Ihanan kamalaa...

Olen huonolla tuulella, joten känkkäränkkäisen tekstin sijaan tarjoan teille huvitusta päivään: tästä linkistä löytyy hupaisan hirvittäviä kirjankansia!

Loistavaa kamaa, haha.

Got vocabulary?

Merriam-Websterin ihana ja käytännöllinen sivusto tarjoaa paljon ilmaisia sanakirjatouhuihin liittyviä palveluita (esimerkiksi, yllätys yllätys, ilmaisen sanakirjan!). Muiden kielellisten mahtavuuksien lisäksi sivustolta löytyy hauska testi, jolla voi mittailla oman englanninkielisen sanavarastonsa laajuutta!

Click here to test your vocabulary range!

Testin voi lisäksi tehdä monta kertaa - ei liene shokeeraava yllätys kenellekään, että Merriam-Websterillä riittää testisanoja.


A craic St Paddy's Day to everyone!

Sanoja, sanoja

Joskus tylsistyneenä luen fiksusti kirjojen sijaan Bash.orgin random-sivulta sekalaisia IRC-keskustelujen "helmiä". Useimmat ovat melko hauskoja, ja joskus seasta löytyy oikeasti syvällisiä ja nauruhermoja kutkuttavia lainauksiakin.

Tällä kertaa tämä keskustelu kiinnitti minussa asuvan lingvistin huomion:

<Oceandream9> On another note, they should create a word that doesn't mean horny, but just having the urge to cuddle.
<Oceandream9> Yeah, there's cuddly, but that's more of an adjective. I want the actual yearning to cuddle to become a word.
<Oceandream9> Can anybody think of one?
<Combat_taco> cundry
<Thunder_cunt> Cuddlesome?
<Unpleasantries> snugglish
<Sm0t> “FEMALE”
 

Mielestäni cuddlesome kuulostaa tarkoitukseen sopivalta. Toisaalta pelkkä femalekin on osuva, vaikkakin melko yliyleistävä.

... Olen kuin anti-joke chicken! Ugh.

Tarvitsen halin.

Millainen lukija olet?

AVA-kanavan Kirjapiiri-ohjelman tiimoilta löytyi tällainen hupsu pikku testi: Millainen lukija olet?

Vastausvaihtoehdot ovat melko selkeästi eri tuloksiin kohdentavia, mutta harmitonta hupiahan tämä vain on, joten ei valiteta!

Oma tulokseni oli (yllätys, yllätys!):
Intohimoinen, kaikkiruokainen lukutoukka
Sinussapa on kiihkeän lukutoukan vikaa. Rakastat lukemista, painomusteen ja uuden kirjan tuoksua, koskettavia lauseita ja draamankirjavuutta. Saatat jopa pitää kirjaa lukemistasi kirjoista, kirjoittaa kirja-arvosteluita sekä antaa teoksille tähtiä asteikolla 1–5.
Lukijana saatat olla varsin malttamaton. Saatat myös lukea monta kirjaa yhtä aikaisesti, sillä haluaisit ahmia jokaisen kirjan heti suupalaksesi. Kodistasi löytyy mitä erilaisempia teoksia kansiin katsomatta niin kirjahyllystä kuin kotisi nurkista. Ostat kirjoja omaksi iloksesi, kuten myös ystävillesi ja läheisillesi lahjaksi. Kova(kantinen) paketti onkin mielestäsi paras lahja kaikista.

Erittäin osuva teksti!

Pientä söpöilyä

The Animal Rescue Siten Facebook-sivuilta löytyi aikoinaan tällainen suloinen sanaleikkihauskuus:

 

 

Haha, eikö olekin suloinen?

Oho.

SaraCupCakez juhlisti ensimmäistä blogisyntymäpäiväänsä arvonnalla (joka löytyy täältä!), ja havahduin vasta sinne kommentoidessani siihen, että Chewing on Pearls meni ja täytti kaksi vuotta jo yli viikko sitten.

Rakas blogi, olen pahoillani unohduksesta. Pistetään helmet kaulaan, tungetaan kakkua naamaan ja luetaan upeita kirjoja! Kirjoitushetkellä lukupinoa koristaa Karl Pilkingtonin An Idiot Abroad, joka on siis book companion Suomessakin pariin otteeseen televisiosta tulleelle Ääliö ulkomailla -ohjelmalle, ja Eoin Colferin kirjoittama "kuudes pala trilogiaa" Douglas Adamsin The Hitchhiker's Guide to the Galaxy -sarjaan, nimeltään And Another Thing... .

(Jostakin hassusta syystä pidän siitä, että joillakin valikoiduilla kirjoilla on käytetty niiden nimissä väli- ja lopetusmerkkejä. Huutomerkkejä ja ellipsiksiä ei näe turhan usein teosten nimissä. Onneksi niin, koska olisi rasittavaa, jos kaikkien kirjojen nimissä oli kaiken maailman kysymysmerkkejä sun muita, mutta aina välillä on mukava ihastella hauskasti nimettyjä kirjoja. And Another Thing... -teokseen ellipsis sopii kuin nokka päähän.)

Juhlistaakseni näin häpeämättömästi jälkikäteen taaperoikäistä helmienpureskelupaikkaani linkitän tähän maailmanmainion listan: Literature's Greatest Closing Paragraphs.

Aivan huikeaa luettavaa. Esimerkiksi Dorian Graytä en ole lukenut kahdeksaan vuoteen, ja silti sen viimeinen kappale nostatti kylmiä väreitä kiipeilemään pitkin selkääni jälleen kerran.

Teos voi aivan hyvin olla loistava, vaikka sen alku- ja/tai lopetuskappale olisi(vat) huono(ja), mutta täytyy sanoa, että hienoissa aloituksissa ja häipyilevissä lopetuksissa on jotakin henkevää, taianomaista. Lukija on koukussa ja kirjan sisällä heti ensimmäisestä virkkeestä asti, eikä viimeisenkään lauseen jälkeen voi pyristellä hetkeen pois.

Cheers! hienoille kirjoille, upeille lauseille ja ennen kaikkea iki-ihanalle blogille, jonne saan riipustaa pieniä suuria tunteitani pienistä tärkeistä asioista.

Pus, kippis ja Pohjantähden kautta!

Suomalaisia maailmalla ja kotosalla

Viikon kirjoina on tällä kertaa melko harvinaisesti suomalaisten kirjoittajien kirjoja. Sanon "melko harvinaista" siksi, että jostakin syystä lukemiseni kohdistuvat harmittavan harvoin suomalaisiin teoksiin. Vika ei ole kirjailijoissamme tai heidän teoksissaan, ei kirjallisuushistoriassamme eikä kielessäkään... Liekö tekstissä sitten usein esillä joitakin suomalaisnyansseja, joita ei voi sormella osoittaa mutta jotka värittävät lukukokemusta jotenkin... perisuomalaisen harmaaksi ja apeaksi?

Ihan oikeasti, mikä siinä on, etteivät kotimaiset teokset maistu? Mieleeni tuli heti monta aivan loistavaa suomalaista teosta: muun muuassa Tuntematon sotilas ja Sinuhe, egyptiläinen sekä totta kai iki-ihanat Muumit.
Miksi näiden teosten jälkeenkin hakeutuu kirjastossa aina ensimmäiseksi English fiction -osastolle?

Tähän pitää paneutua tarkemmin ja valikoida seuraaviksi lukemisiksi enemmän kotimaista tuotantoa.

Mutta palataksemme niihin jo luettuihin suomalaisiin:

• Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri Olen lukenut kaikki Tuurin kirjoittamat anekdotaaliset teokset elämästä Irlannin maaseudulla ja smaragdimaan puutarhoista (arvioita niistä on tulossa, kunhan ehdimme niiden kohdalle listalla...), ja olen pitänyt kaikista erittäin paljon. Irlanti ja irlantilaisuus sekä kontrastit Euroopan läntisimmän maan ja Suomen välillä ovat hienosti esillä Tuurin hauskoissa ja koskettavissa lyhyissä tarinoissa. Orapihlajapiiri, Tuurin ensimmäinen julkaistu romaani, sijoittuu myös pääosin Irlantiin, mutta tässä tapauksessa sen valitseminen miljööksi on toissijaista. Irlanti näkyy tekstissä lähinnä pieninä kielimuuriesteinä ja parin paikallisen uskomuksen ihmettelynä ohimennen; periaatteessa kehitysvammaisten yhteisö, johon suomalainen yksinhuoltajaäiti vastahakoisen tyttärensä kanssa muuttaa, olisi voinut sijaita lähes missä vain Euroopassa. Tarina itse on melko peruschick litiä - viihdyttävä ja paikoin melko koskettavakin, mutta unohtuu mielestä suhteellisen pian lukemisen jälkeen. Kirjan lukee nopeasti ja luvut ovat mukavan lyhyitä. Pidin siitä, että molemmat suomalaisnaiset pääsivät kertojanääniksi vuorollaan, mutta koska jako ei ollut tasainen "yksi luku äidille, yksi tyttärelle", olisi esimerkiksi luvun alkuun voinut merkitä, kuka oli äänessä. Tämä tosin oli aivan pikkudetalji, sillä kyllä tekstistä ja puheenaiheista huomaa nopeasti, kumpi on kertojana. Varsinkin tyttären luvut olivat mielenkiintoista luettavaa ja hyvin kirjoitettuja - Tuuri on onnistunut astuessaan teinitytön kenkiin. Äidin hahmo jää etäisemmäksi ja hänen motiivinsa ajoittain epäselviksi. Hahmovalikoima ylipäätään on kuitenkin hyvin rakennettu ja lukija kiintyy useisiin henkilöihin lyhyessä ajassa. Tuurin faktapohjaisiin teoksiin verrattuna Orapihlajapiiri oli hienoinen pettymys keskinkertaisuudessaan, mutta viihdyttävä ja aivan kelpo luettava joka tapauksessa. 
• Aino Kontula: Herra Rehtori Erään miehen elämäntarina nuoresta pojankoltiaisesta kouluvuosien seikkailuiden kautta rehtoriksi. Saattaa ehkä kuulostaa jonkun mielestä tylsältä, mutta ei missään nimessä ole. Kontulan teoksessa on lämmintä, vaikkakin suomalaiseen tyyliin sopivasti hieman synkkää huumoria, lukuisia hienoja elämänohjeita niin Herra Rehtorin oppilaille, hänelle itselleen kuin lukijallekin, eikä pidä unohtaa elämänmakuisia, miellyttäviä hahmoja. Koulumaailmaa itse vain oppilaana ihmetellyt saa nähdä aivan uuden puolen opettajien ja rehtorien byrokratian, juonittelujen ja sekalaisten ihmissuhteiden värittämästä maailmasta. Kovin paljon en Kontulan kirjasta osaa nyt jostakin syystä sanoa, liekö syynä pitkä aika lukemisen ja arvioinnin välillä, mutta se ei missään nimessä johdu siitä, että teos olisi huono. Päinvastoin, se on kotimaisen tuotannon viime vuosien paremmasta päästä, ja odotan innolla saavani aikaiseksi lukea lisää Kontulan kirjoja. Sympaattiset hahmot tulevat ensimmäisinä yhä edelleen tästä teoksesta mieleen, ja se on minun kohdallani paljon sanottu, se. Muikean jämpti, mutta hahmoille sopiva kieli muistuu myös vahvasti, mutta eniten lukijaa jää koskettamaan juuri sympatia niin hahmojen kuin koko teoksen sisällön osalta. Joissakin kohdin Herra Rehtori toi jopa mieleeni Muumipapan, ja sitä isompaa kehua en juuri nyt osaisi edes keksiä. Kannattaa lukea - jo ihan vain siksi, että saa ohjeita siihen, mitä tulee tehdä, jos joskus elämässä löytää itsensä ojasta. Tai reputtaa matematiikan. (Itseäni molemmat ohjeet koskettivat sydäntälämmittävästi, ja se on minulle tärkein kirjan luettavuuden mitta.)

Tällä hetkellä lukuvuorossa on hieman ironisesti Culture Shock! Finland, englantilaisnaisen kirjoittama opas Suomeen muuttaville ulkomaalaisille.
Ehdin jo sillekin ärtyä pari yötä sitten; "Mikä ihmeen East Germany?! Hyvä nainen, joko se on Eastern Germany tai sitten sinun pitää päivittää karttakirjaasi!"
Kirjat, aina herättämässä suuria tunteita! Ja niihin on parempi purkaa ärtymystä kuin kanssaeläjiin. Myös iPhonen kuorien vaihtaminen käy vihanpurkamisesta, voin vakuuttaa kokemuksesta. Ihanat kuumien Atlantan kesäöiden Tuulen viemää -henkiset kuoreni vaihtuivat syyskuun vyöryessä päälle pimeässä kiiluvaan sumatrantiikerin päähän.

Piin elämä -kirjasta on muuten tulossa elokuva! En ole tainnut muistaa mainita asiasta. Taidan mennä katsomaan ihan vain Richard Parkerin vuoksi. Tiikerit ovat niin upeita eläimiä.
Itse teoshan oli todella mielenkiintoinen ja osittain vaikuttavakin lukuelämys, mutta jotenkin siitä jäi mieleen ahdistus. Kai minua itse vain ahdistaa niin kovasti pelkkä ajatus valtameren keskellä lillumisesta nälkäinen tiikeri seuranani.


Tiikereistä puheenollen, muistakaa Kissojen yöt Korkeasaaressa 7.9. ja 14.9.! Tuetaan hienoja eläimiä. Jos ei pääse paikan päälle, voi rahaa lahjoittaa myös internetin kautta Korkeasaaren sivuilta löytyvistä linkeistä.

Omat puhelimenkuorenikin kertovat, että sumatrantiikereitä on jäljellä enää alle 700. Amurin kissoilla asiat ovat vielä huonommin - tiikereitä on luonnossa noin 350 ja leopardeja vain 35. Terveen ja elinvoimaisen kannan vähimmäiskoon tulisi olla noin tuhat yksilöä!

Kyllä vetää hiljaiseksi.

Loving me is like...

Kuten marginaalin alapäätyyn asti eksyneet ovat huomanneet tai muutoin päätelleet ilman marginaalin tarjoamaa informaatiota, blogi sai nimensä Lady Gagan I Like It Rough -kipaleen lyriikoista.

'Cause‎ it's a hard life with love in the world
and I'm a hard girl
loving me is like chewing on pearls

(Lainasin samaisia lyriikoita juuri eilen ystävälle, jonka kanssa meni sukset pahemman kerran ristiin. "Being my friend is like chewing on pearls...?"
Elämä on tosiaan hankalaa erinäisten suurien tunteiden kanssa, ja olen hankala ihminen, valitettavan totta. Kanssani saa tosiaankin pureskella helmiä niin tässä blogissa kuin muutoinkin.
Onneksi järjettömänkin suuria mokia saa korjattua ja helmiä liimailtua.
Sainpahan taas uusia merkitystasoja lyriikoille.)

Leidi Gagaloo on muutenkin käyttänyt helmiä kiitettävän monipuolisesti asuissaan, esityksissään ja lauluissaan. Uusin helmeily lienee ARTPOP-albumille toivon mukaan päätyvä ihastuttava balladi Princess Die, joka alkaa haikeasti

Leave the coffin open when I go
leave my pearls and lipstick on so everybody knows.

Paparazzi-musiikkivideolla neitonen "tippuu" parvekkeelta ja hänet paparazzoidaan maassa kuoleman kielissä viruvana helmet suussaan (kuva pääsi jopa laulun Remixes-levyn kanneksi).
amFAR-gaalassa vuonna 2010 Gaga taasen esitti ihanan asenteikkaan rakkauslaulunsa Future Love (jossa on muuten muikean upeat lyriikat!) asustautuneena kokovalkoiseen ja satoihin helmiin. Kuvia löytyy helposti esimerkiksi hakusanoilla "lady gaga amfar 2010" (linkki vie suoraan kuvatulossivustolle).
Entisessä inhokkilaulussani, nykyisessä suosikkijammailubiisissä Heavy Metal Loverissakin mainittaan helmet:
Dirty pearls and a patch for all the Rivington rebels
let's raise hell in the streets, drink beer, and get into trouble!

Helmet ovat siis mukavan paljon mukana idolini touhuissa, ja liittyvät usein vielä kauneimpiin tapahtumiin ja lauluihin.

Muutama päivä sitten Born This Way Ball -konserteissa ihastuneesti riehuneena minun oli siis pakko, aivan pakko ostaa nämä, kun näin ne oheistuotekojun seinällä:

Helmiähän nyt saa jokaisesta supermarketista ja korukaupasta, enkä ole koskaan ollut kovin helmiäkäyttäväinen ihminen, mutta heti nämä nähtyäni ajattelin tätä blogia, sen nimeä ja kaikkia helmiin liittyviä Gaga-asioita, ja minun oli pakko saada nämä - jos en käytä näitä, ainakin voin laittaa ne esille ja intoilla kaikista lukuisista eri assosiaatioista, jotka niihin liittyvät.

Lukossa on vieläpä yksi kaikkien aikojen suosikeistani Gagan lukemattomista "olemuksista":

Zombie Gaga Born This Way -musiikkivideolta, jee!


... Tällaista tällä kertaa. Ei näistä juuri nyt mitään kirjallista saa revittyä, mutta voin vaikkapa laittaa helmet kaulaan lukiessani upeita klassikoita.
Pitäisi varmaankin alkaa bongailemaan helmiviittauksia kirjoista!

Loppuun paras Helmi koskaan:

Ihana kisuseni Helmi halusi mukaan kuvauksiin.

Reilukerho iskee jälleen

Sunnuntai-iltapäivän piristykseksi kaivoin esiin vanhan, mutta aina yhtä hauskan linkin.

Miettikäähän tätä, kun ensi kerralla puhutte reiluista ja vajaista tunneista.


Jottei tämä julkaisu jäisi vajaamittaiseksi, ilakoin myös tässä tulevaa alkuviikkoa. Vietän sekä maanantai- että tiistai-illan upean show'n parissa Hartwall Areenalla Lady Gagan aina yhtä ihastuttavien lyriikoiden mukana lauleskellen. (Holy run-on sentence, Batman!)
Lähes kaikki suosikkikappaleeni ovat suosikkejani juuri sanoitustensa takia. Vasta nyt parikymppisenä olen myös oppinut tykästymään melodiaan tai taiteelliseen toteutukseen; vuosien ajan huonotkin kappaleet kelpasivat minulle, mikäli pidin sanoituksesta. ... Nykyään ei sitten tarvitse edes niitä päästäkseen iPodilleni, haha.
Gagankin musiikkiin ihastuin alunperin Just Dancen asenne on pop -lyriikoiden ja Poker Facen väärinkuulemani kertosäkeen vuoksi.

Lankeaminen on niin helppoa!

Valaistuksen puute hämärtää

Poikkeuksellisesti tänään on arvioitavana vain yksi kirja, vaikka niitä tuolla arvioimattomien kirjojen luonnosmerkinnässä ärsyttävän suuri joukko vielä onkin. Ystäväni Elina, joka pitää lestadiolaisuutta nuorekkaasti käsittelevää blogia Tuhlaajalapsi karkuteillä, sai arvioitavakseen Aija Hannilan esikoisteoksen Valon lapsi. Elina ehdotti sitten minulle, kun pyysin kiinnostavaa kirjaa lainaksi, että voisimme kirjoittaa yhdessä arviot siitä. Koska olemme molemmat kirjarakkaita ja samaa mieltä esimerkiksi kieliopillisesti oikean kirjoituksen ja hyvien kirjojen tärkeydestä, suostuin innolla.

• Aija Hannila: Valon lapsi (Joko kirjailija ja kirjan nimi selvisivät, vai kirjoitanko sen vielä kerran? Haha.) Takakansitekstin (alla) luettuani päätin lukea koko teoksen, ja odotinkin sitä innolla - takakannen perusteella käsissäni olisi loistokas, koskettava teos. Kirjan avattuani ensireaktio oli kuitenkin vihainen hämmennys: pelkkä typografia sai minut ärsyyntymään ylisuurilla riviväleillään, isolla fontillaan ja niin lyhykäisillä luvuillaan kuin usein pelkistä päälauseista koostuvilla virkkeillään (!). Sadan sivun kirjaksi teoksessa onkin huomattavan vähän tekstiä. Niinsanotun perusnormikirjan fonttikoolla ja riviväleillä sivumäärä putoaisi varmaankin puoleen. Ei se mitään, ajattelin; joskus lyhyet kirjat ovat aivan täynnä huikeita lukuelämyksiä ja upeita virkkeitä! Valitettavasti tässä tapauksessa kyse ei ollut tästä. Teosta lukiessa oikein harmittaa, sillä tekstistä näkee ajoittain, että kirjailijalla olisi potentiaalia tuottaa hienoa tekstiä, mutta ainakin tässä, melko kiireisesti parissa kuukaudessa kirjoitusideasta painoon kiiruhtaneessa kirjassa potentiaali menee hukkaan. Tarinankuljetus on sekavaa ja pomppii sinne tänne ilman kovin selkeää punaista lankaa. Teosta olisikin voitu markkinoida mieluummin esimerkiksi yhtenäisellä teemalla varustettuna novellikokoelmana, mutta silloinkin markkinointi olisi valhetta, sillä kovin yhtenäistä tekstin tarinasta ei saa yrittämälläkään. Tällaisenaan ymmärsin lukemani kunnolla vasta takakansitekstin uudelleenlukemisen jälkeen.... Mielestäni hyvin harvat ja valitut kirjat ovat sellaisia, joille voi sallia takakannen kohdalla reaktion "Ai tästä tämä kirja kertoi!", eikä Hannilan teos millään muotoa kuulu niihin. Kirja on klassinen esimerkki pöytälaatikkokirjoittamisesta, jonka perussääntöihin kuuluu, että ensiversion valmistuttua käsikirjoitus tungetaan puoleksi vuodeksi laatikkoon, eikä sitä edes ajatella niiden kuuden kuukauden aikana. Tämän jälkeen tekstin lukee läpi uusin silmin, ja sitä pystyy editoimaan kriittisemmin itsekin. Hannilan tapauksessa raakileversio taisi lähteä suoraan painoon sen kummempia kommenttilukukertoja tai viilauksia odottamatta. Tämä on mielestäni harmi, sillä kuten totesin jo aiemmin, teoksesta huomaa ajoittain kirjoittajan potentiaalin tuottaa iskevää tekstiä, ja kuten Milla Nykäsenkin omakustanneteoksen kanssa, arvostan paljon kaikkea sitä hyvää, mitä asioiden kirjoittaminen on antanut kirjoittajalle itselleen. Ongelmana molemmissa teoksissa onkin nimenomaan se, ettei se sama vaikutus siirry puutteellisen editoinnin takia lukijoille. Hienoa kuitenkin, että Hannila julkaisi rohkeasti tarinansa!



Takakannen teksti.

Enpä muuten muista, mainittiinko itse tekstissä kertaakaan päähenkilöä nimeltä. (Lisäys: Elina korjasi, että kyllä Inka mainitaan nimeltä pari kertaa. Kertonee jotakin tekstistä, että Inka meni minulta kokonaan ohi.) Toisaalta minusta on hyvä, että hänelle on annettu nimi, ja toisaalta taas en ole aivan varma, miten nimen tietäminen palvelee lukijaa, kun sitä ei kerran käytetä itse teoksessa.

Tässä tapauksessa takakansiteksti oli todellakin tarpeen lukea sekä ennen itse tekstiä että tarinan jälkeen, sillä Inkan unenomaiset polut ovat niin irrallisia ja kierreilmauksilla täytettyjä, ettei peruslukija niitä ihan helpolla saa itsekseen auki.

Moinen on mielestäni hyväksyttävää silloin, kun se palvelee jotakin suurempaa symboliikkaa tai tarkoitusta. Tällä kertaa se on lähinnä hieman sekavaa ja jättää lukijan etäiseksi.












Elinan oivaltava arvio kirjasta löytyy täältä!

Puhdasta tekstiä

Kaikkeen sitä näköjään voi aikansa käyttää. En sano tätä pahalla, sillä God knows miten hienosti saan itse päiviä ja öitä kulumaan kaikenlaiseen "turhaan". Pikemminkin allaolevan linkin ihmiset ihmetyttivät puritaanisuudellaan, kun en itse osaa ymmärtää heidän näkemyksiään.

GoodReadsin Clean Reads -ryhmästä löytyi siis tällainen keskustelu. Ryhmän jäsenet auttavat toisiaan vinkkaamalla kirjoja, jotka olivat sopivan puhtaita heidän näkemyksilleen ja kertovat samalla, mitä kirjoja eivät pystyneet lukemaan loppuun ja miksi. Useimmiten syy tuntuu olevan jonkinasteinen kiroilu, "Jumalan" hokeminen tai promiskuiteettinen käyttäytyminen.

Ymmärrän kyllä, että syvästi uskonnolliset ihmiset eivät välttämättä välitä kauheasti lukea yllämainittuja asioita, mutta noin tiukka kirjallisuuden rajaaminen omaan mukavuusalueeseen sopivaksi tuntuu kamalalta. Eikö kirjallisuuden idea ole juuri avata uusia maailmoja, tutustuttaa erilaisiin ihmisiin, miljöisiin ja tapahtumiin? Vaikka se tuntuisikin joskus hieman ahdistavalta?

Esimerkiksi Nabokovin Lolita kuulostaa synopsiksena kauhealta - nuoriin tyttöihin mieltynyt vanha mies menee järkyttävän pitkälle saadakseen unelmiensa tytön -, mutta kirjaa lukiessa Humbert Humbert on jotenkin omalla oudolla tavallaan säälittävä ja paikoin jopa hieman suloinen, ja lukijan huomio kiinnittyy ennen kaikkea uskomattoman upeaan kielenkäyttöön, ei irvokkaaseen tarinaan.

Eugenidesin Virgin Suicides ei taida myöskään löytyä ylläolevien ihmisten listoilta itsemurhia ja seksuaalisesti aktiivisia nuoria vilisevän tarinansa takia. Kuitenkin heiltä jää täten kokematta se viipyilevä haikeus ja kauneus, jota teksti huokuu.

Nostan hattua ryhmän ihmisille siitä, että he pystyvät pitämään ja pitävät päänsä noin tarkkaan, mutta samalla säälin heitä, sillä he eivät edes tiedä, mitä kaikkea menettävät rajatessaan upeita kirjoja pois lukulistaltaan.

Diamond Jubilee!

Viikonloppuna juhlittiin kuningatar Elisabet II:n 60-vuotista hallituskautta Brittein saarilla, ympäri maailmaa anglofiilien kanssa ja entisen imperiumin hallinnonalaisissa maissa. 60 vuotta on huisin pitkä aika - kuinka paljon maailma onkaan muuttunut siitä, kun "Ellu" sai korkeimman kruunun päähänsä.

60 vuotta on hallitsijalle myös sikäli hieno saavutus, että koko Englannin reilusti yli tuhatvuotisen hallintokauden aikana vain yksi monarkki on aiemmin saanut juhlia timanttijubileeta. 1800-luvulla kaikkialla esillä ollut kuningatar Viktoria jätti jälkensä niin hyvin historiaan, että nykyään puhumme kokonaisesta aikakaudesta hänen nimellään.

Juhlistaakseen historiallista juhlaa tällä kertaa Englannin hovi on ryhtynyt julkistamaan aiemman timanttirouvan, Viktorian päiväkirjoja. Viktoria sai jo nuorena neitinä ensimmäisen päiväkirjansa, ja kirjoitus jatkui koko hänen loppuelämänsä ajan. Valikoituja otteita kuvineen ja selityksineen löytyy täältä.

On päätä huimaavaa ajatella, millaisia merkintöjä Viktoria kirjoitti kruunajaisistaan, häistään ja prinssipuoliso Albertin ennenaikaisesta kuolemasta. Toivottavasti transkriptio etenee nopeasti ja tekstit saadaan julkaistua.

On hienoa olla saanut nähdä juhlat, joihin osallistuivat koko Brittein imperiumin, mikäli siitä edelleen saa käyttää tuota nimeä, ystävät ja kansalaiset. God save the Queen! Cheerio.

kuva napattu täältä.

Sanoja urheilusta

Nyt, kun ollaan taas hävitty jääkiekon maailmanmestaruus ja normaali elämä voi jatkua, on hyvä hetki pysähtyä miettimään lajin nimen etymologiaa.

Mietin tuossa muutama päivä takaperin, miksi ice hockey on suomennettu muotoon jääkiekko. Kiekkohan on puck englanniksi, joten jääkiekon englanninnoksen kuuluisi sillä logiikalla olla ice puck. Samalla periaattellahan useat muutkin lajit tunnetaan pelivälineensä nimellä, esimerkiksi koripallo (basketball) ja jalkapallo (football). Muitakin nimeämisperusteita on toki olemassa: esimerkkinä käy hyvin sulkapallo, joka on urheilulajina englanniksi badminton, vaikka itse peliväline sulkapallo on nimeltään shuttlecock.

Ihmettelin hockey-sanaa urheilulliselle IB-luokkakaverilleni*, joka fiksuna miehenä löysi heti Wikipediasta selostuksen sanalle ja sen käyttöön jääkiekosta puhuttaessa:

The word hockey itself is of unknown origin, although it is likely a derivative of hoquet, a Middle French word for a shepherd's stave. The curved, or "hooked" ends of the sticks used for hockey would indeed have resembled these staves.

Olisikohan tuon perusteella jäämaila tai jokin vastaava suorempi suomennos ice hockeylle? Tietty tämän miettiminen johtaa kysymykseen, miksi jääkiekko ei saisi olla suomeksi jääkiekkoa, vaikka englanninkielisissä maissa tunnetaankin eri nimikkeellä.


Toinen termimietitys tuli jonkin selaamani lehden sivuilta (en sattunut katsomaan tarkemmin, mikä lehti oli kyseessä, mutta se saattoi olla Suomen kuvalehti). Se kuuluisin kiekko, jota jäällä sorkitaan maalista toiseen, kun on periaatteessa sylinteri. Kiekko on ymmärtääkseni kaksiulotteinen versio samasta matemaattisesta kappaleesta. (Tässä tosin täytyy myöntää, että matematiikka ei ollut vahvin alueeni IB:llä, eikä internet välttämättä valaissut asiaa tarpeeksi valoisasti minulle, joten otetaan tämä informaatio vastaan pienellä varauksella.)

Jääsylinteri nyt tosin kuulostaa vielä typerämmältä lajilta, että ei sen puoleen...

Onhan tenniksessäkin nollatilanne nimeltään love, joten kaikki ei kai aina ole niin selkeää ja loogista kuin voisi toivoa!




* ihanaa, kun voi miettiä kavereiden kanssa tällaisia yksityiskohtia! Erään kerran vietimme Marian kanssa rattoisan puolituntisen kahvilassa miettien sanojen cookie ja bisquit erotuksia. Tämä sivu kertoo erotuksesta hyvin.

Senkin Älypää.

Koska oman elämän murheet vyöryvät toisinaan päälle kuin hyökyaalto, ja elämme lisäksi parhainta sairasteluaikaa, on välillä vaikea saada aikaiseksi mitään mainittavaa.

"Oon mä yhden kirjan lukenut tällä viikolla..."
"No kyllä mä vähän suunnittelin sitä mun pseudokirjaa tossa eilen..."

Justiinsa joo.


Aina välillä onkin siis mukava karata jonkin aikaa vievän tekemisen pariin, joka ei kuitenkaan vaadi juuri lainkaan aivotoimintaa. Kevyt kirja voisi toimia tässä, mutta jos koneen edessä lahnaaminen tuntuu sopivan puuduttavalta toiminnalta, on yksi suosikkisivustoistani Älypään kirjallisuusvisa.

Se on sopivan muka-älyllistä ja koukuttavaa; tietovisan parissa vierähtää nopeasti useampi tunti. Ärsytystaso voi kuitenkin nousta aivan yhtä helposti - itse ainakin muutaman pelin jälkeen hermostun, kun jään aina kolmen kysymyksen päähän älypäätasosta. Pelaamista voi toki helpottaa käyttämällä oljenkorsia, mutta mitäs hauskaa siinä on?

Rentoa viikonloppua kaikille!

Luetaan lisää vaikka ensi viikolla...

Yarr!

Maanantaina vietettiin vuotuista kansainvälistä Talk Like a Pirate Daytä. Jotkut ottavat päivän todella tosissaan, toisten elämässä se ilmenee lähinnä hauskan Facebook-päivityksen tai muun vastaavan muodossa. Kummin päin vain vietitkin päivää (ja vaikket olisi viettänytkään sitä lainkaan), toivottavasti maanantai ei ollut masennusta täynnä.

Löysin jälleen eräältä Facebook-sivulta hupaisan statuspäivityksen ja hihittelin sille useamman minuutin.

LiveJournal
LongJohn: What is a pirate's favorite letter of the alphabet?
HandsomeJack: RRRRR, matey.
LongJohn: No, ya landlubber.The C is his first love.

Hehe. Tällaisilla hömelöillä jutuilla saa meikäläisen nauramaan!

Oma suosikkini näistä "epävirallisista" kansainvälisistä internet-aikakauden juhlapäivistä on kyllä tammikuun 6. päivä vietettävä Sherlock Holmes Day. Päivä valittiin Holmesin syntymäpäivän takia.

Grammarama

Facebookissa päivääni piristää usein Kielipoliisilaitos, jolla on asiallinen, mutta rento asenne nykypäivän kielellisiin kiemuroihin ja mietintöihin.

Pari päivää sitten kyseinen "poliisi" julkaisi statuspäivityksen, joka sai minut hihkumaan naurusta ja jakamaan sen omille naamakirjakamuillenikin:

Kielipoliisilaitos

kalasti verkosta nykykielioppia: Substantiivi on sana, jonka jälkeen voi lisätä "perkele", kuten äijänperkele tai autonperkele. Adjektiivin eteen voi lisätä "paskan", kuten paskantärkee tai paskanhailee. Verbi on sana, jonka jälkeen voi lisätä sanat "ihan sikana". Nyt voi pennunperkeleet päntätä ihan sikana paskanhaileeta kieliopinperkelettä. Yhdyssana taas on sellainen, jonka väliin ei voi panna "vittua". Niinku yhdysvittusana ei käy tai kuormavittuauto ei käy, mutta aivan vitun ihana käy.

Näillä mennään vaikka läpi sen kuuluisan pääkaupunkiseudun talven värisen kiven!
Vitsit, ettei kukaan kertonut moisia muistisääntöjä, kun minä olin ala-asteella...

Let them eat spam cake in the past!

Jälleen näitä pölyisiä kirja-arvioita menneiltä viikoilta.
Tein muuten varmaan henkilökohtaisen ennätykseni tunkemalla kaikki kolme kirjaa otsikkoon.

• Riikka Forsström: Kaunis turhuus. Ylellisyys ja nautinnot yksinvaltiuden ajan Ranskassa Sisko bongasi tämän kirjastosta, joten totta kai se päätyi minun lukupinooni (siskoni tukee harrastustani lainailemalla kiinnostavia kirjoja, joita ei viitsikään lukea). Ihastuin heti kauniiseen ulkomuotoon: teoksen selkä oli suora kuin mikä, ei ainuttakaan pyöristettyä reunaa missään. Kirja tuntuu kädessä jämäkältä ja on juuri sopivan kokoinen, hieman pokkaria suurempi ja paksu ja neliskanttinen. Myös glitterpinkki sopi siihen yllättävän hyvin; muodikkaat maalaukset kuin nenä päähän. Innostukseni jatkui sisälle asti, mikä on tosiaan kirjaa luettaessa melko hyvä seikka. Luvut on jaettu muutaman sivun pituisiin "sisälukuihin", ja muutama mustavalkoinen piirroskin yllättää aina välillä. Valokuvaliitteet on jaettu tasaisiin väleihin, mutta olisin kuitenkin pitänyt enemmän siitä, että asiaanliittyvät kuvat olisi esitelty tekstin rinnalla. Itse teksti, kirjan eittämättä tärkein sisältö, on asiansaosaavaa ja on kokonaisuutena erittäin tuhti paketti tietoa alaotsikon nimeämistä aiheista. Minua kuitenkin häiritsi paikoittain erittäin paljon Forsströmin tapa jättää esimerkiksi ranskankieliset nimet ja sitaatit kääntämättä - edes alaviitteistä ei löytynyt käännöksiä. Vaikka kaikkia mainittuja teoksia ei ole käännettykään suomeksi, olisi esimerkiksi suuntaa antava sulkuihin lisätty käännös auttanut paljon patonkimaan kieltä osaamatonta mutta kiinnostunutta lukijaa. Käännöspuutteesta jäi tunne, että minulta jäi tärkeitäkin asioita väliin (näin tuskin on, mutta tunne häiritsi). Toinen seikka, joka iski silmään monen monta kertaa, oli Forsströmin tapa runollistaa tekstiään sanomalla esimerkiksi "Pariisi, tuo romantiikan kaupunki". Päälauseessa oli siis jokin substantiivi, ja sivulause alkoi sanalla "tuo/tämä/nuo/nämä" ja kuvaili sitten taiteellisesti edellämainittua substantiivia. Se ei häiritsisi välttämättä muuten, mutta odotin kuitenkin tekstiltä hieman enemmän tietokirjamaisuutta (vaikka toki en halunnut, että se olisi kuiva ja tylsä), ja kertomani mukaisia relatiivipronominisivulauseita oli lähes joka sivulla, joskus useampikin kappale. Suuren määrän takia kauniista sivulauseesta tuli tylsä, banaali itseääntoistava motiivi. Kolmas "vika" Forsströmin kirjoitustyylissä oli hänen tapansa toistella samoja asioita lyhyenkin tekstinpätkän sisällä, ikään kuin lukija muistaisi vain kahden sivun jutut kerrallaan, ja jo G.W. Bernardin Anne Boleyn -tutkielmassa minua häirinnyt tapa kertoa asiasta puolen sivun verran ja sitten todeta, että palaamme aiheeseen myöhemmin, kun aiheesta olisi ollut noin puoli sivua kerrottavaa jäljellä. Eräänlaista, ehkä paikoin jopa hieman sekavaa pomppista on siis huomattavissa tässäkin historiallisessa tutkielmassa. Kokonaisuudessaan Kaunis turhuus on kuitenkin huikean mielenkiintoinen lukupaketti, ja jos pää ei räjähdä mainitsemieni ajoittaisten häiriötekijöiden takia, ei kirjaa kannata jättää väliin. Pienellä hionnalla - no, keskikokoisella raspilla - tästä olisi saanut aivan loistavan teoksen.
• Mrs Stephen Fry: Mrs Fry's Diary Stephen Fryn aivan huippusalattu vaimo on julkaissut päiväkirjansa, jossa kertoo elämästään kaljoittelevan, köyhää taksi-/ikkunanpesutyötä tekevän, noin viiden, kuuden tai seitsemän lapsensa isän kanssa-- heeetkinen nyt. Kirjahan on totta kai oikeasti itse nykyajan Oscar Wilden käsialaa, mutta sitä ei sanota missään. Tekijä on kaikkien tietojen mukaan rouva Stephen, jolla on oma Twitter-tilinsäkin, koska hänhän on ihan oikea ihminen - eiväthän keksityt ihmiset pidä päiväkirjoja! Teos on suhteellisen nopealukuinen, vaikka rouva Fry on joka päivä sinne rivin tai useammankin kirjoittanut. Huumoria revitään perinteiseen brittityyliin ruoanlaitosta, kunnollisesta perhe-elämästä ja vapaa-ajanviettotavoista; rouva Fry on tallettanut kirjaan muutaman hulppean säilykelihareseptin (myös jälkiruokien kohdalla), eikä kuolemakseenkaan muista kaikkien lastensa nimiä tai lukumäärää. Romanttiselle ulkomaanmatkalle puolestaan pariskunta suuntaa Blackpooliin. Totta kai myös Stephen Fry saa osansa päiväkirjan sivuille vuodatetuista kertomuksista, mies kun välillä katoaa mystisesti moneksi päiväksi, eikä televisiota saa katsella erään samannimisen miekkosen esiintyessä siellä... Hauskimmaksi kirja osoittautuu varmasti niille, jotka pitävät muutenkin Frysta ja tietävät hänestä muutakin kuin kansalaisuuden - tosin onhan se jo iso alku, sillä kuten totesin, huumori on hyvin englantilaista. Pikku-Britannian ja A Bit of Fry and Laurie -sarjan fanien ainakin uskoisin pitävän teoksesta, ja Stephenistä saa tärkeimmät tiedonkimpaleet irti tutkimalla hänen Wikipedia-sivuaan. Mitään Nobel-kirjallisuutta on ihan turha lähteä hakemaan mistään tämän kirjan läheltäkään, mutta rattoisan illan ja useat nauruntyrskähdykset sen kanssa saa vaivatta. Jos etsii lähes-aivotonta viihdettä (tai mielikuvituksellisia säilykelihareseptejä), tyrkyttäisin tätä paljon mieluummin kuin vaikkapa Twilightia. Toivottavasti rouva Fry jatkaa kirjoituksen parissa ja julkaisee lisää elämäävalaisevia tekstejään; kotitalousopassarjakaan ei olisi pahitteeksi, á la Bridget Jones.
• Audrey Niffenegger: The Time Traveler's Wife Kirjaa on kehuttu niin paljon, että pakkohan se oli katsastaa. Osa kehuista on ansaittuja, osa on mennyt aivan metsään. Mielestäni teoksen perusidea on mahtava: elämässään hieman eksynyt aikamatkustaja, joka tapaa naisen, rakastuu tähän ja koettaa elää normaalia elämää tämän kanssa sinkoillessaan aina välillä aivan eri vuosiin. Kerrontatyylikin on periaatteessa hyvä; aikamatkustaja Henry ja nimikkohahmo Clare vuorottelevat kertoessaan tarinaansa, jonka alkaessa Clare oli kuuden vanha ja Henry lähes 40-vuotias, vaikka heillä on vain kahdeksan vuoden ikäero. Toteutus ei ole kuitenkaan onnistunut niin hyvin kuin huikeat arvostelut ovat antaneet ymmärtää. Minua ja monia muita lukijoita häirinneitä asioita olivat muun muuassa se, kuinka Henry sinkoutuu aina ajassa eteen- tai taaksepäin ilman vaatteita (idea ei sinänsä ollut outo, ennen kuin kirjan loppupuolella käy ilmi, että se oli vain keino toteuttaa eräs Henryn kannalta tärkeä vastoinkäyminen); Claren hieman yhtäkkinen, lähes perustelematon vauvakuume, jota kumpikaan hahmoista ei käsittele sen kummemmin ja jonka voi kiteyttää Claren jatkuvaan "mä haluuuuuuuuun" -käytökseen Henryn täysin loogisista vastalauseista välittämättä; ja ylipäätään hahmojen jatkuva keskittyminen tapahtumiin - aikamatkustusta sinänsä ihan hyvin käsittelevältä teokselta olisi odottanut edes hiukan hahmojen ajatusten ja tunteiden käsittelyä. Lukija ei missään vaiheessa pääse kovin syvälle parin ihon alle, vaikka viettää usean sadan sivun verran heidän kanssaan aikaa. Hahmot jäävät siis melko etäisiksi, jos ei ryhdy eläytymään hahmoihin niin, että kuvittelee heidän puolestaan heidän tunteensa. Vioistaan huolimatta teos on suhteellisen omalaatuinen, eikä lainkaan hukkaan heitettyä lukuaikaa. Ilman aikamatkustuskonseptia voisin olla eri mieltä, mutta nyt se toimii ja suorastaan on se juonta eteenpäin mainiosti kuljettava tekijä, eikä lukija edes mene sekaisin useiden Henryjen ja eri-ikäisten Clarejen kanssa. Kaikista aikamatkustuslangoista kiinni pitäessään kirjoittajalta on vain jäänyt hahmojen lihavoittaminen liian vähäiselle huomiolle. Nokkelaa rakkaustarinaa etsivien kannattaa kuitenkin kokeilla tätä. (Sivuhuomautuksena suosittelen, ettette katso elokuvaversiota. Se oli todella huono; ainoa hyvä asia siinä oli Rachel McAdams Clarena.)

Pfft.
Arvioitavaa, ihmeteltävää ja ajateltavaa riittää, sillä tuolla on reilusti yli kymmenen kirjaa vielä odottamassa vuorojaan, ja pari päivää sitten herneen nenääni vetäneenä marssin kirjastoon ja kahmin sieltä itselleni kassintäydeltä lisää luettavaa (edellisiäkin lainoja olisi vielä ollut mukava pino...). Se oli kuin shoppailuterapiaa, mutta ilmaista.
Nyt vain koetan saada kaiken luettua ennen eräpäiviä. Huhhuh. Joskus väsyneenä istuskelen vain sängylläni ja katselen kirjojen kansia, kurkistelen sisälle satunnaisia sivuja selaten ja sekoittelen kirjojen järjestystä pinossa. Välillä tekee mieli lukea ne lainausjärjestyksessä (siinä järjestyksessä, jossa ne päätyivät kainaloon kirjastossa), joskus taas aihepiireittäin: "Hei, tää murhajuttu sopis tän Poe'n kanssa. Ja siitä sitten segue vampyyreihin!" Joskus pinosta valikoituu käteen kirja, koska se on lyhyt, hauska ja kiintoisa (Karmea totuus keskiajasta kihelmöi jo mielessäni).
Kun nyt vain lukisi jossakin järjestyksessä niitä!


Mitäs te luette tai aiotte lukea tässä kuussa?

Viimeinkin!

Jee, nyt se lupaamani hupaisia kirjoitus- ja kielioppimokia esittelevä sivusto toimii taas!

Varoitus: luultavasti kutkuttaa nauruhermoja ja saattaa aiheittaa nauruhepuleita herkemmille katsojille.

Kirotusvihreet voi aih-uutta sekanussija.


Oma suosikkini on... No, tykkään kyllä kaikista! Mutta ehkä ylimmäksi nousee tuo perussuomalainen "mämmiä saatana!"
Kasvisgranaatti, paistettu tuska, lastenlastenlapaset ja muut saavat kyllä minut vinkumaan naurusta ihan yhtä lailla.

Jos teille tulee muita vastaavia mieleen, haluaisin kovasti kuulla niistä! Tässä elämässä ei voi olla liikaa hupaisuuksia, joilla piristää päivänsä.

Tänään!

Minun piti linkittää teille älyttömän hupaisa sivusto kaupoissa ja lehdissä kohdatuista yltiöhuvittavista kirjoitus- ja kielioppimokista, mutta totta kai minun tuurillani sivusto on tällä hetkellä tilapäisesti pois käytöstä. Kokeillaan sitten ensi viikolla uudelleen...


Nauruhepulin sijaan tarjoilen teille taas pieniä ajankohtaisia paloja kirja- ja kirjoittamiselämästäni.


Ensinnäkin, Pottermore-tilini on viimein avattu! Hipsin äsken sydän pamppaillen ihmettelemään Potter-fanittamiseni pelastusta ja tulevan oikean elämäni kammotusta, mutta pääsin vasta ensimmäisen luvun alkuun ja päätin jo siinä, että minun on pakko lukea kirja samaan aikaan uudelleen, että saan kaiken irti. Lisäksi jännitän Lajitteluhattua ja taikasauvan valintaa (sitä, että sauva valitsee minut) niin paljon, etten uskaltanut vielä sinne asti edetä. Lunaa elokuvissa esittävän Evanna Lynchin "identiteettikriiseily" Twitterissä jätti pieniä henkisiä naarmuja minuunkin - Evanna lajiteltiin Rohkelikkoon suurista Korpinkynsi-odotuksistaan huolimatta, ja tämä aiheutti närää näyttelijättäressä.
Itse haluaisin kaikkiin tupiin kyllä (jokainen tupa saa totta kai omat tupakertomuksensa ja muut), mutta on minullakin suosikkitupani. Mikä pettymys olisi, jos ei päätyisi niihin!

Lajittelu on kyllä näkemäni perusteella tehty fiksusti; eräs mahdollisista kysymyksistä on silmien väri. Lajittelu- ja sauvakysymyksiin vastatessaan ei siis voi päätellä vastauksista, mihin tupaan niillä todennäköisimmin päätyy tai millaisen sauvan saa. Mielestäni melko ovela ja mukava keksintö. Olisi myös hauska nähdä, millaisilla matemaattisilla kaavoilla tupa ja sauva valikoituvat vastausten perusteella.

No, huomenna vain kaivamaan vanhaa rakasta Harry Potter and the Philosopher's Stonea kirjahyllystä; seikkailu alkaa jälleen...


Toinen mukava yllätys tänään oli, kun GoodReadsiin kirjautuessani huomasin saaneeni viestin. Viestin saaminen jo itsessään on tällaiselle sosiaalihylkiölle hieno juttu, mutta viestin sisältö se vasta ilahdutti - olen voittanut kirjan itselleni ennakkoarviointiarvonnassa! Jos jostakin pidän kirjamaailmassa, niin ilmaisista uusista tuttavuuksista, kuten tämä. Ensin ajattelin, etten lue kirjaa, sillä se ei ollut toivelistallani, mutta hetken tuumailtuani totesin, että miksi ei. Pian saamani teos kertoo siis burmalaisista pakolaisista ja heidän elinolosuhteistaan. Voi olla aika mielenkiintoinen lukuelämys. Ja miksen lukisi, kun kerran Pjongjangin akvaariot -kirja ja esimerkiksi keskitysleiriartikkelit lehdissä ovat olleet häkellyttävän pysähdyttäviä lukukokemuksia.
Jos kirja on hyvä, se saattaa jopa päätyä tänne blogin kuukausi-/kommenttiarvontaan!

Itse voit osallistua arvontoihin tekemällä GoodReadsiin tilin ja klikkaamalla Explore-välilehden giveaways-linkkiä sivuston oikeassa ylälaidassa.


Arvonnasta puheenollen, koska huomenna on Chewing on Pearlsin 1-vuotissyntymäpäivä (!!!), lisään tämän kuukauden kirjapakettiin jonkin mukavan pikku yllätyslahjan voittajan selvittyä. Muistakaa kommentoida, jos haluatte osallistua!


Lopuksi haluan vielä esittää julkisesti vilpittömän iloisuuteni siitä, että kissani viime viikolla raatelemat kädet ovat lähes parantuneet, ja että oikea käteni sai vähiten vammoja. Oikeakätisenä kirjoittajana kynän onnistunut pitäminen kädessä on minulle suunnattoman tärkeä asia.

Päivän vinkki voisikin olla: olkaa tänään "pienestä" iloisia!
Iloitkaa, että osaatte lukea, että teillä on internet-yhteys, että voitte sukeltaa mielenkiintoisiin maailmoihin ja kokeilla toisten ihmisten kenkiä omassa olohuoneessanne.

Ilahduttavaa viikonvaihdetta teille kaikille.

No love, no glory

Sydänsuruihin auttaa tiukka sääntöihin tuijottelu. Näin ainakin uskoin joskus monta vuotta sitten.

Joka tapauksessa en ole pitkään aikaan muistanut / jaksanut urputtaa kieliopista, joten linkitän teille nyt tämmöisen hauskan pikku pelin. Koulun penkille palaaville se on varmasti enemmän kuin paikallaan aivojen virkistämiseksi hikisen kesän jälkeen, ja kyllä me kaikki muutkin luultavasti sitä kaipaamme!
Itse ainakin olen välillä joutunut mulkoilemaan juurikirjoittamiani tekstejä ja etsimään hätäisesti muokkausnappulaa, kun kieliopin perussäännöt ovat unohtuneet takaraivon ylähyllylle.

Mutta pidemmittä höpötyksittä, tässä on mukava lyhyt peli kieliopin taitojen testaamiseen.