Haaveeni ovat suuria satuja...

Karmea luomisen tuska iski heti taas päälle, kun sain aikaiseksi typoilla tänne pitkästä aikaa merkinnän. Ugh.
Ilmiö on mielenkiintoinen, sillä minähän pidän tätä blogia juuri siksi, että saan puhua aiheista, jotka ovat sydäntäni lähellä, ja saan samalla kirjoittaa! Kirjoittaminen on mieluisaa puuhaa jo siksikin, että saan tunkea tänne omituisia uudissanojani ja unholaan jääneitä suosikkejani, puhumattakaan paljon tarvitsemastani kirjoitusharjoitteesta. Harjoitus tekee bestsellerin...

Otetaan kuitenkin pehmeä lasku takaisin arkeen, joten tänään tarjolla on vain pari lyhyttä asiaa:

1. Olen jo vuosia haaveillut valokuvasta, johon kokoaisin kaikki noin kaksi miljoonaa viisikymmentäseitsemän tuhatta kolme päiväkirjaani pinoon (kronologisessa järjestyksessä tietenkin) ja poseeraisin sen vieressä naama muikeana. Kasa olisi nykypäiväkirjoilla mitattuna noin... kolmisen metriä korkea. Tuplat meikän "pituudesta"!

2. Eräs toinen haave on sentään viimein käymässä toteen: pääsen useiden pettymysten jälkeen viimein katsomaan National Theatren Frankenstein-näytelmän elokuvateatteriin! Mahtavat nyky-Sherlockit Benedict Cumberbatch (Sherlock/Uusi Sherlock) ja Jonny Lee Miller (Elementary/Holmes NYC) tähdittävät kauhuklassikkoa, Cumberbatch "hirviönä" ja ihana JLM Victor Frankensteinina.

Muistelimme juuri, kuinka teininä ei lukenut Frankensteinia kauhukirjana: lähinnä kirja herätti suuria surun ja säälin tunteita "hirviötä" kohtaan. Moni koulukiusattu lienee samastuu hahmon kokemuksiin. Kipu tekee meistä julmia, oli se kipu sitten fyysistä tai henkistä.

Haluaisin lukea Frankensteinin uudelleen pian, mutta tällä hetkellä on taas ihan liian monta kirjaa kesken - ja kaikki lainattuja kaiken lisäksi! Loputon kirjojen suo.

Lingvistiikkaa hakusessa

Olen jo pidemmän aikaa naureskellut yksisarvisen englanninkieliselle termille unicorn - suoraan suomennettunahan se olisi yksimaissi. (Cornin voi toki myös kääntää viljaksi.)
Mielikuvani kauniista hopeanvalkeasta hevosolennosta, jonka otsaa koristaa kultainen maissintähkä, ei oikein tunnu luontevalta...

Kuten olemme todenneet usein viime aikoina, suora käännös toimii melko harvoin (erehdyn vieläkin usein puhumaan silmäkontaktista, vaikka pitäisi olla puhe katsekontaktista...): unicorn selittyy varsin yksinkertaisesti tutustumalla sanan etymologiaan.

Unicorn muotoutui keskiajan englannin sanasta unicorne (huomatkaa hurmaava Ye Olde English -kirjoitusasu!), joka puolestaan tuli käyttöön anglo-ranskasta, joka taas otti sanan mallin myöhäislatinalaisesta termistä unicornus - joka tietenkin on muodostettu latinan sanoista yksi- ja sarvinen (uni- ja cornu).

Lyhyesti sanottuna siis unicornin "corn" ei viittaa maissiin, vaan sarveen. Tadaa!

Sanaa on käytetty ensimmäisen kerran tutkijoiden mukaan jo 1200-luvulla, eli mitä me modernit tässä ihmettelemme - tuolloin yleisin käytössä oleva kieli oli latina, vaikkakin englanti oli jo alkanut muotoutua tuohon aikaan. Englannin ylhäistö puhui tosin latinan lisäksi tuohon aikaan vielä ranskaa, mikä on hupaisaa, kun ottaa huomioon tulevien vuosisatojen tulehtuneet anglo-frankosuhteet.


Yksisarvisen sarvi on muuten englanniksi alicorn. Tutkimukseni eivät vielä paljastaneet, mistä ali- tulee tai mihin se puolestaan viittaa...

Kuten loppukokeeni armaassa Albionin kielessä totesi, "English is the language that hides in dark alleyways to attack unaware languages, mauls them and rifles through their pockets for spare vocabulary without always knowing quite what to do with it."

Maanantaifiilis?

Deceased on huikean osuva sana kuolleelle.

Kun on deceased, on (lopullisella) tauolla elämästä. He has ceased to exist. He has deceased.

Tai jos haluaa ajatella elämää taisteluna, voi kelata, että deceased on loputtoman pitkällä tulitauolla, ceasefire.


Tänään on tiistai ja jos tätä lukee, todennäköisesti myös hengittää ja on vain pienellä paussilla.

Myydään: haaveita

Hemingway kirjoitti kerran tarinan, jota kutsutaan maailman lyhyimmäksi, surullisimmaksi tarinaksi. Kuudella, yksittäin tarkasteltuina tavallisella sanalla Hemingway luo painokkaan, pysäyttävän tunnelman lukijalle.

For sale: Baby shoes. Never worn.

Suomeksi tämä sanojenkäytön mestarinäyttö olisi vieläkin lyhykäisempi: "Myydään: vauvantossut. Käyttämättömät."


Vaikken itse lapsirakas olekaan, minäkin kykenen samastumaan sanojen valtavaan painoon ja niiden sisältämään murheen taakkaan. Mikä tahansa haave, josta on unelmoinut niin paljon ja vahvasti, että on thenyt konkreettisia toimia tai hankintoja sen eteen, jättää toteutumatta jäädessään syviä, kirveleviä haavoja sydämeen.
Tätä juuri on kirjallisuuden mahti; se voi auttaa parantamaan haavoja, se voi luoda kodin yksinäisille, mutta se voi myös satuttaa tuskallisen voimakkaasti.

Se, joka väittää kirjallisuutta umpikuivaksi ja tylsäksi, ei ole vain kohdannut sitä oikeaa tarinaa tai teosta, joka sykähdyttäisi häntä peruuttamattomasti.

No bird, no net

Olen nähtävästi jonkinlaisella listatuulella, mutta en nyt jaksa panostaa kunnolliseen tekstiin, joten näillä mennään.

Tällä kertaa listasin hyvän kirjan merkkejä, ja sain kokoon muun muassa seuraavia seikkoja, joista huomaa, kuinka upea teos on käsissä:


*se aiheuttaa sekalaisia, voimakkaita tunteita - lukija huomaa huutavansa kirjalle ääneen: "Mitä? EIi! MITÄ?! Eiiiii, älä tee noin...!" ynnä muuta vastaavaa

*yllämainitusta seikasta ja/tai sarjan hitaasta valmistumisesta johtuen lukija suunnittelee usein kirjoittavansa kirjailijalle vihaisia kirjeitä. Toinen ääripää on rakkauskirjemäinen vuodatus siitä, kuinka ihana ja elämääparantava teos on

*seuraavien, kenties vielä täysin kesken olevien teosten odottaminen tuntuu jumalten rangaistukselta ja on piinaavan tuskallista - julkaisupäivänä lukija on todennäköisesti keskiyöllä kirjakaupan jonossa tilanteeseen sopiva kostyymi yllään
*lukija näkee unia, jotka sijoittuvat kirjan maailmaan ja/tai joissa hän on eräs teoksen hahmoista

*lukija lukee kirjan spoilerit etukäteen tai ainakin selaa kirjaa eteenpäin, koska ei malta odottaa saavansa tietää, miten tarina etenee, ja on silti yllättynyt/järkyttynyt/hämmentynyt/vihainen päästessään tapahtumien kohdalle

*lukija äkkää tekevänsä aivan tahtomattaan (mutta mieluisasti) huomioita oman elämänsä ja suosikkihahmojensa elämien ja tapahtumien yhteisistä tekijöistä: "Rakas päiväkirja, huomasin tänään olevani aivan kuin Sansa, sillä --"

*lukija puhuu ja/tai ajattelee teo(kse)sta lakkaamatta, jopa - ja varsinkin - silloin, kun pitäisi keskittyä johonkin aivan muuhun

*lukija alkaa huomaamattaan puhua kirjan hahmojen tavoin ja siteeraa muistettavimpia lausahduksia mitä erikoisimmissa kohdissa keskustelua, vaikkei toinen osapuoli edes ymmärtäisi viittausta täysin

*lukija tuntee kirjan väräyttäneen jotakin syvällä sisimmässään ja on hyvin kiitollinen siitä, että teos on eksynyt hänen elämäänsä ja muuttanut sitä kirjoille ominaisilla tavoilla sekä opettanut paljon uutta niin lukijasta itsestään kuin häntä ympäröivästä maailmasta (vaikka kyseessä olisikin aivan eri universumiin sijoittuva seikkailu)



Moni kirja on hyvä, mainittava määrä on loistavia, mutta vain muutama säväyttää yllämainituilla tavoilla ja yllättävän intensiivisellä teholla. Samalla tavalla kuin Disneyn animaatioelokuvat ovat vääjäämättä muokanneet käsityksiäni ystävyydestä, hyvästä ja pahasta ja uskosta, toivosta ja rakkaudesta, samoin nämä kyseiset kirjat ovat tehneet elämästäni selvittävämpää tai ainakin tarjonneet lämpimiä, turvallisia suojapaikkoja ja hetken lepoa omasta elämästä ja pääkopan sisällöstä.
Kiitos kaikille kirjaystävilleni, että olette osuneet nenäni kohdalle.

Elää eikä koskaan kuole

Mietin eräs päivä kirjallisuuselämyksieni iskevimpiä kuolemia. Niitä hahmoja, joiden elämänlangan katkeaminen pysäytti, järkytti, ravistutti lukijaa ja tekee niin yhä, kun kuoleman hetkeä muistelee.

Omia ravisuttavimpia kuolemiani ovat olleet muun muassa

Severus Snape (Harry Potter)
Hahmon kuolema tuli jotenkin täysin puun takaa ainakin minulle, ja kaiken sitä edeltäneen ja heti seuranneen tunneriepottelun ja salaisten tunteiden paljastamisten seassa entisen taikajuomaopettajan kuolema vavahdutti eniten viimeisessä Harry Potter -kirjassa (ja siinä sarjassa sentään oli lukuisia rakkaiden hahmojen kuolemia). Itkin tauotta Severuksen kuolemasta viimeisille sivuille ja muutaman tunnin sen jälkeenkin - suruun oli monia syitä, mutta laukaiseva tekijä oli nuoruusikäni liikuttavimman rakkaustarinan epäonninen osapuoli. (Always on edelleen yksi kauneimpia kohtauksia ikinä, missään.)

Boromir (The Lord of the Rings)
Tämä on ehkä enemmän elokuvaversion kuin kirjan itsensä ansiosta listallani (Sean Bean on täydellinen Boromir!), mutta menee kuitenkin. Koko seikkailun ensimmäisen osan olemme pohtineet Boromirin vaikutteita ja lojaaliutta, vihastuneet hänen tekoihinsa ja sanoihinsa, mutta kun mutanttiörkit hyökkäävät saattueen kimppuun, Boromir taistelee ja puolustaa Merryä ja Pippiniä henkensä kaupalla.

Viserys Targaryen (A Song of Ice and Fire)
Valittavan, kitisevän Viseryksen kuolema ei ollut niinkään surullinen kuin kohahduttava ja huikaisevan kekseliäs. Dothraki-heimojen kaupungissa ei saa paljastaa miekanterää tai käyttää sitä toiseen ihmiseen (tai hevoseen!), ja kruunua hamuava Viserys saa lopulta aikaiseksi sellaisen hernepellon nenäänjumiutumisen hevoskuninkaille, että Khal Drogo kirjaimellisesti kruunaa Viseryksen hopeiset kutrit sulalla kullalla. Näin lyödään yhdellä raipalla montaa hevosta: Viseryksen kitinä loppuu ja hänestä päästään eroon, Viserys itse sai kruununsa, eikä verta vuodatettu pyhässä kaupungissa. George R.R. Martinin kirjoissa saa koko ajan pelätä lempihahmojensa hengen puolesta, sillä kukaan ei ole varma selviytyjä, mutta Viseryksen stage exit on tähänastisista (lukuisista!) kuolemista hienoin.

Sam (Ways to Live Forever)
Pikkuvanha, parantumatonta leukemiaa sairastava Sam sulattaa kovimmankin lukijan sydämen reippaudellaan, hyvällä asenteellaan ja mutkattomuudellaan. Sam kirjaa vihkoonsa niin hellyyttäviä, hupaisia kuin ällistyttäviäkin haaveita ja listoja (esimerkiksi erilaisia tapoja elää ikuisesti) ja käsittelee kuolemaa niin kypsästi, että vaikka kuolema ei tulekaan minkäänlaisena yllätyksenä, lukijan sydän on silti pakahtua surusta. Kyllähän Samin olisi pitänyt kuitenkin selvitä...!

Hercule Poirot (Poirot)
Holmesin "kuolema" uupuu listaltani, koska a) se ei ollutkaan oikea kuolema ja b) tiesin sen jo lukiessani The Final Problem -novellia, joten kuoleman isku ei vaikuttanut kuten pitäisi. Holmesin kollegan kuolema olisi voinut olla samanlainen lopahdus etukäteistiedon takia, mutta jotenkin onnistun aina unohtamaan, kuinka riipaiseva Poirot'n loppu on. Olen lukenut Esiripun suomeksi ja englanniksi ainakin muutamaan otteeseen, ja joka kerta Poirot'n poismeno iskee suoraan palleaan. Suuri kiitos tästä efektistä kuuluu toki Hastingsille, jonka tuskaa ja surua lukija emuloi lukiessaan hänen selostustaan belgialaisherrasmiehen viimeisestä rikostenselvittelystä. Poirot'n kuolema ja hänen valmistelunsa siihen ja rikosvyyhtiin liittyen ovat myös sen verran ovelia ja kutkuttavan poirotmaisia, että miljoonia lukijoita hurmannut munapäinen mies tuskin voisi lähteä paremmalla tavalla.



Toki listalle tulisi varmasti monta nimeä lisää, jos oikein alkaisin listaamaan... Kenties editoin niitä tänne myöhemmin, jos joku oikein hengen salvannut tapaus muistuttaa olemassaolostaan.
Shakespearen hahmoja ei listalta löydy, vaikka hienoja kuolemia ovatkin - olisin enemmän järkyttynyt, jos kaikki selviäisivät Williamin teoksista hengissä loppuun asti!

Have you heard the news?

It's the little things!

Kun olen lakannut kynteni, minusta tuntuu aina siltä, että kirjoitan paljon tehokkaammin ja nautin siitä enemmän (ainakin tietokoneella näpytellessä).

Tunnen oloni päteväksi sihteeriksi, heh.


Kaikki keinot ovat sallittuja sodassa ja rakkaudessa, niinhän se meni...?

I choose you!

Hurahdin kymmenen vuoden tauon jälkeen taas pelaamaan Pokémonia, ja heti ensimmäisillä peliminuuteilla sain aihetta hihkumiseen.

Ensimmäinen itse nappaamani taskuhirviö oli nimittäin suloinen, ovelan näköinen kissaotus, joka Pokédexin mukaan varastelee omistajaltaan tavaroita. Olion nimi on Purrloin!

Purr nyt tuo ilman muuta kehräävän kisun mieleen, mutta kuinka ovelaa saada nimeen varastamisen synonyymin homonyymi! To purloinhan on tavallaan hienompi termi varastamiselle, tuttu monelle ei-natiiville englanninpuhujalle varsinkin Edgar Allan Poen ihanasta etsivätarinasta The Purloined Letter.

Ekans ja Arbok ilahduttavat myös; peruskäärmeeltä näyttävä Ekans on vain snake väärinpäin, ja kobramainen Arbok on tietenkin kobra, mikäs muukaan.

Vulpixista hihkuinkin jo aiemmin sanan vulpine yhteydessä.

Hatunnosto pelien kääntäjille!

Bloggii

Minua ihmetyttää, kuinka paljon täältä interverkosta löytyy blogeja ja muita vastaavia sivustoja, jotka on kirjoitettu huomattavan huonolla kieliopilla.
Koska osaan vain suomea ja englantia ymmärrettävän paljon, olen kohdannut lähinnä silmiäkirvelevää teinienglantia ja "jotenkin vähän sinne päin" -suomea, mutta oletettavasti ilmiö on kaikkikielinen.

Tietenkään blogin, varsinkaan esimerkiksi muotia tai kynsilakkoja esittelevän, ei tarvitse roikkua epätoivoisesti kieliopin nipotussäännöissä kuten minä teen, mutta eikö olisi jo kirjoittajan, merkinnän aiheen ja lukijoidenkin kannalta parempi, että tekstiä ymmärtäisi ilman päänsärkyä?

Inhimilliset virheet toki ymmärretään ja suodaan kirjoittajille - itsekin tappelen yhä edelleen liian pitkien virkkeiden kanssa, vaikka siitä jo IB:llä purnattiin!, - mutta jotain yritystä pitää olla.
Blogi voi olla vaikka kuinka muikea ja mielenkiintoinen, mutta jos teksti näyttää tympääntyneen alakoululaisen kirjoittamalta, se työntää monia mahdollisia lukijoita kauemmas.

Blogi saa - ja mielestäni sen miltei pitääkin - olla persoonallinen ja kirjoittajansa näköinen niin kuviensa kuin tekstin puolesta. Panostamalla edes vähän tekstiin kirjoittaja antaa itsestään vaikutelman, että hän arvostaa lukijoitaan ja välittää aiheestaan.

Jos kerran pitää kirjoitustensa aiheista sen verran, että jaksaa näpytellä niistä merkintöjä ja ottaa kuvia, eikö myös välitä siitä sen verran, että panostaa tekstin asuun ja luettavuuteen?


Tämä merkintä ei ole suunnattu ketään tiettyä kohti. Kunhan tuli mieleeni ihmetellä asiaa!

Pata soimaa kattilaa, haha.



EDIT: Jokseenkin taiteellisen noloa, että tässä purnausmerkinnässä on koko blogin historian suurin määrä kirjoitus- ja kielioppivirheitä.
Näillä mennään tai ei mennä lainkaan, joten eipä itketä liikaa. To err is human (and to arr is pirate).

Osuva sitaatti

(Olenpas ottanut huonon kuvan. Siinä lukee Here is my lens. You know my methods. -Sherlock Holmes)

Kuva on Michael Simsin editoiman The Dead Witness -yksityisetsivätarinoiden kokoelman aloitussivulta.

Eikö olekin osuva sitaatti kokoelmalle, jonka yksi päähuvituksista on se, että lukija itse pääsee arvailemaan (tai jopa päättelemään) syyllisen?

Minä ainakin rakastuin jo tämän sivun kohdalla teokseen.

Kirjat tulevat uniin

Joskus herätessäni huomaan touhunneeni yön aikana jotakin mielenkiintoista ilman mitään muistikuvaa tapahtuneesta. Olen muun muassa viikannut tyynyliinani sukkalaatikkoon, siirrellyt silmälasien ja kännykän paikkaa niin, että aamulla saa tuskaisena etsiä niitä... ja nyt viimeisimpänä kokemuksena nähtävästi kirjoitellut yöllä hyviä ideoita talteen. Löysin allaolevan lapun muutama aamu sitten yöpöydältäni:

Olin nähtävästi niin innoissani A Clash of Kings -kirjasta, että sitä piti työstää vielä unissakin! Parhaat kirjat tekevät niin; ne jäävät mieleen pitkäksi aikaa teoksen sulkemisen jälkeenkin.

Pidän myös sanan "finitively" käytöstä, haha. Shakespearen oppien mukaisesti pitää vääntää omia sanoja, jos mikään oikeasti olemassaoleva ei ole sopiva.

Monipuolisuus on elämän suola

Mietin eräs päivä, että on hauska, kuinka jokainen "kategoria" lempikirjallisuusjutuistani sisältää eri hahmon/kirjailijan/teoksen. Mitäs hauskaa siinä olisi, jos kaikki suosikit olisivat samoilta sivuilta?
Alla huvin vuoksi omat kirjallisuussuosikkini. Ainoastaan miljöö ja hahmo liittyvät toisiinsa, vaikkakin yleisesti ottaen lempparini tulevatkin Englannin nummilta näköjään lähes poikkeuksetta.



Lempihahmo:
Sherlock Holmes

Lempisarja:
Harry Potter

Lempimiljöö:
viktoriaaninen Iso-Britannia

Lempigenre:
rikoskirjallisuus

Lempikirjailija:
Vladimir Nabokov

Yleisesti paras kirjallisuuteen liittyvä "McBadass":
William Shakespeare

Lempisankari:
The Lord of the Ringsin Sam

Parhaat painomusteelta tuoksuvat miehet:
Jane Eyren Mr Rochester ja Bridget Jonesin Mark Darcy

Ranskalainen luoti!

Tiede-lehden ihana kysymyspalsta piristää aina; kuinka muikeita kysymyksiä ihmiset pohtivat, ja kuinka huikeita vastauksia niihin saa!

Numerossa 1/2013 oli joku kysynyt asian, jota olen itsekin miettinyt ajoittain: miksi ranskalaiset viivat ovat nimenomaan ranskalaisia?

Suomen kielen professori Kaisa Häkkinen vastaakin, etteivät kielentutkijat tiedä varmasti. Hän kertoo, että kyseessä on melko uusi ilmaus kielessämme, eikä sille ole mitään suoraa kansainvälistä käännöstä (englanniksihan ranskalaisten viivojen tekeminen on bullet points, varsin eri asia termin synnyttämän mielikuvan suhteen).

Ilmaus saattaakin juontua siitä, että ranskalainen hallinto on aina ollut tykästynyt pitkiin, yksityiskohtaisiin luetteloihin, joihin on lisätty näitä "ranskalaisia viivoja" erittelyn ja lukuselkeyden vuoksi.

Mielenkiintoista, että kyseinen ilmaus on (tietääkseni) ainutlaatuinen juuri meidän kielellemme! Ranskasta ja sen loisteliaasta hovista ja byrokratiasta on pitkä matka tänne meidän kylmille kielialueillemme.

Nyt minua kutkuttaa saada tietää, miksi samaa hommaa kutsutaan englanniksi luotipisteiksi. Toinen asia, joka ei liity kieliin mutta jota olen pohtinut viime aikoina, on: miksi kasvot turpoavat/pöhöttyvät itkemisen yhteydessä? Mikä evoluution jänkäys siinä on takana?
Pitänee pistää postia menemään Tiede-lehdelle...

Hold me and love me

En lainaa kirjoja kovin usein ystäviltäni. Tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä syystä, että heidän kirjahyllyjensä tarjonta koostuu pääosin kirjoista, jotka
- saa myös kirjastosta
- olen jo lukenut
- eivät kiinnosta minua.
Toki välillä ystävältä löytyy oikea aarrelöytö, kirja, jonka olen halunnut lukea jo pitkään ja jota en ole saanut aikaiseksi lainata kirjastosta tai ostaa. Tällöin olen onneksi saanutkin lainata kyseisen teoksen. Ihania ovat ystävät, joilla on samanlainen kirjamaku!

Omienkin kirjojeni kanssa olen varovainen, varsinkin pehmeäkantisten: kulmia ei taitella sen enempää kansista kuin sivuilta koirankorville, teokseen ei tehdä mitään merkintöjä minkäänlaisilla kynillä (ja ruoka- ja juomatahrat ovat suuri harmistuksen aihe), eikä selkää taitella miten sattuu. Selkää ei taitella lainkaan! Ja mikäli muste on vielä tuoretta, sormet pysyvät visusti marginaalien sisällä.
(Ensimmäinen hankkimani Harry Potter and the Goblet of Fire sisältää lukuisia musteisilla sormenjäljillä tuhrittuja sivuja, ja muutama luku on tippumassa irti selän taittelun vuoksi. Minun piti ostaa uusi kappale - omistan nyt sekä mokatun version, jossa James Potter tulee ensin Voldemortin sauvasta ulos, että kunnon version, jossa Lily ilmestyy ensin - ja otin opikseni.)

Tästä syystä olikin todella tuskaisa hetki, kun jätin ystäväni lähes tuhatsivuisen pokkarin pöydälle puoleksi tunniksi itsekseen ja palatessani huomasin, että kirja oli akrobatioinut itsensä auki. Painonsa ja kokonsa vuoksi kirja oli taipunut niin, että molemmat kannet koskettivat pöydän pintaa, ja selkä oli kauniisti kaarella.
Selässä oli jo aiemmin hieman ryppyjä, mutta sormiini tuntuu nyt, että juonteet ovat syventyneet. Samoin etukannen yksi kulma on mielestäni paljon irvokkaamman näköinen kuin saadessani teoksen lainaan.


Melko sulava liike.



Hätä ei ole niin suuri kuin ensin panikoin, mutta minusta tuntuu silti kurjalta, että kirjalle kävi noin. En tietenkään voi olettaa vahtivani sitä kuin elollista olentoa, mutta ottaessani kirjat vastaan ystävältäni se oli sanaton lupaus pitää niistä huolta ja palauttaa ne samassa kunnossa takaisin.
Ylireagoidessani ajattelin asian olevan perusteellinen luottamuksen pettäminen. Ystäväni tuskin onneksi ajattelee näin radikaalisti, mutta... Onhan tässä jotakin symbolista.


... Kaikki tämä suru ja huoli, ja todennäköisesti ystäväni vain nauraa, "Se on vaan kirja!"
Toivon näin.

Oli muuten ensimmäinen kerta, kun kirja liikkui itsekseen minun hoiteissani! Mielenkiintoinen kokemus.

Pikainen uutinen

Akateemisella kirjakaupalla on tässä osoitteessa kysely siitä, millainen sinun unelmakirjakauppasi on. Osallistua voi myös myymälöissä, ja osallistujien kesken arvotaan 100 euron lahjakortti.

Jee!

Parfyymi

Rakastan sitä, kun lainaan kirjan joltakulta läheiseltä ihmiseltä, ja se tuoksuu siltä ihmiseltä.
Kirjaa yksin lukiessaankin tuntee olevansa lähellä sitä toista, ihan kuin lukisi samaa kirjaa yhdessä.

Ihana ystäväni lainasi minulle pari A Song of Ice and Fire -kirjaa, ja kun avasin ensimmäisen, aukeamilta lähestulkoon lehahti ilmoille pilvi hänen after-shaveään tai jotakin vastaavaa.
Melkein harmitti, kun muutamaa tuntia myöhemmin tuoksu oli kadonnut sivuilta.

Monta vuotta tupakoineen mummini kirjatkin tuoksuvat omalaatuisilta; eivät suoranaisesti tupakalta ja savulta, mutta joltakin vastaavalta, jonka aina yhdistän mummiin. Iltamyöhään mummin kirjaa lukiessa tulivat aina lapsuuden kyläilyt mieleen.

Tuoksut toimivat toki toisinkin päin. Myin/annoin lukioaikana jo lukemani The Great Gatsbyn luokkatoverilleni, joka tarvitsi sitä englanninkursseilleen, ja iltapäivällä huomasin hänen näyttävän kirjaa silloiselle ihastukselleni ja panevan tämän haistamaan kirjaa; "Haisee ihan Nooralle, eiks?"
Mietin vieläkin välillä, miltä kirja oikeasti haisi, ja mitä jo kauan sitten unohdettu ihastukseni tuumaili asiasta. Ainoa, jonka keksin, on appelsiinimehu, jota olin läikyttänyt parille sivulle. Tai kenties teos oli imaissut itseensä hieman hajuvettäni, samalla tavalla kuin ystäväni ASoIaF-kirjat tuoksuivat hetken hänen "turhamaisuustuotteiltaan".

Tiedemaailma toteaa vuosi toisensa perään, että tuoksut auttavat meitä valitsemaan elämäämme tärkeitä ihmisiä muita aisteja herkemmin, joten olfaktoristen kokemuksien tärkeyttä ei voi vähätellä.
Ja kuinka julma voikin olla jokin tuoksu, joka lennähtää esille kauan sitten luetusta kirjasta - tuoksu, joka liittyy ihmisiin tai aikoihin, jotka ovat jo menneitä mutta joita on yhä edelleen riipivä, raastava ikävä.


Simpsonien muikeaa Nelsonia lainatakseni, Smell ya later!

Päät poikki - kahdesti

Viikon kirjoina on tällä kertaa jännittävän huono ja hämmentävän mielenkiintoinen teos.

• Suzannah Dunn: The Queen of Subtleties Anne Boleynin nousua ja tuhoa kertaava romaani on jaettu siten, että kertojina vuorottelevat mestaustaan odottava Anne ja kuninkaan sokerileipuri Lucy, joka on tahtomattaan sekaantunut hovin juonitteluihin syvemmin kuin aikoi. Perusajatus kertojien vaihtelusta on hyvä, mutta molemmat naiset kuulostavat aivan samalta hyvin erilaisista persoonistaan huolimatta. Hahmot ovat myös aivan liian moderneja niin käytöksensä kuin puhetyylinsä puolesta - Anne esimerkiksi huutaa julkisesti kuninkaalle "Fuck you!" ja käyttää moderneja termejä (kuten "ex-" puhuessaan entisestä rakastetustaan). Historiallisessa, faktoihin perustuvassa teoksessa olisi tärkeätä kunnioittaa hahmojen esikuvia, mutta Dunn ei tee niin; hahmot ovat lähes tunnistamattomia. Anne on muka alistuva, hyväntahtoinen lempeä neitokainen, kuningas Henry VIII tossun alla elelevä huomaavainen herrasmies, naisleipuri pomotteleva ja itsenäinen... Perusidea kirjassa on tosiaan hyvä, mutta valitettavasti Dunn ei saa sitä toimimaan millään tasolla. Edes juonta ja sen kuljettelua ei voi kehua, sillä juonta Dunn ei ole itse keksinyt, ja aukkoinen, hyppivä kerrontatyyli vaatii lukijalta vahvaa tapahtumien ja henkilöiden tuntemusta. Ainoa aidosti hyvä asia teoksessa olikin kait sen nimi, mutta sekin harmittaa siksi, että jokin paremmin tehty teos olisi voinut käyttää monitulkintaista nimeä Dunnin kyhäelmän sijaan. Kummallisinta olikin mielestäni se, että tunnettu ja arvostettu Tudor-historioitsija Alison Weir kehui kirjaa vuolaasti. Ei!
• Valtteri Suomalainen: Kuolet vain kahdesti Pilapiirtäjä Kari Suomalaisen poika Valtteri kirjoitti teoksen kokemuksistaan ruumishuoneen töissä. Makaaberista aihepiiristään huolimatta teos on kevytlukuinen, ja lähes joka kertomuksen kohdalla myös hauska! Kuolemaa ja vainajia kunnioitetaan kuitenkin sopivasti, joten teoksesta ei jää paha maku suuhun sen suhteen. Isä-Suomalaisen kuvituksetkin sopivat menoon. Kirja koostuu siis lyhyistä anekdooteista ja mielenkiintoisista tapahtumista, joita Suomalainen on kohdannut työssään. CSI-sarjojen ja lääketieteen/patologian ystäville teos lienee mannaa (ainakin minä pidin kovasti!). Suomalainen kirjoittaa muutamaan otteeseen epämiellyttävästi (hieman rasistisesti ja töykeästi), mutta pääosin teosta on mukava lukea, eikä aihekaan ällötä, ellei se ällötä jo pelkän ajatuksen voimalla (jolloin on lienee viisainta jättää kirja kokonaan väliin). Teoksen parasta antia mielenkiintoisen informaation ja hupaisien tarinoiden lisäksi on Suomalaisen kirjoitustyyli, joka ei ota kuolemaa liian vakavasti, mutta kunnioittaa silti menehtyneitä ja heidän omaisiaan. Juuri näin sen pitää mennäkin! Oikein harmittaa, että mies kuoli pian kirjan julkaisemisen jälkeen - olisin mielelläni lukenut monta teosta lisää.

Olen kenties kertonut seuraavan anekdootin jo, mutta se huvittaa minua edelleen niin, että kerronpa sen sitten uudelleen!
Isäni luki Kuolet vain kahdesti -teoksen joskus heti sen julkaisun jälkeen vuonna 1994. Olen melko varma ajoituksesta, sillä muistan olleeni vielä aika pieni ja olin juuri oppinut lukemaan. Kyselin tuolloin, mistä kirja kertoo, ja muistan huikaistuneeni ajatuksesta ruumiita tutkivan miehen kertomuksista.
Vuosi tai puolitoista sitten mieleeni muistui yhtäkkiä tämä kyseinen teos jostakin syystä, vaikka en tiennyt siitä muuta kuin tuon "ruumiita tutkivan miehen" ja muistamani punaiset kannet. Soitin isälleni innoissani, "Mikä se oli se punakantinen kirja jota sä luit sillon kun mä olin pieni?" Haha, olipa selkeää. Isäni ei tietenkään muistanut, mistä puhuin.
Jonkin kumman sattuman kautta Google osasi avittaa minua niin, että löysin teoksen - ja se oli vieläpä saatavilla HelMetistä! Luin innostuneesti ja ihastuin. Pitkä odotus ja kuumeisesti hapuileva internet-etsintä palkittiin hyvin.

Sherlock is my Holmesboy~

Canonin mukaan kaikkien aikojen mestarietsivällä, Basil Hiirellä-- ei, anteeksi, Sherlock Holmesilla oli toissapäivänä syntymäpäivä. Tuetuimpien laskelmien mukaan mies olisi syntynyt 6.1.1854, joten ikää olisi herralle kertynyt 159 vuotta.
Tämä toki siis, jos a) Holmes olisi oikea, joskus elänyt ihminen ja b) vielä elossa (hän olisikin kuuluisa varsin monella tavalla!).

Parhaissa kirjoissa on kuitenkin se ihana taikuus, että hahmot tuntuvat eläviltä ja heistä alkaa välittää kuin aidoista ihmisistä.

"Here dwell together still two men of note
Who never lived and so can never die:
How very near they seem, yet how remote
That age before the world went all awry.
But still the game's afoot for those with ears
Attuned to catch the distant view-halloo:
England is England yet, for all our fears—
Only those things the heart believes are true.

A yellow fog swirls past the window-pane
As night descends upon this fabled street:
A lonely hansom splashes through the rain,
The ghostly gas lamps fail at twenty feet.
Here, though the world explode, these two survive,
And it is always eighteen ninety-five."

— "221B", Vincent Starrett

 

 Voi, kun olisin voinut aloittaa jonkin Holmes-teoksen päivän kunniaksi. Tyydyin kuitenkin skoolaamaan kaikkien aikojen lempihahmolleni, muistelemaan hetken parhaita hetkiä hänen ja Watsonin seurassa viettämistäni lukuisista tunneista, ja palasin normaalielämän pariin.
Kirjoissa on sekin hyvä puoli.

Itis parking

Itäkeskuksen parkkihallin kyltti ilahdutti taas päivääni olemassaolollaan. Siinä luki jotakuinkin näin:

MERKATULLA ALUEELLA LISÄ PYSÄKÖINTI


Okei, asia on vielä selvä vääräkielisyydestä huolimatta, mutta näistä pikkulapsuksista se alkaa...
Tekisi mieleni nähdä muiden kielten kylttejä (eikö Itäkeskus nautikin monikansallisesta asiakasmassasta?), jos edes suomeksi ei mene ihan nappiin.

Jäin niin jumiin sanaan "merkatulla", etten melkein edes huomannut yhdyssanan välilyöntiä, haha.

Meri kurimasu!

Mietin siskoni kanssa, menisinkö kirjastoon vaiko kirjakauppaan töihin, mikäli valinnanvaraa löytyy. Sisaren mielestä ei ainakaan kirjastoon, koska "sit sä tuut joka päivä kotiin kassillisen kirjoja kanssa! Ja joku koettaa lainata jotain ni sä oot et 'Öö, sorry, tää olikin jo varattu... mulle!' "
Vastalauseeksi totesin, että kirjakaupassa tilanne menisi siihen, että soittaisin isälle, ettei minulla ole yhtään rahaa.
"Miten niin ei oo rahaa? Sähän oot töissä."
"Niin, niin mä oon töissä. KIRJAKAUPASSA."

Aina menen kirjastoon asenteella "palautan vaan tän ja sit suoraan ulos!" ja kirjakauppaan "VAAN katselemaan..." ...
Epic fail, joka kerta.

Ja kaiken lisäksi menin viimeksi kirjastossa kuikuillessani lainaamaan kirjan Raskausjärkytys!, vapaaehtoisesti vielä. Olen aika järkyttynyt itsekin, kun en yleensä yhtään pidä lapsikeskeisistä kirjoista tai niiden hahmoista, ja nyt pidin teoksesta kovasti (tosin kenties juuri siksi, ettei päähenkilökään oikein ymmärtänyt lasten päälle).

Kaikkea sitä pitää kokea!


Ihanaa joulua kaikille, jotka sitä viettävät, ja hyviä juhlapyhiä muille!
Toivottavasti Joulupukki tuo minulle kasoittain ihastuttavia kirjoja ja sen yhden kovasti toivotun "jutun".

Jouluun erittäin sopivasti luen 1001 yön tarinoita, joissa kristityt ovat epäpuhtaita vääräuskoisia. Näin tänä vuonna! Viime vuonna ahmin Dickensin Saiturin joulun sekä suomeksi että englanniksi.