Taustatietoja!

Viikon kirjat ovat molemmat tällä kertaa eräänlaisia behind the scenes -teoksia...

• Bryan Cogman: Inside HBO's Game of Thrones Supersuositun Game of Thrones -sarjan kahden ensimmäisen tuotantokauden synnystä ja luomisprosesseista kertova teos on silmiähivelevän näköinen. Tämän laittaisi mielellään sohvapöydälle useamminkin ihailtavaksi! Huikeita kuvia on kiitettävä määrä, sillä itse teksti on varsin nopeasti luettu läpi: suurin osa lukuajasta meneekin kuvien ihasteluun. Tekstiä varten on haastateltu niin näyttelijöitä kuin taustatyöntekijöitä, kirjailijaa unohtamatta, ja heidän suorat sanansa kattavat suurimman osan tekstistä. Tämä on oikeastaan hyvä asia, sillä näin lukijalle välittyy sopivan monipuolinen - vaikkakin hämmästyttävän yhtenäinen - kuva sarjan tekemisen iloista ja pulmista. Mielenkiintoisena lisänä teos sisältää Dothraki-kieltä käsittelevän aukeaman, sekä muutamia hauskoja piloja, joita käsikirjoittajat tekivät näyttelijöille. Teoksen hienointa antia on kaikesta huolimatta sen visuaalisuus - koko aukeaman kokoinen komea värikuva ja lukuisat storyboardille jääneet luonnokset ovat mukavaa katseltavaa, ja kirja on selkeästi koottu rakkaudella, mikä näkyy jo sisäkansien upeassa vakuunakuvioinnissa. Sarjan faneille teos on ehdoton luettava!
• Alan Mackaill & Dawn Kemp: Conan Doyle & Joseph Bell. The Real Sherlock Holmes Edinburgh'n lääketieteellisestä museosta löytyi tällainen aarre! Asian ei oikeastaan pitäisi olla yllätys, sillä sekä Sherlock Holmesin luoja että hahmon esikuvana toiminut herra liittyvät vahvasti 1800-luvun lopun lääketieteen historiaan. Teos keskittyy Conan Doylen ja Bellin suhteeseen sekä näyttää, kuinka Holmesin hahmo syntyi Bellin henkilöä ja erikoisia huomiointikykyjä hyväksi käyttäen. Kirjasesta löytyy myös molempien herrojen lyhyeköt elämäkerrat mukaankuuluvine valokuvineen, sekä Edinburgh'n lääketieteellisen museon Conan Doyle & Bell -näyttelyn esineiden esittelyä. Vaikka teos onkin melko ohut ja nopealukuinen, se sisältää verrattain paljon informaatiota, ja kuten näyttelykin, on luultavimmin tarkoitettu tutustuttamaan lukija/museovieras näiden kahden kuuluisan skottilääkärin elämiin ja huipputunnetun yksityisetsivän syntyyn - lisää tietoa aiheista löytyy monesta paikasta, ja kirjasen bibliografia on hyvä paikka aloittaa. Itse lääketiedettä ei teoksessa juurikaan sivuta (toisaalta, miksi pitäisikään?), mutta muuten aivan huikea pikku tietopaketti!

Jokailtaisia seuralaisiani on taas kertynyt enemmän kuin piti:
- Karl Pilkington vie mukanaan ihmettelemään Ääliötä ulkomailla keskiviikkoisin niin televisiossa kuin kirjassani
- PS, I Love You joko itkettää tai ärsyttää
- Eat Haggis and Ceilidh On muistuttaa Skotlannin parhaista pikku iloista
- A Dance with Dragons seikkailuttaa minua Tyrionin, Daeneryksen ja muiden kanssa Narrow Sean toisella puolen
- The Book of the Thousand Nights and One Night, volume III mietityttää ihmeellisellä matematiikallaan (onko niitä öitä oikeasti 1001?)
- Taivas mikä työpaikka! kertoo lentoemojen eriskummallisista kokemuksista

Ainakaan ei voi syyttää yksitoikkoisuudesta...

Osuva sitaatti

(Olenpas ottanut huonon kuvan. Siinä lukee Here is my lens. You know my methods. -Sherlock Holmes)

Kuva on Michael Simsin editoiman The Dead Witness -yksityisetsivätarinoiden kokoelman aloitussivulta.

Eikö olekin osuva sitaatti kokoelmalle, jonka yksi päähuvituksista on se, että lukija itse pääsee arvailemaan (tai jopa päättelemään) syyllisen?

Minä ainakin rakastuin jo tämän sivun kohdalla teokseen.

Sherlock is my Holmesboy~

Canonin mukaan kaikkien aikojen mestarietsivällä, Basil Hiirellä-- ei, anteeksi, Sherlock Holmesilla oli toissapäivänä syntymäpäivä. Tuetuimpien laskelmien mukaan mies olisi syntynyt 6.1.1854, joten ikää olisi herralle kertynyt 159 vuotta.
Tämä toki siis, jos a) Holmes olisi oikea, joskus elänyt ihminen ja b) vielä elossa (hän olisikin kuuluisa varsin monella tavalla!).

Parhaissa kirjoissa on kuitenkin se ihana taikuus, että hahmot tuntuvat eläviltä ja heistä alkaa välittää kuin aidoista ihmisistä.

"Here dwell together still two men of note
Who never lived and so can never die:
How very near they seem, yet how remote
That age before the world went all awry.
But still the game's afoot for those with ears
Attuned to catch the distant view-halloo:
England is England yet, for all our fears—
Only those things the heart believes are true.

A yellow fog swirls past the window-pane
As night descends upon this fabled street:
A lonely hansom splashes through the rain,
The ghostly gas lamps fail at twenty feet.
Here, though the world explode, these two survive,
And it is always eighteen ninety-five."

— "221B", Vincent Starrett

 

 Voi, kun olisin voinut aloittaa jonkin Holmes-teoksen päivän kunniaksi. Tyydyin kuitenkin skoolaamaan kaikkien aikojen lempihahmolleni, muistelemaan hetken parhaita hetkiä hänen ja Watsonin seurassa viettämistäni lukuisista tunneista, ja palasin normaalielämän pariin.
Kirjoissa on sekin hyvä puoli.

Game of shadows!

Tämä on viikon kirja-arvioni, muahaha. On tuolla tosiaan niitä arvioimattomia kirjojakin lukuisia kappaleita, mutta tällä kertaa tämän arviointi kutkutti enemmän.

Lainasin kirjastosta vähän aikaa sitten ensimmäisen konsolipelini. Olin aiemmin nähnyt saman pelin kolmen euron hintaan parissa verkkokaupassa, mutta onneksi lainasinkin kirjastosta - kolme euroa ei ole iso rahasumma, mutta en usko, että pelaan pelin enää koskaan uudelleen.

etukansi

takakansi (pahoittelut sotkusta)

Pelissä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta sen pelasi läpi alle kolmessa tunnissa - ja tuohon kolmeen tuntiin sisältyy kymmeniä minuutteja puzzleien pohdintaa ja epäonnistuneita yrityksiä. Pelin suurimmat viat ovatkin juuri lyhyt kesto ja se, että puzzle-vaikeustasot vaihtelevat todella, todella helpoista sellaisiin, joissa tulee melkein itku, kun ei joko tajua, mitä pitäisi tehdä tai ei vain saa peliä onnistumaan ymmärryksestä huolimatta. Jonkinlainen alkuvihje olisi ollut mielestäni hyvä, sillä vaikka aivopähkinät olivatkin holmesmaisia kinkkisyydessään, pelin yleissävy - murhat mukaanlukien! - on selkeästi nuoremmille tähdätty (huomaa ikäraja k-3). Värikäs, puzzleja lukuunottamatta helppo peli kärsii selkeästi siitä, että vaikeusaste heittelee niin roimasti parin minuutin pelipätkien sisällä.

Holmesista pitävät ovat varmasti mielissään hahmoista - Holmes ja Watson sekä lukuisat roistot aina kuningatar Viktoriaan asti on piirretty hyvin ja selkeästi, ja dialogia selkeyttävät hahmojen kuvat puheen yllä. Tosi-sherlockianit tosin voivat olla pettyneitä niin Watsonin koomiseen viittavaan hahmoon kuin komeaksi dandyksi esiteltyyn Holmesiin. Itse tosin nautin hieman Holmesin ulkomuodosta, koska hän toi mieleen miespuolisen Eva Greenin, mikä oli yllättävä, mutta miellyttävä assosiaatio.

Tylsän kesäiltapäivän ratoksi peli on mainio! Sen seurassa viihtyy ja internetistä löytyy apua niihin kinkkisempiin pulmatilanteisiin. Sen meriitit eivät kenties riitä ostamisen perusteluiksi, mutta kirjastolainana tämä oli niitä parempia tapauksia. Ihanaa, HelMet, että tämmöisiä saa!

Yksinkertaista, ystävä hyvä.

Arthur Conan Doyle kirjoitti kerran seuraavanlaisesti ystävälleen, joka oli vastuussa Sherlock Holmes -tarinoiden ilmestymisestä Strand-lehdessä; "You will be amused to hear that I am at work upon a Sherlock Holmes story. So the old dog returns to his vomit."

Lukiessani kuuluisan etsivän synnystä, elämästä, kuolemasta ja elämäänpaluusta kiinnitin huomioni usein toistuvaan seikkaan: Arthur Conan Doyle ei aina pitänyt Holmesista - hän ei pitänyt Holmesia minkään arvoisena (paitsi rahan).

Holmesin oletettu kuolemakin Reichenbachin putouksilla johtui juuri siitä, että kirjailija oli lopen kyllästynyt hahmoon ja sen sensaatiomaiseen suosioon.

Toisaalta yhtä usein tuli esille myös se, että ajoittain Conan Doyle sekä arvosti hahmoaan että jopa piti siitä. Hän nimitti Holmesia "monin tavoin hyväksi ystäväksi" useammalle tuttavalleen.

Conan Doylea kaiveli arvattavasti eniten se, että hän koki salapoliisikertomukset huonommiksi kuin muut kirjoittamansa teokset (historialliset romaanit ja tutkielmat). Yleisön rynnätessä innoissaan uusimman Holmesin kimppuun Conan Doyle kärvisteli vieressä, arvostamansa historialliset romaanit lähes unohdettuina.

Tavallaan ymmärrän miehen tuntemukset. On vaikea katsella jonkun rahanpuutteen ja tylsyyden takia luodun menestyvän samalla kun vaivalla työstetyt "arvokkaammat" teokset jäävät hyllyille pölyttymään. Lausahtipa Conan Doyle Reichenbachin putouksilla vieraillessaan, että jollei hän tapa Holmesia, Holmes tappaa hänet.

Arvostankin todella paljon sitä, että ajoittaisista kiukunpuuskistaan huolimatta Conan Doyle koetti aina parhaansa mukaan pitää Sherlock Holmesin tasolla, jota etsivä itsekin odottaisi tarinoiltaan. Conan Doyle sanoikin kustantajalleen, että "The day when Holmes will really die will be the day that I think I am letting him down."

Arvostan tuollaista asennetta paljon. Sitä, että Conan Doyle joskus harmitteli koko etsivävirtuoosin luomista, mutta ei milloinkaan lakannut pitämästä tätä hahmon ansaitsemalla tasolla.

Aivan kuin kaikki muutkin vanhemmat - minä en aina pidä lapsestani, mutta rakastan häntä aina - Conan Doyle seisoi luomansa rinnalla. Juuri tämän takia, hänen ansiostaan soi Baker Streetillä edelleen kaihoisa viulu tupakansavun täyttämässä huoneistossa.

Pahan kukkasia

Tunnustus: minä rakastan käännöskukkasia.

Toinen tunnustus: minä vihaan käännöskukkasia.

Riippuu hyvin paljon päivästä, mielialasta, ohjelmasta ja käännöskukkasen hauskuudesta, naurattaako minua hillittömästi vai puhkeanko pitkään ja tunteikkaaseen "ei se oo niin vaikeeta!" -vuodatukseen.

Eräs käännös, joka ei itse asiassa edes ole väärinkäännetty mutta josta puuttuu konteksti (englanniksi mies perusteli sanomaansa), löytyi eräänä perjantai-iltana ihaillessamme koko perheen voimin Jeremy Brettin Sherlock Holmesia elokuvassa The Hound of the Baskervilles.

Tohtori Mortimer ilmaisi ihailunsa Holmesia kohtaan sanoilla: "En halua kuulostaa mauttomalta, mutta himoitsen kalloanne."

Puhkesin raikuviin suosionosoituksiin. Mikä käännös!

Toinen samassa sarjassa esiintynyt käännöskukkanen taas saa minut joka. ikinen. kerta. raivoihini. Holmes säntää herättämään Watsonin aikaisin aamulla ja huudahtaa, "Game's afoot!"

Joku älypää on suomentanut sen muotoon "Leikki on alkanut!"

Ei. Ei, ei, ei.

Oikea käännöshän kuuluisi jokseenkin tapaan "Jahti on alkanut / liikkeellä / käynnissä".

En tiedä, miksi huono käännös tuossa kohtaa raivostuttaa minua niin. Johtuuko se siitä, että Holmes tahattomasti vähättelee asiaansa, joka on juuri äsken ollut niin kiireinen, että Watsonin piti herätä kesken unien? Tai vain siitä, että käännös ei ole vaikea ja se on kuitenkin kämmätty?

Toki silkkoja vahinkoja sattuu, ja onneksi vielä aika harvoin suhteutettuna kaikkiin päivittäin televisiossa näkyviin tekstityksiin.

Olen esimerkiksi melko varma, että Huomenta Suomi -ohjelmassa on oikeasti tiedetty, ettei "Great Britain" käänny muotoon "Hienoa, Britannia!" ...

Ja luulen myös, että kääntäjäksi asti selvinneet ihmiset osaavat kyllä numerot, vaikka ne usein menevätkin sekaisin. Harvemmin itse asiassa törmään oikein käännettyihin numeroihin kuin huolimattomuusvirheen takia väärin näpyteltyyn. Ohjelmissa on esimerkiksi julistettu, että kyllä vuorokaudessa ehtii pari tuntia töitä tehdä, onhan siinä sentään 83 tuntia, tai että murha tapahtui noin kello 3.90 aamulla 30. helmikuuta.

Välillä törmää kuitenkin aivan ihmeellisiin käännöksiin, joiden kohdalla ei voi muuta kuin miettiä, mitä ihmettä kääntäjän päässä on liikkunut.

Tuoreena esimerkkinä bongasin äsken Blackadder Goes Forth -DVD:n käännöksistä sanan "väri-nyansi". Kyllä, väliviivoineen kaikkineen.

Eikä tietenkään sovi unohtaa Facebookin mahtavia laihdutusneuvoja...




(kuva joka paikasta, lisähupia täältä.)

 Kyllähän sitä varmaan laihtuu, jos juo tinneriä! Toisaalta kuolleena kuulemma muutenkin laihtuu...


Haluan kuitenkin sanoa, että arvostan kääntäjien työtä paljon (kuinka minä seuraisin saksalaista telenovelaani ilman heitä?) ja että näiden helposti huomattavien virheiden lisäksi he tekevät joskus aivan suurenmoista työtä, joka jää usein huomiotta. Tiedänpä parikin ohjelmaa ja kirjaa, joissa käännös on ollut huomattavasti parempi kuin alkuperäisteksti. Arvostan niitä suunnattomasti. Vaatii huomattavasti taitoa tehdä arkisesta eleganttia pelkän käännöksen avulla, aivan samoin kuin tehdä loistavasta vielä loistavampaa.

Välillä on kuitenkin hauska nauraa muiden ihmisten kömmähdyksille, varsinkin jos niillä hupaisia seurauksia. Tätä varten suosittelen Jouni Paakkisen ihania nauruterapiaksi kelpaavia kirjoja (Yhdeksänmetrinen maasika, Agentti Appelsiini ja Yhdeksänmetrisen maasian poika). Ne voi huoletta ostaa omaksikin; itse ainakin jaksan nauraa samoille hölmöille käännöksille yhä edelleen ja lukaisenkin teokset uudelleen, kun masentaa ja kaipaan piristävää nauruhepulia.



Mikä on hassuin tai omituisin käännös, jonka sinä olet huomannut tai josta olet kuullut?

What a week!

Viikon kirjaset, olkaa hyvät.

• Maureen Callahan: Poker Face. The Rise and Rise of Lady Gaga Tämä on se sama vihastuttava, pahansuopa kirja, jonka luin suomeksi muutama viikko sitten. Tekstin kieli paransi mielipidettäni vain marginaalisesti - oli kieli mikä tahansa, Callahanin iva ja perustelemattomat argumentit ovat raivostuttavia. Kirja sisältää hyvin vähän, jos lainkaan, uutta tietoa Gagasta ja on kirjoitettu niin ilkeällä, ivaavalla tyylillä, että on miltei mahdotonta lukea teosta loppuun vihaamatta kirjoittajaa hänen kirjoitustaidottomuutensa, aiheesta toiseen ilman minkäännäköistä siltaa pomppimisen ja selittämättömän Gaga-vihansa takia. Miksi kirjoittaa kirja ihmisestä, josta ei pidä lainkaan? Ja kun Callahan kerran mainostaa olleensa Pulitzer-ehdokas, odotin häneltä ehdottomasti parempaa kielenkäyttöä, paljon objektiivisempaa näkökulmaa ja parempaa lähteiden käyttöä (yksi hänen päälähteistään, se eniten käytetty, on hänen oma vanha lehtiartikkelinsa! Mikä ihmeen lähde se on? Ja vaikka katsoisinkin sitä sormien läpi, on lähteiden määrä ja laatu silti epäilyttävä...). Enkä sano tätä siksi, että pidän Gagasta ja inhoan nähdä hänet näin väärinkäsitettynä ja -kirjoitettuna. Sanon sanottavani, koska kirja on kuin happoa ja huonosti tehty. Callahan saisi hävetä. Teos ei ole edes kirjaston varausmaksun arvoinen; ainoa hyvä asia teoksessa on kaksi valokuvaliitettä, mutta niidenkin kuvatekstit ovat raivoa herättäviä pettymyksen aiheita. Todellakin kamala kirja joka kantilta. Jos haluat lukea Gagasta ja nähdä hänen kuviaan, käy verkossa jollakin luotettavalla fanisivustolla - saat samat totuudenpalaset ja tiedonnypykät ilman kaikkia väärinymmärryksiä ja inhoa.
• Sir Arthur Conan Doyle: His Last Bow Olen nyt lukenut kaikki canon-Holmesit, kaikki. Kuinka karmeaa. Kaikki muut tarinat tässä teoksessa ovat samankaltaisia kuin mitkä tahansa muut Holmes-novellit, paitsi nimikkonovelli. Sen alaotsikko on 'An Epilogue of Sherlock Holmes' ja se on kronologisesti viimeinen Holmesin seikkailu. Mikään sen sisällössä ei erota sitä aiemmista tarinoista, paitsi Conan Doylen harvoin käyttämä kaikkitietävä kertoja (kuinka outoa lukea Holmesia, jossa Watson ei ole kertojana!) ja ne suloisenkatkerat huomautukset, joita kaksi sankariamme vaihtavat keskenään tavatessaan pitkästä aikaa. Holmesin huoleton pyyntö puhua hetki kahden Watsonin kanssa, koska ne saattavat olla viimeiset sanat, jotka he sanovat toisilleen, sai minut melkein itkemään. Kirjan ja tarinan loppu (sillä His Last Bow on kirjan viimeinen seikkailu) kirvoitti myös kyyneleet silmiin, sillä mikään siinä ei ole merkittävää tai tavallisesta poikkeavaa - se on vain yhden seikkailun loppu, ja lukija saattaisi pelkän tekstin perusteella hyvin olettaa, että parivaljakko jatkaa ihanaa yhteistyötään seuraavalla sivulla aivan kuin ennenkin. Täydellinen loppu ajattomalle, kuolemattomalle parille. Jokainen sherlockian (suomentakaahan tuo nimike minulle!) arvostaa ja rakastaa kirjaa varmasti, ja lopulle nostan kehuhattuani aivan vilpittämän ihastuneena. Sherlock Holmes ansaitsee juuri sen, eikä yhtään vähempää, ei luojaltaan eikä meiltä lukijoilta. Kiitos ihanista hetkistä kanssanne, Holmes ja Watson.
• Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus Yksi Christien tunnetuimmista töistä, olen varma, eikä ihmekään. Vaikka tiesin, kuinka teos loppuu, koska olen lukenut tämän jo pari kertaa ja tämä tuli TV:stä juuri elokuvana, olin silti hämmästynyt, ja muistan, kuinka hämmentynyt olin ensi kertaa teokseen tutustuessani: olin juuri nähnyt kaikki todisteet ja osan Poirot'n päättelyistä, ja silti lopputulos vei maton jalkojen alta. Teos on myös täydellinen esimerkki suljetun huoneen murhasta ja paljastuksista á la Christie, ja rakastan sitä, kuinka kaikki todistusaineisto kerrotaan myös lukijalle, jotta lukija voi itse keksiä loppuratkaisun - minä onnistun siinä hyvin, hyvin harvoin, mutta kenties älykkäämmät lukijani onnistuvat useammin. Eikö se tunnukin mahtavalta? Täysin Poirot'ta lukemattomalle en suosittelisi tätä teosta ensimmäiseksi lukemistoksi, sillä ehdottaisin mieluummin, että lukija tutustuu ensin Poirot'hon* muiden herran seikkailujen kautta (esimerkiksi The Mysterious Affair at Styles, joka oli ensimmäinen julkaistu Poirot-tarina) ja vasta sitten lukee tämän teoksen, jotta osaa täysin arvostaa salapoliisin työtä ja loppuratkaisun ihmetystä. Tarina on kyllä kenelle tahansa mahtava ja miljöö on aivan loistavasti keksitty ja esitelty, ja kuka nyt ei rakastaisi pientä, pyöreää belgialaistamme, jolla on muhkeat viikset ja ahkerat harmaat aivosolut? Hastings, mon ami?

*Olen repinyt ääntämisohjeeni David Suchetin tähdittämästä sarjasta, joten korjatkaa ihmeessä, jos taivutan nimen aivan päin mäntyjä!


Kaiken kaikkiaan, jos Gaga-kirja ei olisi ollut niin kamala sisällöltään, olisin ollut muikean tyytyväinen viime viikon lukemistoon. Sekä Holmes että Poirot ovat kärkisijoilla kirjallisten ystävieni listalla.

Ja jotta tämä merkintä ei olisi vain omaa pälätystäni, kysyn teiltä tällä kertaa: mikä tai mitkä ovat kamalimpia kirjoja, jotka olette koskaan lukeneet? Mikä teki siitä/niistä niin kamalan?

The Art of Deduction.

Hyvää itsenäisyyspäivää sitä juhlistaville ja... mukavaa viikonalkua muille?


Viikko 48 on siis nyt käsittelyvuorossa.

Minulle tuli lievä esiintymiskammo katsellessani viikon kirjasaldoa lauantaina, kun vain kaksi kirjaa oli luettu loppuun asti, mutta onneksi iki-ihana Sherlock Holmes vaati huomiotani ja sain hänen avullaan vielä kolmannen listalle. Holmesit ja Poirot'tit menevät aina yhdessä illassa/yössä, kun niitä ei malta jättää kesken.

• Nick Trout: Sano mihin sattuu. Päivä eläinlääkärin elämästä (suomeksi) Oi mikä kirja! Minulla oli möykky kurkussa lähes koko ajan, vaikka suurin osa potilaista selvisi ja parani mainiosti. Rakastin Troutin kirjoitustyyliä; hän kirjoitti hyvin JA on selkeästi hyvin työlleen omistautunut, viisas eläinlääkäri. Olisin iloinen, jos hän hoitaisi lemmikkejäni tarvittaessa. Pidin kovasti tavasta, jolla kirja yhdisti lukuisia mainiosti kirjoitettuja anekdootteja ja potilastapaamisia sekä syvempiä ajatuksia ja mietintöjä eläinten hyvinvoinnista (kuten kuinka paljon eläin osaa arvostaa kivuliaan leikkauksen tuomaa apua tai kuinka pitkälle meidän tulisi mennä tai olla menemättä pidentääksemme eläimen elämää modernin lääketieteen avulla). En muista yksityiskohtia Herriottin kirjoista, mutta pidin tästä vielä enemmän - Trout selvästi rakastaa eläimiä ja haluaa niiden parasta, mutta myös tunsi syvää myötätuntoa omistajille, jotka rakastavat lemmikkejään yli kaiken. Hän ymmärsi, että lemmikki voi olla ihmisen elämän rakkain asia, enemmän rakastettu kuin jopa omat ihmislapset, ja että mikään rahasumma ei ole liian suuri verrattuna eläimen onnellisuuteen ja hyvinvointiin. Sen sijaan että olisin vain rakastanut kirjaa, sen kirjoitustapaa ja sen synnyttämiä ajatuksia, kehitin myös paljon uutta arvostusta kirjoittajaa ja kaikkia hänen kollegoitaan ympäri maailman kohtaan. He tekevät maailman tärkeintä työtä. Toivon, että Trout kirjoittaa lisää samankaltaisia teoksia; tämä oli viihdyttävä, syvällinen ja rakastettava.
• Juhana Salakari: Hengitän - äänessä Antti Tuisku (suomeksi) Antti Tuiskun keikan laivalla pari kertaa tsekanneena ja siitä tykänneenä piti tämäkin kirja katsastaa; tarttui mukaan kirjaston lainapöydältä puolivahingossa. Ja eihän lisälukeminen ikinä huono juttu ole! Minulle jäi kuitenkin hyvin sekavat fiilikset kirjan lukemisesta. Eräältä kantilta tarkasteltuna se oli tekstin ei-niin-kehuttavasta laadusta huolimatta melko oivalletusti kirjoitettu - suurimmaksi osaksi Tuiskun omia kommentteja kirjoittajan "analyyseillä" varustettuna (pari virkettä kerrallaan), ja kommentteja Tuiskun ystäviltä ja työtovereilta. Tuiskun omat sanat saivat minut ihmetyksen partaalle monta kertaa; joissakin kohdissa hän oli hyvin kiltti ja ymmärtäväinen ja sympaattinen, niin kuin televisiossa ja livenä, mutta toisissa kohdissa hän antoi itsestään aivan yli-itsekeskeisen ja itsekkään kuvan ja miltei puhui "minä minä minä mää oon paras kaikessa!" Siitä jäi huono maku suuhun. Ymmärrän, että hän on artisti ja että jotkut ihmiset ovat itsekeskeisempiä kuin toiset ja että efekti voi olla kirjoittajankin syytä, mutta silti... Tykkäämiseni Tuiskusta kärsi kyllä. Jos ne "olen ihan paras kaikessa" -puheet olisi jätetty pois, ei mitään lommoa olisi tullut. Jotkut fanit voivat toki soimata minua tällaisesta mielipiteestä, mutta Lady Gagan kanssa olen oppinut, että voi olla vaikka superfani ja silti olla rakastamatta hulluna kaikkea, mitä idoli tekee tai sanoo tai pukee ylleen. Todellinen superfani rakastaa idoliaan tämän virheistä huolimatta ja kykenee näkemään tämän erehtyväisenä ihmisenä. Mutta tämän kirjan perusteella... En siis ole mikään Tuisku-fani, mutta... Ajattelen, että oli kenties virhe lukea tämä teos, vaikka se antoikin uutta informaatiota levyn tekemisestä ja alasta yleisesti. Jos olisin Antti, haluaisin rahani takaisin, tai edes uuden, paremman version kirjasta.
• Sir Arthur Conan Doyle: A Study in Scarlet (englanniksi) Tajusin viime viikolla hädissäni, etten ole lukenut pitkään aikaan yhtäkään Holmesia. Koska lukulistani kärjessä ei keikkunut seuraavana vuorossa olevaa mestarietsivää, iskin Guy Ritchien elokuvan pyörimään, irvistelin sen loppuun (anteeksi, mutta Sherlock Holmes on minulle pyhä hahmo; sitä ei saisi muokkailla miten sattuu, kuten tässä uudessa elokuvassa) ja kaivoin sitten silmät ilosta kiiluen tämän teoksen pinosta. Tämä oli ensimmäinen Holmes, jonka koskaan luin, ja on myös ensimmäinen koskaan ilmestynyt Holmes-seikkailu. Muistan silloin nassikkana tätä lukiessani inhoavani tekstin "katkaisevaa" sisustarinaa, joka selittää rikosten tekijän motiivit ja taustan, koska tarinassa ei tietenkään esiintynyt Holmes, mutta nyt lukukokemus oli kaikin puolin antoisa ja The Valley of Fearin jälkeen olen jopa pitänyt näistä lyhyistä matkoista Atlantin toiselle puolen kesken tarinan. A Study in Scarletin ihanuus on kenties kuitenkin Holmesin ja hupaisansuloisen Watsonin tapaamisessa, ystävystymisessä ja siinä, kuinka Holmes hiljalleen todistaa Watsonille päättelykyvyn käytön hienoudet. Muihin kirjoihin jo tutustuneelle on myös sydäntälämmittävää, että Holmes on jo parikymppisenä nuorukaisena se sama Holmes kuin aina; ylimielinen, kylmähkö hyperrationalisti, joka kuitenkin ilahtuu milloin mistäkin tieteellisestä saavutuksesta ja jonka palkkioksi työstä riittää tieto siitä, että hänen aivonsa ratkaisivat pulman. A Study in Scarlet ei ole kenties Holmesin seikkailuista parhain, mutta suosittelisin silti aloittamaan lukemisen siitä - tähän eksentriseen hahmoon tutustuminen käy parhaiten Watsonin kanssa yhtä matkaa ihmetellen. Ja onhan mikä tahansa Holmes ihana!

... Suokaa anteeksi, mutta en kykene kritisoimaan Holmesia. En nyt enkä koskaan. Joitakin pieniä häikkiä ehkä löytyy kerran tai pari kirjasarjan aikana, mutta... Minulle Holmes on täydellinen tällaisena. En keksi mitään paranneltavaa tai muutettavaa (mikä on syy siihen, että uudet versiot esimerkiksi televisiossa tai elokuvissa saavat selkäpiini värisemään).

Kun minulta kysytään parhainta koskaan kirjoitettua hahmoa kirjallisuudessa, vastaukseni on aina Sherlock Holmes. Minulle hän on täydellinen.


Nyt ovat työn alla kirjat The Flowers of Evil, Kotilieden Suuri Joulukirja (älkää kysykö, mistä isot alkukirjaimet tulevat... minä en tiedä enkä tajua), Stories ja The Sign of Four (lisää Holmesia!). Toivottavasti ainakin osa niistä pääsee ensi viikon katsaukseen.