Aakkosia.

Tiedättekö, mikä minua ärsyttää?

Oikea vastaus on "aika hiton moni asia", mutta ollakseni tarkempi, minua ärsytti eräs asia suhteettomasti vieraillessani Akateemisessa kirjakaupassa.

Sanon "suhteettomasti", sillä asia on periaatteessa mitättömän pieni, mutta mielestäni silti tarpeeksi huomattava aiheuttamaan ärtymystä.

Etsin hyllystä Sir Arthur Conan Doylen teoksia, eikä niitä löytynyt. Osoitin ystävälleni hämmentyneesti kirjahyllyä ja totesin, että tässä kirjat olisivat, mutta niitä ei ole ainuttakaan. Miten Helsingin suurimmassa kirjakaupassa ei ole Conan Doylen teoksiä hyllyssä?

Ystäväni siirtyi metrin oikealle ja löysi kirjat.

Arvatkaa, missä vika oli.


Kyllä. Minä etsin tyhmänä C-kirjaimen kohdalta (kirjathan ovat tekijän sukunimen mukaan aakkostettuina), kun taas kirjat olivat D-kirjaimen kohdalla.

Vika ei tässä tapauksessa ollut harmittavan häiritsevä, sillä C ja D ovat onneksi vierekkäin, mutta mitä jos Holmesin luoja ei olisikaan Conan Doyle vaan esimerkiksi Conan Xavier?

Ymmärrän myös, ettei jokaikinen kadulla tallaaja tiedä tai välitäkään tietää, että Conan Doyle on kaksiosainen sukunimi, eikä toinen etunimi ja sukunimi -pari, mutta odottaisin Akateemisen kirjakaupan tasoiselta putiikilta asian tietämystä.

Conan on toki nimenä hämäävä, sillä se kohdataan useimmiten etunimenä. Tämän asian olisi kuitenkin voinut tarkistaa helposti ja nopeasti internetistä tai jopa kirjojen takakansiteksteistä tai tekijänoikeustiedoista.


Itse taas hämäännyin Edgar Allan Poen kanssa. Allanhan voisi myös olla toinen etunimi, jättäen sukunimeksi vain Poen, mutta Allan oli Edgarin adoptioperheen sukunimi, joten eikö Edgarinkin sukunimi olisi Allan Poe?

Järkeilyni oli Wikipedian mukaan ihan siedettävää, mutta Poe otti oman sukunimensä takaisin käyttöön otettuaan adoptioperheen Allanin toiseksi etunimekseen.


Eli muistakaa kirjakaupassa: "Conan Doyle, Arthur" ja "Poe, Edgar Allan".

Poe ja Conan Doyle ovat ainoat "kolminimiset" kirjailijat, joita luen paljon, mutta kunnioitettavaan komppaniaan kuuluvat myös muun muuassa Ford Madox Ford, Mario Vargas Llosa ja Gabriel García Márquez.

Ei nimi miestä pahenna.

A truth universally acknowledged.

Viikon kirjat tuttuun tapaan, yllätys yllätys!

• Sir Arthur Conan Doyle (compiled by Richard Lancelyn Green): The Uncollected Sherlock Holmes Kirja kokoaa yksiin kansiin kaikki Conan Doylen Sherlock Holmesiin liittyvät tekstit, jotka eivät ole canon-tarinoita. Teoksesta löytyykin kaikkea lehtiartikkeleista parodioihin ja runoelmiin. Vaikka teos on aivan uskomaton lähdeteos niin viktoriaanisen Englannin elämään kuin Sherlock Holmesiinkin (382-sivuinen kirja muun muuassa sisältää 146-sivuisen introductionin), oli minusta hieman masentavaa lukea, kuinka paljon Conan Doyle toisinaan inhosi Holmesia. Toisaalta jokainen kirjoittajaksi halajava saisi ottaa oppia siitä, kuinka Conan Doyle silti arvosti Holmesia ja Holmesin tuomia apuja. Teos ei välttämättä jaksa vedota ihan keneen tahansa satunnaiseen lukijaan, mutta Holmesin ja Conan Doylen faneille sekä 1800-1900 -lukujen vaihteen Englannista kiinnostuinelle teos on kultaakin kalliimpi. Miltei kirjaimellisesti, sillä pelkät espanjankieliset käytetyt painokset tästä kirjasta maksavat 200 puntaa.
• Jane Austen: Northanger Abbey (englanniksi) Tekstistä huomaa jo asiaa tarkistamatta, että tämä on yksi varhaisimpia Austenin teoksia (vaikka se julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen, oli se ensimmäinen valmistunut teos). Tarinassa on kuitenkin nähtävissä jo kaikkea sitä, mikä pitää Austenin vielä meidän aikanammekin yhtenä suosituimmista kirjoittajista - huumori on puhkeamassa kukkaan ja erityisesti dialogi toimii jo erinomaisesti. Kirjan juoni rakentuu hieman epätavallisesti toisen kirjan ympärille, joskin Austen ja tarinan sankaritar Catherine kertovat kirjasta niin usein ja paljon, ettei lukijaa haittaa, vaikkei Udolpho goottilinnoineen olisikaan lukulistalla. Hahmot jäävät harmittavasti hieman pinnallisiksi, mutta sen voi mielestäni laskea kirjailijan kokemattomuuden piikkiin, eivätkä hahmot ole niin yksiulotteisia, ettei teosta kestäisi lukea. Jos haluaa lukea vain pari Austenia, en suosittele tätä, mutta Austenin teoksista pitäville ja kevyttä, viihdyttävää vanhan ajan romantiikkaa haikaileville Catherinen hupsut edesottamukset ovat mukavaa luettavaa.

Ensi viikolla on luvassa lisää Sherlock Holmesia murhamysteerin muodossa, vampyyrejä ja tieteellisiä faktoja.


Mitä mieltä te olette: tuoko taustatietojen lukeminen uutta särmää teoksiin (kuten yllä Sherlock Holmesin kanssa) vai onko parempi keskittyä pelkästää canon-teosten tarjontaan?

What a week!

Viikon kirjaset, olkaa hyvät.

• Maureen Callahan: Poker Face. The Rise and Rise of Lady Gaga Tämä on se sama vihastuttava, pahansuopa kirja, jonka luin suomeksi muutama viikko sitten. Tekstin kieli paransi mielipidettäni vain marginaalisesti - oli kieli mikä tahansa, Callahanin iva ja perustelemattomat argumentit ovat raivostuttavia. Kirja sisältää hyvin vähän, jos lainkaan, uutta tietoa Gagasta ja on kirjoitettu niin ilkeällä, ivaavalla tyylillä, että on miltei mahdotonta lukea teosta loppuun vihaamatta kirjoittajaa hänen kirjoitustaidottomuutensa, aiheesta toiseen ilman minkäännäköistä siltaa pomppimisen ja selittämättömän Gaga-vihansa takia. Miksi kirjoittaa kirja ihmisestä, josta ei pidä lainkaan? Ja kun Callahan kerran mainostaa olleensa Pulitzer-ehdokas, odotin häneltä ehdottomasti parempaa kielenkäyttöä, paljon objektiivisempaa näkökulmaa ja parempaa lähteiden käyttöä (yksi hänen päälähteistään, se eniten käytetty, on hänen oma vanha lehtiartikkelinsa! Mikä ihmeen lähde se on? Ja vaikka katsoisinkin sitä sormien läpi, on lähteiden määrä ja laatu silti epäilyttävä...). Enkä sano tätä siksi, että pidän Gagasta ja inhoan nähdä hänet näin väärinkäsitettynä ja -kirjoitettuna. Sanon sanottavani, koska kirja on kuin happoa ja huonosti tehty. Callahan saisi hävetä. Teos ei ole edes kirjaston varausmaksun arvoinen; ainoa hyvä asia teoksessa on kaksi valokuvaliitettä, mutta niidenkin kuvatekstit ovat raivoa herättäviä pettymyksen aiheita. Todellakin kamala kirja joka kantilta. Jos haluat lukea Gagasta ja nähdä hänen kuviaan, käy verkossa jollakin luotettavalla fanisivustolla - saat samat totuudenpalaset ja tiedonnypykät ilman kaikkia väärinymmärryksiä ja inhoa.
• Sir Arthur Conan Doyle: His Last Bow Olen nyt lukenut kaikki canon-Holmesit, kaikki. Kuinka karmeaa. Kaikki muut tarinat tässä teoksessa ovat samankaltaisia kuin mitkä tahansa muut Holmes-novellit, paitsi nimikkonovelli. Sen alaotsikko on 'An Epilogue of Sherlock Holmes' ja se on kronologisesti viimeinen Holmesin seikkailu. Mikään sen sisällössä ei erota sitä aiemmista tarinoista, paitsi Conan Doylen harvoin käyttämä kaikkitietävä kertoja (kuinka outoa lukea Holmesia, jossa Watson ei ole kertojana!) ja ne suloisenkatkerat huomautukset, joita kaksi sankariamme vaihtavat keskenään tavatessaan pitkästä aikaa. Holmesin huoleton pyyntö puhua hetki kahden Watsonin kanssa, koska ne saattavat olla viimeiset sanat, jotka he sanovat toisilleen, sai minut melkein itkemään. Kirjan ja tarinan loppu (sillä His Last Bow on kirjan viimeinen seikkailu) kirvoitti myös kyyneleet silmiin, sillä mikään siinä ei ole merkittävää tai tavallisesta poikkeavaa - se on vain yhden seikkailun loppu, ja lukija saattaisi pelkän tekstin perusteella hyvin olettaa, että parivaljakko jatkaa ihanaa yhteistyötään seuraavalla sivulla aivan kuin ennenkin. Täydellinen loppu ajattomalle, kuolemattomalle parille. Jokainen sherlockian (suomentakaahan tuo nimike minulle!) arvostaa ja rakastaa kirjaa varmasti, ja lopulle nostan kehuhattuani aivan vilpittämän ihastuneena. Sherlock Holmes ansaitsee juuri sen, eikä yhtään vähempää, ei luojaltaan eikä meiltä lukijoilta. Kiitos ihanista hetkistä kanssanne, Holmes ja Watson.
• Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus Yksi Christien tunnetuimmista töistä, olen varma, eikä ihmekään. Vaikka tiesin, kuinka teos loppuu, koska olen lukenut tämän jo pari kertaa ja tämä tuli TV:stä juuri elokuvana, olin silti hämmästynyt, ja muistan, kuinka hämmentynyt olin ensi kertaa teokseen tutustuessani: olin juuri nähnyt kaikki todisteet ja osan Poirot'n päättelyistä, ja silti lopputulos vei maton jalkojen alta. Teos on myös täydellinen esimerkki suljetun huoneen murhasta ja paljastuksista á la Christie, ja rakastan sitä, kuinka kaikki todistusaineisto kerrotaan myös lukijalle, jotta lukija voi itse keksiä loppuratkaisun - minä onnistun siinä hyvin, hyvin harvoin, mutta kenties älykkäämmät lukijani onnistuvat useammin. Eikö se tunnukin mahtavalta? Täysin Poirot'ta lukemattomalle en suosittelisi tätä teosta ensimmäiseksi lukemistoksi, sillä ehdottaisin mieluummin, että lukija tutustuu ensin Poirot'hon* muiden herran seikkailujen kautta (esimerkiksi The Mysterious Affair at Styles, joka oli ensimmäinen julkaistu Poirot-tarina) ja vasta sitten lukee tämän teoksen, jotta osaa täysin arvostaa salapoliisin työtä ja loppuratkaisun ihmetystä. Tarina on kyllä kenelle tahansa mahtava ja miljöö on aivan loistavasti keksitty ja esitelty, ja kuka nyt ei rakastaisi pientä, pyöreää belgialaistamme, jolla on muhkeat viikset ja ahkerat harmaat aivosolut? Hastings, mon ami?

*Olen repinyt ääntämisohjeeni David Suchetin tähdittämästä sarjasta, joten korjatkaa ihmeessä, jos taivutan nimen aivan päin mäntyjä!


Kaiken kaikkiaan, jos Gaga-kirja ei olisi ollut niin kamala sisällöltään, olisin ollut muikean tyytyväinen viime viikon lukemistoon. Sekä Holmes että Poirot ovat kärkisijoilla kirjallisten ystävieni listalla.

Ja jotta tämä merkintä ei olisi vain omaa pälätystäni, kysyn teiltä tällä kertaa: mikä tai mitkä ovat kamalimpia kirjoja, jotka olette koskaan lukeneet? Mikä teki siitä/niistä niin kamalan?

Täällä taas!

Akuuttien ongelmien takia olen hieman myöhässä viime viikon kirjojeni kanssa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai miten se menikään?

Tällä kertaa käsittelyssä on siis viikko 49.

• Charles Baudelaire: Flowers of Evil (englanniksi) Olen halunnut lukea tämän aina siitä lähtien, kun luokkatoveri yläasteella leuhki lukeneensa tämän ja ymmärtäneensä kaiken täydellisesti. Päätellen siitä, mitä itse juuri luin (ja riippuen tekstin kielestä ja kääntäjästä), en usko hänen saaneen kovinkaan paljon irti. Älykäskään yhdeksäsluokkalainen ei kykene täysin arvostamaan Baudelaire'n edgarallanpoemaista goottisen tummaa runoutta. Ei sillä, että minä tajusin kaiken edes nyt, tässä iässä - nämä ovat runoja, jotka vaativat tuntien analysointia ja arvostusta auetakseen kunnolla. Hyvin sopivia IB:lle, eivät niin sopivia kärsimättömälle minulle. Vaikka en aina jaksanut jäädä availemaan kaikki runokiemuroita, näin kyllä selkeästi runojen kauneuden ja niiden suunnattomat synkät tunteet, joita täplittivät ajoittaiset toivon- ja ilonsäteet. To a Passer-by muistutti minua kovasti James Bluntin lyriikoista kappaleessa You're Beautiful, mikä on todiste siitä, että jotkin asiat eivät muutu ajoista ja paikoista huolimatta. Pidin myös paljon siitä, kuinka runot olivat hyvin traditionaaliseen tapaan kirjoitettuja, vaihtelevine loppusäejärjestyksineen ja loppusäkeineen. Hyvin edgarallanpoemaista, mutta silti Baudelaire'n omaa.
• Neil Gaiman & Al Sarrantonio (ed.): Stories. All-New Tales Edited by Neil Gaiman and Al Sarrantonio (englanniksi) ... Kaikki, mitä voin sanoa, on WOW. Kirjassa ei ollut ainuttakaan novellia, joka ei ollut huomion arvoinen ja muistettava vielä sivuja sen loppumisen jälkeen, ja aina perässä tuli seuraava yhtä upea ja uskomaton kuin edellinen, mutta silti aivan erilainen omine teemoineen, kuvauksineen kaikkineen. Kirjasta löytyi vain muutama novelli, jotka tylsistyttivät minua alussa, ja jopa ne kasvoivat upean monimutkaisiksi kokonaisuuksiksi siihen menessä, kun viimeinen piste osui silmiin. Sivu sivun perään, sana sanan jälkeen pelkkää laatua ja mielikuvituksen ulottuvuuksista nauttimista ja kirjoitustaitojen esittämistä. Ihastelin moneen otteeseen, miten niin simppelillä englannilla kirjoitetut tavalliset lauseet ja virkkeet osasivat muuttua taiteeksi. Oli kuin olisi lukenut Nabokovin Lolitaa tai Pale Firea. Rakastin sitä, että novellit olivat usein hieman selkäpiitä karmivia ja pahaenteisiä, mutta eivät yksinkertaisella tavalla pelottavia; kylmät väreet tulivat siitä, mitä mieleen tuli lukiessa ja sen jälkeen, ja siitä syntyi ambivalentti kauhu. Hieman outoa kyllä, kirja oli nuorten osastolla kirjastossa. Mitä ihmettä? Kuinka murrosikäiset saavat näistä yhtä paljon irti kuin aikuiset? Entäpä kaikki karmivat tekijät, ja kaunis kieli, ja referenssit ja viittaukset? Minusta tämän teoksen tulisi olla aikuisten osastolla ihan siitä syystä, että sitä osattaisiin kunnolla kunnioittaa ja arvostaa (kyllä siihen kykenevä teini osaa itse hakea aikuisten hyllystä lukemisia). Tämä teos voi hyvinkin olla yksi parhaista kirjoista, jonka tulen koskaan lukemaan! Ainakin se on yksi parhaista tähän mennessä lukemistani - ja minä olen lukenut paljon. En todellakaan muista montaa teosta, jotka olisivat iskeneet näin lujaa ja jättäneet minut aivan sanattomaksi, miltei hengästyneeksi pelkän ihailun takia. Wow, juu. Wow.
• Sir Arthur Conan Doyle: The Sign of Four (englanniksi) Hyi hitto kuinka pelottavat ensimmäiset luvut. Tein lisävirheen lukea kirjaa keskellä yötä, ja se oli... aivan kamalaa. Paranoiaa ja pelkoa ja ties mitä muuta koettiin yön aikana, ugh. No, ainakin se on nyt selvää, että 1880-luvullakin osattiin kirjoittaa karmivia tarinoita. Koska juuri luin A Study in Scarletin pari päivää sitten, pystyin näkemään selkeästi parannukset niin kirjoitustaidoissa kuin tarinan muodostamisessa, vaikka onneksi kaikki hyvät asiat oli jätetty ennalleen - Holmes on yhtä ylimielisen ihana kuin aina, Watson hänen luotettu apurinsa joka tilanteessa, ja tarina päättyy rikollisen nappaamiseen ja hänen kertomuksensa aukipuintiin, jota seuraa Holmesin vähättelevä (mutta silti itseensä tyytyväinen) selitys siitä, kuinka hän ratkaisi kaiken. (Inhottaa sanoa tätä, mutta minä pidän hieman enemmän Poirot'in suljen huoneen selityksistä, vaikkei Holmesin menetelmäkään huono ole.) Tässä teoksessa esiintyi myös iki-ihana Toby, joka oli jo kirjassa pelkästään suloisen hupaisa, mutta joka varmasti muistetaan parhaiten Disneyn animaatiosta Basil-hiiri, mestarietsivä. Tällä kertaa kirjassa ei ole "katkaisevaa" sisustarinaa, niin kuin The Valley of Fearissä ja A Study in Scarletissa, mutta lopussa oli silti useamman sivun pituinen vangitun miehen tarinoima taustakertomus (en tarkoita, että tämä olisi väärin, huomautan vain eroista tämän ja ensimmäisen Holmesin välillä). Romanssi oli myös minimisoitu kirjassa, vaikka suurempaa kuviota ajatellen se oli tuikitärkeä sivujuonikuvio Watsonin mennessä naimisiin ja muuttaessa pois Baker Streetiltä. Kirja päättää haikeaan "tämä on seikkailujemme loppu" -fiilikseen, jonka me lukijat onneksi tiedämme olevan väärä oletus, sillä Holmesin seikkailuja on virallisesti julkaistu yhteensä 56 novellia ja 4 pitempää kertomusta, joissa kaikissa esiintyy Holmes ja lähes väistämättä, vain paria lukuunottamatta, myös Watson. Minun tekee mieli sanoa, ettei tämäkään ollut paras Holmesin seikkailuista, vaikka ne ovat aina nautinnollisia ja hyviä. Pidän kuitenkin kenties enemmän novelleista... Karmivimman Holmes-tarinan palkinnon tämä kirja kyllä saa ilman mitään muttia! The Hound of the Baskervilles on myös hitusen karmiva, mutta en muista koskaan kirjaa lukiessani olleeni niin kauhuissani kuin tämän teoksen alkupuolella.
• Paul Lester: Lady Gaga: Looking for Fame. The Life of a Pop Princess (englanniksi) Tämä oli parempi kuin aiemmin lukemani kolme Gaga-kirjaa siinä mielessä, että tämän kirjoittaja ei yli-ihannoinut eikä myöskään ylikritisoinut Lady Gagaa. En kutsuisi kirjailijan tyyliä objektiiviseksi, mutta hän piti yllä hyvän tasapainon kehujen ja kritiikin välillä. Ja totta kai valokuvaliitteet olivat mahtavia, kuten aina. Toisaalta, tämäKIN kirja sisälsi massoittain "faktoja", jotka eivät yksinkertaisesti olleet lainkaan totta, olivat älyttömästi väärinkäsitettyjä tai anakronismista kärsiviä. (Mikä näitä kirjoittajia vaivaa? Eivätkö he osaa käyttää Googlea, tai pyytää asiansa osaavaa pikkumonsteria tarkistamaan "faktat"? Ei se olisi niin vaikeata...) Minua myös harmitti se, kuinka huono kirjoittajan kirjoitustyyli oli; hän pomppi aiheesta toiseen ilman minkään näköistä aasinsiltaa, ja jokaisessa luvussa oli hurja määrä kielioppi- ja syntaksivirheitä. Kirjailija myös eksyi koko ajan asiaan kuulumattomiin sivuseikkoihin ja tarpeettomiin, asiattomiin yksityiskohtiin, ja koko teksti kuulosti aivan tyypillisestä brittitabloidista repäistyltä, täydellisesti huonoilla sanaleikeillä ja vitseillä varustettuna. Hän tuntui ajattelevan, että kaikki hänen lukijansa ovat Iso-Britanniassa, ja hän käytti luotettavina lähteinä usein-naurettuja julkkisjuorulehtiä, jotka keksivät haastatteluja ja paljastuksia päästään ja vääntelevät tähtien sanoja omiin tarkoituksiinsa. Kirjailijalla ei selkeästi ole medialukutaitoa eikä hän ole mikään kovin hyvä kirjoittaja muutenkaan. Kaikki kritiikkini poislukien, tosin, pidin siitä, että hän tasapainotteli hyvät ja huonot ja oli joskus jopa lähestulkoon objektiivinen analyyseissään. Siitä saa ison plussan minulta. Joten... Pisteet yrittämisestä?

Tällä viikolla taitaa tasoittua tuo lukutahti, kun en vielä keskiviikkoaamuun mennessä ole lukenut yhtäkään kirjaa loppuun... Saa nähdä, onko ensi viikoksi mitään kerrottavaa!
Aloitin tylsistyneenä ja kirjaston kirjaan liian väsyneenä lukea iPadilta Jane Austenin Mansfield Parkia, ja ihastuin siihen. Se ja kirjaston psykologian myyteistä kertova kirja ovat siis tällä hetkellä eniten työstettyjä teoksia. Kesken olisi toki monta, monta muutakin...

The Art of Deduction.

Hyvää itsenäisyyspäivää sitä juhlistaville ja... mukavaa viikonalkua muille?


Viikko 48 on siis nyt käsittelyvuorossa.

Minulle tuli lievä esiintymiskammo katsellessani viikon kirjasaldoa lauantaina, kun vain kaksi kirjaa oli luettu loppuun asti, mutta onneksi iki-ihana Sherlock Holmes vaati huomiotani ja sain hänen avullaan vielä kolmannen listalle. Holmesit ja Poirot'tit menevät aina yhdessä illassa/yössä, kun niitä ei malta jättää kesken.

• Nick Trout: Sano mihin sattuu. Päivä eläinlääkärin elämästä (suomeksi) Oi mikä kirja! Minulla oli möykky kurkussa lähes koko ajan, vaikka suurin osa potilaista selvisi ja parani mainiosti. Rakastin Troutin kirjoitustyyliä; hän kirjoitti hyvin JA on selkeästi hyvin työlleen omistautunut, viisas eläinlääkäri. Olisin iloinen, jos hän hoitaisi lemmikkejäni tarvittaessa. Pidin kovasti tavasta, jolla kirja yhdisti lukuisia mainiosti kirjoitettuja anekdootteja ja potilastapaamisia sekä syvempiä ajatuksia ja mietintöjä eläinten hyvinvoinnista (kuten kuinka paljon eläin osaa arvostaa kivuliaan leikkauksen tuomaa apua tai kuinka pitkälle meidän tulisi mennä tai olla menemättä pidentääksemme eläimen elämää modernin lääketieteen avulla). En muista yksityiskohtia Herriottin kirjoista, mutta pidin tästä vielä enemmän - Trout selvästi rakastaa eläimiä ja haluaa niiden parasta, mutta myös tunsi syvää myötätuntoa omistajille, jotka rakastavat lemmikkejään yli kaiken. Hän ymmärsi, että lemmikki voi olla ihmisen elämän rakkain asia, enemmän rakastettu kuin jopa omat ihmislapset, ja että mikään rahasumma ei ole liian suuri verrattuna eläimen onnellisuuteen ja hyvinvointiin. Sen sijaan että olisin vain rakastanut kirjaa, sen kirjoitustapaa ja sen synnyttämiä ajatuksia, kehitin myös paljon uutta arvostusta kirjoittajaa ja kaikkia hänen kollegoitaan ympäri maailman kohtaan. He tekevät maailman tärkeintä työtä. Toivon, että Trout kirjoittaa lisää samankaltaisia teoksia; tämä oli viihdyttävä, syvällinen ja rakastettava.
• Juhana Salakari: Hengitän - äänessä Antti Tuisku (suomeksi) Antti Tuiskun keikan laivalla pari kertaa tsekanneena ja siitä tykänneenä piti tämäkin kirja katsastaa; tarttui mukaan kirjaston lainapöydältä puolivahingossa. Ja eihän lisälukeminen ikinä huono juttu ole! Minulle jäi kuitenkin hyvin sekavat fiilikset kirjan lukemisesta. Eräältä kantilta tarkasteltuna se oli tekstin ei-niin-kehuttavasta laadusta huolimatta melko oivalletusti kirjoitettu - suurimmaksi osaksi Tuiskun omia kommentteja kirjoittajan "analyyseillä" varustettuna (pari virkettä kerrallaan), ja kommentteja Tuiskun ystäviltä ja työtovereilta. Tuiskun omat sanat saivat minut ihmetyksen partaalle monta kertaa; joissakin kohdissa hän oli hyvin kiltti ja ymmärtäväinen ja sympaattinen, niin kuin televisiossa ja livenä, mutta toisissa kohdissa hän antoi itsestään aivan yli-itsekeskeisen ja itsekkään kuvan ja miltei puhui "minä minä minä mää oon paras kaikessa!" Siitä jäi huono maku suuhun. Ymmärrän, että hän on artisti ja että jotkut ihmiset ovat itsekeskeisempiä kuin toiset ja että efekti voi olla kirjoittajankin syytä, mutta silti... Tykkäämiseni Tuiskusta kärsi kyllä. Jos ne "olen ihan paras kaikessa" -puheet olisi jätetty pois, ei mitään lommoa olisi tullut. Jotkut fanit voivat toki soimata minua tällaisesta mielipiteestä, mutta Lady Gagan kanssa olen oppinut, että voi olla vaikka superfani ja silti olla rakastamatta hulluna kaikkea, mitä idoli tekee tai sanoo tai pukee ylleen. Todellinen superfani rakastaa idoliaan tämän virheistä huolimatta ja kykenee näkemään tämän erehtyväisenä ihmisenä. Mutta tämän kirjan perusteella... En siis ole mikään Tuisku-fani, mutta... Ajattelen, että oli kenties virhe lukea tämä teos, vaikka se antoikin uutta informaatiota levyn tekemisestä ja alasta yleisesti. Jos olisin Antti, haluaisin rahani takaisin, tai edes uuden, paremman version kirjasta.
• Sir Arthur Conan Doyle: A Study in Scarlet (englanniksi) Tajusin viime viikolla hädissäni, etten ole lukenut pitkään aikaan yhtäkään Holmesia. Koska lukulistani kärjessä ei keikkunut seuraavana vuorossa olevaa mestarietsivää, iskin Guy Ritchien elokuvan pyörimään, irvistelin sen loppuun (anteeksi, mutta Sherlock Holmes on minulle pyhä hahmo; sitä ei saisi muokkailla miten sattuu, kuten tässä uudessa elokuvassa) ja kaivoin sitten silmät ilosta kiiluen tämän teoksen pinosta. Tämä oli ensimmäinen Holmes, jonka koskaan luin, ja on myös ensimmäinen koskaan ilmestynyt Holmes-seikkailu. Muistan silloin nassikkana tätä lukiessani inhoavani tekstin "katkaisevaa" sisustarinaa, joka selittää rikosten tekijän motiivit ja taustan, koska tarinassa ei tietenkään esiintynyt Holmes, mutta nyt lukukokemus oli kaikin puolin antoisa ja The Valley of Fearin jälkeen olen jopa pitänyt näistä lyhyistä matkoista Atlantin toiselle puolen kesken tarinan. A Study in Scarletin ihanuus on kenties kuitenkin Holmesin ja hupaisansuloisen Watsonin tapaamisessa, ystävystymisessä ja siinä, kuinka Holmes hiljalleen todistaa Watsonille päättelykyvyn käytön hienoudet. Muihin kirjoihin jo tutustuneelle on myös sydäntälämmittävää, että Holmes on jo parikymppisenä nuorukaisena se sama Holmes kuin aina; ylimielinen, kylmähkö hyperrationalisti, joka kuitenkin ilahtuu milloin mistäkin tieteellisestä saavutuksesta ja jonka palkkioksi työstä riittää tieto siitä, että hänen aivonsa ratkaisivat pulman. A Study in Scarlet ei ole kenties Holmesin seikkailuista parhain, mutta suosittelisin silti aloittamaan lukemisen siitä - tähän eksentriseen hahmoon tutustuminen käy parhaiten Watsonin kanssa yhtä matkaa ihmetellen. Ja onhan mikä tahansa Holmes ihana!

... Suokaa anteeksi, mutta en kykene kritisoimaan Holmesia. En nyt enkä koskaan. Joitakin pieniä häikkiä ehkä löytyy kerran tai pari kirjasarjan aikana, mutta... Minulle Holmes on täydellinen tällaisena. En keksi mitään paranneltavaa tai muutettavaa (mikä on syy siihen, että uudet versiot esimerkiksi televisiossa tai elokuvissa saavat selkäpiini värisemään).

Kun minulta kysytään parhainta koskaan kirjoitettua hahmoa kirjallisuudessa, vastaukseni on aina Sherlock Holmes. Minulle hän on täydellinen.


Nyt ovat työn alla kirjat The Flowers of Evil, Kotilieden Suuri Joulukirja (älkää kysykö, mistä isot alkukirjaimet tulevat... minä en tiedä enkä tajua), Stories ja The Sign of Four (lisää Holmesia!). Toivottavasti ainakin osa niistä pääsee ensi viikon katsaukseen.