Ruukkiboogie

Isäni osti minulle jo kauan sitten Strömforsin Ruukissa käydessään tuliaisen, kun ei lupauksestaan huolimatta ostanutkaan minulle mitään silloin, kun kävimme siellä yhdessä. (Olen hemmoteltu lapsi! Kärrään omaan huoneeseeni mahtumattomat kirjatkin isän kirjahyllyyn.)

Tuliainen oli allaolevassa kuvassa näkyvän näköinen, kädintehdyillä kangaskansilla päällystetty päiväkirja, iskä kun tietää minun kirjoittavan moisiin paljon ja mielelläni. Myös kissat ovat sydäntäni lähellä niin yleisesti kuin omien karvaturrien muodossa, joten tuliaislahja oli erittäin sopiva ja miellyttävä.

 

 

Tunteeni olivat kuitenkin ristiriitaisia, kun kurkistin kansien alle, millainen päiväkirja niihin on tungettu:

 

 

Miten noin kaunis päiväkirja on tungettu vähemmän silmää miellyttäviin kansiin? Kuva ei edes paljasta kirjan koko kauneutta: valkoinen on kirkas morsiuspuvun valkea ja musta kiiltävää pianonkoskettimien musteenmustaa. Upea musteläiskätestejä muistuttava symmetria kruunaa kaiken.

 

Otin päättäväisesti kangaskannet irti - etsin niille jostakin uuden "kodin". Tämän psykologisen perhoskauneuden haluan pitää näkyvillä.

 

Kauneus on kuitenkin katsojan silmissä.

Hyvältä näyttää...

Kirjan, kuten aika monen muunkin asian, ulkonäkö on sen ominaisuuksista vähiten tärkeimpiä. Toki on mukava lukea kauniisti sidottua, mieltähivelevin kansikuvin ja/tai kuvituksin koristeltua teosta, mutta pääpaino teoksessa on aina tekstillä. Kuvapainotteiset coffee table -kirjat ovat sanomattakin eri kategoriassa tämän asian suhteen, joten en puhu niistä tässä yhteydessä enempää.

Kirjaston kierrätyslaatikosta kaivettu kanneton, sivuja itsekseen tiputteleva kahvitahrainen läpyskä, jota voi juuri ja juuri enää kirjaksi kutsua, saattaa tuoda ja luoda lukijansa elämään paljon kauniimpia hetkiä kuin kaupasta kalliilla ostettu, designin huippua edustava nidos.
Kaikki riippuu lukijasta ja siitä, kuinka kyseisen teoksen teksti resonoi ja osuu hänen hermoonsa juuri sillä hetkellä hänen elämässään.

That said, arvostan kyllä esteettistä ulkomuotoa myös kirjoissa, varsinkin silloin, kun se käy yksiin sisällön kauneuden kanssa täydentäen sitä.

The Night Circus, jota olen tässä viikon koettanut kahlailla läpi, on ulkomuodoltaan upea.

Jopa sivujen reunat on mustattu teoksen sirkuksen mustavalkoista teemaa mukaillen. Ja oi:

Sirkuksen fanien väriläikkä sirkuksessa on kirkkaanpunainen kaulahuivi, jonka avulla he tunnistavat toisensa vierailijoiden joukosta. Punainen kirjanmerkki ja nidonta ovatkin mainioita väriläiskiä tässä muuten värittömässä teoksessa ja luovat muikean sillan teoksen ulkomuodon ja tekstin välille.

Kirjan ulkomuotoon on panostettu, ja se on minusta hienoa.

Valitettavasti itse teoksella on ongelma, jonka voisi lukea tähän kategoriaan. Se näyttää upealta, sen sisältämä ylirikas ja -tarkka kuvailu luo toisinaan huikeita visuaalisia tiloja lukijan mieleen... mutta kauniin ulkokuoren alta ei löydy kovinkaan paljon sisältöä. Sitä voi hipaista, mutta sitä ei voi kahmia käsiin eikä siihen voi missään nimessä sukeltaa. Kahluualtaan syvyiseen sisältöön sukeltamisesta saa vain kipeän pään, mustelmia ja kuhmuja.

Vertasinkin yöllä kirjaa pienen ärsytyksen vallassa stereotyyppiseen teinibimboon; kaunis katsoa, tyhjä sisältä.

Ei teos huono ole, kuten tämä allegorinen bimbokaan ei välttämättä ole ilkeä, mutta ei sen kanssa syvällisiä hehkulamppuhetkiä ja valaistumisiakaan koeta.

Harmillista.

Toisaalta joskus elämässä pitää olla pintapuolista kahlailua kauniissa lätäköissä, joten ei saisi kai valittaa!

Ajankohtainen ykkönen

Monissa kirjablogeissa ja muuallakin kirjamaailmassa (esimerkiksi erilaisten kirjamyymälöiden sosiaalimediasivustoilla) suositaan kovasti niinsanottujen ajankohtaisten kirjojen esittelemistä. Blogataan uusimmista julkaisuista ja mainostetaan painotuoreita tekeleitä, ja mikäs sen parempi, jos ne sattuvat vieläpä osumaan yksiin jonkin muutoin ajankohtaisen tapahtuman tai uutisen kanssa.

Sinänsä en näe tässä mitään huonoa - onhan se hauskaa, kun lukeminen osuu yksin tosielämän kanssa! Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että iäkkäämmät loistoteokset ja suuret klassikot jäävät vähäiselle, joskus jopa liian vähälukuiselle yleisölle.

Tekeekö se jotenkin kirjasta paremman, että se liittyy johonkin (usein) satunnaiseen yksittäiseen uutiseen tai tapahtumaan? Lisääkö se lukuarvoa? Tai toisinpäin: vähentääkö vanhentunut miljöö ja hahmovalikoima kirjan arvoa?

Asia ei onneksi voi olla painomusteen sotkeavuudesta kiinni, sillä klassikkojakin painetaan yhä uudelleen ja uudelleen, joskus jopa riemastuttavasti vanhanaikaisten painosten facsimile-versiona. Luen juuri Agatha Christien Postern of Fate -teosta, joka on hurmaavasti ensipainoksensa (1973) näköinen, vaikka käsissäni oleva teos onkin painettu 2011. Eron huomaa oikeastaan vain sivujen ei-kellastuneisuudesta.

Muutenkin tuntuu joskus, että tämä yhteiskunta on yhä enemmän nuortumassa asenteidensa puolesta. Sinänsä siinäkään ei ole vikaa. Päinvastoin, vanhentuneet asenteet esimerkiksi maahanmuuttajia, mielenterveysongelmia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan on mielestäni kitkettävä pois. Iäkkäitä ihmisiä saisi kuitenkin kunnioittaa ja auttaa esimerkiksi kaupassa, julkisissa liikennevälineissä ja kotona mummien ja ukkien kanssa ollessa.

Iäkkäitä kirjojakin pitää kunnioittaa samalla tavalla! Kaikki mielipiteet ja asiat eivät osu yksiin oman ajatusmaailman kanssa, mutta ei se vähennä niiden arvoa kokonaisuutena.

Mielestäni on häkellyttävää, että Jane Austen kirjoitti 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa kirjoja, joihin me pystymme vieläkin samastumaan osittain ja joiden huumori toimii edelleen. Samoin William Shakespearen tekstien pysyvyyttä tulee ihailla. Harvoissa nykyteoksissa yhdistyvät äly ja huumori niin säkenöivästi, lennokkaiden riimien saattelemana.

... Lyhyestä virsi kaunis? En oikeastaan edes ole varma, mitä mietin kirjoittaessani tätä merkintää. Totta kai on hyvä, että mainostetaan ja luetaan uusia kirjoja, ja on vain hauska lisä, kun ne saadaan yhdistettyä ajankohtaisuuksiin muutenkin kuin julkaisuajankohtansa puolesta. Kenties minua vain harmittaa klassikoiden näennäisesti vähäinen suosio, vaikka ne ovat juuri niitä, jotka suosiota eniten ansaitsisivat. Sekin sapettaa, kun sattuu bussissa kuulemaan teini-ikäisten viisastelijoiden nälvivän kaveriaan parikymmentä vuotta vanhan kirjan lukemisesta. Mitä siitä, jos teos on vanhempi kuin lukija? Mitä ihmettä sillä on lukemisen ilon ja hyvän tarinan tai ilahduttavien hahmojen kanssa tekemistä?

Onneksi klassikoistakin saa aina välillä ajankohtaisia uusien filmatisointien, näytelmien ja muiden tapahtumien avulla. Merkkipäiviäkin löytyy ainakin kerran vuodessa per kirja! Vuonna 2016 tulee suuren Bardin kuolemasta täyteen tasan 400 vuotta, ja Austenin kiistattomasti tunnetuin teos Pride and Prejudice täyttää ensi tammikuussa 200 vuotta.

Juhlat pystyyn ja pölyt pois (kirja)vanhuksista!

Buy me a Nobel prize.

Myydyimmät kirjat 2010

(Kyllä, huomasin itsekin, että lista on köyhänpuoleinen, mutta mitäpä muutakaan keltaiselta lehdistöltä voi odottaa...)

Ostitteko te mitään mainituista kirjoista? Tai oletteko aikeissa hankkia tai ainakin lukea mitään noista?

Minulla on Puhdistus, Totta ja Nenäpäivä lukulistalla, mutta artikkelintyngässä mainituista kirjoista ainoa, jonka olen lukenut, on Fingerpori III.

Vaikuttavatko Top 10 -listat ja muut kirjakaupoissa ja kirjastoissa hankintoihinne?
Joskus minä tarkastan kokoelman innolla, toisina päivinä kierrän kaukaa, koska olen niin snobi, että "haluan valita ihan itse, mitä luen".

Oikeastihan Top 10 -pöydässä ei ole mitään vikaa ja sen esittelemät kirjat ovat usein aivan syystä niitä myydyimpiä. Toki joukkoon mahtuu mätiä munia, kuten aina, mutta eiköhän suurin osa tarjotuista teoksista ole aivan lukemisen arvoisia.

Toisaalta on jotenkin tuplasti kurjaa, kun esimerkiksi ostaa viikkokausia ykkösenä olleen teoksen ja on älyttömän pettynyt sen sisältöön. Minä ainakin tunnen joskus oloni huijatuksi ja typeräksi, ja samalla ihmettelen ihmisten kirjamakua.
Onneksi näin käy vain harvoin.




P.S. Blogilla on nyt oma sähköpostiosoite! Niitä ekstra-ekstra-VIP -tilanteita varten.

Tietääkö vai eikö tietää, siinä pulma

(c) Jim Davis

Mietin muutama päivä sitten, millaisen kuvan itsestäni haluaisin kirjani liepeisiin. En keksinyt mitään sopivaa (lue: tarpeeksi epäkliseistä), enkä epäfotogeenisen pärstän omistajana välttämättä edes haluaisi sellaista. Muistan yhä, kuinka pettynyt olin joskus katseltuani Googlesta lempikirjailijoideni valokuvia. En mieltäisi itseäni turhamaiseksi, joten oli kova paikka olla pettynyt - ensireaktio "Ai näyttääks se tolta!?" muuttui äkkiä häpeäksi; "Mutta mitä väliä sillä on miltä se näyttää? Tekstihän on kaunista joka tapauksessa..."

Nykyaikana on kuitenkin huomattavissa selkeä trendi; kuluttajien on tiedettävä - ainakin 7 päivää -lehden ja erilaisten internet-hakujen suosion perusteella - miltä artisti näyttää. Kaikissa viime aikoina selaamissani kovakantisissa kirjoissa on valokuva ja pieni tietopaketti kirjailijasta. Näitä on jopa ilmestynyt muutamaan pokkariinkin!

Tarvitsemmeko kuitenkaan näitä lisätietoja? Lisääkö tekijän tuntemus teoksen ymmärtämistä, jos jätetään laskuista tavallinen teoksen miljöön yleistuntemus?

Onko esimerkiksi ihan oikeasti välttämätöntä tietää, että cliff-hangerien uusi kuningas Dan Brown on kiltin näköinen keski-ikäinen mies; sellainen, jolta odottaisi kupin teetä ja lohduttavia sanoja pro gradun teon vaikeuksista teologista historiaa rymisyttelevän romaanin sijaan?

Miettikäämme seuraavaa tapausta:
Mies on nykyään yksi maailman julkaistuimpia ja ihailluimpia kirjailijoita. Hänen teoksensa kuuluvat koulujen peruslukemistoihin ja ainakin yksi näytelmä löytyy aina suurten klassisten teattereiden listoilta. Kyseinen kirjailija on maailman siteeratuimpia ihmisiä ja häntä pidetään ihmistunteiden nerokkaana kuvaajana.

Kyseinen mies on William Shakespeare, joka kuoli vuonna 1616.
Hän kirjoitti lähes miljoona riviä tekstiä näytelmien, runojen ja sonettien muodossa. Hän keksi - tai ainakin oli ensimmäinen, joka käytti niitä julkaistuissa teoksissa - sadoittain uusia englannin kielen sanoja ja fraaseja. (Omat lempparini kunnioitettavan suurelta listalta olivat foul play, cold comfort ja play fast and loose.)

Ja ajatelkaa: me emme edes tiedä varmasti, miltä hän näytti! Asiantuntijat ovat melko varmoja muutaman muotokuvan esittävän Stratfordin bardia, mutta eivät voi olla varmoja... Emmekä edes tiedä millä nimellä Shakespeare itse olisi halunnut maailman tuntevan hänet - Elisabet I:n ajan Englannissa kun ei oltu turhantarkkoja esimerkiksi oikeinkirjoituksesta tai siitä, kirjoitettiinko nimet aina samalla tavalla. Shakespeare itse käytti yli tusinaa eri kirjoitusasua (mm. "Wm Shakspe" ja "Willm Shakesp", sekä hieman tutummanoloinen "Willm Shakspere"), joista yksikään ei ollut se, jota tänä päivänä käytämme!

Lähes kaikki Shakespearen ajalta peräisin olevat dokumentit ovat joko hajonneet, tuhoutuneet Lontoota koetelleissa tulipaloissa ja pommituksissa, tai ne on heitetty pois "tarpeettomina". Näiden kadonneiden asiakirjojen joukossa on ainakin kaksi Shakespearen näytelmää.

Asiakirjojen puutteesta johtuen emme voi myöskään esimerkiksi tietää, missä järjestyksessä näytelmät ja sonetit on kirjoitettu (ja sonettien kohdalla, missä järjestyksessä ne on tarkoitettu luettaviksi) tai kirjoittiko Shakespeare joitakin muita ajalta selviytyneitä teoksia yhteistyössä muiden kanssa.

Ja kuitenkin hän on yhä edelleen yksi suosituimpia ja arvostetuimpia kynäilijöitä koko maailmassa. Lukijat ihastuvat hänen hahmoihinsa ja heidän repliikkeihinsä, koska näytelmissä ja soneteissa käsitellyt aiheet ja teemat ovat ajattomia ja maantieteellisesti rajaamattomia.
Yksinkertaisesti sanoen, me emme tarvitse tietoa siitä, millainen mies Shakespeare oli, pystyäksemme nauttimaan hänen teksteistään. Maailman ihmiset ovat pärjänneet hänen teostensa kanssa ilman taustatietoja jo yli 400 vuoden ajan.

Epäilen itse, että nykyinen julkisuuskeskeinen media ja internetin levinneisyys ja helppokäyttöisyys ovat pääsyitä kirjailijoiden suurempaan esilletuontiin. Ja onhan se toisinaan ihan hupaisaa katsastaa esimerkiksi, millainen mies siellä Robert Langdonin ihmeellisten seikkailujen takana on, tai miltä näyttää Harry Potterin avulla multimiljönääriksi itsensä kynäillyt entinen köyhä yksinhuoltaja J.K. Rowling.
Olisin kuitenkin selvinnyt ilman tietojakin. Kuva tai taustatietopaketti ei kuitenkaan muuta itse teosta ja sen tekstiä - kirja on hyvä itsessään, jos se on ollakseen hyvä. Kirjamaailmassa tärkeätä ei ole se, millainen pärstäkerroin teoksen takana olevalla ihmisellä on, vaan se, että kyseenomaisella ihmisellä on "kaunis mieli", taito kirjoittaa ja muokata tekstiä soljuvaksi, tunteita liikkuttavaksi ja ajatuksia herättäväksi kokonaisuudeksi.

Ulkoinen kauneus häviää, mutta sanat ovat ikuisia.

"All the world's a stage, and all the men and women merely players: they have their exits and their entrances; and one man in his time plays many parts, his acts being seven ages."
-William Shakespeare



Tämän merkinnän aiheeseen ja sisältöön vaikutti laajasti juuri lukemani Bill Brysonin mainio elämäkerta Shakespearesta, Shakespeare. The Illustrated Edition. Voin suositella sitä lämpimästi kaikille Shakespearestä ja 1500-1600 -lukujen vaihteen Englannista kiinnostuneille. Teksti on Brysonille tyypilliseen tapaan laadukasta, hyvän taustatutkimuksen perusteella kirjoitettua, ja kaukana kuivasta ja tylsästä! Kirjan saa helposti HelMetistä, tai sen voi vaikkapa ostaa omaksi täältä.

Kommentoikaa toki, mitä mieltä olette esimerkiksi kirjailijan ulkonäön tietämisen tarpeellisuudesta, ja menkää sitten vaikka lainaamaan kirjastosta Eeva-Liisa Mannerin helposti lähestyttävä käännös Hamletista (yksi kaikkien aikojen lempiteoksiani, niin suomeksi kuin englanniksi) :)


P.S. Tulevaisuuden aiheita koskien; tämä merkintä kirjoitettiin kokonaan iPadilla (syytän siis tottumattomuuttani tähän näppäimistöön kaikista kirjoitusvirheistä, joista muuten toivon teidän huomauttavan, jotta ne voidaan korjata!).

Tässäpä hieman ajateltavaa...

(löydetty täältä)

Luonnollisesti eri ihmisillä on erilaisia kiinnostuksenkohteita, mutta on pakko myöntää, että en osaa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät lue lainkaan...

Katoaako kiinnostuksesi, jos saat selville, että uusi tuttavasti ei lue kirjoja tai jopa pitää niiden lukemista typeränä ajanhukkana?