Ajankohtainen ykkönen

Monissa kirjablogeissa ja muuallakin kirjamaailmassa (esimerkiksi erilaisten kirjamyymälöiden sosiaalimediasivustoilla) suositaan kovasti niinsanottujen ajankohtaisten kirjojen esittelemistä. Blogataan uusimmista julkaisuista ja mainostetaan painotuoreita tekeleitä, ja mikäs sen parempi, jos ne sattuvat vieläpä osumaan yksiin jonkin muutoin ajankohtaisen tapahtuman tai uutisen kanssa.

Sinänsä en näe tässä mitään huonoa - onhan se hauskaa, kun lukeminen osuu yksin tosielämän kanssa! Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että iäkkäämmät loistoteokset ja suuret klassikot jäävät vähäiselle, joskus jopa liian vähälukuiselle yleisölle.

Tekeekö se jotenkin kirjasta paremman, että se liittyy johonkin (usein) satunnaiseen yksittäiseen uutiseen tai tapahtumaan? Lisääkö se lukuarvoa? Tai toisinpäin: vähentääkö vanhentunut miljöö ja hahmovalikoima kirjan arvoa?

Asia ei onneksi voi olla painomusteen sotkeavuudesta kiinni, sillä klassikkojakin painetaan yhä uudelleen ja uudelleen, joskus jopa riemastuttavasti vanhanaikaisten painosten facsimile-versiona. Luen juuri Agatha Christien Postern of Fate -teosta, joka on hurmaavasti ensipainoksensa (1973) näköinen, vaikka käsissäni oleva teos onkin painettu 2011. Eron huomaa oikeastaan vain sivujen ei-kellastuneisuudesta.

Muutenkin tuntuu joskus, että tämä yhteiskunta on yhä enemmän nuortumassa asenteidensa puolesta. Sinänsä siinäkään ei ole vikaa. Päinvastoin, vanhentuneet asenteet esimerkiksi maahanmuuttajia, mielenterveysongelmia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan on mielestäni kitkettävä pois. Iäkkäitä ihmisiä saisi kuitenkin kunnioittaa ja auttaa esimerkiksi kaupassa, julkisissa liikennevälineissä ja kotona mummien ja ukkien kanssa ollessa.

Iäkkäitä kirjojakin pitää kunnioittaa samalla tavalla! Kaikki mielipiteet ja asiat eivät osu yksiin oman ajatusmaailman kanssa, mutta ei se vähennä niiden arvoa kokonaisuutena.

Mielestäni on häkellyttävää, että Jane Austen kirjoitti 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa kirjoja, joihin me pystymme vieläkin samastumaan osittain ja joiden huumori toimii edelleen. Samoin William Shakespearen tekstien pysyvyyttä tulee ihailla. Harvoissa nykyteoksissa yhdistyvät äly ja huumori niin säkenöivästi, lennokkaiden riimien saattelemana.

... Lyhyestä virsi kaunis? En oikeastaan edes ole varma, mitä mietin kirjoittaessani tätä merkintää. Totta kai on hyvä, että mainostetaan ja luetaan uusia kirjoja, ja on vain hauska lisä, kun ne saadaan yhdistettyä ajankohtaisuuksiin muutenkin kuin julkaisuajankohtansa puolesta. Kenties minua vain harmittaa klassikoiden näennäisesti vähäinen suosio, vaikka ne ovat juuri niitä, jotka suosiota eniten ansaitsisivat. Sekin sapettaa, kun sattuu bussissa kuulemaan teini-ikäisten viisastelijoiden nälvivän kaveriaan parikymmentä vuotta vanhan kirjan lukemisesta. Mitä siitä, jos teos on vanhempi kuin lukija? Mitä ihmettä sillä on lukemisen ilon ja hyvän tarinan tai ilahduttavien hahmojen kanssa tekemistä?

Onneksi klassikoistakin saa aina välillä ajankohtaisia uusien filmatisointien, näytelmien ja muiden tapahtumien avulla. Merkkipäiviäkin löytyy ainakin kerran vuodessa per kirja! Vuonna 2016 tulee suuren Bardin kuolemasta täyteen tasan 400 vuotta, ja Austenin kiistattomasti tunnetuin teos Pride and Prejudice täyttää ensi tammikuussa 200 vuotta.

Juhlat pystyyn ja pölyt pois (kirja)vanhuksista!

A truth universally acknowledged.

Viikon kirjat tuttuun tapaan, yllätys yllätys!

• Sir Arthur Conan Doyle (compiled by Richard Lancelyn Green): The Uncollected Sherlock Holmes Kirja kokoaa yksiin kansiin kaikki Conan Doylen Sherlock Holmesiin liittyvät tekstit, jotka eivät ole canon-tarinoita. Teoksesta löytyykin kaikkea lehtiartikkeleista parodioihin ja runoelmiin. Vaikka teos on aivan uskomaton lähdeteos niin viktoriaanisen Englannin elämään kuin Sherlock Holmesiinkin (382-sivuinen kirja muun muuassa sisältää 146-sivuisen introductionin), oli minusta hieman masentavaa lukea, kuinka paljon Conan Doyle toisinaan inhosi Holmesia. Toisaalta jokainen kirjoittajaksi halajava saisi ottaa oppia siitä, kuinka Conan Doyle silti arvosti Holmesia ja Holmesin tuomia apuja. Teos ei välttämättä jaksa vedota ihan keneen tahansa satunnaiseen lukijaan, mutta Holmesin ja Conan Doylen faneille sekä 1800-1900 -lukujen vaihteen Englannista kiinnostuinelle teos on kultaakin kalliimpi. Miltei kirjaimellisesti, sillä pelkät espanjankieliset käytetyt painokset tästä kirjasta maksavat 200 puntaa.
• Jane Austen: Northanger Abbey (englanniksi) Tekstistä huomaa jo asiaa tarkistamatta, että tämä on yksi varhaisimpia Austenin teoksia (vaikka se julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen, oli se ensimmäinen valmistunut teos). Tarinassa on kuitenkin nähtävissä jo kaikkea sitä, mikä pitää Austenin vielä meidän aikanammekin yhtenä suosituimmista kirjoittajista - huumori on puhkeamassa kukkaan ja erityisesti dialogi toimii jo erinomaisesti. Kirjan juoni rakentuu hieman epätavallisesti toisen kirjan ympärille, joskin Austen ja tarinan sankaritar Catherine kertovat kirjasta niin usein ja paljon, ettei lukijaa haittaa, vaikkei Udolpho goottilinnoineen olisikaan lukulistalla. Hahmot jäävät harmittavasti hieman pinnallisiksi, mutta sen voi mielestäni laskea kirjailijan kokemattomuuden piikkiin, eivätkä hahmot ole niin yksiulotteisia, ettei teosta kestäisi lukea. Jos haluaa lukea vain pari Austenia, en suosittele tätä, mutta Austenin teoksista pitäville ja kevyttä, viihdyttävää vanhan ajan romantiikkaa haikaileville Catherinen hupsut edesottamukset ovat mukavaa luettavaa.

Ensi viikolla on luvassa lisää Sherlock Holmesia murhamysteerin muodossa, vampyyrejä ja tieteellisiä faktoja.


Mitä mieltä te olette: tuoko taustatietojen lukeminen uutta särmää teoksiin (kuten yllä Sherlock Holmesin kanssa) vai onko parempi keskittyä pelkästää canon-teosten tarjontaan?

Viikon kireät

Viime viikon kirjat, kuten lupasin, olkaa niin hyvät.

• Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa Olen viimeksi lukenut tämän muistaakseni kuudennella luokalla. Muistin lopun paljon onnellisemmaksi (tarkoitan, että Saaran isä tuli takaisin)... Totta kai loppu oli nytkin onnellinen: kaikki saivat ansionsa mukaan. Vaikka tarina ja teksti olivat vain keskinkertaisen hyviä, silmäni kostuivat lopussa - siinä on jotakin disneymäisen ihanaa, kun vääryydet korjataan. En tiedä, kuinka moni aikuinen osaa arvostaa tätä teosta ja jaksaa lukea sen loppuun asti, mutta suosittelisin kirjaa ehdottomasti maailman jokaiselle murrosikäiselle tytölle. Aikuistenkin tulisi toki tuntea teos, koska se on klassikko ja perustason kulttuuria. Minua ainakin ihastutti kovasti kuvailu elämästä 1800-luvun puolivälin englantilaiskaupungissa. Tämä on historiaa kaikista miellyttävimmässä muodossaan.
• Nanna Aito-Ihkula: Pissismin vaaleanpunainen kirja (Ei, en tiedä onko kirjoittajan nimi oikea. Hauska sattuma - jos se edes on sattumaa - mikäli se on oikea.) Kirja on ikään kuin käsikirja kaikille pissiksiksi haluaville pojille ja erityisesti tytöille. Se on kirjoitettu satiiriseen, sarkastiseen tyyliin, mutta minua huolettaa, että suurin osa sen lukijoista ei ymmärrä vitsiä ja ottaa opit aivan tosissaan. Teos osuu aivan nappiin kuvatessaan, mitä kaikkea ärsyttävää pissikset tekevät, sanovat ja ajattelevat. Tämä tietenkin sai minut raivostumaan, sillä minä vihaan pissiksiä ja siksi kirja ärsytti, vaikka olikin täysin oikeassa. Kaksi asiaa ärsytti minua kirjassa (pissismin lisäksi): ensinnäkin, että kirjoittaja käytti englanninkielisiä fraaseja osaamatta kieltä kovinkaan hyvin (esimerkiksi, hän kirjoitti "major exposition!" ja minulta kesti monta minuuttiä ymmärtää kontekstin avullakin, että hän tarkoitti "major exposure"...) - tosin tämä saattaa olla joku pissisjuttu, jonka vitsiä en ymmärtänyt -, ja toiseksi, että yksi tytöistä, jonka kanssa kirjoittaja poseerasi valokuvissa tehdessään pilaa pissisvalokuvista, toljotti lähes joka kuvassa suoraan kameraan aivosoluton ilme kasvoillaan. Gaah. Mikä tapa tehdä pilaa itsestään pilkatessaan muita. Kaiken kaikkiaan, tosin, kirja on melko huvittava, jos kykenee olemaan huomioimatta sitä järkyttävää raivoa, jota pissismi aiheuttaa, ja teos todisteli minullekin, että meissä kaikissa on vähän pissistä... Ikävä kyllä!
• Pertti Jarla: Fingerpori III Tämä oli vahingossa uudelleenlukeminen, koska muistin lukeneeni tämän vasta jo aloitettuani uudelleen, joten luin sen loppuun, koska jokainen aloitettu kirja luetaan loppuun. Ja minä todella nautin kaikista kekseliäistä sanaleikeistä ja riuskasta huumorista - tämä on kuin minulle räätälöity sarjakuva! Korkeaälyisiä sanoilla leikittelyjä yhdistettynä alkukantaiseen huumoriin. Rakastan strippejä, jossa Spiderman aivastaa huppuunsa ja jossa gootti paistaa pullia kunnes ne ovat "kauniin värisiä" - hänen mielestään kun musta on kaunis väri... Periaatteessa ainoa valitukseni kirjan suhteen on sen lyhyys! Tarvitsen lisäääääää.
• Jane Austen: Mansfield Park Tämä oli oikeastaan aika hyvä! Ymmärrän hyvin, miksei tämä ole yhtä kuuluisa ja suosittu kuin Pride and Prejudice, mutta kyllä tämä teos ehdottomasti Emman kanssa samalle tasolle yltää. Kirjailijan kypsyys näkyy teoksessa - kirjassa on enemmän pohdintaa ja moraalia kuin Austenin aiemmissa töissä. Rakastan sitä, että teos on lähes kaksisataa vuotta vanha ja silti tarina, huumori ja kaikki muukin sisältö toimivat. Hahmot ovat rakastettavia ja hauskoja tai vihastuttavia, kumpaa Austen sitten tarkoittikin, ja minä ainakaan en miltei kyennyt pistämään kirjaa alas, koska halusin tietää, mitä ihanan hiljaiselle kasvattityttö Fannylle (teos on suomeksi nimeltään Kasvattitytön tarina) ja muille tapahtui. Kuten muissakin Austenin romaaneissa, vanhemmat ihmiset hoitavat huumoripuolen ja kevyen hyvän mielen, kun taas nuoremmat henkilöt tuovat tarinaan dramatiikan ja romanssit. Metodi on paljon käytetty ja ainakin Austenin käsissä hyväksi havaittu, joten luota minuun: sillä ei ole väliä, kuinka monta samantapaista kirjaa olet lukenut tai kuinka monta muuta Austenia olet kahlannut läpi (monipuolisuus ei ollut Austenin vahvimpia tarinankerrontapuolia) - Mansfield Park on yhtä ihana ja nautittava kuin muutkin. Ei mitään ihmeellisen upeaa, mutta hyvä ja nautinnollinen lukukokemus joka tapauksessa!

Ensi viikolla onkin sitten luvassa jälleen dramaattista antiikin saippuaoopperaa Callirhoen muodossa, ja kenties lisää kuolattavaa Sherlock Holmesia (tällä hetkellä His Last Bow käsissä ja ihastustaso on mennyt jo mittarin yli).

Hyvää viikonloppua ja käykää lähikirjastossanne ihastumassa!