"And thus I take my leave of the world and of you all, and I heartily desire you all to pray for me."

Viikon kirjat, armaat lukijat. Mummin nuoruudenaikaisia romansseja ja historian veristä kahinaa!

• Anni Polva: Rakkaus rasittaa Samaa vanhaa Polvaa kuin aiemmatkin, toki jälleen eri hahmolla ja juonella kyllästettynä. Olen huomaavinani teoksissa pientä toistoa tapahtumapaikkojen suhteen (aina sama kylpyläkaupunki tai maalaiskylä järvineen), mutta tarinat ovat onneksi sen verran erilaisia, ettei toisto häiritse sen suuremmin. Tässä teoksessa pääjuonena on, että kun rikas mies kieltää poikaansa naimasta (tulevaa) voimistelunopettajaa, kehittää nuoripari ovelan suunnitelman: typykkä hurmaa isäukon, jolloin tämän on pakko hyväksyä hänet miniäkseen. En usko, että monikaan nykyajan suomalaiskirjailija osaisi tehdä tuosta ideasta kovinkaan onnistunutta teosta, mutta Polvan 1950-lukulaiseen miljööseen ja tekstiin se - kumma kyllä? - sopii kuin nenä päähän. En välittänyt tästä teoksesta yhtä paljon kuin parista aikaisemmasta, mutta se johtunee siitä, että minun kävi niin sääliksi höpläytettävää isärukkaa, etten osannut pitää päähenkilöstä. Se on melko suuri ongelma useissa kirjoissa. Teoksen kyllä lukee ihan mielellään, mutta ei siitä mikään erityisen ilahtunut olo jää.
• Philippa Gregory: The Other Boleyn Girl Jos Troijan Helenalla oli kasvot, jotka lähettivät matkaan tuhat sota-alusta, Anne Boleynillä oli aivot, jotka muuttivat maailman suurimman ja vaikutusvaltaisimman imperiumin uskonnolliset ja poliittiset käytännöt kertaheitolla. Ymmärrettävästi Gregoryn kirjakin siis keskittyy puolet ajasta Anneen päähenkilönsä Maryn sijaan; Annessa on vetovoimaa, jonka kaikki kuningas Henrik VIII:sta sisko Maryyn huomaavat. Lukijaa selvästi vedetään koko ajan Maryn puolelle tämän jäädessä Boleyn- ja Howard-perheiden kunnianhimon jalkoihin, mutta ainakin minulle Anne on aina The Boleyn Girl. Jo teoksen nimikin asettaa Maryn toissijaiseksi Boleynin tytöksi, viattomaksi altavastaajaksi jollaisilla romanssiromaanit ovat kautta aikain kosiskelleet lukijoita, mutta tavoiteltu vaikutelma jää etäiseksi. Kuten ylläolevassa teoksessa, päähenkilöstä on vaikea pitää pyyteettömästi. Mary on lukijalle lähinnä rasittava, typerä tyttö, joka ei välillä tajua yksinkertaisiakaan asioita. Onko ihmekään, että tuollaisen neidon rinnalla kaunis, älykäs ja koulutettu Anne loistaa niin kuninkaan kuin lukijankin silmissä? Teos ei tietenkään ole historiallisesti täysin pitävä, mutta fiktiivisenä historiaantutustuttajana se on ilmiömäinen. Tämä teos itse asiassa sai minut tekemään historian loppututkielmani koulussa aiheesta Englannin kirkon reformaatio, niin vaikuttava se oli. Siinä missä Gregoryn muut kirjat ovat hyvää ajanvietettä ja vievät ajatukset Tudorien Englantiin, jää tämä toinen Boleynin tyttö mieleen moneksi viikoksi. Suosittelen teoksen lukemisen (tai jopa sen aikana, jos keskittymiskyky riittää) tutustumaan esimerkiksi Wikipedian kautta Henrik VIII:een ja hänen kuuteen vaimoonsa. Erityisesti Anne (ensimmäinen kahdesta) häikäisee, kuten kirjassakin. Kuinka ei voisi rakastaa ihmistä, joka teloitustaan edeltävänä iltana nauroi kädet kaulallaan vanginvartijalle, "Kuulin, että teloittaja on erinomainen työssään, ja minulla on niin kapoinen kaula!" Anne on yhtä viehättävä Gregoryn ja Maryn kriittisten, ajoittain jopa kateellisten ja vihaavien silmien läpi katsottuna kuin oikeassa elämässäkin, joten tämä teos kuuluu jokaisen lukulistalle. 630 sivua semimodernia englannin kieltä lentää ohitse kuin siivillä. Historiaa, upeita henkilöitä ja metrikaupalla veren tahraamia pukuja! (Minulle olisi mieluisaa kuulla joltakulta toiselta lukijalta, joka ei ole niin suuri Anne-fani, mitä hän piti teoksesta.) Otsikon sitaatti oli muuten Anne Boleynin viimeisiä sanoja hänen puhutellessaan hänen kuolemaansa seuraamaan tulleita kansalaisia. Kun Anne polvistui side silmillään odottamaan kaulan katkaisua, myös koko yleisö polvistui kunnioituksesta naista kohtaan, jota he olivat haukkuneet huoraksi ja noidaksi vain pari vuotta aiemmin.

Ensi viikolla tällä ohjelmapaikalla tutustutaan Arthur Conan Doylen ja Sherlock Holmesin suhteeseen sekä Jane Austenin suloiseen Catherine Morlandiin (mikäli minä nyt saan nuo kaksi viimeistä lukua Northanger Abbeystä luetuksi huomiseen mennessä...).
Raamatunlukukin edistyy! Olen selvinnyt jo Uuteen testamenttiin, joka on huomattavasti kevyempää luettavaa (ja lyhyempi) kuin Vanha testamentti. Kyllä tästä viimeistään ensi vuoden alussa on selviydytty kunniakkaasti! (En kyllä odota yhtään innolla sen arvioimista kirjana...)

... Seuraava kirjoitusharjoitukseni näkyisi olevan sulkeiden poistaminen käytöstä...


Catherinen goottiromaanien rakkauden vuoksi kysyn teiltä tällä kertaa, mikä on mieleenpainuvin historiallinen teos (=menneeseen sijoittuva romaani).

Jos en olisi niin ihastunut Anne Boleyniin, vastaisin itse varmaankin Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläinen. Myös Oscar Wilden Salome-näytelmä on viime päivinä pyörinyt mielessäni jostakin syystä, mutta Sinuhessa on jotakin samaa lumoa kuin The Other Boleyn Girlissä. Kirjaa lukiessa tuntee miltei aavikon hiekat silmissään.
Toki myös viktoriaaniset Sherlock Holmesini saavat maininnan. Oli Arthur Conan Doyle mitä mieltä hyvänsä, minusta Holmes on aivan mahtava tyyppi.

Liittyykö valitsemaanne kirjaan (tai kirjoihin) oma mieltymyksenne siinä käytettyyn miljööseen? Huomaan nimittäin itse, että muinainen Egypti, keskiajan Englanti ja viktoriaaninen Englanti ovat lempimiljöitäni, joten kirjavalintani eivät liene sittenkään mikään yllätys...?

Read me

Tämä ei varsinaisesti koske uutta vuotta ja uudenvuodenlupauksia, koska ajatus tuli päähäni vasta pari päivää sitten, mutta päätin koettaa saada The Lord of the Ringsin luettua loppuun tänä vuonna!

Kuten ehkä muistatte, kerroin pari kuukautta sitten, että sain kirjani 6.2.2002 ja että olen sitä siitä asti lukenut sivun silloin, aukeaman tällöin. Tällä hetkellä olen juuri aloittanut The Return of the Kingin (wohoo, loppusuora häämöttää...).

Pikaliimaan tarttuneen etanankin jäljessä kulkeva lukemiseni ei johdu tylsyydestä tai vastenmielisyydestä. Kirja on upea, mutta sen jo kerran suomeksi lukeneena ja elokuvat tarkkaan katselleena tarina tuntuu joskus niin tutulta, että mielenkiintoni herpaantuu ja tartun mieluummin seuraavaan Sherlock Holmesiin tai kirjastosta lainattuun kirjaan - kirjaston kirjoissa on se hyvä puoli, että niiden lukemiseen on deadline...

Haluaisin kuitenkin kyetä sanomaan, että luin kirjan alle kymmenessä vuodessa, joten tänä vuonna tsemppaan. Luen luvun joka päivä ja jos päivä jää välistä, luen sen sisään kun ennätän. Toki minulla on useampi kirja aina kesken, ja saatan vaihtaa lukemisiani lennosta, mutta koetan pitää The Lord of the Ringsin koko ajan yhtenä lukemisistani.

Ei uskoisi, että on näin vaikeata!

Ja ensi vuonna on sitten vuorossa rippileiriltä saamani Raamattu, jonka kymmenvuotisraja tulee kesällä 2014 täyteen...

Tämä on erilaista kuin vuoden 2009 lupaukseni lukea sata kirjaa sinä vuonna (luin 129, ja aikataulupaineista johtuen alensin määrän heppoiseen 36 kirjaan viime vuodeksi, jolloin saldo oli 31.12. 118 kirjaa), mutta jollakin tavalla yhtä stressaavaa. Mikään pakko ei tietenkään ole, mutta kun kerran on luvannut jo itselleen...

Lisäksi tilasin juuri itselleni kaksi viisivuotispäiväkirjaa (niitä, joihin kirjoitetaan pari riviä joka päivä viiden vuoden ajan). Pari riviä päivässä ei kuulosta paljolta, mutta joinakin päivinä on silkkaa tuskaa saada määrä täyteen tai edes tartuttua kynään - olen täyttänyt yhden tällaisen päiväkirjan ja muistan ensimmäisen vuoden harjaantumattomuuden kipeilyt. Osa minua miettiikin nyt, mikä älynväläys tämänaamuinen tilaus oli. Elämässäni ei ole tarpeeksi aikataulutusta ja kurinalaisuutta!


Teettekö te koskaan uudenvuodenlupauksia tai muita jämptejä päätöksiä lukemisen tai kirjoittamisen suhteen? Jos teette, kestävätkö päätöksenne vai unohdatteko ne viikossa, parissa kuten minä?

Mikäli teitte päätöksiä tai aiotte tehdä niitä, toivotan kovasti tsemppiä ja enemmän onnistumisia kuin minulla!

Missä muusani on

Eli inspiraatiosta ja motivaatiosta on edelleen puhe, kuten edellisessä merkinnässä uhkailin.

NaNoWriMo liittyi merkinnän aloitusaiheisiin eli juuri motivaatioon ja inspiraatioon (tai niiden tuskastuttavaan puutteeseen) siksi, että olisin mielelläni kuullut NaNoWriMoon osallistuvilta tai sen aiemmin kokeneilta lukijoilta, millaista on, kun tekstiä ei vain synny.
Vai kykenettekö te kirjoittamaan silloinkin, kun "ei vaan yhtään huvita"?

Toki normaalielämän kirjoitustilanteissa voi usein antaa tekstin olla ja odottaa parempaa hetkeä, mutta deadlinen lähellä ainakin itse vain tuskastun yhä enemmän ja enemmän, jos tekstiä ei tule vaikka kuinka pusertaisi. NaNoWriMoa en ole kokeillut, joten en voi jakaa kauhutarinoita tuosta aiheesta teille, mutta muistan elävästi lukioajoilta ne viimeisen yön tsemppaukset, kun aamuviideltä sai vihdoin printattua esseen useiden tuntien pään näppäimistöön hakkaamisen jälkeen. Se ilo ja riemu, että tekstin oli saanut ulos sen kovista vastusteluista huolimatta, oli suurempi kuin väsymys, joka painoi silmäluomia aamukahdeksalta koululla.

NaNoWriMossa minua kai huolettaa eniten juuri se, että jos ei jonakin päivänä kirjoita, pitäisi seuraavana päivänä periaatteessa kirjoittaa tuplamäärä sanoja, jotta deadlinen täyttyessä olisi se 50 000 sanaa kirjoitettuna. Minun pääparkani ei kestäisi sellaista painetta ja "pakkoa" saada joka päivä yli tuhat sanaa ulos. Viitaten edelliseen merkintään, en ole kuin Sylvia Plath ja nimettömäksi jääneet kirjailija ja postimies.

Kun nyt kirjoitan, saan kirjoittaa silloin kun minusta tuntuu siltä. Kun minulla on motivaatiota kirjoittaa. Kun minua inspiroi jokin. (Ja jos ei ole motivaatiota ja muusa kuorsaa ullakolla, se ei haittaa - ehkä huomenna on eri tilanne. Tänään voin vaikka lukea, jos kerran kirjoittaminen ei suju sutjakkaasti.)

Mikä sitten motivoi kirjoittamaan? Mikä herättää muusan?

Minulle ainakin se, että saan puhua projektistani (on se sitten tämä blogi tai vaikkapa työn alla oleva "kirjani") ystäville ja tutuille, on hyvin tärkeää. Mitä enemmän innostun selittämään esimerkiksi juonikuviota ja lukijalle jättämiäni kerronnallisia aukkoja ja mitä enemmän ystäväni reagoi positiivisesti tai jopa innostuneesti kertomaani, sitä suurempi on myös haluni päästä koneen tai paperin ääreen suoltamaan sanoja ulos. Saatan käydä kahvilla kaverin kanssa, kertoa hänelle suurpiirteisesti mitä kirjaan tulee, ja hänen myönteisen reaktionsa takia istun kotimatkan nenä bussin ikkunassa kiinni ja "kirjoitan" tekstiä auki päässäni. Mietin sanavalintoja ja tekstin rytmiä, lukijan näkökulmaa kertojan näkökulmaan verrattuna, tai vaikka pieniä yksittäisiä kohtauksia tarinasta auki.

Eräs toinen hyväksi koettu keino saada muusa aktiiviseksi on pelata jotakin hyvin vähän suoranaista aivotoimintaa vaativaa tietokonepeliä. Juoniskeemoja ja hahmoviritelmiä voi rauhassa pyöritellä harmaissa aivosoluissa samalla, kun pamauttelee timantteja mäsäksi tai syöttää sammakoille kärpäsiä. Omia suosikkejani ovat, kuten ehkä jo arvasitte, Bejeweled 2 ja Pocket Frogs - molempien äärellä on syntynyt tuhansia rivejä tekstiä. Hyvää tekstiä? Siitä voi olla montaa mieltä - joskus on, joskus ei... Toisinaan tärkeintä on kuitenkin vain saada tekstiä ulos (jos deadline ei pureskele jo takapuoltasi); sitä voi muokata rauhassa myöhemmin. Eräs proosakirjallisuuden kirjoittamisen tunnetuimmista ohjeista on vain kirjoittaa; muokkaus, korjailu ja viimeistely tapahtuu vasta myöhemmin. Mitään ei voi korjata ja parannella, jos tekstiä ei ole lainkaan olemassa!

Tietenkin on myös tärkeätä kokea olonsa hyväksi kirjoittaessaan. Jos potee päänsärkyä tai on sairas tai esimerkiksi vieraassa ympäristössä, ei luultavasti kykene tuottamaan samanlaista tekstiä kuin normioloissa. Keskittymiskyky herpaantuu, ja siitä puolestaan seuraa turhautumista ja vaivaantumista, ja siitä on hyvin hankala päästä loppuun asti.
Itse en pysty edes päivittämään tätä blogia muilta kuin omalta koneeltani, koska en ole tottunut muiden koneiden näppäimistöihin ja se ärsyttää suunnattomasti ja vie kaiken huomioni. Ei tämä teksti varmasti ole nytkään täydellistä, mutta on se piirun verran parempaa kuin jos murahtelisin näppäimistölle puolet kirjoitusajasta...
Tämän vuoksi yleensä ollessani tilanteessa tai paikassa, jossa kirjoittaminen ei syystä tai toisesta onnistu, suunnittelen päässäni kirjoitustöihin liittyviä asioita, jotta niitä ei tarvitse pohtia enää kirjoittamisen ollessa taas mahdollista.

Bussissa haaveilu on aina hauskaa! Kuinka tunnelmallista onkaan talven pimeässä, iltapäivän ruuhkassa köröttelevän bussin kyydissä, kun antaa ajatusten lentää. Tänään tuumailin kirjaseni henkilöhahmojen suhteita ja suhtautumisia toisiinsa.

Mitä sinä touhuat julkisissa liikennevälineissä? Luetko, haaveiletko, teetkö kenties töitä?


Muistuttaisin myös, että tässä merkinnässä olevaan triviakysymykseen ei ole saatu vastausta... Mikäli kukaan ei osaa tai jaksa vastata tässä lähipäivinä, kerron seuraavassa merkinnässä vastauksen. (Tiedän, että monia asia tuskin äärettömän paljon kiinnostaa, mutta toivon, että huomioitte ainakin vastauksen, sillä kirja on kaunis klassikko ja suosittelen siihen tutustumista. Pysykää siis kuulolla!)

Virallinen teksti no. yksi

Heissan!

Pidemmittä puheitta tervetuloa; toivottavasti viihdytte ja löydätte täältä (tulevaisuudessa, kunhan tekstejä on julkaistu hieman lisää...) kiinnostavia juttuja, joita innostutte kommentoimaan ja/tai miettimään.

Ensimmäiseen kunnon blogikirjoitukseeni siis!

Muutama päivä sitten ajallessani iltapäivän ruuhka-aikaan metrolla kotiinpäin huomasin ilokseni, että noin kymmenestä välittömässä läheisyydessäni olevasta henkilöstä seitsemän tai kahdeksan luki keskittyneesti paksua romaania. Tämä oli minulle aivan uutta, sillä yleensä olen yllättynyt, jos näen yhdenkin ihmisen kaivavan lukemisia esiin kesken matkan. Onpa mahtavaa, että ihmiset lukevat enemmän kirjoja, ja jopa kantavat niitä mukanaan työmatkoilla!

Ensi-ilahtumiseni jälkeen kuitenkin huolestuin. Kertooko metrossa lukeminen sittenkin siitä, ettei ihmisillä ole aikaa lukea missään muualla? Ajattelevatko ihmiset, että kun työmatkahan on joka tapauksessa pakko kulkea, niin miksi ei sitten käyttäisi aikaa hyödykseen ja lukisi samalla?
Yhtä lukuunottamatta kaikki metrossa havaitsemani lukijat olivat naisia. Vaikka me Suomessa ja tasa-arvon aikaa elämmekin, yleisesti ottaen naiset pitävät silti edelleen kodeista, ruoasta ja lapsista huolta. (En toki halua yleistää turhankarkeasti; tämä vain on tietojeni mukaan enemmistön perhetilanne tällä hetkellä.) Voiko olla niin, ettei näillä naisilla ole aikaa tai intoa lukea muualla kuin siellä, missä on pakko nököttää muutama kymmenen minuuttia joka päivä? Että lasten harrastusten ja hoitamisen jälkeen ei yksinkertaisesti enää jaksa tarttua kirjaan - silmät valuvat kiinni vaikka yrittäisi?
Muistan itse monta kouluiltaa, joina olisi tehnyt mieli lukea, mutta ei vaan jaksanut.

Miten oikean elämän ja kaunokirjallisuuden maailmoissa vierailun saa yhdistettyä toimivasti? Niin, ettei kumpikaan vie toiselta aikaa ja jaksamista? Ja jos jommastakummasta pitää tinkiä, niin mistä tingitään?

Tunsin kerran ihmisen, joka sanoi ehtivänsä lukea niin paljon kirjoja jättämällä yöunet lyhyiksi... En suosittele menetelmää kellekään, mutta ihailen yhä edelleen hänen omistautumistaan kirjoille.


Hyvä lukija, kuinka tärkeää lukeminen on sinulle? Mihin väliin arvoasteikollasi se asettuu? Kuinka paljon aikaasi suot sille?