Elvis Valedro

Julkkishömppäuutisia selatessa löytyi tällainen jännittävyys! Kaikesta voi siis todella oppia jotakin.

Voldemortin (vai pitäisikö tuo nyt kirjoittaa Voldemort'n, jos T-kirjainta ei oikeasti äännetä?) nimen ja anagrammi-iloittelun kääntämisongelmien selvittelyä eri maissa:

The name "Tom Marvolo Riddle", first mentioned in Harry Potter and the Chamber of Secrets, is rearranged to spell "I am Lord Voldemort". This has required translators to alter Riddle's name to make the anagram work. Sometimes translators manage to alter only one part of the name. For example, Tom Riddle's middle name of Marvolo was changed to Marvolodemus in the Serbian second edition; the first edition had lacked the anagram and the original name Tom Marvolo Riddle had simply been copied. In the Bulgarian translation his middle name becomes "Mersvoluko" so the whole name forms an anagram for "And here I am, Lord Voldemort" (instead of "I am Lord Voldemort" as in the original English). Analogous alterations of the middle name Marvolo have been made in several other languages; for example; it became Servolo in Brazilian Portuguese, Vandrolo in Hebrew, Marvoldo in Turkish, Vorlost in German, Narvolo in Russian, Sorvolo in Spanish, Rojvol in Czech, Marvoloso in Slovak, and Orvoloson in Italian.

In other languages, translators replaced the entire name to preserve the anagram. In French, Riddle's full name becomes Tom Elvis Jedusor (i.e. phonetically "game of fate") which forms an anagram for "Je suis Voldemort" ("I am Voldemort"). In Norwegian, his name is Tom Dredolo Venster, an anagram of "Voldemort den store", which means "Voldemort the Great". In Greek, his name is "Anton Marvolo Hurt" (Άντον Μαρβόλο Χέρτ), anagram of "Άρχον Βόλντεμορτ" which means "Lord Voldemort". In Icelandic, his name is Trevor Delgome, which becomes "(Ég)Eg er Voldemort" ("I am Voldemort"), but his middle name is not used for the anagram and stays as Marvolo. In Finnish his name is "Tom Lomen Valedro"; the corresponding anagram is "Ma(ä) olen Voldemort", "I am Voldemort". In Dutch, his name is "Marten Asmodom Vilijn", an anagram of "Mijn naam is Voldemort", or "My name is Voldemort". In Swedish, his name is "Tom Gus Mervolo Dolder", an anagram of "Ego sum Lord Voldemort", where "ego sum" is Latin, not Swedish, for "I am".

In Slovenian, both names are completely changed. Tom Marvolo Riddle is Mark Neelstein and Lord Voldemort is translated as Lord Mrlakenstein. When the name Mark Neelstein is rearranged in the scene, it spells Mrlakenstein. Because the books in Slovenia were released with a three-year delay, the translation of Voldemort is consistent throughout the series. The film series corresponds with the book translation.

In Hungarian, Voldemort's name becomes "Tom Rowle Denem", which is an anagram of "Nevem Voldemort" ("My name is Voldemort"), with the "w" in the name becomes two "v"s. This caused a name collision with the character Thorfinn Rowle, who first appears in Harry Potter and the Deathly Hallows, but who is not related to Voldemort. Because of this collision, in the Hungarian translation his family name was altered to Rowle. The Arabic version avoids the issue entirely by having Riddle directly write out, "I am Lord Voldemort" (أنا لورد فولدمورت). These changes to the name created problems in later books however; in the English edition, a line of dialogue mentions that Tom Riddle shares his given name with the bartender of the Leaky Cauldron, and this becomes a plot point. However, this is not the case in all translations. In the Latin version his name is Tom Musvox Ruddle, which is an anagram of "Sum Dux Voldemort", or "I am the leader Voldemort".

Lisää tietoa Harry Potter -käännöksistä löytyy täältä!

Rowling, Rowling on the river~

Ajattelin laiskuuden ja elämän uudelleensirpaloitumisen ansiosta näpytellä ajatuksista tyhjän, joskin ajankohtaisen merkinnän J.K. Rowlingista.

1. Rouvan uusi kirja The Casual Vacancy ilmestyy tänään. Omani on postissa tulossa Waterstone'sista, joten ei tarvitse rynnätä kirjakauppaan tai päivittää HelMetin hakutulossivua pakkomielteisesti.
Vasta alkuviikosta paljastettiin lisää tietoa kirjan sisällöstä ympäripyöreän kustantajan mainostekstin lisäksi, ja kävi ilmi, että teos käsittelee muun muassa nuoren yksinhuoltajaäidin heroiiniaddiktiota ja -hoitoa. Lukiessani uutispätkän repesin nauruun; olisi mielenkiintoista nähdä murrosikäisten Harry Potter -fanien ilmeitä heidän lukiessaan tätä uutta kirjaa. Facebookin Harry Potter -sivuilla moni teini-ikäinen ja nuorempikin on nimittäin hehkuttanut jo pitkään tilanneensa kirjan ennakkoon. Jokunen uhmakas ihailija oli jopa varma siitä, että kirja on oikeasti jatkoa Potter-sarjalle.

2. Äsken luin viihdeuutisista, että Rowling pyörittelee mielessään ajatusta uudenlaisesta Potter-teoksesta. Teos (tai ehkä useampikin) olisi eräänlainen director's cut -versio: Rowling tuskaili uutisessa sitä, että varsinkin sarjan alkupään osista oli pitänyt leikata paljon pois, samoin kuin myöhemmistä kirjoitusaikataulun vuoksi, ja hän haluaisi nyt julkaista teokset sellaisina, kuin hän oli alunperin tarkoittanut.
Odotan mielenkiinnolla, miten hanke etenee.
Toinen Pottereihin liittyvä teos, jota fanikunta odottaa kuolaten, on kauanluvattu tietokirja, johon Rowling saisi ammentaa kaikki hahmoista, loitsuista ynnä muista tekemänsä lukuisat muistiinpanot (ja niitä on laatikkokaupalla!). Tällä hetkellä tietokirjan virkaa tosin toimittaa Pottermore, joka ennakkotietojen potentiaalin jälkeen paljastui varsinaiseksi pettymykseksi. Toivon mukaan sivusto paranee ajan myötä...
Rowling totesi myös, että vaikka Harryn tarina on kerrottu kokonaisuudessaan, hän palaisi mielellään Pottereista tutun maailman pariin, mikäli jokin uusi loistava kirjoitusidea putkahtaisi mieleen. Jatko-osia tai esiosia esimerkiksi Harryn vanhempien kouluvuosilta on siis turha odottaa.

3. The Casual Vacancy -kirjan ollessa myyntivalmis Rowling kirjoittaa nyt Potter-yleisöä nuoremmille kohdistettua kirjaa. Mikäli The Casual Vacancy vastaa odotuksiani, odotan tulevaakin kirjaa innolla, vaikka olenkin varmaan viisitoista vuotta kohdeyleisöä vanhempi.



Iskin Harry Potter: Page to Screen -järkäleen oveni viereisen lipaston päälle, kun kirjalle ei edes löytynyt tilaa hyllyistä. Joka kerta sen ohi mennessäni minun tekee mieli kahmaista se syliin ja lukea se yhdellä istumakerralla alusta loppuun, pää takoen, sydän pakahtumaisillaan jyskyttäen.
Tähän mennessä olen onnistunut välttelemään kiusausta; koetan saada ihanan Wizard's Collectionin elokuvat katsottua ensin, ja vasta sitten käyn piplian kimppuun. Kiusan välttämisen avuksi nousi pikainen kirjanselaus. Itku tuli kurkkuun jo parin sivun tutkimisen jälkeen niin töykeästi, että teos piti palauttaa vartiointipaikalleen.

Verkossa pyörivä korttikuvake sopinee tähän mainiosti: Jos saisin rahaa joka kerta, kun välitän fiktiivisistä hahmoista enemmän kuin oikeista ihmisistä, minulla olisi varaa siihen terapiaan, jota selvästi kipeästi tarvitsen.

"Tässä maailmassa ei voi olla liikaa hyvää."

Tsemppauslinjastolla jatketaan! Rohkaisevat lausahdukset ja ajatukset tulevat niin usein tarpeeseen, että melkein vähän itkettää.

Onneksi - tai siis "onneksi"... - tämä maailma on sellainen paikka, että hyviä ja kauniita asioita ei koskaan ole liikaa.

Tällä kertaa ihana lohduke löytyi eräältä kirjasivulta, jolle törmäsin sattumalta. En viihtynyt siellä pitkään, mutta allaoleva lausahdus jäi niin vahvasti mieleen, että kirjoitin sen ylös itselleni.

"There’s no problem a library card can’t solve."

 Lukemisen ja tiedonhaun ystäville toteamus on aivan vedenpitävä. Kuten olen jo muutamaan otteeseen aiemminkin kirjoittanut, maailmassa on niin älytön määrä erilaisia, erisävyisiä teoksia, että varmasti jossakin on juuri se oikea kirja, joka sopii juuri tähän ja tähän tiettyyn tilanteeseen, olotilaan ja ajatusmaailmaan. Juuri se teos, joka pukee sanoiksi juuri ne tunteet ja ajatussekamelskan, jotka vellovat omassa mielessä.

Pitääkö saada selville, millainen autonvuokraussysteemi Irlannissa on? Kirjastosta löytyy niin matkaoppaita kuin tietokirjoja ja ilmaiseksi käytettäviä tietokoneita.

Kiinnostaako Jane Austenin elämä ja teokset? Kirjastoon.

Uuden kielen kanssa ongelmia? Kirjastosta löytyy niin tietokoneohjelmia, äänitteitä kuin perinteisiä oppikirjojakin, sekä tietenkin suuri määrä proosaa valitulla kielellä.

Nälkä? Kokkikirja kainaloon ja ruokakauppan kautta kotiin!

Sydänsuruja? Voi, tähän on tuhansia apukeinoja. Ainoa ongelma on valinnanvaikeus; täytyisi löytää juuri se oikea kirja, juuri tähän tilanteeseen. Ensi viikolla voi jo olla aivan erilainen sydänsuru, ja silloin jokin toinen teos on parempi.


Kuten ihanan ärsyttävä Hermione sanoi jo Harry Potterin kouluvuosien alkupäässä:

When in doubt, go to the library.

Toivoa täynnä.

Sosiaalimediassa on viime aikoina pyörinyt paljon empowerment-kuvia ja lausahduksia, ja olen todella kiitollinen niistä. On sydäntälämmittävää kirjautua Facebookiin itku silmässä, kun kavereiden statuspäivitysten seasta silmiin osuu näennäisen satunnainen, mutta juuri itseä niin hyvin koskettava sitaatti.
Niille, jotka uskovat merkkeihin ja universumin salaa lähettämiin viesteihin, nämä sattumukset ovat juuri niitä viestejä, jotka muokkaavat elämää.

Viime aikoina kelpaamattomuus ja huonous ovat nousseet usein kurkkuun kitkerinä kyyneleinä, joten allaoleva pieni fakta Facebookin newsfeedissä tuntui rohkaisevalta.

J.K. Rowling was rejected twelve times when she tried to publish Harry Potter.

Ajatella, mistä olisimme jääneet paitsi, jos hän olisi antanut periksi hylkäyksille! Mitä taianomaisia, lumoavia hetkiä ja oikeasti toimivia ja ymmärrettäviä moraalioppeja olisimmekaan jääneet kokematta.

Kun luen Rowlingin lukuisista hylkäyskokemuksista, rohkaistun itsekin. Tusinan verran pakkeja voi tyrmäyksistä huolimatta johtaa onneen ja loistoon.

Vaikka joskus (ja useinkin) sattuu, minä voin luoda itselleni samankaltaista taikaa kuin Harry Potter -maailma on tuonut elämääni.


Se, että joku kieltää sinut, ei tarkoita, ettetkö olisi hyvä. Se hylkäävä taho voi päätyä katumaan kielteistä päätöstään! Mieleeni tulee heti Vladimir Nabokovin Lolita, joka on yksi maailman upeimpia kirjoja. Nabokovin amerikkalainen kustantaja kieltäytyi alunperin julkaisemasta teosta sen kyseenalaisen moraalin vuoksi. Hah!
Musiikkipuolella taas mahtaa sapettaa sitä levy-yhtiön johtajaa, joka ei halunnut Lady Gagaa artistirosteriinsa...


Kun tulee vaikeita oloja, kirjallisuus auttaa monin tavoin. Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty on edelleen hienoin, koskettavin, syväluotaavin surua käsittelevä kirja, jonka olen koskaan lukenut.
Vaihtoehtoisesti voi lukea kirjailijoiden tuskaisista taisteluista saada sylilapsensa, oma upea teoksensa julkaistua sellaisena kuin he ovat sen tarkoittaneet luettavaksi.


Elämässä pitää olla taikaa, on se sitten Harry Potterin tai Disneyn luomaa.
Ei unohdeta Tuhkimon toiveikasta aamulaulua:

ja vaikka kuinka joskus sattuu
jos uskot, niin se muuttuu
öinen haaveesi toteutuu

Olkoon huominen meille jokaiselle maaginen, ikimuistoinen ja täynnä tenhoavaa lumoa.

Kulttuurieroja

I'm back!

Ja on vielä heinäkuu, kuten lupailinkin!

Kriiseissä on se hyvä puoli, että aika usein ne ovat oman pään sisällä tapahtuvia tornadoja. Toisinaan niihin riittää jopa, että ottaa vähän lomaa itsestään. Tai sitten ottaa itseään niskasta kiinni - itse tein näin, ja vaikka pariin otteeseen suru tunki takaisin puseroon, kriisi meni nopeasti ohi, kun ei vatvonut sitä yksin vaan keskusteli muiden asianomaisten kanssa.

Toki joskus kriisit ovat sitä kokoluokkaa, ettei niistä selviä puhumalla. Niihin tarvitsee aikaa ja epäsuoraa tukea, muun muuassa lempikirjojen kanssa.

Kirjoissa onkin se ihana juttu, että mihin tahansa olotilaan, tuntemuksiin ja tilanteisiin löytyy varmasti jokin teos, joka osuu hermoon satuttamatta. Se kuvaa omia fiiliksiä juuri oikealla tavalla tekemättä kipeää. Kivun tilalle tunkeekin usein hiljainen ihmetys; silmät suurina lukee sivulta sanoja ja miettii, kuinka joku aivan eri ympäristössä ja ajassa elänyt ihminen onkin osannut kuvata juuri minun tunteitani niin upeasti ja tarkkanäköisesti.

Mitä enemmän lukee, sitä enemmän näitä hiljaisia rakkauden hetkiä osuu kohdalle. Klassikoista on hyvä aloittaa; siihen on syynsä, että ne ovat klassikoita.

Tällä kertaa viikon kirjat eivät kuitenkaan ole kovin vanhoja, enkä Christien teostakaan menisi vielä aivan klassikoksi tituleeraamaan... Hyviä olivat kuitenkin!

• Agatha Christie: Postern of Fate Aloitin huomaamattani Tommy & Tuppence -sarjan sen viimeisestä osasta. Lukuelämys ei onneksi epäkronologisesta lukemisjärjestyksestä kärsinyt, sillä päähenkilöt muistelevat useaan otteeseen menneitä seikkailujaan, ja jos ihan tuskaisaa olisi ollut, Wikipedia olisi auttanut. Ainoa harmitukseni tässä ajattelemattomuusvirheessä onkin, että hahmot olisivat luultavasti tuntuneet läheisemmiltä ja tutummilta, mikäli olisin lukenut heidän rikosjuttunsa aikajärjestyksessä. Christien teokset muutenkin menettivät hieman tenhoaan kirjailijattaren ikääntyessä, joten ei ole mikään yllätys, ettei Postern of Fate ole Christien parhaita teoksia. Teoksen juoni pyörii vanhan maailmansodan aikaisen murha- ja vakoiluvyyhdin ympärillä, mutta itse actioniä ei ole lainkaan. Rikoksen selvittelykin tapahtuu miltei lukijan huomaamatta syrjässä, joten teoksen lopussa on hieman huijattu olo, vaikka Christie käyttääkin useita vanhoja tuttuja kikkojaan (muun muuassa lastenloruja ja leikkikaluja). Tommy ja Tuppence tuttavineen (ja Hannibal-koirineen!) ovat onneksi suloisen stereotyyppisiä englantilaisen pikkukylän asukkaita, joten vaikka rikosromaanina teos on melko keskinkertainen, lukija saa silti kirjasta irti viihdettä. Kenties mielipiteeni paranee, kunhan luen Tommyn ja Tuppencen nuorempana kokemia seikkailuja!
• Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille Luin teoksen pari kesää sitten englanniksi, ja muistan edelleen, kuinka innoissani olin lukiessani sitä. Mikä nerokas idea! Mikä loistokas toteutus! Tarina lässähti toki loppua kohden, sillä mikä tässä maailmassa oli täydellistä, mutta muuten aivan upea kirja! Sama pätee suomenkieliseen versioonkin; suomentaja on onnistunut kääntämään hyvin päähenkilön hapuilevat vieraskielisyydet. Kielistä pitäville kirja onkin aivan must, juuri nerokkaan näkökulmansa ja sen hienon toteuksen ansiosta. Z-nimellä kulkeva nuori kiinalaisnainen saapuu teoksen alussa Lontooseen oppimaan kieltä ja länsimaista menoa, jotta voi kotimaahan palatessaan päästä hyviin töihin taitojensa avulla. Z:llä on vain se pieni ongelma, ettei hän osaa juuri lainkaan englantia, eikä ymmärrä paikallisesta kulttuuristakaan hölkkäsen pöläystä. Kirjan huumoriosio koostuukin pääosin Z:n viattoman hupaisista huomioista ja kielioppikömmähdyksistä. Kieltä ja elämänmenoa oppiessaan Z törmää myös mieheen, johon rakastuu ja jonka luokse muuttaa. Kirja kertookin yhtä paljon oman itsensä löytämisestä vieraassa paikassa kuin rakastamisen vaikeudesta kahden hyvin erilaisen ihmisen kohdatessa. Kuten totesin jo aluksi, tarina kärsii hieman loppupäätä kohti, mutta muuten teos on aivan ehdottomasti kaikkien vähääkään kielistä kiinnostuneille (varsinkin meille, jotka olemme lukeneet vieraita kieliä nuorena koulussa, haha) pakollista luettavaa. Kerrankin voin suositella sekä suomen- että englanninkielistä versiota! Englanniksi teos löytyy esimerkiksi HelMet-kirjastosta (ja kaikista hyvinvarustelluista kirjakaupoista) nimellä A Concise Chinese-English Dictionary for Lovers.

Näpyttelin tämän postauksen jo eilen, mutta oli kuitenkin pakko ajoittaa se tälle päivälle, sillä tänään on yksi kirjallisuusmaailman lukuisista merkkipäivistä.

Harry Potterin syntymäpäivä! (Ja olisihan eilen ollut Neville Longbottomin syntymäpäivä, että sen puoleen päivällä ei olisi ollut niin väliä...)

Toivottavasti taikaa riittää meille muillekin! Jos ei muuten, niin edes hyvän kirjan parissa.

Itselläni on juuri nyt kesken DK Eyewitness Travel -sarjan Scotland ja Berlitzin Dublin, joten eiköhän niitä maagisia ja lumoavia hetkiä tule koettua, vaikka proosasta ei juuri ole tietoakaan.

Tänään!

Minun piti linkittää teille älyttömän hupaisa sivusto kaupoissa ja lehdissä kohdatuista yltiöhuvittavista kirjoitus- ja kielioppimokista, mutta totta kai minun tuurillani sivusto on tällä hetkellä tilapäisesti pois käytöstä. Kokeillaan sitten ensi viikolla uudelleen...


Nauruhepulin sijaan tarjoilen teille taas pieniä ajankohtaisia paloja kirja- ja kirjoittamiselämästäni.


Ensinnäkin, Pottermore-tilini on viimein avattu! Hipsin äsken sydän pamppaillen ihmettelemään Potter-fanittamiseni pelastusta ja tulevan oikean elämäni kammotusta, mutta pääsin vasta ensimmäisen luvun alkuun ja päätin jo siinä, että minun on pakko lukea kirja samaan aikaan uudelleen, että saan kaiken irti. Lisäksi jännitän Lajitteluhattua ja taikasauvan valintaa (sitä, että sauva valitsee minut) niin paljon, etten uskaltanut vielä sinne asti edetä. Lunaa elokuvissa esittävän Evanna Lynchin "identiteettikriiseily" Twitterissä jätti pieniä henkisiä naarmuja minuunkin - Evanna lajiteltiin Rohkelikkoon suurista Korpinkynsi-odotuksistaan huolimatta, ja tämä aiheutti närää näyttelijättäressä.
Itse haluaisin kaikkiin tupiin kyllä (jokainen tupa saa totta kai omat tupakertomuksensa ja muut), mutta on minullakin suosikkitupani. Mikä pettymys olisi, jos ei päätyisi niihin!

Lajittelu on kyllä näkemäni perusteella tehty fiksusti; eräs mahdollisista kysymyksistä on silmien väri. Lajittelu- ja sauvakysymyksiin vastatessaan ei siis voi päätellä vastauksista, mihin tupaan niillä todennäköisimmin päätyy tai millaisen sauvan saa. Mielestäni melko ovela ja mukava keksintö. Olisi myös hauska nähdä, millaisilla matemaattisilla kaavoilla tupa ja sauva valikoituvat vastausten perusteella.

No, huomenna vain kaivamaan vanhaa rakasta Harry Potter and the Philosopher's Stonea kirjahyllystä; seikkailu alkaa jälleen...


Toinen mukava yllätys tänään oli, kun GoodReadsiin kirjautuessani huomasin saaneeni viestin. Viestin saaminen jo itsessään on tällaiselle sosiaalihylkiölle hieno juttu, mutta viestin sisältö se vasta ilahdutti - olen voittanut kirjan itselleni ennakkoarviointiarvonnassa! Jos jostakin pidän kirjamaailmassa, niin ilmaisista uusista tuttavuuksista, kuten tämä. Ensin ajattelin, etten lue kirjaa, sillä se ei ollut toivelistallani, mutta hetken tuumailtuani totesin, että miksi ei. Pian saamani teos kertoo siis burmalaisista pakolaisista ja heidän elinolosuhteistaan. Voi olla aika mielenkiintoinen lukuelämys. Ja miksen lukisi, kun kerran Pjongjangin akvaariot -kirja ja esimerkiksi keskitysleiriartikkelit lehdissä ovat olleet häkellyttävän pysähdyttäviä lukukokemuksia.
Jos kirja on hyvä, se saattaa jopa päätyä tänne blogin kuukausi-/kommenttiarvontaan!

Itse voit osallistua arvontoihin tekemällä GoodReadsiin tilin ja klikkaamalla Explore-välilehden giveaways-linkkiä sivuston oikeassa ylälaidassa.


Arvonnasta puheenollen, koska huomenna on Chewing on Pearlsin 1-vuotissyntymäpäivä (!!!), lisään tämän kuukauden kirjapakettiin jonkin mukavan pikku yllätyslahjan voittajan selvittyä. Muistakaa kommentoida, jos haluatte osallistua!


Lopuksi haluan vielä esittää julkisesti vilpittömän iloisuuteni siitä, että kissani viime viikolla raatelemat kädet ovat lähes parantuneet, ja että oikea käteni sai vähiten vammoja. Oikeakätisenä kirjoittajana kynän onnistunut pitäminen kädessä on minulle suunnattoman tärkeä asia.

Päivän vinkki voisikin olla: olkaa tänään "pienestä" iloisia!
Iloitkaa, että osaatte lukea, että teillä on internet-yhteys, että voitte sukeltaa mielenkiintoisiin maailmoihin ja kokeilla toisten ihmisten kenkiä omassa olohuoneessanne.

Ilahduttavaa viikonvaihdetta teille kaikille.

There are no words for this.

Juttelin eilen uuden Potterin nähtyäni Elinalle suunnattoman tunnekuohuni vallassa, toiveenani saada jotakin muuta ajateltavaa kuin se suru ja ahdistus, jota lähenevä Loppu aiheutti ja jota kaihoisa ja surullinenkin elokuva vain kasvatti. (Elokuva oli muuten ainakin omasta mielestäni upea; se lunasti kaikki ne lupaukset, jotka Deathly Hallows -kirja jätti kesken. Kirja ei ole huono; odotin siltä vain niin paljon enemmän kuin mitä se lopulta antoi, että olin pakostakin pettynyt. Se on silti Potter ja hyvä sellainen, vaikkakaan ei koskaan tule olemaan listani kärjessä. Elokuva todennäköisesti tulee olemaan.)

Puhe kääntyi väistämättäkin Pottereihin ja elokuvaan ja suruun, ja Elina kiteytti kaikki tämän viikon tunteeni osuvasti parahtaessaan, "Voi älä puhu mulle Pottereista! Mä en oo vielä alottanu sitä surutyön tekemistä yhtään."

Surutyö. Vasta tuossa kohtaa tajusin, että se on minullakin edessä. Että sitä tämä itku ja haikeus on Potter-universumin ollessa kyseessä.

Ja faktahan on, että minä en halua. Minä en halua tehdä surutyötä, minä en halua, että sarja loppuu (kirjat ovat jo loppuneet, mutta elokuvia on vielä jäljellä edes se yksi). Minä en halua menettää rakasta, lämmintä, ihanaa turvapaikkaani, jonne olen aina tervetullut ja jonne matka maksaa sivun kääntämisen verran.

Harvat asiat jaksavat innostaa minua vuodesta toiseen, mutta Potter on yksi niistä. Yli kymmenen vuotta olen itkenyt ja nauranut ja rakastanut sitä maailmaa ja hahmoja, ja vaikka välillä on ollut viileämpiä kausia, vanha liekki on aina leimahtanut heti takaisin täyteen loistoonsa, kun olen lukenut muutaman sivun tuttua tarinaa. Vaikka olen ollut poissa, olen aina saanut saman lämmön takaisin heti palatessani.

Se on "vain" kirjasarja, "pelkkä" fiktiivinen maailma, kyllä minä sen tiedän. Hahmot eivät ole oikeita.
Mutta se tunne, joka minulla on - se on oikea tunne, ja se on hyvin vahva ja kaunis tunne, tämän surunkin kanssa.

Minä en halua kohdata loppua. Ainoa asia, joka minussa aukenee Lopussa, on kyynelpadot.


Onko sinulla koskaan ollut kirjaa tai kirjasarjaa, jonka parissa olet joutunut työskentelemään erilaisten sen herättämien voimakkaiden tunteiden kanssa? Tunne saa ja voi olla mikä tahansa; esimerkiksi raivo, katkeruus, suru tai odottamaton riemu.
Miten toimit tunteen kanssa ja miten pääsit sen yli (vai pääsitkö)?
Mikä kirjassa tai sarjassa herätti tunteesi?

Kertokaa minulle, etten koe olevani ihan omituinen ja ainoa!



P.S. Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa yksi ei ollut täydellinen elokuva - yöllä mieleeni tuli useampikin asia, joka oli "tehty väärin" tai muutettu tai outo tai häiritsi elokuvassa -, mutta ensimmäinen reaktioni elokuvan loputtua oli puhdas hengästys ja hämmästys siitä, kuinka upea ja hyvä se oli. Ensireaktioista - jos niitä nyt sellaisiksi teoksen jo loputtua voi sanoa (olisiko ensiloppureaktio parempi termi?) - kannattaa pitää kiinni; jos se on hyvä, se on hyvä virheistäkin huolimatta.
Minä ainakin istuin koko elokuvan sydän kurkussa pamppaillen ja kyyneleet silmissä (muutamassa kohdassa ne valuivat vuolaina poskille ja iskin kämmenen suun eteen, etten itkisi ääneen, koska se oli todella lähellä!). Välillä piti oikein pistää Rohkelikko-kaulaliinani suun eteen, etten valittaisi ääneen suruani tai jännitystäni. Elokuva siis piti otteessaan. Kaikista alkuperäisteoksen ja elokuvan itsensä "puutteistakin" huolimatta.

Rakastatko mua vielä kun olen kellastunut ja ryttyinen?

Jokainen minut tunteva tietää, että kirjallisuudessa minulle on kuusi ylitse muiden:

• Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesit
• J.K. Rowlingin Harry Potterit
• Sylvia Plathin Under the Bell Jar (ja hänen runonsa)
• F. Scott Fitzgeraldin Tender is the Night
• Susanna Kaysenin Girl, Interrupted
• ja William Shakespearen Hamlet

Hamletiin ja Sherlock Holmesiin tutustuin ja rakastuin jo pienenä, kun katselin Disneyn iki-ihania animaatioversioita niistä (Leijonakuningas ja Basil-hiiren seikkailut); itse kirjoihin törmäsin vasta yläasteella, mutta ne olivat silti jo kuin vanhoja tuttuja siinä vaiheessa.
Susanna Kaysenin omaelämäkerralliseen tilannenovellikokoelmaa muistuttavaan teokseen tutustuin samannimisen elokuvan (Suomessa Vuosi nuoruudestani) kautta, mutta rakastuin heti. Löysin itseni monesta Susannan tilanteesta ja tunteesta, ja sainkin hieman myöhemmin saman diagnoosin kuin Susanna. Siksi teos on nykyään minulle kuin eräänlainen epävakaan persoonallisuushäiriön raamattu ja tungen sitä aina ensimmäiseksi esille, kun koetan selittää ihmisille, millainen se taudinkuva on konkreettisesti.
Plathin teoksiin tutustuin Kaysenin kautta, ja voin vain kiittää häntä tästä; Plath kirjoittaa uskomattoman todentuntuisesti psykiatrisesta hoidosta ja päätä vaivaavista pulmista sekä joissakin runoissaan että varsinkin Under the Bell Jar -romaanissa (suomennettuna löytyy nimellä Lasikellon alla). Jokainen psykiatrisessa hoidossa ollut löytänee ainakin jotakin samastuttavaa Esther Greenwoodin tarinasta, joka muuten on Plathin omaa nuoruutta hyvin vahvasti peilaava.
Fitzgeraldin kirjan (jonka löytää suomeksi nimellä Yö on hellä) sain lahjaksi ilakoivilta lukiotovereilta heidän törmättyään siihen kirjamessuilla, he kun innostuivat takakannen luettuaan hihkumaan heti nimeäni. Kirja kertoo nuoresta psykiatrista, joka on mennyt naimisiin rikkaan potilaansa kanssa, mutta ajautuu suhteeseen nuoren näyttelijättären kanssa (tämäkin teos on omaelämäkerrallinen! ei tosin niin suuresti kuin Plath ja Kaysen). Epäröin hieman lukea teosta tämän anekdootin kuultuani, mutta kuten Kaysenin ja Plathin kanssa, löysin itseni niin monesta kohdasta ja hahmosta pitkin poikin kirjaa ja ihastuin täysin Fitzgeraldin kirjoitustyyliin, että kiittelen yhä edelleen vuolaasti kirjan ostaneita tyttöjä. Teos on ehkä hieman vaikeasti lähestyttävä, jollei ole samankaltaisia kokemuksia tai ole jo tutustunut Fitzgeraldin tuotantoon esimerkiksi The Great Gatsbyn (eli Kultahatun) kaltaisten teosten kautta, mutta... Tender is the Night on silti silkkaa ihanuutta.

Harry Potterit ovat kuitenkin jotakin ihan omaa luokkaansa. Vaikka rakastan kaikkia yllämainittuja, Harry Potter -sarjan parissa minulle tulee niin lämmin ja kodikas olo, etten voi sitä edes teille kertoa. Sanat eivät yksinkertaisesti riitä. Kun saan yhden Potterin loppuun, tartun heti seuraavaan; kun sarja on luettu, aloitan alusta uudelleen. Minulla on siis periaatteessa koko ajan kesken ainakin yksi Potter (yleensä kaksi, yksi suomeksi ja yksi englanniksi). En halua, että kodikas olo loppuu; itken, kun kirja loppuu, vaikka se onkin hölmöä seuraavan ollessa hyllyssä odottamassa lukuvuoroaan.
Olen kasvanut samaa vauhtia Harryn kanssa: aloitin kirjojen lukemisen kuukautta ennen 11-vuotispäivääni; Half-Blood Prince ilmestyi täyttäessäni 16, mikä oli Harryn ikä kirjassa; ja Deathly Hallows ilmestyi heti 18-vuotissyntymäpäivieni jälkeen, ja kirjan perusosiohan loppuu myös Harryn ollessa miltei 18. Olen siis aina kokenut olevani osa Harryn maailmaa ja hänen ikäseuruettaan, ja siitä on syntynyt luja rakastava side teoksiin ja niiden sisältämään värikkääseen maailmaan. Olen kokenut olevani osa Albuksen kaartia ja Harryn ystäväpiiriä, eivätkä Potterit koskaan tule olemaan minulle pelkkä kirja(sarja). En usko, että koskaan tulee päivää, jolloin saadessani yhden Potterin loppuun en enää tartukaan seuraavaan ja laita sitä lukemieni/keskenolevien kirjojen kasaan.
Joitakin siteitä ei vain saa rikottua - enkä minä taida edes haluta rikkoa sitä!


Kuten ehkä jo arvasittekin, tämä on siis se luvattu lempikirjamerkintä. (Minulla on useita muitakin lempikirjoja, mutta yllämainitut ovat ehdottomasti, selkeästi ylitse muiden.)

Kertokaa, jos suinkin viitsitte (ja todella toivon, että viitsitte! tämä on tärkeä aihe. piste.), mikä tai mitkä ovat lempikirjojanne ja miksi - liittyykö teoksiin joitakin muistoja (kuten Leijonakuninkaan tai Basil-hiiren viulunsoiton katselemista videolta tarhaikäisenä, hehe) tai haaveita tai tiettyjä ajatuksia? Luetteko kirjoja uudelleen tietyin väliajoin tai aina silloin tällöin, tai ette koskaan - yksi kerta riittää sitomaan teidät tekstiin? Löytyykö lempikirjojenne listalta mitään yhteisiä tekijöitä, esimerkiksi genre tai kirjoituskieli tai tematiikka?


Jakakaa suosikkinne täällä; kenties me muut saamme upeita vinkkejä uusista lukuelämyksistä!

(Huomaan itse, että ainoastaan Hamletia suosittelen omalta pikku listaltani myös suomenkielisenä - muista pidän paljon enemmän englanniksi, ja Kaysenin teosta ei ole tietääkseni suomennettu lainkaan. Mikäli listaltasi löytyy suomenkielisiä ihanuuksia, tartun niihin heti kun ennätän, eli nyt äkkiä lisää lukemisia Noorikselle!)

(kuva täältä)

Lopun alku, tosiaan...

 

(löydetty täältä)

Huomasin tuossa TV:tä toisella silmällä katsellessani, että Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa yksi -elokuvaa mainostettiin melko tiheään. Tämä on toki täysin ymmärrettävää, sillä elokuva saapuu viimein tänne Suomeenkin pian. Ensi-ilta on siis keskiviikkona 17.11. ja itse olen silloin menossa leffaa tihrustamaan monivuotisen Potter-seuralaiseni kanssa. (Hänen kanssaan on haettu uudet, vielä painomusteelta tuoksuvat kirjat heti julkaisupäivän aamuna ja käyty katsomassa keskellä yötä ensi-iltansa saava elokuva synttäreideni kunniaksi. On tärkeätä, että on se luotettava kaveri mukana, koska hänen seurassaan voi ja uskaltaa olla ihan Potter-pöpi ja innoissaan.)

Aioin ensin kirjoittaa hieman pitemmän merkinnän lempikirjoista, kuten Marialle jo lupailinkin, mutta olen tällä hetkellä niin tunnekuohuissani, että en taida siihen pystyä. Harry Potterien loppu on minulle hieman liikaa...
Toki viimeisen kirjan ilmestyminen oli aivan tunteiden hyökyaaltoilua, mutta olen pitänyt näistä elokuvistakin sen verran, että se sama tunteilu tulee taas esille. Leffat eivät toki anasta ainakaan omasta mielestäni tässä tapauksessa kirjojen paikkaa ykkösenä sydämessäni, mutta eivät ne älyttömän huonojakaan ole olleet...

Kysynkin mieluummin nyt teiltä vain, millaisia kokemuksia teillä on kirjoista elokuviksi tehdyistä tarinoista (tai vaikkapa toisin päin; onhan niitä elokuvista kirjoiksikin kirjoitettuja teoksia useita)?
Ovatko elokuvaversiot aina huonompia kuin kirjat, automaattisesti? Tai onko tullut vastaan sellaista, että elokuva olisikin parempi kuin kirja? Oletteko pitäneet jostakin elokuvasta kovasti, tai rakastaneet jotakin kirjaa vain pettyäksenne suunnattomasti elokuvaversion tullessa julki?

Itse pidin Ian McEwanin Sovitus-teoksesta aivan suunnattomasti, sekä suomeksi että englanniksi (alkuperäisnimike on siis Atonement). Jouduin kuitenkin hämmästyksekseni toteamaan, että kerrankin leffa vei pidemmän korren; vaikka kirja oli ilmiömäinen, elokuva oli sitä vielä piirun verran enemmän (omasta mielestäni siis; nämä ovat, kuten aina, makuasioita). Rakastin siinä kaikkea. Jopa kirjasta eroava loppu oli tehty mielestäni onnistuneesti, ja näyttelijöiden perustelut lopun muuttamiselle olivat koskettavat aitoudessaan ja tunteikkuudessaan. (Mikäli asia kiinnostaa, kysykää toki kommenteissa; en nyt halua tässä "spoilata" ketään, jonka saisin houkuteltua lukemaan teoksen ja/tai katsomaan elokuvan ensimmäistä kertaa.)

Tämä kerta oli kuitenkin harvinaisuus; vaikka nautinkin tuttujen tarinoiden näkemisestä elokuvina, eivät ne yleensä lyö kirjoja laudalta. Kirjojen kanssa saa sentään aina vähän visuaalisia vapauksia; miltä joku näyttää tarkalleen tai millainen paikka jokin on, tai ihan mitä vaan.

Neville Longbottomille en tosin koskaan osannut kuvitella kasvoja, ennen kuin loistava Matthew Lewis sai hänen roolinsa Harry Potter -elokuvissa. Nevillen suosio omassa pikku "Potter-maailmassani" on kasvanut paljon Lewisin suloisen roolisuorituksen myötä.

On niissä elokuvissa aina jotakin hyvää!



Trivian vastaus on muuten Charlotte Brontën Jane Eyre (eli suomeksi Kotiopettajattaren romaani)!
Suosittelen teosta lämpimästi, samoin kuin BBC:n vuonna 2006 valmistunutta minisarjaa. Teos itse on hyvin koskettava ja kaunis klassikko vuodelta 1847.