Myydään: haaveita

Hemingway kirjoitti kerran tarinan, jota kutsutaan maailman lyhyimmäksi, surullisimmaksi tarinaksi. Kuudella, yksittäin tarkasteltuina tavallisella sanalla Hemingway luo painokkaan, pysäyttävän tunnelman lukijalle.

For sale: Baby shoes. Never worn.

Suomeksi tämä sanojenkäytön mestarinäyttö olisi vieläkin lyhykäisempi: "Myydään: vauvantossut. Käyttämättömät."


Vaikken itse lapsirakas olekaan, minäkin kykenen samastumaan sanojen valtavaan painoon ja niiden sisältämään murheen taakkaan. Mikä tahansa haave, josta on unelmoinut niin paljon ja vahvasti, että on thenyt konkreettisia toimia tai hankintoja sen eteen, jättää toteutumatta jäädessään syviä, kirveleviä haavoja sydämeen.
Tätä juuri on kirjallisuuden mahti; se voi auttaa parantamaan haavoja, se voi luoda kodin yksinäisille, mutta se voi myös satuttaa tuskallisen voimakkaasti.

Se, joka väittää kirjallisuutta umpikuivaksi ja tylsäksi, ei ole vain kohdannut sitä oikeaa tarinaa tai teosta, joka sykähdyttäisi häntä peruuttamattomasti.

Faktoja, faktoja...

Viikon kirjat ovat erityisesti nippelitiedon ystäville sopivia! Nasevia sitaatteja ei voi koskaan osata liikaa. Varsinkaan Albert Einsteinin lausumina, koska silloin kukaan ei kehtaa väittää vastaan, haha.

• John Lloyd & John Mitchinson: If Ignorance Is Bliss, Why Aren't There More Happy People? Quotes for Quite Interesting Times Q.I.-triviatietosarjan hengessä koottu sitaattikokoelma, jonka lukuisat kuolemattomat lausahdukset on jaettu teemoihin aakkosittain. Täten esimerkiksi kemistikaverin syntymäpäiväkorttiin on helppo etsiä kemiaa pilkkaava kuuluisuuden tölväisy! Sitaatteja on niin hupaisia, ivallisia kuin oikeasti pohdiskeleviakin, ja teemat ja aiheet kulkevat laidasta laitaan - elämän tarkoitusta miettiville, seksille naureskeleville kuin suurta surua kantaville löytyy jokaiselle varmasti osuva lausuma. Hieman tuntemattomampien lausujien kohdalle on myös liitetty lyhyt esittelyteksti, ja kirjan lopussa on kattava hakemisto. Tietoa ja syvällisiä aatteita harvoin tarjotaan näin napakassa ja viihdyttävässä paketissa!
• Ellie Down: The Unofficial Guide to Harry Potter. Facts and Trivia Every Fan Should Know Söpönpieni taskukokoinen triviakirjanen kärsii kahdesta olemukseensa nähden hirvittävän suuresta ongelmasta: osa "faktoista" on selkeästi vääriä, ja loputkin ovat niin peruskauraa, että eiköhän jokainen HP-sarjaan tykästynyt tiedä jo lähes kaikki. En missään nimessä ole sarjan fanaattisimpia faneja, mutta silti löysin kirjasesta vain yhden uuden tiedonmurusen, eikä sekään hetkauttanut elämääni mihinkään suuntaan. Voi toki olla, että teos on suunnattu nuorimmille faneille, ja kirjasen ikäkin vaikuttaa asiaan - kenties nämä faktat olivat vähemmän tunnettuja vielä muutama vuosi sitten. Nykyisellään en voi suositella tätä, sillä kaikki samat jutut löytyvät netistä paremmin ilmaistuina ja usean fanin tarkistamana. Pieni kirjanen aiheuttaa lukijalle hämmästyttävän suuren pettymyksen!

Lukulistani sen kun paisuu, tuskastuttavaa kyllä. Nyt joukkoon on liittynyt kirjastosta löytämäni parivaljakko 1Q84 ja The Truth About Love (kunnianhimoinen nimi teokselle) sekä omasta hyllystä Korppi-elokuvan innoittama The Poet.
Pitäisi sanoa PLÄÄH suuren kirjamäärän vuoksi, mutta silti olen innoissani.

No bird, no net

Olen nähtävästi jonkinlaisella listatuulella, mutta en nyt jaksa panostaa kunnolliseen tekstiin, joten näillä mennään.

Tällä kertaa listasin hyvän kirjan merkkejä, ja sain kokoon muun muassa seuraavia seikkoja, joista huomaa, kuinka upea teos on käsissä:


*se aiheuttaa sekalaisia, voimakkaita tunteita - lukija huomaa huutavansa kirjalle ääneen: "Mitä? EIi! MITÄ?! Eiiiii, älä tee noin...!" ynnä muuta vastaavaa

*yllämainitusta seikasta ja/tai sarjan hitaasta valmistumisesta johtuen lukija suunnittelee usein kirjoittavansa kirjailijalle vihaisia kirjeitä. Toinen ääripää on rakkauskirjemäinen vuodatus siitä, kuinka ihana ja elämääparantava teos on

*seuraavien, kenties vielä täysin kesken olevien teosten odottaminen tuntuu jumalten rangaistukselta ja on piinaavan tuskallista - julkaisupäivänä lukija on todennäköisesti keskiyöllä kirjakaupan jonossa tilanteeseen sopiva kostyymi yllään
*lukija näkee unia, jotka sijoittuvat kirjan maailmaan ja/tai joissa hän on eräs teoksen hahmoista

*lukija lukee kirjan spoilerit etukäteen tai ainakin selaa kirjaa eteenpäin, koska ei malta odottaa saavansa tietää, miten tarina etenee, ja on silti yllättynyt/järkyttynyt/hämmentynyt/vihainen päästessään tapahtumien kohdalle

*lukija äkkää tekevänsä aivan tahtomattaan (mutta mieluisasti) huomioita oman elämänsä ja suosikkihahmojensa elämien ja tapahtumien yhteisistä tekijöistä: "Rakas päiväkirja, huomasin tänään olevani aivan kuin Sansa, sillä --"

*lukija puhuu ja/tai ajattelee teo(kse)sta lakkaamatta, jopa - ja varsinkin - silloin, kun pitäisi keskittyä johonkin aivan muuhun

*lukija alkaa huomaamattaan puhua kirjan hahmojen tavoin ja siteeraa muistettavimpia lausahduksia mitä erikoisimmissa kohdissa keskustelua, vaikkei toinen osapuoli edes ymmärtäisi viittausta täysin

*lukija tuntee kirjan väräyttäneen jotakin syvällä sisimmässään ja on hyvin kiitollinen siitä, että teos on eksynyt hänen elämäänsä ja muuttanut sitä kirjoille ominaisilla tavoilla sekä opettanut paljon uutta niin lukijasta itsestään kuin häntä ympäröivästä maailmasta (vaikka kyseessä olisikin aivan eri universumiin sijoittuva seikkailu)



Moni kirja on hyvä, mainittava määrä on loistavia, mutta vain muutama säväyttää yllämainituilla tavoilla ja yllättävän intensiivisellä teholla. Samalla tavalla kuin Disneyn animaatioelokuvat ovat vääjäämättä muokanneet käsityksiäni ystävyydestä, hyvästä ja pahasta ja uskosta, toivosta ja rakkaudesta, samoin nämä kyseiset kirjat ovat tehneet elämästäni selvittävämpää tai ainakin tarjonneet lämpimiä, turvallisia suojapaikkoja ja hetken lepoa omasta elämästä ja pääkopan sisällöstä.
Kiitos kaikille kirjaystävilleni, että olette osuneet nenäni kohdalle.

Ah ja voi.

Paksuissa kirjoissa on (monien muiden juttujen lisäksi) se hyvä puoli, että niiden lukemisessa menee joskus sen verran aikaa, että eräs laiska blogisti saa kerittyä arvioimattomien kirjojen listaansa hieman lyhyemmäksi... Krhm.

Author, author!

Lukiessani David Lodgen mainiota Author, Author -teosta törmäsin seuraavaan pohdintaan, jota näytelmäkirjailijaksi hamuava Henry James tuumailee ylenkatsomansa Oscar Wilden näytelmän yleisössä:

There was no question, however, that the man [Oscar Wilde] was clever, as Lady Windermere's Fan demonstrated. The plot was not substantial or credible enough to bear a moment's serious consideration, but it was all so wittily managed, with such an abundance of amusing mots, batted back and forth across the stage like so many shuttlecocks, that one scarcely noticed.
 

Jamesillä (ja Lodgella) on pointtinsa, vaikka Wilden kova fani olenkin, mutta juuri se suuri sanaleikkien ja piikikkään älykkään huumorin määrä Wilden teksteissä korvaa mielestäni kaikki juonelliset puutteet.
Siitä on jo lähes kymmenen vuotta, kun luin Lady Windermere's Fanin, mutta muistan edelleen sen riemukkaan innon ja ihailun, jotka teksti minussa herätti. Juonesta muistan vain pääpiirteet, mutta juuri tuo hellittämätön yleisön päiden edestakainen pomputtelu kuin tennisottelussa, mistä Jamesinkin ajatukset kumpuavat... Oi!

Aina ei siis tarvitse olla täydellinen...!

Iltakirjat

 

Huhtikuulta löytyi tällainen kuva luonnoskansion takanurkasta. Ilahduin samaan aikaan lukemieni kirjojen määrästä, kuin myös siitä, että toiseksi ylintä ja toiseksi alinta lukuunottamatta olen lukenut kaikki jo! Jee. Joskus selailen yhtä ja samaa kirjaa monta vuotta, sivun silloin tällöin... Ugh.

 

Kuvansommittelu on tuttua laatuluokkaa Nooris. Ei siitä sen enempää, haha.

Kovan lukijan ongelmia

• Olin kirjamessuilla, ja pitkään kestäneen kitinän ja murjotuksen jälkeen löysin pari ostettavaa teosta ja vihkoa (joista tullee oma merkintä piakkoin). Hallista toiseen siirtyessämme ohitimme kuitenkin lauman naisia, joista jokaisella oli valehtelematta ainakin kuusi kassillista ostoksia käsissään. Totesin surunaamaisena ystävälleni, että olen huono kirjojen ystävä.
• Seuraavana päivänä kävin ihmettelemässä historiaa Kansallismuseossa. Huomioni kiinnittyi jatkuvasti eniten hassuihin vanhanaikaisiin sanoihin ja uusiin (tai uusiin vanhoihin) tuttavuuksiin - pähkäilin esimerkiksi aivan liian pitkään, mikä ihme on rullakone (bobbin! lukion historianopettajaa lainaten). Seuralaiseni kertoi minulle maailmantaloudesta, Hastingsin taistelusta, miekoista ja vaikka mistä, ja minä vain kuikuilin kylteistä ja esineistä sanahupaisuuksia. Nauroimme me kyllä viiden puhelinluettelon paksuiselle, muutenkin suurikokoiselle ja painavalle Raamatulle, joka on varmasti maksanut parin talon verran, että tuossapa vasta olisi mukava pikku pokkari matkalle tai sänkylukemiseksi. Seuralaiseni totesi tuhahdellen, "Ja se on vielä ruotsiks!"
• En vatvo tätä asiaa onneksi usein, mutta joskus kyllä harmittaa: kun lukee koottuja teoksia (esimerkiksi itsellä on kesken Shakespearen kootut, ja aiemmin on tullut luettua ainakin Oscar Wilden kootut kirjoitelmat), ei saa GoodReadsiin yhtä monta luettua kirjaa, kun koottujen teosten nidos lasketaan yhdeksi kirjaksi! Ajatellaan nyt vaikkapa Sherlock Holmesin koottuja seikkailuja - 56 novellia ja neljä romaanipituista seikkailua on siroteltu yhdeksään teokseen. Liian lyhyttä matematiikkaakin harrastavat laskevat vikkelästi, että yhdeksän on paljon enemmän kuin yksi. Ei sillä, että määrä korvaisi laadun!
• Siskoni lukee Fifty Shades of Greyn ensimmäistä osaa. En tiedä, olenko enemmän pöyristynyt siitä, että hän on vasta neljäntoista, vai siitä, että hän lukee niin huonoa kirjaa. Hänellä on myös kesken Agatha Christien Esirippu, ja silti E.L. Jamesin teos voitti valinnan... Voi, teinit! Haha.
• Samainen sisar kertoi eräs päivä "coolin" poikaystävänsä ihmetelleen vihaisesti, "Kuka v***u lukee jotain tyhmiä kirjoja?!" Tuijotin hetken siskoani ja kehotin sitten miettimään uudelleen suhteen tulevaisuutta. (Ei ainoastaan kirjojen takia, vaan ylipäätään suvaitsevaisuuden.)
• Kyseinen tapaus ilmoitti myös juuri äsken, että "Sherlock Holmes vielä menee, mut Poirot on ihan turha." Korvani savuavat hieman.

Page 99 test

Stevyn Colgan kirjoitti jokin aika sitten blogissaan niinsanotusta sivun 99 testistä.

Sivun 99 testi perustuu Ford Madox Fordin lausahdukseen "Open the book to page ninety-nine and read, and the quality of the whole will be revealed to you."

En ole koskaan kokeillut tuota tekniikkaa, vaikka usein selaankin uusia kirjatuttavuuksia kaupassa tai kirjastossa nähdäkseni, millaista tekstiä teos sisältää. Uskoisin kuitenkin, että sivun 99 testi toimii, sillä sata sivua tarinaan tai teokseen sukellettuaan teksti on yleensä melko tyypillistä kirjan kokonaisuuden kannalta, kun alun solmutukset ja lopun selvitykset eivät vie suurinta osaa kirjoittajan huomiosta ja tekstin sisällöstä.

Harry Potter -versiona testistä olisi totta kai sivu 394, mutta melko monen teoksen kohdalla sivut loppuvat jo kesken.


Jos itse kohtaan vaikkapa kirjastossa uuden tuttavuuden, se yleensä päätyy kainalooni seuraavista syistä:
-kiinnostava tai puhutteleva nimi
-kiinnostava tai silmäänosuva kansi
-houkutteleva takakansi- tai lieveteksti
-sisältö, joka vaikuttaa (kirjoitustyyliltään) sellaiselta, että kestäisin lukea sen

Useimmiten kaikki syyt yhdessä vetoavat minuun, mutta muutama on tullut luettua ihan yhdenkin syyn takia. Useimmiten "riski" kannattaa, mutta aina ei tietenkään voi voittaa. Onneksi on jääty reippaasti plussan puolelle!


Happy Hallowe'en!
Kauhu olisi nyt hyvä genre, mutta ylivilkas mielikuvitukseni sulkee sen mutinoitta pois laskuista. Tyydyn mieluusti Britannian ja Ranskan mutkikkaan oudon huvittavaan yhteiseen historiaan.

Tulitikkutyttö

Calling all French readers!

Valtaisan, koti-ikävänkin kokoiseksi usein äityvän anglofilian lisäksi ihastun kaikesta ranskalaisesta. Sisäisen anglofiilini sisällä piilee siis maiden yhteisen historian hyvin huomioon ottaen frankofiili.

Kävin esikouluiässä pari kertaa ranskantunneilla, mutta ahkeran harrastusaikataulun vuoksi kaukaisessa kaupunginosassa olevista tunneista oli luovuttava. Arvatkaa, harmittaako! Olisi pitänyt jättää mieluummin vaikka uimakoulu väliin, kun en siellä mitään oppinut. Nykyisin lisään siis herkästi keskusteluihin innokkaita ranskalaishuudahduksia, koska en parempaan kykene. Ranskankielistä tekstiä ymmärrän suurin piirtein tunnistamalla osan sanoista, käyttämällä lingvistiikan logiikkaa osaan ja arvailemalla loput, mutta oikeita kirjoja en koskaan tule lukemaan kielitaidollani.

Suurimman osan ajasta pärjään, sillä ranskalaiskirjallisuutta käännetään paljon sekä suomeksi että englanniksi - Claire Castillon äidin pikku pyöveleineen, Albert Camus sivullisineen ja ruttoineen ja suuret klassikot Rouva Bovarystä Kolmeen muskettisoturiin ovat kaikki onneksi tulleet tutuiksi ja olleet tutustumisen arvoisia.

Erään teoksen kohdalla kuitenkin suren suuresti ranskalaista lukutaidottomuuttani: Gaétan Soucyn Tulitikkutyttö (alkuperäisteos La petite fille qui aimait trop les allumettes) on suomeksikin huikeaa luettavaa erikoisen pikku miljöönsä ja hahmojensa takia, mutta sen enempää virallinen äidinkieleni kuin sen syrjäyttänyt englanti (The Little Girl Who Was Too Fond of Matches) ei tunne maskuliinisia ja feminiinisiä sanamuotoja. Tämän takia eräs teoksen keskeisistä juonikäänteistä selkenee lukijalle vasta kertojan selittäessä siitä. Ranskaa taitavat lukijat ovat voineet huomata kiintoisan käänteen jo kertojan käyttämien sanamuotojen sukupuolesta.

Muistan vieläkin lukion suomentunnin, jolla keskustelimme teoksesta ja eri käännösten erilaisuuksista. En ollut onneksi ainoa, jota harmitti yleensä täysin riittävän kielitaidon yhtäkkinen auttamattomuus kyseisen teoksen kohdalla.

Onneksi Tulitikkutyttö on niin muikea, ovelasti rakennettu ja hienolla kielellä (ainakin suomeksi!) täytetty kirja, että käännösversionkin lukeminen on elämys.

Quelle domage! vaan tässä iässä ei oikein enää voi asialle mitään.

Kirjasuosituksen makua

Tykkään suositella kirjoja ystävilleni - tiedän heistä ja heidän kirjamauistaan sen verran, että osaan veikata, millainen teos olisi kunkin mieleinen.

Usein mietin myös, että samalla tavalla voisi suositella kirjoja kenelle tahansa. Tarvitsisin vain joitakin esitietoja, jotka voisi saada esimerkiksi lomakkeen tai niinkutsutun haastattelun kautta. Kysymyksiksi riittäisi aiempien nautinnollisten teosten luettelointi, lempimiljööt, suosikkigenret, millaisista lopuista pitää... ja niin edelleen.

Yksi unelmatöistäni olisikin olla kirjastossa suosittelemassa kirjoja, niin yleisesti hyviä teoksia kuin asiakkaalle hänen toiveidensa mukaan kohdistettuja ihanuuksia.

Voisin toki väsätä yllämainitun tapaisen lomakkeen pienellä vaivalla, mutta kenelle antaisin suosituksia?
Jospa jokin päivä oikein pakahdun haluuni jakaa ilahduttavia lukuelämyksiä ja säntään kadulle kirjalistat kädessä pahaa-aavistamattomien ihmisparkojen perässä: "Let me entertain youuuuuuuuuuuu!"

Haha, onpa tuskaista!

Millainen lukija olet?

AVA-kanavan Kirjapiiri-ohjelman tiimoilta löytyi tällainen hupsu pikku testi: Millainen lukija olet?

Vastausvaihtoehdot ovat melko selkeästi eri tuloksiin kohdentavia, mutta harmitonta hupiahan tämä vain on, joten ei valiteta!

Oma tulokseni oli (yllätys, yllätys!):
Intohimoinen, kaikkiruokainen lukutoukka
Sinussapa on kiihkeän lukutoukan vikaa. Rakastat lukemista, painomusteen ja uuden kirjan tuoksua, koskettavia lauseita ja draamankirjavuutta. Saatat jopa pitää kirjaa lukemistasi kirjoista, kirjoittaa kirja-arvosteluita sekä antaa teoksille tähtiä asteikolla 1–5.
Lukijana saatat olla varsin malttamaton. Saatat myös lukea monta kirjaa yhtä aikaisesti, sillä haluaisit ahmia jokaisen kirjan heti suupalaksesi. Kodistasi löytyy mitä erilaisempia teoksia kansiin katsomatta niin kirjahyllystä kuin kotisi nurkista. Ostat kirjoja omaksi iloksesi, kuten myös ystävillesi ja läheisillesi lahjaksi. Kova(kantinen) paketti onkin mielestäsi paras lahja kaikista.

Erittäin osuva teksti!

Töttöröö.

Luen usein blogeista ja artikkeleista paheksuntaa siitä, kuinka televisio ja elokuvat vievät ihailijoita kirjoilta. Ikään kuin ihminen ei muka voisi pitää elokuvista ja lukea silti myös kirjoja...

Tuntuu siltä, että nämä paheksujat unohtavat kolikon toisen puolen - kenties jopa tahallaan.

Ihastuin itse vuonna 2007 YLEn näyttämään Kotiopettajattaren romaani -minisarjaan ja ahmin teoksen innolla heti sarjan nähtyäni. Myöhemmin sarjan tullessa uudelleen televisiosta hehkutin sitä niin, että äitini ja siskonikin katsoivat sitä (ja jäivät koukkuun). Ilahduttavinta oli kuitenkin se, että siskoni pyysi kirjaa lainaan voidakseen lukea sen.

Teini-ikäinen, lähinnä meikeistä, vaatteista ja ulkonäöstä välittävä sisareni tahtoi hienon minisarjan ansiosta lukea kirjan, jota oli aiemmin haukkunut tylsäksi!

Ja katsokaa vain tilastoja esimerkiksi elokuvasarjojen Harry Potter, Twilight ja Nälkäpeli jäljiltä. Moni on innostunut elokuvasta pidettyään lukemaan myös alkuperäiskirjan, tykästynyt siihen ja alkanut lukea enemmänkin huomattuaan kirjojen olevan paljon muutakin kuin tylsiä, kuivia luentoja.

Sitä paitsi välillä on mukava katsella valmiiksi visualisoitua kerrontaa. Toisinaan taas on mukavampi kuvitella ne itse. Tilanteet ja olotilat vaihtelevat, miksei siis myös se medium, jolta hakee viihdykettä ja informaatiota?

Voisimmeko siis please lopettaa elokuvien ja televisiosarjojen parjaamisen ja keskittyä niiden hyviin puoliin?
Minun mielestäni mikä tahansa, mikä inspiroi edes muutamaa ihmistä tarttumaan uuteen tuttavuuteen kirjaan, on hyvä asia. Ei; se on hieno asia.

... Kirjoittaa ihminen, joka odottaa käsiään taputellen postissa kotiin saapuvaksi Harry Potter Wizard's Collection -boksia. Heh.

Oho.

SaraCupCakez juhlisti ensimmäistä blogisyntymäpäiväänsä arvonnalla (joka löytyy täältä!), ja havahduin vasta sinne kommentoidessani siihen, että Chewing on Pearls meni ja täytti kaksi vuotta jo yli viikko sitten.

Rakas blogi, olen pahoillani unohduksesta. Pistetään helmet kaulaan, tungetaan kakkua naamaan ja luetaan upeita kirjoja! Kirjoitushetkellä lukupinoa koristaa Karl Pilkingtonin An Idiot Abroad, joka on siis book companion Suomessakin pariin otteeseen televisiosta tulleelle Ääliö ulkomailla -ohjelmalle, ja Eoin Colferin kirjoittama "kuudes pala trilogiaa" Douglas Adamsin The Hitchhiker's Guide to the Galaxy -sarjaan, nimeltään And Another Thing... .

(Jostakin hassusta syystä pidän siitä, että joillakin valikoiduilla kirjoilla on käytetty niiden nimissä väli- ja lopetusmerkkejä. Huutomerkkejä ja ellipsiksiä ei näe turhan usein teosten nimissä. Onneksi niin, koska olisi rasittavaa, jos kaikkien kirjojen nimissä oli kaiken maailman kysymysmerkkejä sun muita, mutta aina välillä on mukava ihastella hauskasti nimettyjä kirjoja. And Another Thing... -teokseen ellipsis sopii kuin nokka päähän.)

Juhlistaakseni näin häpeämättömästi jälkikäteen taaperoikäistä helmienpureskelupaikkaani linkitän tähän maailmanmainion listan: Literature's Greatest Closing Paragraphs.

Aivan huikeaa luettavaa. Esimerkiksi Dorian Graytä en ole lukenut kahdeksaan vuoteen, ja silti sen viimeinen kappale nostatti kylmiä väreitä kiipeilemään pitkin selkääni jälleen kerran.

Teos voi aivan hyvin olla loistava, vaikka sen alku- ja/tai lopetuskappale olisi(vat) huono(ja), mutta täytyy sanoa, että hienoissa aloituksissa ja häipyilevissä lopetuksissa on jotakin henkevää, taianomaista. Lukija on koukussa ja kirjan sisällä heti ensimmäisestä virkkeestä asti, eikä viimeisenkään lauseen jälkeen voi pyristellä hetkeen pois.

Cheers! hienoille kirjoille, upeille lauseille ja ennen kaikkea iki-ihanalle blogille, jonne saan riipustaa pieniä suuria tunteitani pienistä tärkeistä asioista.

Pus, kippis ja Pohjantähden kautta!

Tuhannen asteen ärsytys

Sain sitten taas aikaiseksi aloittaa uuden kirjan edellisten rinnalle. Tällä kertaa sille oli kuitenkin jopa syy!

Kirjoitin tapahtuneesta oikein pienen "tarinan" Facebook-statukseeni:

Olipa kerran kauan kauan sitten (viime yönä) pieni princess die, joka kimaltavien kyynelten valahtaessa taas poskille totesi jämptisti, "Tilanne vaatii kevyttä viihdekirjallisuutta!"
Ensimmäinen sopivan oloinen teos näköpiirissä oli jostakin mielenkiintoisesta syystä Fifty Shades of Sh-- anteeksi, Grey, joten kirja poimittiin syliin ja avattiin.
Ensimmäisen virkkeen jälkeen kirja poistettiin kommentoimatta sylistä takaisin pinoon odottamaan ja tilalle otettiin franko-brittisuhteet läpi aikojen kahlaava historianopus.
Toimi hyvin, paljon kiitoksia. (Vasta vuodessa 1058 ja aivan loistava teos.)

 

Kyseinen historiankirja on Stephen Clarken 1000 Years of Annoying the French, ja kuten sanon yllä, teos on hykerryttävän loistava. Kevyeksi sitä ei sen enempää tuhdin kokonsa kuin historiantäyteisen sisältönsä puolesta voi sanoa, mutta hykertelin joka sivulla innosta ja huvittuneisuudesta. Kirja on kuin Karmea totuus -teos aikuisille - eli juuri minun makuuni! Historia ja huumori yhdessä saavat aikaan lempikirjatyyppini.

Kirjan yöksi (tai siis aamuksi) suljettuani huomasin kuitenkin erään harmittavan seikan. Annan kuvan puhua puolestani:

(Misu halusi mukaan kuvaukseen.)

Mistä, siis mistä tuo railo on tullut kirjan selkään? En itse ole vielä noin pitkällä, enkä koskaan avaa teoksia rajusti keskeltä edes niitä kaupassa selatessani.

Toki selkään tulee lukiessa arpia - The Lord of the Rings -pokkariparkani on monet sodat kokeneen näköinen, selästä tuskin saa selvää -, mutta olen yleensä anaalisen varovainen pehmytkantisten teosten kanssa niin kulmien kuin selän suhteen. Ensimmäinen on aina rumin!

Samalla periaatteella valikoin aina kaupassa valitsemani teoksen kappaleista vähiten kärsineen kainalooni. Liekö tämän kanssa ollut niin, että muiden kulmat olivat rikki tai liimanidos irtoilemassa?

Asia on mitättömän pieni muiden murheiden rinnalla - onneksi! Vaan kyllä tuppasi ärsyttämään, kun sen huomasin; ei niinkään siksi, että se on siinä, kuin juuri siksi, ettei sen pitäisi olla siinä (minun jäljiltäni).
Nyt koetan ajatella, että railo sopii kirjan teemaan brittien ja ranskalaisten välisiä riitoja ja erimielisyyksiä mukaillen.

Optimaalista olisi toki, jos kaikki pokkarini olisi painettu samalla tavalla kuin An Idiot Abroad -teokseni. Se liukuu pehmeästi itsekseen auki miltei pelkästä hipaisusta ja liikkuu niin hyvin käsissä, että sen kanssa saisi suorastaan tapella, mikäli haluaisi rikkoa selkämyksen.

... Historiaa pehmeissä kansissa? Kenen idea tämäkin oli? Haha!

Suuria tunteita yössä

Unettomina öinä isälläni vieraillessa nousen usein sängystä ja siirryn lattialle istuskelemaan kirjahyllyni eteen.

Siinä saatan viettää joskus jopa tunnin vain katsellen hyllyjen runsasta, joskin sekalaista valikoimaa. Kaikki teokset ovat minun, kaikki ovat lukemattomia.

Useimmiten unohdun vain tuijottamaan kauniita kansia ja selkämyksiä, pohtimaan teosten nimiä ja miettimään, mitä olen kuullut teoksesta muilta ja miten itse luultavimmin suhtaudun siihen.
Koko se lukemattomien, laskemattomien maailmojen ja miljöiden määrä häkellyttää minut hiljaiseksi ja melko usein myös rauhalliseksi.

Toisinaan selaan ihmetyksestä ilahtuneena Oxford Thesaurusta tai IB:n ajoilta jääneitä koulukirjoja läpi. Kun oma pää ei jaksa suoltaa hehkulamppuhetkiä tunnemyrskyistään huolimatta, ovat puhelinluetteloita paksummat niteet täynnä tietoa hyvä kakkosvaihtoehto.

Joskus taas hipelöin pokkareita, kevyitä ja ilmavia ja kuitenkin täynnä musteläiskiä, jotka sykähdyttävät.
Juuri äsken pyyhkäisin pölyjä pinon päällimmäiseksi joutuneen Ei uutta länsirintamalta -teoksen päältä ja jäin muistelemaan, kuinka suuria tunteita englanninkieliset painokset samaisesta kirjasta ovat minussa herättäneet. All Quiet on the Western Front on edelleen mielestäni yksi hienoimpia kirjoja ikinä - varsinkin uudempi, 1990-luvun alussa tehty käännös utuisine unikkokansineen.
Aukaisin kirjan satunnaisesta kohdasta ja luin pari lausetta, mutta sitten oli pakko laittaa kirja kiinni, muuten alkaisin lukea sitä "vahingossa".

Minulla on jo niin monta kirjaa kesken!

Mikä siinä on, että aina tulee hinku aloittaa uusi teos, ja vaikka se olisi kuinka mielenkiintoinen, jossakin välissä lukuinto hyytyy hetkeksi ja tekee mieli aloittaa joku toinen kirja?

Keskeneräisessä teoksessa ei välttämättä ole yhtään mitään vikaa, mutta jokin upouuden tarinan aloittamisesta tuntunee viehättävämmältä kuin ensimmäisen loppuunvienti.

Yksi elämäni pienemmistä tavoitteista on saada GoodReadsin currently-reading -hyllykokoonpano yhteen tai kahteen. Nyt siellä on sellaiset 135 kirjaa.

Plääh!

Taidan mennä tuijottelemaan kirjahyllyä taas, jotta saisin vähän mielenrauhaa, haha.

Musiikkia, maestro!

Kuuntelin tuossa jokunen viikko sitten viimein Nightwishin uuden levyn Imaginaerum, kun niin kovasti painostettiin monelta eri puolelta... Levyltä löytyikin muutama erittäin hyvä kappale, vaikka Nightwish ei olekaan soittolistani kärkisijoilla koskaan roikkunut.

Single Storytime on pyörinyt radiossa jo pitkään, mutta vasta nyt levylehtisen kanssa sitä kuunnellessani tajusin, kuinka upeasti se kuvaa kirjallisuutta ja lukuelämyksiä, varsinkin aikuisena luettujen satujen kohdalla. Kappaletta kuunnellessa minulle tulee koko ajan sellainen olo, että pitäisi julistaa koko maailmalle: tätä on kirjallisuus! Tältä se usein tuntuu!

Mikäs sen parempi paikka tehdä näin kuin oma blogi.

Kulttuurieroja

I'm back!

Ja on vielä heinäkuu, kuten lupailinkin!

Kriiseissä on se hyvä puoli, että aika usein ne ovat oman pään sisällä tapahtuvia tornadoja. Toisinaan niihin riittää jopa, että ottaa vähän lomaa itsestään. Tai sitten ottaa itseään niskasta kiinni - itse tein näin, ja vaikka pariin otteeseen suru tunki takaisin puseroon, kriisi meni nopeasti ohi, kun ei vatvonut sitä yksin vaan keskusteli muiden asianomaisten kanssa.

Toki joskus kriisit ovat sitä kokoluokkaa, ettei niistä selviä puhumalla. Niihin tarvitsee aikaa ja epäsuoraa tukea, muun muuassa lempikirjojen kanssa.

Kirjoissa onkin se ihana juttu, että mihin tahansa olotilaan, tuntemuksiin ja tilanteisiin löytyy varmasti jokin teos, joka osuu hermoon satuttamatta. Se kuvaa omia fiiliksiä juuri oikealla tavalla tekemättä kipeää. Kivun tilalle tunkeekin usein hiljainen ihmetys; silmät suurina lukee sivulta sanoja ja miettii, kuinka joku aivan eri ympäristössä ja ajassa elänyt ihminen onkin osannut kuvata juuri minun tunteitani niin upeasti ja tarkkanäköisesti.

Mitä enemmän lukee, sitä enemmän näitä hiljaisia rakkauden hetkiä osuu kohdalle. Klassikoista on hyvä aloittaa; siihen on syynsä, että ne ovat klassikoita.

Tällä kertaa viikon kirjat eivät kuitenkaan ole kovin vanhoja, enkä Christien teostakaan menisi vielä aivan klassikoksi tituleeraamaan... Hyviä olivat kuitenkin!

• Agatha Christie: Postern of Fate Aloitin huomaamattani Tommy & Tuppence -sarjan sen viimeisestä osasta. Lukuelämys ei onneksi epäkronologisesta lukemisjärjestyksestä kärsinyt, sillä päähenkilöt muistelevat useaan otteeseen menneitä seikkailujaan, ja jos ihan tuskaisaa olisi ollut, Wikipedia olisi auttanut. Ainoa harmitukseni tässä ajattelemattomuusvirheessä onkin, että hahmot olisivat luultavasti tuntuneet läheisemmiltä ja tutummilta, mikäli olisin lukenut heidän rikosjuttunsa aikajärjestyksessä. Christien teokset muutenkin menettivät hieman tenhoaan kirjailijattaren ikääntyessä, joten ei ole mikään yllätys, ettei Postern of Fate ole Christien parhaita teoksia. Teoksen juoni pyörii vanhan maailmansodan aikaisen murha- ja vakoiluvyyhdin ympärillä, mutta itse actioniä ei ole lainkaan. Rikoksen selvittelykin tapahtuu miltei lukijan huomaamatta syrjässä, joten teoksen lopussa on hieman huijattu olo, vaikka Christie käyttääkin useita vanhoja tuttuja kikkojaan (muun muuassa lastenloruja ja leikkikaluja). Tommy ja Tuppence tuttavineen (ja Hannibal-koirineen!) ovat onneksi suloisen stereotyyppisiä englantilaisen pikkukylän asukkaita, joten vaikka rikosromaanina teos on melko keskinkertainen, lukija saa silti kirjasta irti viihdettä. Kenties mielipiteeni paranee, kunhan luen Tommyn ja Tuppencen nuorempana kokemia seikkailuja!
• Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille Luin teoksen pari kesää sitten englanniksi, ja muistan edelleen, kuinka innoissani olin lukiessani sitä. Mikä nerokas idea! Mikä loistokas toteutus! Tarina lässähti toki loppua kohden, sillä mikä tässä maailmassa oli täydellistä, mutta muuten aivan upea kirja! Sama pätee suomenkieliseen versioonkin; suomentaja on onnistunut kääntämään hyvin päähenkilön hapuilevat vieraskielisyydet. Kielistä pitäville kirja onkin aivan must, juuri nerokkaan näkökulmansa ja sen hienon toteuksen ansiosta. Z-nimellä kulkeva nuori kiinalaisnainen saapuu teoksen alussa Lontooseen oppimaan kieltä ja länsimaista menoa, jotta voi kotimaahan palatessaan päästä hyviin töihin taitojensa avulla. Z:llä on vain se pieni ongelma, ettei hän osaa juuri lainkaan englantia, eikä ymmärrä paikallisesta kulttuuristakaan hölkkäsen pöläystä. Kirjan huumoriosio koostuukin pääosin Z:n viattoman hupaisista huomioista ja kielioppikömmähdyksistä. Kieltä ja elämänmenoa oppiessaan Z törmää myös mieheen, johon rakastuu ja jonka luokse muuttaa. Kirja kertookin yhtä paljon oman itsensä löytämisestä vieraassa paikassa kuin rakastamisen vaikeudesta kahden hyvin erilaisen ihmisen kohdatessa. Kuten totesin jo aluksi, tarina kärsii hieman loppupäätä kohti, mutta muuten teos on aivan ehdottomasti kaikkien vähääkään kielistä kiinnostuneille (varsinkin meille, jotka olemme lukeneet vieraita kieliä nuorena koulussa, haha) pakollista luettavaa. Kerrankin voin suositella sekä suomen- että englanninkielistä versiota! Englanniksi teos löytyy esimerkiksi HelMet-kirjastosta (ja kaikista hyvinvarustelluista kirjakaupoista) nimellä A Concise Chinese-English Dictionary for Lovers.

Näpyttelin tämän postauksen jo eilen, mutta oli kuitenkin pakko ajoittaa se tälle päivälle, sillä tänään on yksi kirjallisuusmaailman lukuisista merkkipäivistä.

Harry Potterin syntymäpäivä! (Ja olisihan eilen ollut Neville Longbottomin syntymäpäivä, että sen puoleen päivällä ei olisi ollut niin väliä...)

Toivottavasti taikaa riittää meille muillekin! Jos ei muuten, niin edes hyvän kirjan parissa.

Itselläni on juuri nyt kesken DK Eyewitness Travel -sarjan Scotland ja Berlitzin Dublin, joten eiköhän niitä maagisia ja lumoavia hetkiä tule koettua, vaikka proosasta ei juuri ole tietoakaan.

Puhdasta tekstiä

Kaikkeen sitä näköjään voi aikansa käyttää. En sano tätä pahalla, sillä God knows miten hienosti saan itse päiviä ja öitä kulumaan kaikenlaiseen "turhaan". Pikemminkin allaolevan linkin ihmiset ihmetyttivät puritaanisuudellaan, kun en itse osaa ymmärtää heidän näkemyksiään.

GoodReadsin Clean Reads -ryhmästä löytyi siis tällainen keskustelu. Ryhmän jäsenet auttavat toisiaan vinkkaamalla kirjoja, jotka olivat sopivan puhtaita heidän näkemyksilleen ja kertovat samalla, mitä kirjoja eivät pystyneet lukemaan loppuun ja miksi. Useimmiten syy tuntuu olevan jonkinasteinen kiroilu, "Jumalan" hokeminen tai promiskuiteettinen käyttäytyminen.

Ymmärrän kyllä, että syvästi uskonnolliset ihmiset eivät välttämättä välitä kauheasti lukea yllämainittuja asioita, mutta noin tiukka kirjallisuuden rajaaminen omaan mukavuusalueeseen sopivaksi tuntuu kamalalta. Eikö kirjallisuuden idea ole juuri avata uusia maailmoja, tutustuttaa erilaisiin ihmisiin, miljöisiin ja tapahtumiin? Vaikka se tuntuisikin joskus hieman ahdistavalta?

Esimerkiksi Nabokovin Lolita kuulostaa synopsiksena kauhealta - nuoriin tyttöihin mieltynyt vanha mies menee järkyttävän pitkälle saadakseen unelmiensa tytön -, mutta kirjaa lukiessa Humbert Humbert on jotenkin omalla oudolla tavallaan säälittävä ja paikoin jopa hieman suloinen, ja lukijan huomio kiinnittyy ennen kaikkea uskomattoman upeaan kielenkäyttöön, ei irvokkaaseen tarinaan.

Eugenidesin Virgin Suicides ei taida myöskään löytyä ylläolevien ihmisten listoilta itsemurhia ja seksuaalisesti aktiivisia nuoria vilisevän tarinansa takia. Kuitenkin heiltä jää täten kokematta se viipyilevä haikeus ja kauneus, jota teksti huokuu.

Nostan hattua ryhmän ihmisille siitä, että he pystyvät pitämään ja pitävät päänsä noin tarkkaan, mutta samalla säälin heitä, sillä he eivät edes tiedä, mitä kaikkea menettävät rajatessaan upeita kirjoja pois lukulistaltaan.

Read it right!

Tulin taas huomanneeksi, kuinka helposti asioita voi lukea väärin, varsinkin aamulla unisena ja mietteliäänä. Erhettä ei usein välttämättä edes huomaa, ellei sitä jää ihmettelemään niin paljon, että lukaisee kohdan uudelleen, mutta tällöin lukuvirhe saattaa jäädä nakertamaan ajatuksia, ja koko teoksen arviointi muuttuu. Toki eri virheillä on eri painoarvonsa, joten pulma on hyvin yksilöllinen.

Ihmettelin kuitenkin eilen aamulla kuuden aikaan Skotlanti-opasta lukiessani, mistä ihmeen valkosipulien nimikkeet -teoksista kirjoittaja höpisee. Saahan niistä höpistä, mutta ei minun Skotlanti-kirjassani, ellei valkosipuleilla ole siellä omintakeisia, hauskoja nimikkeitä.

Käynti optikolla auttaa yleensä, kuten sanotaan: uudelleenlukaisu paljasti oikeaksi teoksen nimeksi Gaelic Names, eikä garlic names. Asiayhteys selkeni heti ja mielipiteeni kirjoittajasta palasi normaaliksi.

Sattuu näitä typeryyksiä onneksi fiksummillekin ihmisille. Ihastuttava Gustave Flaubert vieraili vuonna 1866 (huomaa uudistuksen ja tiedon rejuvenaation vuosisata!) South Kensington Museumissa ja jäljensi muistiinpanoihinsa tietoiskulapussa isolla lukeneen Stoke-upon-Trent -kaupungin nimen muotoon Stroke-upon-Trend. Flaubert'n versio on kyllä paljon muodikkaamman kuuloinen, täytyy myöntää. Kenties hänen alitajuntansa haki juuri sitä...?

Onneksi huomatut virheet ovat yleensä niitä, joille nauraa kaikista parhaiten - varsinkin aamulla väsyneenä! Mukavaa vatsalihasjumppaa.

Ajankohtainen ykkönen

Monissa kirjablogeissa ja muuallakin kirjamaailmassa (esimerkiksi erilaisten kirjamyymälöiden sosiaalimediasivustoilla) suositaan kovasti niinsanottujen ajankohtaisten kirjojen esittelemistä. Blogataan uusimmista julkaisuista ja mainostetaan painotuoreita tekeleitä, ja mikäs sen parempi, jos ne sattuvat vieläpä osumaan yksiin jonkin muutoin ajankohtaisen tapahtuman tai uutisen kanssa.

Sinänsä en näe tässä mitään huonoa - onhan se hauskaa, kun lukeminen osuu yksin tosielämän kanssa! Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että iäkkäämmät loistoteokset ja suuret klassikot jäävät vähäiselle, joskus jopa liian vähälukuiselle yleisölle.

Tekeekö se jotenkin kirjasta paremman, että se liittyy johonkin (usein) satunnaiseen yksittäiseen uutiseen tai tapahtumaan? Lisääkö se lukuarvoa? Tai toisinpäin: vähentääkö vanhentunut miljöö ja hahmovalikoima kirjan arvoa?

Asia ei onneksi voi olla painomusteen sotkeavuudesta kiinni, sillä klassikkojakin painetaan yhä uudelleen ja uudelleen, joskus jopa riemastuttavasti vanhanaikaisten painosten facsimile-versiona. Luen juuri Agatha Christien Postern of Fate -teosta, joka on hurmaavasti ensipainoksensa (1973) näköinen, vaikka käsissäni oleva teos onkin painettu 2011. Eron huomaa oikeastaan vain sivujen ei-kellastuneisuudesta.

Muutenkin tuntuu joskus, että tämä yhteiskunta on yhä enemmän nuortumassa asenteidensa puolesta. Sinänsä siinäkään ei ole vikaa. Päinvastoin, vanhentuneet asenteet esimerkiksi maahanmuuttajia, mielenterveysongelmia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan on mielestäni kitkettävä pois. Iäkkäitä ihmisiä saisi kuitenkin kunnioittaa ja auttaa esimerkiksi kaupassa, julkisissa liikennevälineissä ja kotona mummien ja ukkien kanssa ollessa.

Iäkkäitä kirjojakin pitää kunnioittaa samalla tavalla! Kaikki mielipiteet ja asiat eivät osu yksiin oman ajatusmaailman kanssa, mutta ei se vähennä niiden arvoa kokonaisuutena.

Mielestäni on häkellyttävää, että Jane Austen kirjoitti 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa kirjoja, joihin me pystymme vieläkin samastumaan osittain ja joiden huumori toimii edelleen. Samoin William Shakespearen tekstien pysyvyyttä tulee ihailla. Harvoissa nykyteoksissa yhdistyvät äly ja huumori niin säkenöivästi, lennokkaiden riimien saattelemana.

... Lyhyestä virsi kaunis? En oikeastaan edes ole varma, mitä mietin kirjoittaessani tätä merkintää. Totta kai on hyvä, että mainostetaan ja luetaan uusia kirjoja, ja on vain hauska lisä, kun ne saadaan yhdistettyä ajankohtaisuuksiin muutenkin kuin julkaisuajankohtansa puolesta. Kenties minua vain harmittaa klassikoiden näennäisesti vähäinen suosio, vaikka ne ovat juuri niitä, jotka suosiota eniten ansaitsisivat. Sekin sapettaa, kun sattuu bussissa kuulemaan teini-ikäisten viisastelijoiden nälvivän kaveriaan parikymmentä vuotta vanhan kirjan lukemisesta. Mitä siitä, jos teos on vanhempi kuin lukija? Mitä ihmettä sillä on lukemisen ilon ja hyvän tarinan tai ilahduttavien hahmojen kanssa tekemistä?

Onneksi klassikoistakin saa aina välillä ajankohtaisia uusien filmatisointien, näytelmien ja muiden tapahtumien avulla. Merkkipäiviäkin löytyy ainakin kerran vuodessa per kirja! Vuonna 2016 tulee suuren Bardin kuolemasta täyteen tasan 400 vuotta, ja Austenin kiistattomasti tunnetuin teos Pride and Prejudice täyttää ensi tammikuussa 200 vuotta.

Juhlat pystyyn ja pölyt pois (kirja)vanhuksista!