani koettaa tsempata siitä hetkestä lähtien, koettaa tavoitella parempaa ilmaisun tasoa ja kertakaikkiaan opetella käyttämään sanoja paremmin. Minun tuli lukea enemmän, kirjoittaa enemmän, puhua ja ääntää enemmän (ostinpa itselleni englannin suullisia varten ääntämisoppaankin, vaikkakaan en sitä koskaan muistanut lukea), analysoida tekstejä (sekä omia että muiden) enemmän. Ja todellakin lopettaa hymiöiden käyttö päiväkirjaan kirjoittaessa.
Luotin paljon hymiöihin päiväkirjaani päivitellessä - joka fiilikseen löytyi sopiva tai kehitettiin uusi. Ne päättivät useammin virkkeeni kuin piste, ja joskus jopa korvasivat sanoja (he looked at me like :/ ). Nykyään osaan mielestäni kirjoittaa varsinkin englanniksi paljon akateemisesti hyväksyttävämmän näköistä tekstiä, joskin joskus mikään muu ei kuvaa akuuttia tunnetta kuin neanderthalilainen "aurgh!" hymiön X tai Y tilalla.
Ilmiö sai totta kai alkunsa internetissä käydyistä keskusteluista, joista en ole vieläkään saanut hymiöitä kokonaan kitkettyä. Kun ei voi ilmaista itseään lainkaan ei-verbaalisesti, on hyvin tärkeä valita sanansa täsmälleen oikein ja käyttää myös välimerkkejä täydellisesti, mikäli haluaa saada asiansa täysin oikein ymmärrettynä perille. Luonnollisesti harva on tässä hyvä, enkä minäkään jaksa aina välittää esimerkiksi välimerkkien käytöstä tai miettiä yhtä sanaa kolmea tuntia, koska korvattavassa sanassa on väärä tulkintavivahde. Tällaisissa tilanteissa hymiöiden käyttö on helppoa. Esimerkiksi hymynaamalla voi joko ilmaista, että tekstin tarkoitus on hyvä, vaikka sanat kuulostaisivat hieman tökeröiltä... tai hymynaamalla voi piilovittuilla passiivisaggressiivisesti.
Toki minä voisin lopettaa hymiöiden käytön kokonaan, jos paneutuisin asiaan ja opettelisin olemaan ilman niitä. On kuitenkin paljon helpompaa (ja reaaliaikaisissa keskusteluissa nopeampaa), kun ei tarvitse selittää kaikkia sanavalintojaan ja tekstin äänensävyjään ja voi vain lätätä tekstin loppuun muutaman naurunaaman tai vastaavaa.
Tämän blogin kommentteihin tutustuneet ovat kenties huomanneet, etten kovin usein käytä hymiöitä vastauksissani. (Joskus tuntuu, että on pakko, koska muuten kuulostan töykeältä.)
Tässä syy moiseen. Pääsääntöisesti kirjoittavana ihmisenä minulle on tärkeätä osata ilmaista itseäni pelkillä sanoilla. Harjoiteltavaa on vielä kovasti, toki, mutta olisittepa nähneet päiväkirjamerkintöjäni esimerkiksi keväältä 2005!
Onko kellään muulla mitään jännittävää kerrottavaa hymiöiden ihmeellisestä maailmasta? Samastumisia, eri mielipiteitä, hauskoja ja/tai opettavaisia anekdootteja? Kirjoita kommentti! (Ja hymiöt ovat sallittuja. :) )
Mutta asiaan.
Kun alkukesästä 2005 sain tiedon, että olin päässyt IB-linjalle (joka oli yhdessä Suomen tunnetuimmista ja arvostetuimmista lukioista vielä), tiesin, että edessä on monta, monta valvottavaa yötä, miljoonia kirjoitettuja, pyyhittyjä, uudelleenkirjoitettuja sanoja ja sadoittain esseitä, lab reportteja, suullisia kokeita ynnä muita. Kyvykäs ilmaisutaito olisi kaiken alfa ja omega.
Päätin heti lukiovalinnan tiedot saatuani koettaa tsempata siitä hetkestä lähtien, koettaa tavoitella parempaa ilmaisun tasoa ja kertakaikkiaan opetella käyttämään sanoja paremmin. Minun tuli lukea enemmän, kirjoittaa enemmän, puhua ja ääntää enemmän (ostinpa itselleni englannin suullisia varten ääntämisoppaankin, vaikkakaan en sitä koskaan muistanut lukea), analysoida tekstejä (sekä omia että muiden) enemmän. Ja todellakin lopettaa hymiöiden käyttö päiväkirjaan kirjoittaessa.
Luotin paljon hymiöihin päiväkirjaani päivitellessä - joka fiilikseen löytyi sopiva tai kehitettiin uusi. Ne päättivät useammin virkkeeni kuin piste, ja joskus jopa korvasivat sanoja (he looked at me like :/ ). Nykyään osaan mielestäni kirjoittaa varsinkin englanniksi paljon akateemisesti hyväksyttävämmän näköistä tekstiä, joskin joskus mikään muu ei kuvaa akuuttia tunnetta kuin neanderthalilainen "aurgh!" hymiön X tai Y tilalla.
Ilmiö sai totta kai alkunsa internetissä käydyistä keskusteluista, joista en ole vieläkään saanut hymiöitä kokonaan kitkettyä. Kun ei voi ilmaista itseään lainkaan ei-verbaalisesti, on hyvin tärkeä valita sanansa täsmälleen oikein ja käyttää myös välimerkkejä täydellisesti, mikäli haluaa saada asiansa täysin oikein ymmärrettynä perille. Luonnollisesti harva on tässä hyvä, enkä minäkään jaksa aina välittää esimerkiksi välimerkkien käytöstä tai miettiä yhtä sanaa kolmea tuntia, koska korvattavassa sanassa on väärä tulkintavivahde. Tällaisissa tilanteissa hymiöiden käyttö on helppoa. Esimerkiksi hymynaamalla voi joko ilmaista, että tekstin tarkoitus on hyvä, vaikka sanat kuulostaisivat hieman tökeröiltä... tai hymynaamalla voi piilovittuilla passiivisaggressiivisesti.
Toki minä voisin lopettaa hymiöiden käytön kokonaan, jos paneutuisin asiaan ja opettelisin olemaan ilman niitä. On kuitenkin paljon helpompaa (ja reaaliaikaisissa keskusteluissa nopeampaa), kun ei tarvitse selittää kaikkia sanavalintojaan ja tekstin äänensävyjään ja voi vain lätätä tekstin loppuun muutaman naurunaaman tai vastaavaa.
Tämän blogin kommentteihin tutustuneet ovat kenties huomanneet, etten kovin usein käytä hymiöitä vastauksissani. (Joskus tuntuu, että on pakko, koska muuten kuulostan töykeältä.)
Tässä syy moiseen. Pääsääntöisesti kirjoittavana ihmisenä minulle on tärkeätä osata ilmaista itseäni pelkillä sanoilla. Harjoiteltavaa on vielä kovasti, toki, mutta olisittepa nähneet päiväkirjamerkintöjäni esimerkiksi keväältä 2005!
Onko kellään muulla mitään jännittävää kerrottavaa hymiöiden ihmeellisestä maailmasta? Samastumisia, eri mielipiteitä, hauskoja ja/tai opettavaisia anekdootteja? Kirjoita kommentti! (Ja hymiöt ovat sallittuja. :) )
10.12.2010
Dear Diary...
"We use [journals] to record miseries, frustrations of the moment, anger we don't want to put into the air. We didn't need them when we were content."
Michael Moorcock: Stories
Kaikesta ihmetyksestäni huolimatta tämä tuntuu olevan aika yleinen asenne päiväkirjojen suhteen. Niiden sivuille voi purkaa raivoaan, huoliaan ja suruaan tarvitsematta pelätä kenenkään reaktiota tai arvostelua. On totta, että onnellisuus ja ilo eivät vaadi purkamista tai niiden salaamista (päiväkirjathan ovat, ainakin toivottavasti, usein henkilökohtaisia ja niinsanotusti salaisia), joten niitä harvemmin tulee talletettua päiväkirjan sivuille.
Itse kirjoitan joka päivä, koetan tallettaa sinne yhtä lailla surut ja ilot ja antaa monipuolisen kuvan elämästäni ja sen tapahtumista ja uutisista. Ymmärrän kyllä hyvin mentaliteetin, että vain suruja vuodatetaan paperille. Siinä on suurempi helpotus kuin onnesta kirjoittamisessa.
Eräs hyvä ystäväni kertoi samanlaisista omista kokemuksistaan. Kun puhuimme päiväkirjoista, hän kertoi kirjoittavansa yleensä vain huonoja asioita sinne, purkavansa niitä paperille, ja tämän takia tekstejä on hankala lukea jälkikäteen, kun sieltä tulee vain kaikenlaisia huonoja muistoja, tunteita ja ajatuksia mieleen. Hän myös sanoi, että joskus ei tee edes mieli kirjoittaa päiväkirjaan enää lisää huonoja juttuja, eli ei tee mieli kirjoittaa päiväkirjaan lainkaan. Eräs toinen hänen esille tuomansa piirre tässä oli, että kun on kirjoittanut suurten tunnekuohujen vallassa, omat tekstit tuntuvatkin myöhemmin lukiessa jonkun toisen kirjoittamilta. Ymmärrettävästi harmittava seikka henkilökohtaisen päiväkirjan parissa.
Toisaalta sekä ystäväni että minä olimme samaa mieltä siitä, että päiväkirjan sivuilta on helppo myöhemmin palauttaa mieleen muistoja, tapahtumia ja fiiliksiä, jotka ovat tapahtumahetkellä olleen tunnekuohun takia kadonneet mielestä. Itse esimerkiksi en muista kovinkaan paljon edes pienen tuntuisia asioita esimerkiksi kouluajoilta tai terapiasta tai sairaalahoidoista, joten välillä on mukava lukea vanhoja merkintöjä ja muistella. Toki ne usein repivät haavoja auki ja kirvelevät monta päivää, mutta olen myös saanut palautettua mieleen monta unohtunutta hauskaa tai ihanaa hetkeä, joita en kirjoitushetkellä osannut edes huomioida kunnolla.
Vanhojen päiväkirjamerkintöjen lukeminen on hieman kaksiteräinen miekka.
Pidätkö sinä päiväkirjaa? Jos pidät, käytätkö sitä kaikenlaisten asioiden tallettamiseen vaiko vain joidenkin tiettyjen tunteiden tai asioiden kanssa? Luetko koskaan vanhoja tekstejäsi uudelleen?
Voit toki vastata myös, jos olet joskus pitänyt päiväkirjaa muttet pidä enää. Kerro myös, mikset pidä enää ja aiotko kenties joskus aloittaa uudelleen.
Michael Moorcock: Stories
Kaikesta ihmetyksestäni huolimatta tämä tuntuu olevan aika yleinen asenne päiväkirjojen suhteen. Niiden sivuille voi purkaa raivoaan, huoliaan ja suruaan tarvitsematta pelätä kenenkään reaktiota tai arvostelua. On totta, että onnellisuus ja ilo eivät vaadi purkamista tai niiden salaamista (päiväkirjathan ovat, ainakin toivottavasti, usein henkilökohtaisia ja niinsanotusti salaisia), joten niitä harvemmin tulee talletettua päiväkirjan sivuille.
Itse kirjoitan joka päivä, koetan tallettaa sinne yhtä lailla surut ja ilot ja antaa monipuolisen kuvan elämästäni ja sen tapahtumista ja uutisista. Ymmärrän kyllä hyvin mentaliteetin, että vain suruja vuodatetaan paperille. Siinä on suurempi helpotus kuin onnesta kirjoittamisessa.
Eräs hyvä ystäväni kertoi samanlaisista omista kokemuksistaan. Kun puhuimme päiväkirjoista, hän kertoi kirjoittavansa yleensä vain huonoja asioita sinne, purkavansa niitä paperille, ja tämän takia tekstejä on hankala lukea jälkikäteen, kun sieltä tulee vain kaikenlaisia huonoja muistoja, tunteita ja ajatuksia mieleen. Hän myös sanoi, että joskus ei tee edes mieli kirjoittaa päiväkirjaan enää lisää huonoja juttuja, eli ei tee mieli kirjoittaa päiväkirjaan lainkaan. Eräs toinen hänen esille tuomansa piirre tässä oli, että kun on kirjoittanut suurten tunnekuohujen vallassa, omat tekstit tuntuvatkin myöhemmin lukiessa jonkun toisen kirjoittamilta. Ymmärrettävästi harmittava seikka henkilökohtaisen päiväkirjan parissa.
Toisaalta sekä ystäväni että minä olimme samaa mieltä siitä, että päiväkirjan sivuilta on helppo myöhemmin palauttaa mieleen muistoja, tapahtumia ja fiiliksiä, jotka ovat tapahtumahetkellä olleen tunnekuohun takia kadonneet mielestä. Itse esimerkiksi en muista kovinkaan paljon edes pienen tuntuisia asioita esimerkiksi kouluajoilta tai terapiasta tai sairaalahoidoista, joten välillä on mukava lukea vanhoja merkintöjä ja muistella. Toki ne usein repivät haavoja auki ja kirvelevät monta päivää, mutta olen myös saanut palautettua mieleen monta unohtunutta hauskaa tai ihanaa hetkeä, joita en kirjoitushetkellä osannut edes huomioida kunnolla.
Vanhojen päiväkirjamerkintöjen lukeminen on hieman kaksiteräinen miekka.
Pidätkö sinä päiväkirjaa? Jos pidät, käytätkö sitä kaikenlaisten asioiden tallettamiseen vaiko vain joidenkin tiettyjen tunteiden tai asioiden kanssa? Luetko koskaan vanhoja tekstejäsi uudelleen?
Voit toki vastata myös, jos olet joskus pitänyt päiväkirjaa muttet pidä enää. Kerro myös, mikset pidä enää ja aiotko kenties joskus aloittaa uudelleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)