Ihmissuhdeopas OAG:ltä ja viiniporhon murha

Olen tainnut pitkän elämäni aikana lukea yhden ihmissuhdeoppaan, ja se oli niin naurettava, että hämmennyin kovasti kuullessani, ettei se ollutkaan parodia. Kyseessä oli totta kai ikimustoinen Säännöt-teos, jossa neuvottiin muun muassa, että jos mies ei ensitreffeillä oikein pidä nenästäsi, sinun tulee leikkauttaa se paremman näköiseksi.
Kirjan painoarvoa söi myös se, että molemmat kirjoittajista olivat eronneet tai eroamassa teoksen luomisprosessin tiimoilta. Näiltäkö ihmisiltä haluan saada vinkkejä elämäni hallintaan?

En kuitenkaan menisi haukkumaan oppaita, sillä oikeanlaisista, asiallisista maalaisjärkeä viljelevistä opuksista on varmasti oikeasti apua monelle. Oppaita löytyy myös joka lähtöön laihduttamisesta töissäpärjäämisen kautta mielialahäiriöisen kumppanin kanssa elämiseen.
Itse sain eräs joulu lahjaksi terapiani loputtua äkillisesti Dr Philin kirjan Pidä huolta itsestäsi. Omistuskirjoituksena oli "Paremman terapian puutteessa..." ja juuri siihen se sopikin. Kirja ei poistanut ongelmiani tai edes korjannut niitä (pöh!), mutta se antoi minulle uusia näkökulmia ja asenteita tuttuihin tilanteisiin ja pulmiin - ja jo pelkkä kirjan lukeminen merkitsi sitä, että otin aikaa itselleni.

That said, olen suuri huumorin ystävä, ja mikäs sen parempaa aineistoa mahtavalle komedialle kuin ihmissuhteet, varsinkin romanttiset sellaiset!
Dekkarit ovat myös oivaa viihdettä, vaikkeivat aiheutakaan samanlaisia naurunpyrskähdyksiä...
Viikon kirjoihin, siis:

• Danielle Whitman: He Just Thinks He's Not That Into You. The Insanely Determined Girl's Guide to Getting the Man She Wants Parodiaversio ihmissuhdeoppaista kuten He's Just Not That Into You. Odotin teokselta paljon, koska hyvää lähdemateriaalia on niin huimasti, mutta petyin: nide on melko ohut, ja yhdelle sivulle on ahdettu vain yhden kappaleen verran tekstiä, joten teoksen lukaisee kevyesti puolessa tunnissa. Lisäksi teoksen "vinkit" olivat melko ääripäälaatua, joten huumori tuntui liiallisen kärjistetyltä. Olisin pitänyt enemmän hienovaraisemmasta pilkasta ja pilailusta. Tällaisenaankin teos on kyllä hauska ja lukemisen arvoinen - kuten Eniten vituttaa kaikki -sarjan kanssa, osa teoksen hupia on nimenomaan se, että jokainen lukija löytää itsensä ainakin yhdestä kohdasta kirjaa. Whitmanin kirja tarjoaa lukijalle muutaman hauskan pyrskähtelyn ja hieman asenteenmuutosta ihmissuhteisiin näiden kirjojen ahmijoille. Overly Attached Girlfriend -memeen koskaan samaistuneet ainakin saavat hiukan mietittävää tästä!
• David Dickinson: Death of a Wine Merchant Lord Powerscourt -sarjan yhdeksäs osa. Aloitin tosiaan sarjaan tutustumisen tästä teoksesta, joten kenties mielipiteeni olisi hitusen myötäilevämpi, jos olisin lukenut sarjaa kronologisessa järjestyksessä. Juoni on onneksi joka kirjassa omansa, joten sikäli sarjaa voi lukea miten päin haluaa, ja hahmotkin tulevat pian tutuiksi taustatarinoineen. Valitettavasti ainakin tässä teoksessa hahmot kärsivät staattisuudesta ja kerronta puolestaan ylisähköistämisestä - seikkaperäinen kuvailu luo saman vaikutelman kuin kullattu ruoste. Dickinson koettaa vyöryttää lukijalle kerralla liikaa, ja täten kaikki jää kovin pintapuoliseksi. Juoni (josta ei edes voi oikein sanoa muuta kuin sen, minkä jo nimestäkin voi päätellä) kyllä kulkee periaatteessa ihan vauhdikkaasti niin Englannin kuin Ranskan puolella, mutta kertomusta ei hyvällä tahdollakaan voi kuvailla kovin mielenkiintoiseksi. Kirjan laskee käsistään ihan mielellään, mikä ei koskaan ole hyvä merkki. 1900-luvun alun kaupunkilaistunut Englanti ja Ranskan maaseutu miljöinä toimivat, kuten myös aiemminkin kehumani sarjan comic relief Johnny Fitzgerald, yksityisetsivälordin ystävä ja oikea käsi. En haluaisi lytätä sarjaa, sillä ei se kehno ole (ja kenties tämä tietty osa oli vain keskinkertainen), mutta parempiakin on. Tämä lienee suunnattu niille, jotka ovat jo ahmineet Poirot't ja Holmesit moneen otteeseen.

Lukuvuorossa on edelleen sama kolmikko (+ yksi iltalukemisto) kuin aiemminkin. Näe ja koe: Irlanti on tosin menossa takaisin kirjastoon perjantaina, jonka jälkeen Roope Ankan lukaisee nopeasti loppuun... Vaikka olenkin pitänyt nykyisistä teoksista paljon, on mukava saada hieman vaihtelua pian. Agatha Christien Curtain kutkuttaakin jo lipaston päällä odotellen, ja olisi korkea aika jatkaa A Thousand Nights and One Nightin lukemista!

Loppuviikosta olisi myös riehumispaikkana Helsingin kirjamessut, joten sieltä tarttunee taas kassillinen uutta luettavaa mukaan...

Rakas ystäväiseni...

Kiesus, että ei sitten saa aikaiseksi kirjoitella. Joko on ystävän häät (hyvä syy olla kirjoittamatta) tai Blogger ei päästä kirjautumaan sisään tai hervoton flunssa iskee jälleen (huonoja syitä olla kirjoittamatta).

(Jos jokin on "hervoton", siltä puuttuu kaiken logiikan mukaan hervoja. Kysymys kuuluukin: mikä ihme on hervo?)

Joskus syy huonoon kirjoitusmotivaatioon on rampauttava masennus. Mikään ei kiinnosta, mikään ei innosta, missään ei ole mitään mieltä. Edes kirjoittamisessa.

Kirjojen lukeminen sentään tarjoaa pakokeinon omasta päästä jonkun toisen mukaan; eskapistinen hetki jonkun toisen elämässä, jonkun toisen ongelmien ja ilojen parissa on joskus elintärkeä asia.

Toki ne omatkin ongelmat pitää jossakin välissä kohdata - jos ei muun takia, niin edes siksi, että tietää, mitä on vastassa. Yksin niitä ei vain välttämättä jaksa tai edes halua tutkia, ja jos on kuten minä, ei välttämättä ole ketään ystävää, jolle uskoutua huolista ja suruista.

Toiset saavat tällaisissa tilanteissa lohtua esimerkiksi rukoilemisesta, mutta minä turvaudun mieluummin päiväkirjaani. Ainakaan sille ei suutu, kun se ei muutakaan elämää paremmaksi odotuksista ja pyynnöistä huolimatta.

Kirjoitin viime yönä pitkästä, pitkästä, pitkästä aikaa avoimesti muistikirjaani ajatuksiani ja viime päivien kokemuksia, ja se tuntui niin uskomattoman hyvältä, että! Käteni kipuili kuukausien harjoittamattomuudesta, käsialani luikerteli pitkin poikin sivua ja kämmensyrjäni oli kynämusteesta sininen, mutta voi että, kuinka mahtavaa oli purkaa kaikkea paperille.

Päiväkirja ei tuomitse, naura tai vähättele mitään koskaan. Se on aina minun puolellani asioissani eikä koskaan juorua mitään eteenpäin. Se kuuntelee kaikkea, mistä puhun, oli asia tärkeä tai vähäpätöinen.

Toki päiväkirja ei osaa neuvoa, ei auta, ei tue, ei halaa tiukasti, kun sitä tarvitsisi. Mutta paremman puutteessa se on mainio ystävä. Se ei paranna tai korjaa elämää, mutta se pitää hengissä.


Mieleeni muistuu Anne Frankin suloinen ele nimetä päiväkirjansa Kittyksi, jolle hän kirjoitti "kirjeitä" kirjaan. "Rakas Kitty..."


Mitä teidän päiväkirjoillenne kuuluu, lukijat?

Stand by me?

Jeevesiä lukiessani silmäni kostuivat useaan otteeseen, kun jäin ihastelemaan Jeevesin lojaaliutta. Bertie Wooster saa itsensä vaikka mihin sotkuihin (ja lisäksi ärsyttää Jeevesiä erinäisillä mielenkiintoisilla innostuksenkohteillaan, kuten purppuraisilla sukilla ja banjolelella), mutta aina Jeeves saapuu lopulta hätiin ja pelastaa kiltin mutta kana-aivoisen herransa pulasta kuin pulasta.

Lapsena Disney aivopesi minut uskomaan ikuiseen ystävyyteen. Tiedättehän, siihen joka ylittää lajirajat ja kaikki muutkin siinä samassa yhdessä sulavalla loikalla, laulua luritellen. Jokaisella Disneyn prinsessalla on ainakin yksi ihana eläinystävä, se luotettu apuri, ikään kuin Batmanin Robin. Löytyy Topia ja Tessua, löytyy Basil-hiirtä ja Tri Dawsonia, löytyy Timonia ja Pumbaata.

Minulle ystävä, todellinen ystävä, on sellainen, joka pysyy mukana hamaan loppuun asti. Hän saattaa vaikeroida, hän saattaa valittaa, hän saattaa suuttua... mutta hän on siellä ystävänsä rinnalla lopun tullessa.

Kirjallisuudestakin löytyy onneksi runsain mitoin näitä sydäntälämmittäviä uskollisia ystäviä. Onneksi, sillä kirjaa on helpompi lukea linja-autossa kuin katsella Disneyn animaatiota laajakuvatelevisiosta äänet täysillä, ja sillä valitettavasti totuus ei tällä kertaa ole fiktiota kauniimpaa. En sano, etteikö tosiystäviä olisi lainkaan, mutta niitä on pirun vaikea saada omaan piiriinsä. (Ainakin minulla, hehe.)

Kirja on siis kaveri!

Mieleeni tulee muun muuassa seuraavat rutistettavan ihanat kumppanit:

• Ron Weasley (Harry Potter -sarja) Ron rutisee, Ron pelkää, Ron heittää huonoja vitsejä (jotka usein paljastuvat lopulta oveliksi arvauksiksi tulevista juonenkäänteistä). Ron jättääkin Harryn pariin otteeseen sarjan aikana. Tosi sankarillista, te sanotte. Mutta Ron palaa. Ron tulee takaisin. Ron auttaa ja tekee kaikkensa, vaikka pelkääkin. Ronilla ei ole kaksiset hermot, mutta hänellä on sitäkin suurempi sydän. J.K. Rowling omisti viimeisen Harry Potter -kirjan kuudelle läheiselleen ja seitsemänneksi "sinulle, jos olet seissyt Harryn kanssa loppuun asti". Tavallaan Rowling siis omisti kirjan myös Ronille.
• Sam Gamgee (The Lord of the Rings) Samia ei tarvitse perustella millään muulla kuin sanoilla "I can't carry It for you, but I can carry you." Tuollainen kaveri kun olisi jokaisella, niin maailma olisi paljon parempi paikka elää. Sam ei jätä, Sam ei hylkää, ei edes silloin, kun kaikki näyttää toivottomalta ja maailma on kirjaimellisestikin musta.
• Dr Watson (Sherlock Holmes -sarja) Mitäpä olisi nerokkain etsivämmekään ilman luotettavaa apuriaan? Ei paljon mitään; jo ihan siitäkin syystä, että Watson on "kirjoittanut" lähes kaikki Holmesin seikkailut. Niissä parissa tarinassa, jossa Watson mainitaan vain ohimennen, ei ole sitä samaa tunnelmaa ja dynamiikkaa. Holmes saattaa olla täydellisin hahmo, jonka tiedän, mutta edes hän ei kykene yksin luomaan sitä tunnelmaa ja asetelmaa, jonka Watsonin läsnäolo heti lisää tarinaan. Lisäksi John Watson on kiltti ja pitkähermoinen mies; Holmes on itsekeskeinen ja salaperäinen mies, joka pitää näyttävistä loppuratkaisuista ja jonka kieli käy joskus turhankin terävästi, mutta Watson pysyy silti hänen rinnallaan. Vaaroista ja myöhäisistä kellonajoista viis; kun Holmes kutsuu, Watson rientää revolveri taskussaan mukaan. Ja vaikkei Holmes sitä miltei koskaan ilmaisekaan, on Watsonkin hänelle erittäin tärkeä kumppani ja ystävä. Koetin etsiä kaunista sitaattia Holmesilta, mutta kenties annamme hänen tekojensa puhua hänen puolestaan tässä asiassa.
• Cpt. Hastings (Hercule Poirot -sarja) Hastings saattaa olla hieman hömelö tapaus, mutta ei hän paljoa Watsonista jälkeen jää kuuluisan etsivän apurina ja seuralaisena. Hastings on lähes aina väärässä, mutta sekös miehen menoa hidastaisi! Kuten Ron, Hastings ei kenties ole sieltä fiksuimmasta päästä spektriä, mutta hänellä on sitäkin enemmän intoa ja avuliaisuutta. Poirot seikkailee enemmän itsekseen kuin kollegansa Holmes, mutta niistäkin puuttuu sitä jotakin, joka on kuin itsestään läsnä Hastingsin touhottaessa mukana.
• Jeeves Jeevesistä kertonee kaiken tarvittavan jo se, että hänen nimestään on tullut synonyymi kaikentietävälle, kaikenosaavalle, avuliastakin avuliaammalle apulaiselle. Jeeves on myös lojaali (eihän hän muuten olisi listallani); kun Bertie Wooster pyytää järkyttäviä purppurasukkiaan, Jeeves silittää ja laittaa ne esille paheksunnastaan huolimatta. Viimeisessä Jeeves-romaanissa Jeeves repii työnantajastaan tehdyn vikalistan (joka on kirjoitettu seuraavaa työnhakijaa varten), sillä hän on päättänyt, ettei koskaan lähde Woosterin palveluksesta. Luoja siunatkoon niitä jättiläismäisiä kaloilla syötettyjä aivoja ja what ho! kuten Bertie Wooster asian varmasti ilmaisisi.

Tokihan heitä on vielä lisää vaikka kuinka, kokonainen hurumykky tai kaksikin! Yllä on vain yksi valiojoukko.

Onko sinulla joku kirjallisuudesta tuttu apuri/ystävä, jonka ottaisit miettimättä ja mukisematta oikeaan elämään toveriksesi?

Minä luultavasti ottaisin Jeevesin, niin ihania kuin kaikki muutkin ovat. Kaipaan jeevesmäisiä neuvoja ja apua omaankin elämääni. Sam Gamgee olisi toinen vaihtoehtoni; kuinka voisin sanoa ei hobitille, joka kantaa (kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti) ystäväänsä, silloin kun tämä itse ei enää jaksa?


Tuleeko kenellekään muuten mieleen ketään "pahista" ja hänen uskollista kätyriään, joka huonoista valinnoistaan huolimatta saa sydämen pakahtumaan lojaaliudellaan ja avuliaisuudellaan? Olisi kiintoisaa kuulla, onko heitä. Itselle ei tähän hätään tule ketään kriteerit täyttävää mieleen.

Enpä muuten saanut listalleni yhtäkään naista myöskään. Hermione Granger olisi yksi, mutta meillä on siellä jo Ron. Tuleeko teille ketään mieleen?

Anna mun kaikki kestää.

Mitäs mieltä olette seuraavasta pikku artikkelista?

Tutkijat eivät pelkää suomen kielen rappiota.

Minusta on hienoa, että sanavarastoltaan paljon suomea suuremmasta englannin kielestä on saatu uusia sanoja mukaan suomen kieleen. Englannissa on minusta mahtavaa juuri se, että lähes joka asiaan löytyy oma sanansa, jolla on tietyt konnotaatiot ja nyanssit. Suomessa joutuu joskus haparoimaan sellaisten "no sinne päin..." -sanojen kanssa, kun kunnollista, tarkkaa termiä ei löydykään.

En usko, että suomen kieli on sinänsä rapistumassa - enemmän minua huolettaa varsinkin nuorien suosima "tekstarikieli". Ei viitsitä kirjoittaa esimerkiksi possessiivisuffikseja kunnolla, tai olla-verbi kääntyy muotoon "o". Laiskuutta se kai vain on (sillä tekstiviesteissä ei ole enää pitkään aikaan ollut 160 merkin rajaa, ja Twitteriinkin saa kirjoittaa muutaman viestin peräkkäin, jos on pidempää asiaa), mutta se huolettaa. Mitä useampi nuori kirjoittaa niin, sitä useampi kaveri seuraa perässä. 13-vuotias siskoni ei osaa yksinkertaisiakaan yhdyssanoja ja kyseli eilen liioittelematta kolmekymmentä kertaa apua eri sanojen virallisten kirjoitusasujen kanssa tehdessään läksyjään. Irvistän inhosta aina, kun satun näkemään hänen ja ystäviensä keskustelupätkiä esimerkiksi Facebookissa.

Toki ihmiset sanovat, että se on vain kieltä, ei sillä niin väliä... Mutta kun sillä on. Kielen avulla me kommunikoimme. Selkeä ulosanti - tai pikemminkin sen puute - on usein monen ihmissuhteen ja työpaikan kompastuskivi. On vaikea puhua esimerkiksi sisarensa kanssa internetin välityksellä, jos ei edes ymmärrä kaikkea, mitä hän kirjoittaa. "Mitä sä typosit tohon?" "E mä typnu mtn!"

Järkevähkö puhekieli on mielestäni ihan OK. (Kirjakieltä on sitä paitsi ihan kirjaimellisesti mahdoton puhua.) Sanojen rikkirepiminen ja lähes tunnistamattomiksi tuhoaminen ei mielestäni ole selkeää ulosantia.

Jos kyseessä ei olisi sisareni, en edes vaivautuisi yrittämään tulkita hänen tekstejään.

Pystytkö sinä sivuuttamaan huonon ulosannin pelkällä olankohautuksella, vai tuntuuko sinustakin joskus siltä, että tarvitset sanakirjaa?


Loppuun kirjallisen idolini muistutus kielen tärkeydestä;

It is only by language that we rise above [the lower animals] — by language, which is the parent, not the child, of thought.
—Oscar Wilde, irlantilainen näytelmäkirjailija, runoilija, and kirjailija, Intentions, 1891

Tässäpä hieman ajateltavaa...

(löydetty täältä)

Luonnollisesti eri ihmisillä on erilaisia kiinnostuksenkohteita, mutta on pakko myöntää, että en osaa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät lue lainkaan...

Katoaako kiinnostuksesi, jos saat selville, että uusi tuttavasti ei lue kirjoja tai jopa pitää niiden lukemista typeränä ajanhukkana?