Tåisen kåtimaisen edustajat liikenteessä

Olen säästänyt tätä erikoistilanteeseen, jollainen nyt on. (Nooris ei jaksa ajatella mitään oikeasti kirjoittamisen arvoista.)


Muutama viikko sitten ajelin linja-autolla kotiin keskustasta. Pitkän matkan viihdykkeeksi ja väsymyksenestoksi ilmestyi lauma ruotsalaisen koulun teinejä, jotka valitsivat paikkansa onneksi kaukaa omastani (heidän huutonsa kuului silti aivan tarpeeksi äänekkäästi).

Kun ohitimme Hamlet-näytelmää mainostavan julistepömpelin, äityivät teinit keskustelemaan seuraavaa:

"Vem har skrivat ton Hamletin?"

"Eiks det är Agatha Christie?"
 

"Nej! Ku är det inte joku svensk?"

 

 

"No eiks se Agatha oo sit?"

 

 

"No daa, nej, se on Itävallasta! Österrike?"

 

 

"Hahaha, Erika, du är så dum! Ei Itävaltaa oo enää olemasssa!"

... Totesin kaverilleni kertoessani tästä älykkyyden ylärajoja hipovasta keskustelusta, että aivosolujani kuoli suuri joukko myötähäpeästä.

 

Pisteet osalle tytöistä kuitenkin tiedonhalusta!

 

Käynti optikolla voisi muuten olla suositeltavaa, sillä Hamletin nimen yllä luki tekijän nimi, kuten teatterimainoksissa usein.

Paljon melua tyhjästä(kö?)

Jatketaan toiveikasta eloa siteeraamalla Bardia.

All's well that ends well.

Eli suomeksi (ollaan kaksikielisiä!):

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Shakespearen sanat antavat ainakin minulle usein rohkeutta ja voimaa jaksaa, vaikka tuulisi päin naamaa, koska noiden sanojen mukaan lopussa kiitos seisoo.

Samaa luokkaa ovat myös kaksi muuta kuulemaani ihanaa lausahdusta:

"You aren't being punished. You just haven't been rewarded yet."

ja Rascall Flatts -bändin kappaleenakin tunnettu God bless the broken road that led me to you.


Ei haittaa, että tie on raskas, jos lopussa on oma happily ever after.

Cold comfort

Naureskelimme äsken siskoni kanssa entisaikojen fraaseille. Kerroin keskiajalla päivittelystä, johon kuului eittämättä huudahdus "O Jesu Christu!" ja manasin, ettei nykyajan kirosanavirtojen keskeltä koskaan kuule omaa suosikkiani, "Voi rutto!". Täytynee alkaa viljellä fraasia itse.

Tästä saimme kätevän aasinsillan William Shakespeareen, ja kerroin, ettei herra osannut kirjoittaa nimeään "oikein". Itse asiassa Bardi kirjoitti elämänsä aikana nimensä lukuisia kertoja eri papereihin, eikä yksikään kirjoitusmuodoista ollut tämä, jota me nykyisin käytämme.

Tähän sisareni totesi, "No mut sit mäkin voin alkaa joksku hienoks kirjailijaks - ainakin mä osaan kirjottaa mun nimen oikein!"

Siinäpä päivän positiivinen ajatus: osaan kirjoittaa oman nimeni oikein, voin siis vaikkapa olla seuraava Shakespeare!

Ajankohtainen ykkönen

Monissa kirjablogeissa ja muuallakin kirjamaailmassa (esimerkiksi erilaisten kirjamyymälöiden sosiaalimediasivustoilla) suositaan kovasti niinsanottujen ajankohtaisten kirjojen esittelemistä. Blogataan uusimmista julkaisuista ja mainostetaan painotuoreita tekeleitä, ja mikäs sen parempi, jos ne sattuvat vieläpä osumaan yksiin jonkin muutoin ajankohtaisen tapahtuman tai uutisen kanssa.

Sinänsä en näe tässä mitään huonoa - onhan se hauskaa, kun lukeminen osuu yksin tosielämän kanssa! Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että iäkkäämmät loistoteokset ja suuret klassikot jäävät vähäiselle, joskus jopa liian vähälukuiselle yleisölle.

Tekeekö se jotenkin kirjasta paremman, että se liittyy johonkin (usein) satunnaiseen yksittäiseen uutiseen tai tapahtumaan? Lisääkö se lukuarvoa? Tai toisinpäin: vähentääkö vanhentunut miljöö ja hahmovalikoima kirjan arvoa?

Asia ei onneksi voi olla painomusteen sotkeavuudesta kiinni, sillä klassikkojakin painetaan yhä uudelleen ja uudelleen, joskus jopa riemastuttavasti vanhanaikaisten painosten facsimile-versiona. Luen juuri Agatha Christien Postern of Fate -teosta, joka on hurmaavasti ensipainoksensa (1973) näköinen, vaikka käsissäni oleva teos onkin painettu 2011. Eron huomaa oikeastaan vain sivujen ei-kellastuneisuudesta.

Muutenkin tuntuu joskus, että tämä yhteiskunta on yhä enemmän nuortumassa asenteidensa puolesta. Sinänsä siinäkään ei ole vikaa. Päinvastoin, vanhentuneet asenteet esimerkiksi maahanmuuttajia, mielenterveysongelmia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan on mielestäni kitkettävä pois. Iäkkäitä ihmisiä saisi kuitenkin kunnioittaa ja auttaa esimerkiksi kaupassa, julkisissa liikennevälineissä ja kotona mummien ja ukkien kanssa ollessa.

Iäkkäitä kirjojakin pitää kunnioittaa samalla tavalla! Kaikki mielipiteet ja asiat eivät osu yksiin oman ajatusmaailman kanssa, mutta ei se vähennä niiden arvoa kokonaisuutena.

Mielestäni on häkellyttävää, että Jane Austen kirjoitti 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa kirjoja, joihin me pystymme vieläkin samastumaan osittain ja joiden huumori toimii edelleen. Samoin William Shakespearen tekstien pysyvyyttä tulee ihailla. Harvoissa nykyteoksissa yhdistyvät äly ja huumori niin säkenöivästi, lennokkaiden riimien saattelemana.

... Lyhyestä virsi kaunis? En oikeastaan edes ole varma, mitä mietin kirjoittaessani tätä merkintää. Totta kai on hyvä, että mainostetaan ja luetaan uusia kirjoja, ja on vain hauska lisä, kun ne saadaan yhdistettyä ajankohtaisuuksiin muutenkin kuin julkaisuajankohtansa puolesta. Kenties minua vain harmittaa klassikoiden näennäisesti vähäinen suosio, vaikka ne ovat juuri niitä, jotka suosiota eniten ansaitsisivat. Sekin sapettaa, kun sattuu bussissa kuulemaan teini-ikäisten viisastelijoiden nälvivän kaveriaan parikymmentä vuotta vanhan kirjan lukemisesta. Mitä siitä, jos teos on vanhempi kuin lukija? Mitä ihmettä sillä on lukemisen ilon ja hyvän tarinan tai ilahduttavien hahmojen kanssa tekemistä?

Onneksi klassikoistakin saa aina välillä ajankohtaisia uusien filmatisointien, näytelmien ja muiden tapahtumien avulla. Merkkipäiviäkin löytyy ainakin kerran vuodessa per kirja! Vuonna 2016 tulee suuren Bardin kuolemasta täyteen tasan 400 vuotta, ja Austenin kiistattomasti tunnetuin teos Pride and Prejudice täyttää ensi tammikuussa 200 vuotta.

Juhlat pystyyn ja pölyt pois (kirja)vanhuksista!

Sing no mo'.

Viime viikolla mainitsin, kuinka "oikea elämä" runnoo joskus ylitse ja jättää jälkeensä vain ajatukseen lähes kykenemätöntä massaa, jonka ÄO riittää Älypään pelaamiseen muttei juuri sitä suurempiin henkisiin saavutuksiin.

Onneksi on kuitenkin Shakespeare!

Tässä elisabetinaikaista Dr Phil -meininkiä rakkaalta Bardiltamme;

Sigh no more, ladies, sigh nor more;
    Men were deceivers ever;
One foot in sea and one on shore,
    To one thing constant never;
        Then sigh not so,
        But let them go,
    And be you blithe and bonny;
Converting all your sounds of woe
    Into. Hey nonny, nonny.

Viisaita(ko?) sanoja näytelmästä Much Ado About Nothing.

Hoplaa

Ennen kuin menen asiaan, haluan nöyrästi kiittää Googlea mainonta-avustuksesta, jonka avulla kävijöitä on viime viikon aikana ollut lähes sata! Harmi vain, ettei kukaan ole uskaltanut tai viitsinyt liittyä keskusteluun mukaan. Rohkeasti kommentoimaan, ihmiset!

Muistakaa myös, että ihan pian on Chewing on Pearlsin ensimmäisen kisailun aika! H-hetki lähestyy...


Innostuksesta täristessänne minä typoilen tähän kahden viime viikon kirja-arviot, kun erinäisistä syistä en viime viikolla saanut kirjoitusta aikaan.

• Albert Camus: Rutto Kuinka erilainen kirja onkaan, kun vertaa Sivulliseen ja Putoamiseen! Tämä oli paljon perinteikkäämpi tunteiden ja lauserakenteiden kannalta. Kirjoissa on toki myös paljon samoja elementtejä: tunnelma ja miljöö, esimerkiksi. Rakastin myös sitä, että kauppias ohimennen päivitteli Sivullisen aloittavia tapahtumia - metafiktiivistä ja ovelaa (maininta oli niin pieni juttu, että sen huomaa vain, jos on lukenut Sivullisen kunnolla). Kokonaiskuvastakin puhuttaessa minä rakastan. Koko tarinaa. Se on muulta maailmalta suljetun, kuolettavan ja herkästi tarttuvan taudin kourissa kituvan yhteisön psykologista tarkkailua. Kerronta etenee lähes täysin kronologisesti, mikä toimii hyvin; se tuo jännitettä tarinaan ja lukija jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pidin myös tarinan useista tasoista: yhdellä tasolla tarkastellaan koko kaupunkia, toisilla kertojaa ja hänen tuttaviaan pienempinä palasina, esimerkkeinä siitä, kuinka tauti vaikuttaa yksityishenkilöiden elämiin. Jopa taudin teologisia ja mediko-loogisia vaikutuksia pohdiskellaan hahmojen välityksellä. Teos ei sisällä ollenkaan yliampuvia, iljettäviä kuvauksia rutosta, mikä toimii hyvin - Camus onnistuu samaan aikaan näyttämään ruton runtelemat ruumiit ja pitämään taudin kammottavana, kaameana mystisenä asiana, kuin yön selässä hiipivän viittaan kääriytyneen hahmon. Samaan aikaan tosin elämän pitää jatkua: rakastin kertojan ystävän loppumattomia tuskailuja saada kirjoitetuksi täydellisen romaanin täydellinen aloitusvirke, ympärillä häälyvästä mustasta kuolemasta hätääntymättä. Teos on samaan aikaan melko yksinkertainen ja kuitenkin monitasoinen; melko lailla täydellisesti tehty. Jos olet lukenut Sivullisen ja inhonnut sitä, kuten moni kuulemma on tehnyt, ja ihmetellyt miksi helvetissä Camus sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon, lue tämä. Vaikket olisi koskaan lukenut Camus'ta aiemmin, lue tämä. Olen jo nyt aika lailla varma, että tämä on yksi parhaista, ellei paras, kirja, jonka tulen lukemaan tänä vuonna.
• William Shakespeare: Cymbeline (suomeksi) Mitä upeaa sanaleikittelyä ja huumoria! Monet nykyaikaiset kirjailijat epäonnistuvat siinä, missä Shakespeare loisti jo neljä vuosisataa sitten. Ihailen myös hänen miljöövalikoimansa runsautta; tämä kyseinen näytelmä sijoittui vajaan vuosituhannen päähän menneisyyteen, Brittein saarille Rooman valtakunnan aikoihin. Toki perusjuonikuviot ja hahmosapluunat ovat hyvin kierrätettyjä bardin muista näytelmistä: niistä löytyy juonitteleva (usein kuninkaallinen tai korkea-arvoinen) "pahis", kiltti mutta hölmö vanhempi mies (kuten kuningas tässä), sankarillinen nuori mies, joka taistelee hölmön ja/tai ilkeän nuoren miehen kanssa, nokkela ja traaginen sankaritar... Mutta silti, kuten aina, näytelmät ovat hyvin nautittavia ja tuntuvat yhtä lukiessa aina omalta työltään, eivät lainkaan toistensa kopioilta. Ja joko sanoin sanaleikeistä?! Aivan mahtavaa. Hamlet on edelleen suosikkini, mutta Shakespeare ei koskaan petä odotuksia.
• Agatha Christie: Hickory Dickory Dock Yksi uudempia Christien kirjoja, sijoittuu 1950-luvulle. Eron aiemmin kirjoitettuihin teoksiin huomaa tekstissä - nuoret ovat paljon modernimpeja ja puhuvat slangia. Vaikka en inhonnutkaan tätä, pidän silti paljon enemmän Christien vanhemmista kirjoista, varsinkin ennen toista maailmansotaa kirjoitetuista. Pidän niiden vanhanaikaisista tavoista, puhetyyleistä, etiketeistä ja kaikesta. Kirjassakin ne ovat hyvin tärkeitä. Tämä teos ei ollut huono, mutta ei mielestäni todellakaan yksi Christien parhaista. Loppu tuntui kovin kiirehdityltä ja poisselittelyltä, ei väliä kuinka paljon (tai vähän) sitä oli etukäteen pohjustettu. Kaipasin myös Poirot'lle ominaisia suljetun huoneen loppupäätelmiä, mutta eniten minua kai tässä teoksessa häiritsi tunnelma. Se ei ole välttämättä kovin suuri asia, mutta... Tämä teos ei tosiaankaan yllä samalle tasolle kuin Kuolema Niilillä ja muut vaikuttavat Christien teokset. Tämä on pikemminkin samaa tasoa kuin Kissa kyyhkyslakassa.
• Ambrose Bierce: The Devil's Dictionary (illustrated by Ralph Steadman) Mikä upea sattumanvarainen löytö. Rakastan sitä, että kirja on sata vuotta vanha ja silti lähes kaikki - jos eivät peräti kaikki - määritelmät pitävät edelleen paikkaansa. Teos on hyvin samankaltainen kuin Flaubert'n Valmiiden ajatusten sanakirja, tosin vieläkin kyynisempi, misogynistisempi ja ihmisvastainen. Rakastan tällaisia kirjoja (näitä kahta, jotka olen lukenut ja joista tiedän). Sarkastisten, humorististen sanakirjamääritelmien takana on niin paljon hapokasta älyä ja ajatuksia. Oi, ihanuutta! Ja mitä voinkaan sanoa Ralph Steadmanin piirroksista? Ne ovat upeita, sopivat kirjaan kuin nenä naamaan. Niistä tulee mieleen Johnny the Homicidal Maniac ja C.S. Lewisin Paholaisen kirjeopisto - suttaisia mustekynällä piirreltyjä absurdeja hahmoja. Ihastuttava pikku kirja kaikin puolin. Toivon, että omistaisin molemmat "sanakirjat" ja katalogin niiden sisältämistä sanoista - kuinka mahtavan omalaatuisia kortteja sitä voisikaan askarrella vaikka ystävien häihin ja muihin juhliin!
• Anni Polva: Kumman teistä otan? Tämä on mummini kirja ja otin sen hupilukemistoksi; mummilla on kokonainen sarja näitä 1940-1950-lukujen aikaisia chick lit -kirjoja, samalta kirjoittajalta. Voi että, kuinka tekstin kieli ja asetelmat ja kaikki olivat niin ihastuttavan vanhanaikaisia, kuin katselisi mustavalkoista Suomi-filmikomediaa! Teos oli aivan perus-chick lit eikä sisältänyt älykkyyttä tai mitään ihmeellistä, mutta se oli niin suloinen! Miltei näin ja kuulin hahmot ja paikat lukiessani. Tämä ei ole mikään Nobel-voittaja, mutta voi hitto, että oli suloinen! Tulen lukemaan kaikki muutkin mummin hyllyn kirjat heti kun voin.
• Markus Kajo: Kettusen kirja Koko kirja täynnä samaa pokerinaamalla selostettuja nokkeluuksia kuin muistan Kajon suoltaneen TV2:n Naurun paikka -ohjelmassa lapsuudessani. Kaikki kirjan tarinat ovat vain noin sivun pitkiä, joten niitä on melko runsaasti, ja ne usein päättyvät aivan eri aiheisiin kuin aloittaessa. Rakastan sitä. Mahtavaa nokkeluutta ja muka-vakavuutta ja kielellä leikittelyä, ja juttuaiheet ovat niitä, joita kaikki itsekseen miettivät, mutta uskovat olevansa ainoita, joten eivät koskaan puhu muiden kanssa niistä. Tässä ne ovat, kaikki hassunhupaisat aatteemme paperilla valmiiksi sanoihin valeltuina, tarjoiltuina huumorin kera. Tekstin aiheisiin haparoin aasinsilloin liittyvät kuvat ovat kuin kirsikka annoksen päällä. Tämä on niitä must-read -kirjoja.

Oletteko te koskaan lukeneet jotain makaaberiaiheista tai -sisältöistä teosta, joka sai teidät innostumaan?

Minulle tulee mieleen muutama: edellämainittu Rutto (kesken lukemisen piti syöksyä Wikipediaan lukemaan taudista lisää, ja viime viikolla hihitin innostuneena elokuvateatterissa, kun Tähkäpään paha äitipuoli esitti ruttoa Disneyn animaatiossa Kaksin karkuteillä - hiuksia nostattava seikkailu), Edgar Allan Poen novellit (joista yksi on muuten veriruttoa kuvaava The Masque of the Red Death!), ja Dexter-kirjat, joissa saa seurailla ilkeiden ihmisten kiduttavia kuolemia ihan aitiopaikalta, ikään kuin Dexterin Dark Passenger.

Tietääkö vai eikö tietää, siinä pulma

(c) Jim Davis

Mietin muutama päivä sitten, millaisen kuvan itsestäni haluaisin kirjani liepeisiin. En keksinyt mitään sopivaa (lue: tarpeeksi epäkliseistä), enkä epäfotogeenisen pärstän omistajana välttämättä edes haluaisi sellaista. Muistan yhä, kuinka pettynyt olin joskus katseltuani Googlesta lempikirjailijoideni valokuvia. En mieltäisi itseäni turhamaiseksi, joten oli kova paikka olla pettynyt - ensireaktio "Ai näyttääks se tolta!?" muuttui äkkiä häpeäksi; "Mutta mitä väliä sillä on miltä se näyttää? Tekstihän on kaunista joka tapauksessa..."

Nykyaikana on kuitenkin huomattavissa selkeä trendi; kuluttajien on tiedettävä - ainakin 7 päivää -lehden ja erilaisten internet-hakujen suosion perusteella - miltä artisti näyttää. Kaikissa viime aikoina selaamissani kovakantisissa kirjoissa on valokuva ja pieni tietopaketti kirjailijasta. Näitä on jopa ilmestynyt muutamaan pokkariinkin!

Tarvitsemmeko kuitenkaan näitä lisätietoja? Lisääkö tekijän tuntemus teoksen ymmärtämistä, jos jätetään laskuista tavallinen teoksen miljöön yleistuntemus?

Onko esimerkiksi ihan oikeasti välttämätöntä tietää, että cliff-hangerien uusi kuningas Dan Brown on kiltin näköinen keski-ikäinen mies; sellainen, jolta odottaisi kupin teetä ja lohduttavia sanoja pro gradun teon vaikeuksista teologista historiaa rymisyttelevän romaanin sijaan?

Miettikäämme seuraavaa tapausta:
Mies on nykyään yksi maailman julkaistuimpia ja ihailluimpia kirjailijoita. Hänen teoksensa kuuluvat koulujen peruslukemistoihin ja ainakin yksi näytelmä löytyy aina suurten klassisten teattereiden listoilta. Kyseinen kirjailija on maailman siteeratuimpia ihmisiä ja häntä pidetään ihmistunteiden nerokkaana kuvaajana.

Kyseinen mies on William Shakespeare, joka kuoli vuonna 1616.
Hän kirjoitti lähes miljoona riviä tekstiä näytelmien, runojen ja sonettien muodossa. Hän keksi - tai ainakin oli ensimmäinen, joka käytti niitä julkaistuissa teoksissa - sadoittain uusia englannin kielen sanoja ja fraaseja. (Omat lempparini kunnioitettavan suurelta listalta olivat foul play, cold comfort ja play fast and loose.)

Ja ajatelkaa: me emme edes tiedä varmasti, miltä hän näytti! Asiantuntijat ovat melko varmoja muutaman muotokuvan esittävän Stratfordin bardia, mutta eivät voi olla varmoja... Emmekä edes tiedä millä nimellä Shakespeare itse olisi halunnut maailman tuntevan hänet - Elisabet I:n ajan Englannissa kun ei oltu turhantarkkoja esimerkiksi oikeinkirjoituksesta tai siitä, kirjoitettiinko nimet aina samalla tavalla. Shakespeare itse käytti yli tusinaa eri kirjoitusasua (mm. "Wm Shakspe" ja "Willm Shakesp", sekä hieman tutummanoloinen "Willm Shakspere"), joista yksikään ei ollut se, jota tänä päivänä käytämme!

Lähes kaikki Shakespearen ajalta peräisin olevat dokumentit ovat joko hajonneet, tuhoutuneet Lontoota koetelleissa tulipaloissa ja pommituksissa, tai ne on heitetty pois "tarpeettomina". Näiden kadonneiden asiakirjojen joukossa on ainakin kaksi Shakespearen näytelmää.

Asiakirjojen puutteesta johtuen emme voi myöskään esimerkiksi tietää, missä järjestyksessä näytelmät ja sonetit on kirjoitettu (ja sonettien kohdalla, missä järjestyksessä ne on tarkoitettu luettaviksi) tai kirjoittiko Shakespeare joitakin muita ajalta selviytyneitä teoksia yhteistyössä muiden kanssa.

Ja kuitenkin hän on yhä edelleen yksi suosituimpia ja arvostetuimpia kynäilijöitä koko maailmassa. Lukijat ihastuvat hänen hahmoihinsa ja heidän repliikkeihinsä, koska näytelmissä ja soneteissa käsitellyt aiheet ja teemat ovat ajattomia ja maantieteellisesti rajaamattomia.
Yksinkertaisesti sanoen, me emme tarvitse tietoa siitä, millainen mies Shakespeare oli, pystyäksemme nauttimaan hänen teksteistään. Maailman ihmiset ovat pärjänneet hänen teostensa kanssa ilman taustatietoja jo yli 400 vuoden ajan.

Epäilen itse, että nykyinen julkisuuskeskeinen media ja internetin levinneisyys ja helppokäyttöisyys ovat pääsyitä kirjailijoiden suurempaan esilletuontiin. Ja onhan se toisinaan ihan hupaisaa katsastaa esimerkiksi, millainen mies siellä Robert Langdonin ihmeellisten seikkailujen takana on, tai miltä näyttää Harry Potterin avulla multimiljönääriksi itsensä kynäillyt entinen köyhä yksinhuoltaja J.K. Rowling.
Olisin kuitenkin selvinnyt ilman tietojakin. Kuva tai taustatietopaketti ei kuitenkaan muuta itse teosta ja sen tekstiä - kirja on hyvä itsessään, jos se on ollakseen hyvä. Kirjamaailmassa tärkeätä ei ole se, millainen pärstäkerroin teoksen takana olevalla ihmisellä on, vaan se, että kyseenomaisella ihmisellä on "kaunis mieli", taito kirjoittaa ja muokata tekstiä soljuvaksi, tunteita liikkuttavaksi ja ajatuksia herättäväksi kokonaisuudeksi.

Ulkoinen kauneus häviää, mutta sanat ovat ikuisia.

"All the world's a stage, and all the men and women merely players: they have their exits and their entrances; and one man in his time plays many parts, his acts being seven ages."
-William Shakespeare



Tämän merkinnän aiheeseen ja sisältöön vaikutti laajasti juuri lukemani Bill Brysonin mainio elämäkerta Shakespearesta, Shakespeare. The Illustrated Edition. Voin suositella sitä lämpimästi kaikille Shakespearestä ja 1500-1600 -lukujen vaihteen Englannista kiinnostuneille. Teksti on Brysonille tyypilliseen tapaan laadukasta, hyvän taustatutkimuksen perusteella kirjoitettua, ja kaukana kuivasta ja tylsästä! Kirjan saa helposti HelMetistä, tai sen voi vaikkapa ostaa omaksi täältä.

Kommentoikaa toki, mitä mieltä olette esimerkiksi kirjailijan ulkonäön tietämisen tarpeellisuudesta, ja menkää sitten vaikka lainaamaan kirjastosta Eeva-Liisa Mannerin helposti lähestyttävä käännös Hamletista (yksi kaikkien aikojen lempiteoksiani, niin suomeksi kuin englanniksi) :)


P.S. Tulevaisuuden aiheita koskien; tämä merkintä kirjoitettiin kokonaan iPadilla (syytän siis tottumattomuuttani tähän näppäimistöön kaikista kirjoitusvirheistä, joista muuten toivon teidän huomauttavan, jotta ne voidaan korjata!).