Taustatietoja!

Viikon kirjat ovat molemmat tällä kertaa eräänlaisia behind the scenes -teoksia...

• Bryan Cogman: Inside HBO's Game of Thrones Supersuositun Game of Thrones -sarjan kahden ensimmäisen tuotantokauden synnystä ja luomisprosesseista kertova teos on silmiähivelevän näköinen. Tämän laittaisi mielellään sohvapöydälle useamminkin ihailtavaksi! Huikeita kuvia on kiitettävä määrä, sillä itse teksti on varsin nopeasti luettu läpi: suurin osa lukuajasta meneekin kuvien ihasteluun. Tekstiä varten on haastateltu niin näyttelijöitä kuin taustatyöntekijöitä, kirjailijaa unohtamatta, ja heidän suorat sanansa kattavat suurimman osan tekstistä. Tämä on oikeastaan hyvä asia, sillä näin lukijalle välittyy sopivan monipuolinen - vaikkakin hämmästyttävän yhtenäinen - kuva sarjan tekemisen iloista ja pulmista. Mielenkiintoisena lisänä teos sisältää Dothraki-kieltä käsittelevän aukeaman, sekä muutamia hauskoja piloja, joita käsikirjoittajat tekivät näyttelijöille. Teoksen hienointa antia on kaikesta huolimatta sen visuaalisuus - koko aukeaman kokoinen komea värikuva ja lukuisat storyboardille jääneet luonnokset ovat mukavaa katseltavaa, ja kirja on selkeästi koottu rakkaudella, mikä näkyy jo sisäkansien upeassa vakuunakuvioinnissa. Sarjan faneille teos on ehdoton luettava!
• Alan Mackaill & Dawn Kemp: Conan Doyle & Joseph Bell. The Real Sherlock Holmes Edinburgh'n lääketieteellisestä museosta löytyi tällainen aarre! Asian ei oikeastaan pitäisi olla yllätys, sillä sekä Sherlock Holmesin luoja että hahmon esikuvana toiminut herra liittyvät vahvasti 1800-luvun lopun lääketieteen historiaan. Teos keskittyy Conan Doylen ja Bellin suhteeseen sekä näyttää, kuinka Holmesin hahmo syntyi Bellin henkilöä ja erikoisia huomiointikykyjä hyväksi käyttäen. Kirjasesta löytyy myös molempien herrojen lyhyeköt elämäkerrat mukaankuuluvine valokuvineen, sekä Edinburgh'n lääketieteellisen museon Conan Doyle & Bell -näyttelyn esineiden esittelyä. Vaikka teos onkin melko ohut ja nopealukuinen, se sisältää verrattain paljon informaatiota, ja kuten näyttelykin, on luultavimmin tarkoitettu tutustuttamaan lukija/museovieras näiden kahden kuuluisan skottilääkärin elämiin ja huipputunnetun yksityisetsivän syntyyn - lisää tietoa aiheista löytyy monesta paikasta, ja kirjasen bibliografia on hyvä paikka aloittaa. Itse lääketiedettä ei teoksessa juurikaan sivuta (toisaalta, miksi pitäisikään?), mutta muuten aivan huikea pikku tietopaketti!

Jokailtaisia seuralaisiani on taas kertynyt enemmän kuin piti:
- Karl Pilkington vie mukanaan ihmettelemään Ääliötä ulkomailla keskiviikkoisin niin televisiossa kuin kirjassani
- PS, I Love You joko itkettää tai ärsyttää
- Eat Haggis and Ceilidh On muistuttaa Skotlannin parhaista pikku iloista
- A Dance with Dragons seikkailuttaa minua Tyrionin, Daeneryksen ja muiden kanssa Narrow Sean toisella puolen
- The Book of the Thousand Nights and One Night, volume III mietityttää ihmeellisellä matematiikallaan (onko niitä öitä oikeasti 1001?)
- Taivas mikä työpaikka! kertoo lentoemojen eriskummallisista kokemuksista

Ainakaan ei voi syyttää yksitoikkoisuudesta...

Kirjoita minulle laulu

Olen jo pitkään miettinyt, että artistien tulisi tehdä enemmän kirjallisuuteen liittyviä lauluja. Haaveissani on levyllinen Lady Gagan tulkintoja klassikoista kuten Humiseva harju, Kolme muskettisoturia, Anna Karenina ja niin edelleen...

Ainakin muutamia lauluja löytyy jo, onneksi. Queenin legendaarinen Bohemian Rhapsody on osittain Albert Camus'n yhtä legendaarisen Sivullinen-teoksen innoittama, ja Kate Walshin Wuthering Heights lienee sanomattakin selvä juttu.

Joskus ongelma ei olekaa artisteissa, vaan teksteissä: esimerkiksi Kate Bush kirjoitti alunperin kappaleensa Sensual World sijoittumaan James Joycen Odysseuksen loppukliimaksiin, Molly Bloomin pikkutuntien tajunnanvirtaan. Joycen tekstien oikeudenhaltijat eivät kuitenkaan antaneet lupaa tekstin käyttöön, joten Bush joutui sanoittamaan kappaleensa uusiksi (en henkilökohtaisesti osaa arvioida teosten yhteneväisyyttä, mutta tästä lukiessani mietin, olisiko Bush voinut vain parafraasata Molly Bloomin tekstin lauluunsa).
Bush kysyi kuitenkin uudelleen myöhemmin paremmalla menestyksellä, ja nyt hänen tuoreempi tekeleensä Flower of the Mountain on se, joka Sensual Worldin piti olla. Jee!


Odotan myös mielenkiinnolla The Great Gatsby -elokuvaa, jonka soundtrack on kuulemma modernia poppia. Ihastuttavaa tyylien sekoittamista.

Gaga, eikös sinne ARTPOP-levylle mahtuisi pari kipaletta Kareninin vaimosta ja Jane Eyrestä...?

Copy right

Haha, Stephen Clarken ensimmäinen (ja omakustanteena julkaistu) kirja sisälsi seuraavanlaisen tekijänoikeusselitteen:

This book may not be lent, sold, hired out (are you really reading this?), teleported to other civilizations (are you sure you wouldn't prefer to start reading the novel?), etc.

Suosikkini tullee kuitenkin aina olemaan Eniten vituttaa kaikki -sarjan lyhyt ja ytimekäs viesti: Kaikki oikeudet vituttaa.

Toivoa täynnä.

Sosiaalimediassa on viime aikoina pyörinyt paljon empowerment-kuvia ja lausahduksia, ja olen todella kiitollinen niistä. On sydäntälämmittävää kirjautua Facebookiin itku silmässä, kun kavereiden statuspäivitysten seasta silmiin osuu näennäisen satunnainen, mutta juuri itseä niin hyvin koskettava sitaatti.
Niille, jotka uskovat merkkeihin ja universumin salaa lähettämiin viesteihin, nämä sattumukset ovat juuri niitä viestejä, jotka muokkaavat elämää.

Viime aikoina kelpaamattomuus ja huonous ovat nousseet usein kurkkuun kitkerinä kyyneleinä, joten allaoleva pieni fakta Facebookin newsfeedissä tuntui rohkaisevalta.

J.K. Rowling was rejected twelve times when she tried to publish Harry Potter.

Ajatella, mistä olisimme jääneet paitsi, jos hän olisi antanut periksi hylkäyksille! Mitä taianomaisia, lumoavia hetkiä ja oikeasti toimivia ja ymmärrettäviä moraalioppeja olisimmekaan jääneet kokematta.

Kun luen Rowlingin lukuisista hylkäyskokemuksista, rohkaistun itsekin. Tusinan verran pakkeja voi tyrmäyksistä huolimatta johtaa onneen ja loistoon.

Vaikka joskus (ja useinkin) sattuu, minä voin luoda itselleni samankaltaista taikaa kuin Harry Potter -maailma on tuonut elämääni.


Se, että joku kieltää sinut, ei tarkoita, ettetkö olisi hyvä. Se hylkäävä taho voi päätyä katumaan kielteistä päätöstään! Mieleeni tulee heti Vladimir Nabokovin Lolita, joka on yksi maailman upeimpia kirjoja. Nabokovin amerikkalainen kustantaja kieltäytyi alunperin julkaisemasta teosta sen kyseenalaisen moraalin vuoksi. Hah!
Musiikkipuolella taas mahtaa sapettaa sitä levy-yhtiön johtajaa, joka ei halunnut Lady Gagaa artistirosteriinsa...


Kun tulee vaikeita oloja, kirjallisuus auttaa monin tavoin. Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty on edelleen hienoin, koskettavin, syväluotaavin surua käsittelevä kirja, jonka olen koskaan lukenut.
Vaihtoehtoisesti voi lukea kirjailijoiden tuskaisista taisteluista saada sylilapsensa, oma upea teoksensa julkaistua sellaisena kuin he ovat sen tarkoittaneet luettavaksi.


Elämässä pitää olla taikaa, on se sitten Harry Potterin tai Disneyn luomaa.
Ei unohdeta Tuhkimon toiveikasta aamulaulua:

ja vaikka kuinka joskus sattuu
jos uskot, niin se muuttuu
öinen haaveesi toteutuu

Olkoon huominen meille jokaiselle maaginen, ikimuistoinen ja täynnä tenhoavaa lumoa.

Aakkosia.

Tiedättekö, mikä minua ärsyttää?

Oikea vastaus on "aika hiton moni asia", mutta ollakseni tarkempi, minua ärsytti eräs asia suhteettomasti vieraillessani Akateemisessa kirjakaupassa.

Sanon "suhteettomasti", sillä asia on periaatteessa mitättömän pieni, mutta mielestäni silti tarpeeksi huomattava aiheuttamaan ärtymystä.

Etsin hyllystä Sir Arthur Conan Doylen teoksia, eikä niitä löytynyt. Osoitin ystävälleni hämmentyneesti kirjahyllyä ja totesin, että tässä kirjat olisivat, mutta niitä ei ole ainuttakaan. Miten Helsingin suurimmassa kirjakaupassa ei ole Conan Doylen teoksiä hyllyssä?

Ystäväni siirtyi metrin oikealle ja löysi kirjat.

Arvatkaa, missä vika oli.


Kyllä. Minä etsin tyhmänä C-kirjaimen kohdalta (kirjathan ovat tekijän sukunimen mukaan aakkostettuina), kun taas kirjat olivat D-kirjaimen kohdalla.

Vika ei tässä tapauksessa ollut harmittavan häiritsevä, sillä C ja D ovat onneksi vierekkäin, mutta mitä jos Holmesin luoja ei olisikaan Conan Doyle vaan esimerkiksi Conan Xavier?

Ymmärrän myös, ettei jokaikinen kadulla tallaaja tiedä tai välitäkään tietää, että Conan Doyle on kaksiosainen sukunimi, eikä toinen etunimi ja sukunimi -pari, mutta odottaisin Akateemisen kirjakaupan tasoiselta putiikilta asian tietämystä.

Conan on toki nimenä hämäävä, sillä se kohdataan useimmiten etunimenä. Tämän asian olisi kuitenkin voinut tarkistaa helposti ja nopeasti internetistä tai jopa kirjojen takakansiteksteistä tai tekijänoikeustiedoista.


Itse taas hämäännyin Edgar Allan Poen kanssa. Allanhan voisi myös olla toinen etunimi, jättäen sukunimeksi vain Poen, mutta Allan oli Edgarin adoptioperheen sukunimi, joten eikö Edgarinkin sukunimi olisi Allan Poe?

Järkeilyni oli Wikipedian mukaan ihan siedettävää, mutta Poe otti oman sukunimensä takaisin käyttöön otettuaan adoptioperheen Allanin toiseksi etunimekseen.


Eli muistakaa kirjakaupassa: "Conan Doyle, Arthur" ja "Poe, Edgar Allan".

Poe ja Conan Doyle ovat ainoat "kolminimiset" kirjailijat, joita luen paljon, mutta kunnioitettavaan komppaniaan kuuluvat myös muun muuassa Ford Madox Ford, Mario Vargas Llosa ja Gabriel García Márquez.

Ei nimi miestä pahenna.

A truth universally acknowledged.

Viikon kirjat tuttuun tapaan, yllätys yllätys!

• Sir Arthur Conan Doyle (compiled by Richard Lancelyn Green): The Uncollected Sherlock Holmes Kirja kokoaa yksiin kansiin kaikki Conan Doylen Sherlock Holmesiin liittyvät tekstit, jotka eivät ole canon-tarinoita. Teoksesta löytyykin kaikkea lehtiartikkeleista parodioihin ja runoelmiin. Vaikka teos on aivan uskomaton lähdeteos niin viktoriaanisen Englannin elämään kuin Sherlock Holmesiinkin (382-sivuinen kirja muun muuassa sisältää 146-sivuisen introductionin), oli minusta hieman masentavaa lukea, kuinka paljon Conan Doyle toisinaan inhosi Holmesia. Toisaalta jokainen kirjoittajaksi halajava saisi ottaa oppia siitä, kuinka Conan Doyle silti arvosti Holmesia ja Holmesin tuomia apuja. Teos ei välttämättä jaksa vedota ihan keneen tahansa satunnaiseen lukijaan, mutta Holmesin ja Conan Doylen faneille sekä 1800-1900 -lukujen vaihteen Englannista kiinnostuinelle teos on kultaakin kalliimpi. Miltei kirjaimellisesti, sillä pelkät espanjankieliset käytetyt painokset tästä kirjasta maksavat 200 puntaa.
• Jane Austen: Northanger Abbey (englanniksi) Tekstistä huomaa jo asiaa tarkistamatta, että tämä on yksi varhaisimpia Austenin teoksia (vaikka se julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen, oli se ensimmäinen valmistunut teos). Tarinassa on kuitenkin nähtävissä jo kaikkea sitä, mikä pitää Austenin vielä meidän aikanammekin yhtenä suosituimmista kirjoittajista - huumori on puhkeamassa kukkaan ja erityisesti dialogi toimii jo erinomaisesti. Kirjan juoni rakentuu hieman epätavallisesti toisen kirjan ympärille, joskin Austen ja tarinan sankaritar Catherine kertovat kirjasta niin usein ja paljon, ettei lukijaa haittaa, vaikkei Udolpho goottilinnoineen olisikaan lukulistalla. Hahmot jäävät harmittavasti hieman pinnallisiksi, mutta sen voi mielestäni laskea kirjailijan kokemattomuuden piikkiin, eivätkä hahmot ole niin yksiulotteisia, ettei teosta kestäisi lukea. Jos haluaa lukea vain pari Austenia, en suosittele tätä, mutta Austenin teoksista pitäville ja kevyttä, viihdyttävää vanhan ajan romantiikkaa haikaileville Catherinen hupsut edesottamukset ovat mukavaa luettavaa.

Ensi viikolla on luvassa lisää Sherlock Holmesia murhamysteerin muodossa, vampyyrejä ja tieteellisiä faktoja.


Mitä mieltä te olette: tuoko taustatietojen lukeminen uutta särmää teoksiin (kuten yllä Sherlock Holmesin kanssa) vai onko parempi keskittyä pelkästää canon-teosten tarjontaan?

A rose by any other name.

Luin pari yötä sitten insomniaa paetessani Charlaine Harrisin teoksen Club Dead, joka on siis kolmas kirja Southern Vampire Mysteries -sarjassa, johon TV-sarja True Blood perustuu. Club Dead -kirjan juoni tullaan näkemään uskoakseni aika tarkalleen samanlaisena, kunhan True Bloodin kolmas tuotantokausi näytetään Suomessa. Kaksi ensimmäistä tuotantokautta olivat ainakin todella uskollisia kirjoille Dead Until Dark ja Living Dead in Dallas.

Kirjoista kiinnostuneille ja/tai sarjaan tykästyneille voin kertoa, että vaikka TV-sarja ainakin minun mielestäni on paremmin tehty, kirjat paranevat kirja kirjalta. Liekö Harris saanut harjoitusta ammattiinsa kirjoitellessaan vai mistä on kyse, mutta Club Dead -kirjan kohdalla lähes kaikki ensimmäisessä kirjassa ärsyttäneet asiat olivat jo historiaa. Odotan jo innolla seuraavaa lukukertaa Sookie Stackhousen seurassa; lainasin kirjastosta True Blood Omnibus II:n, jossa on sarjan kirjat numero 4-6.

Sarjaa saa myös suomeksi, jos englanti ei ole vahvuuksiasi tai tuskastuttaa: ensimmäinen osa on nimeltään Veren voima. (Toivoin parempaa nimeä, mutta siitä lisää toisessa merkinnässä!)


Huomasin kuitenkin jälleen erään asian, joka on jo pitemmän aikaa häirinnyt minua.

Verratkaapa näitä kahta kantta. (Ne eivät ole saman kirjan kansia, mutta sarjan kansikuvitus on yhtenäistä.)

Kansi no. 1:

(kuva täältä)

Tämä on sarjan vanhan painosversion ensimmäisen kirjan kansikuva. Hieman naiivi ja omalla tavallaan suloinen, niin kuin kirjatkin. Kannesta löytävät kaikki tarpeelliset tiedot: kirjailija, kirjan nimi ja sarjan nimi.













Kansi no. 2:



(kuva täältä)

 Kansikuvaa on vaihdettu; nyt sarjan jokaisessa kirjan kannessa on kalpea nainen, jolla on kirkkaanpunaiset huulet. (Kuvan kirja on siis sarjan kolmas teos.)

Kannessa on edelleen kirjailijan ja kirjan nimet, sekä maininta suositusta uudesta TV-sarjasta, joka liittyy kirjaan (myyntikikka).



Minua kuitenkin häiritsee suunnattomasti se, että kirjailijan nimi on paljon isommalla fontilla kuin itse teoksen nimi!

Ikään kuin tärkeintä olisi kirjailija eikä se, millainen itse kirja on.

On toki totta, että tunnetut kirjailijat myyvät uusia kirjojaan helposti pelkällä nimellään; fanit näkevät hyllyssä Neil Gaimanin tai Stephen Kingin uutuuden, eivätkä edes välitä, mistä kirja kertoo - pelkkä kirjailija riittää.

Minusta pääpaino pitäisi silti olla itse teoksella, juuri sillä kyseisellä teoksella, jota katselet tai pitelet käsissäsi. Siksi kirjan nimi olisi minusta isoimpana esteettisin valinta kanteen.

Onko esimerkiksi minkään Harry Potterin kannessa J.K. Rowlingin nimeä isommalla fontilla kuin itse teoksen? Ei. Koska vaikka Rowling kirjoittaakin aivan upeasti, pääosassa on kirja(sarja).

Harva kirjailija tekee työtään rahan takia. Vain murto-osa kaikista maailman kirjailijoista tienaa Kingin ja Rowlingin tulojen verran; suurin osa on tyytyväinen jo saadessaan kirjansa myydyksi kustantajalle. Siksi heille tärkeintä ei ole oma nimi mahdollisimman isolla kirjan kannessa, vaan se, että kirja on olemassa. Ja koska kirja itsessään on tärkeä, on sen nimikin usein tärkeä. (Ymmärtääkseni suurin osa kirjoittajista valitsee edelleen itse kirjalleen nimen.)


Tämä on toki loppupeleissä aivan mitättömän pieni sivuseikka, mutta... tulipahan taas ihmeteltyä maailman menoa.


Määrittääkö kirjailija vaiko teoksen sisältö sen, luetko teoksen? Jos kirjoittaja on sellainen, jonka teoksia olet lukenut jo monta?

Jos esimerkiksi erään suosikkikirjailijasi uusin teos käsittelee aihetta, joka ei kertakaikkiaan kiinnosta sinua pätkääkään, luetko teoksen silti kirjoittajan takia?

Tietääkö vai eikö tietää, siinä pulma

(c) Jim Davis

Mietin muutama päivä sitten, millaisen kuvan itsestäni haluaisin kirjani liepeisiin. En keksinyt mitään sopivaa (lue: tarpeeksi epäkliseistä), enkä epäfotogeenisen pärstän omistajana välttämättä edes haluaisi sellaista. Muistan yhä, kuinka pettynyt olin joskus katseltuani Googlesta lempikirjailijoideni valokuvia. En mieltäisi itseäni turhamaiseksi, joten oli kova paikka olla pettynyt - ensireaktio "Ai näyttääks se tolta!?" muuttui äkkiä häpeäksi; "Mutta mitä väliä sillä on miltä se näyttää? Tekstihän on kaunista joka tapauksessa..."

Nykyaikana on kuitenkin huomattavissa selkeä trendi; kuluttajien on tiedettävä - ainakin 7 päivää -lehden ja erilaisten internet-hakujen suosion perusteella - miltä artisti näyttää. Kaikissa viime aikoina selaamissani kovakantisissa kirjoissa on valokuva ja pieni tietopaketti kirjailijasta. Näitä on jopa ilmestynyt muutamaan pokkariinkin!

Tarvitsemmeko kuitenkaan näitä lisätietoja? Lisääkö tekijän tuntemus teoksen ymmärtämistä, jos jätetään laskuista tavallinen teoksen miljöön yleistuntemus?

Onko esimerkiksi ihan oikeasti välttämätöntä tietää, että cliff-hangerien uusi kuningas Dan Brown on kiltin näköinen keski-ikäinen mies; sellainen, jolta odottaisi kupin teetä ja lohduttavia sanoja pro gradun teon vaikeuksista teologista historiaa rymisyttelevän romaanin sijaan?

Miettikäämme seuraavaa tapausta:
Mies on nykyään yksi maailman julkaistuimpia ja ihailluimpia kirjailijoita. Hänen teoksensa kuuluvat koulujen peruslukemistoihin ja ainakin yksi näytelmä löytyy aina suurten klassisten teattereiden listoilta. Kyseinen kirjailija on maailman siteeratuimpia ihmisiä ja häntä pidetään ihmistunteiden nerokkaana kuvaajana.

Kyseinen mies on William Shakespeare, joka kuoli vuonna 1616.
Hän kirjoitti lähes miljoona riviä tekstiä näytelmien, runojen ja sonettien muodossa. Hän keksi - tai ainakin oli ensimmäinen, joka käytti niitä julkaistuissa teoksissa - sadoittain uusia englannin kielen sanoja ja fraaseja. (Omat lempparini kunnioitettavan suurelta listalta olivat foul play, cold comfort ja play fast and loose.)

Ja ajatelkaa: me emme edes tiedä varmasti, miltä hän näytti! Asiantuntijat ovat melko varmoja muutaman muotokuvan esittävän Stratfordin bardia, mutta eivät voi olla varmoja... Emmekä edes tiedä millä nimellä Shakespeare itse olisi halunnut maailman tuntevan hänet - Elisabet I:n ajan Englannissa kun ei oltu turhantarkkoja esimerkiksi oikeinkirjoituksesta tai siitä, kirjoitettiinko nimet aina samalla tavalla. Shakespeare itse käytti yli tusinaa eri kirjoitusasua (mm. "Wm Shakspe" ja "Willm Shakesp", sekä hieman tutummanoloinen "Willm Shakspere"), joista yksikään ei ollut se, jota tänä päivänä käytämme!

Lähes kaikki Shakespearen ajalta peräisin olevat dokumentit ovat joko hajonneet, tuhoutuneet Lontoota koetelleissa tulipaloissa ja pommituksissa, tai ne on heitetty pois "tarpeettomina". Näiden kadonneiden asiakirjojen joukossa on ainakin kaksi Shakespearen näytelmää.

Asiakirjojen puutteesta johtuen emme voi myöskään esimerkiksi tietää, missä järjestyksessä näytelmät ja sonetit on kirjoitettu (ja sonettien kohdalla, missä järjestyksessä ne on tarkoitettu luettaviksi) tai kirjoittiko Shakespeare joitakin muita ajalta selviytyneitä teoksia yhteistyössä muiden kanssa.

Ja kuitenkin hän on yhä edelleen yksi suosituimpia ja arvostetuimpia kynäilijöitä koko maailmassa. Lukijat ihastuvat hänen hahmoihinsa ja heidän repliikkeihinsä, koska näytelmissä ja soneteissa käsitellyt aiheet ja teemat ovat ajattomia ja maantieteellisesti rajaamattomia.
Yksinkertaisesti sanoen, me emme tarvitse tietoa siitä, millainen mies Shakespeare oli, pystyäksemme nauttimaan hänen teksteistään. Maailman ihmiset ovat pärjänneet hänen teostensa kanssa ilman taustatietoja jo yli 400 vuoden ajan.

Epäilen itse, että nykyinen julkisuuskeskeinen media ja internetin levinneisyys ja helppokäyttöisyys ovat pääsyitä kirjailijoiden suurempaan esilletuontiin. Ja onhan se toisinaan ihan hupaisaa katsastaa esimerkiksi, millainen mies siellä Robert Langdonin ihmeellisten seikkailujen takana on, tai miltä näyttää Harry Potterin avulla multimiljönääriksi itsensä kynäillyt entinen köyhä yksinhuoltaja J.K. Rowling.
Olisin kuitenkin selvinnyt ilman tietojakin. Kuva tai taustatietopaketti ei kuitenkaan muuta itse teosta ja sen tekstiä - kirja on hyvä itsessään, jos se on ollakseen hyvä. Kirjamaailmassa tärkeätä ei ole se, millainen pärstäkerroin teoksen takana olevalla ihmisellä on, vaan se, että kyseenomaisella ihmisellä on "kaunis mieli", taito kirjoittaa ja muokata tekstiä soljuvaksi, tunteita liikkuttavaksi ja ajatuksia herättäväksi kokonaisuudeksi.

Ulkoinen kauneus häviää, mutta sanat ovat ikuisia.

"All the world's a stage, and all the men and women merely players: they have their exits and their entrances; and one man in his time plays many parts, his acts being seven ages."
-William Shakespeare



Tämän merkinnän aiheeseen ja sisältöön vaikutti laajasti juuri lukemani Bill Brysonin mainio elämäkerta Shakespearesta, Shakespeare. The Illustrated Edition. Voin suositella sitä lämpimästi kaikille Shakespearestä ja 1500-1600 -lukujen vaihteen Englannista kiinnostuneille. Teksti on Brysonille tyypilliseen tapaan laadukasta, hyvän taustatutkimuksen perusteella kirjoitettua, ja kaukana kuivasta ja tylsästä! Kirjan saa helposti HelMetistä, tai sen voi vaikkapa ostaa omaksi täältä.

Kommentoikaa toki, mitä mieltä olette esimerkiksi kirjailijan ulkonäön tietämisen tarpeellisuudesta, ja menkää sitten vaikka lainaamaan kirjastosta Eeva-Liisa Mannerin helposti lähestyttävä käännös Hamletista (yksi kaikkien aikojen lempiteoksiani, niin suomeksi kuin englanniksi) :)


P.S. Tulevaisuuden aiheita koskien; tämä merkintä kirjoitettiin kokonaan iPadilla (syytän siis tottumattomuuttani tähän näppäimistöön kaikista kirjoitusvirheistä, joista muuten toivon teidän huomauttavan, jotta ne voidaan korjata!).