Ilimoetusta pukkaapi...

Tiedoksi niille mahdollisille lukijoille, jotka tänne ovat syystä tai toisesta useampaan otteeseen päätyneet - sekä lahopäiselle itselle! -, että blogin merkinnät ilmestyvät tästä lähtien ainakin jonkin aikaa joka kolmas päivä tämänhetkisen joka toisen päivän sijaan.

Pidän blogin pitämisestä, vaikka joskus turhaudunkin itsekseenpuhumiseen - kuten olen marmattanut aiemminkin, päiväkirja ja peili ovat sitä varten -, mutta viime viikkojen masennusaallot ovat olleet sen verran suuria hyökyjä, etten ole monena päivänä edes konetta avannut.

Tästä aiheutuu turhaa stressiä blogin suhteen, sillä ajastetut merkinnätkin hupenevat kumman nopeasti kansiosta ja pitäisi näpytellä uusia, vaan ei jaksa, ei pysty, ei viitsi, ei halua.
Tämä näkyy toki tekstissäkin, mikä harmittaa minua paljon, koska itsekin huomauttelen usein muiden kirjoittajien tönkköisestä kielestä. (Huomasin jokin aika sitten jännittävän seikan: surullisempina kausina käytän enemmän englantia ja suomenkielinen toteutus menee koko ajan päin mäntyä kaiken kommunikaation suhteen. Kenties sielu hakee jotakin lohtua asioista, jotka tuntuvat läheisimmiltä...?)

Niille päiville, joina sängystä pääsee vasta iltamyöhällä ylös, olen priorisoinut lukemisen kirjoittamisen jäädessä taka-alalle. Päiväkirjanikin on oikeastaan vain hitonmoinen kasa sekavia muistilappusia.


... Hitsi, miten vaikeata Bloggerin omilla sivuilla on editoida iPadillä. Kursori menee minne sattuu ja unohtaa alimman kappaleen olemassaolon! Ärsyttävää. Se pieni kirjoitushalun murunenkin tuli jo hyödynnettyä. Ärh.

Nähdään viides päivä, jos näkyillään.

Jos paniikki iskee edes vähän

Vaikka suosinkin oman rakkaan läppärini linjakasta näppäimistöä kaikenlaisessa kirjoittamisessa, tällä viikolla olen ollut todella kiitollinen puhelimen ja iPadin hipaisuherkästä kosketusnäytöstä.

Pyllähdin maanantaina kyljelleni ja mursin kirjoituskäteni rannealueelta jotakin, ja pelkkä näppäinten painelu aiheuttaa joka kirjaimen kohdalla kamalan ja kivuliaan tärähdyksen koko käteen. iPadillä onkin paljon mukavampi chattailla ja kirjoitella, kun näppäimiä ei tarvitse edes painaa.

Lisäksi käsi alkaa vasta nyt olla siinä kunnossa, että sormet taipuvat tarpeeksi pitämään kynää hyppysissä, joten iPad Notes-applikaatioineen tuli taas tarpeeseen!

Vanhat hyvät ajat kutkuttavat historiafania, mutta on teknologiassa ihanat puolensa.

(Onneksi kirjoja pystyy lukemaan toisenkin käden avulla. Tai e-kirjoina!)

Have you heard the news?

It's the little things!

Kun olen lakannut kynteni, minusta tuntuu aina siltä, että kirjoitan paljon tehokkaammin ja nautin siitä enemmän (ainakin tietokoneella näpytellessä).

Tunnen oloni päteväksi sihteeriksi, heh.


Kaikki keinot ovat sallittuja sodassa ja rakkaudessa, niinhän se meni...?

Meri kurimasu!

Mietin siskoni kanssa, menisinkö kirjastoon vaiko kirjakauppaan töihin, mikäli valinnanvaraa löytyy. Sisaren mielestä ei ainakaan kirjastoon, koska "sit sä tuut joka päivä kotiin kassillisen kirjoja kanssa! Ja joku koettaa lainata jotain ni sä oot et 'Öö, sorry, tää olikin jo varattu... mulle!' "
Vastalauseeksi totesin, että kirjakaupassa tilanne menisi siihen, että soittaisin isälle, ettei minulla ole yhtään rahaa.
"Miten niin ei oo rahaa? Sähän oot töissä."
"Niin, niin mä oon töissä. KIRJAKAUPASSA."

Aina menen kirjastoon asenteella "palautan vaan tän ja sit suoraan ulos!" ja kirjakauppaan "VAAN katselemaan..." ...
Epic fail, joka kerta.

Ja kaiken lisäksi menin viimeksi kirjastossa kuikuillessani lainaamaan kirjan Raskausjärkytys!, vapaaehtoisesti vielä. Olen aika järkyttynyt itsekin, kun en yleensä yhtään pidä lapsikeskeisistä kirjoista tai niiden hahmoista, ja nyt pidin teoksesta kovasti (tosin kenties juuri siksi, ettei päähenkilökään oikein ymmärtänyt lasten päälle).

Kaikkea sitä pitää kokea!


Ihanaa joulua kaikille, jotka sitä viettävät, ja hyviä juhlapyhiä muille!
Toivottavasti Joulupukki tuo minulle kasoittain ihastuttavia kirjoja ja sen yhden kovasti toivotun "jutun".

Jouluun erittäin sopivasti luen 1001 yön tarinoita, joissa kristityt ovat epäpuhtaita vääräuskoisia. Näin tänä vuonna! Viime vuonna ahmin Dickensin Saiturin joulun sekä suomeksi että englanniksi.

Oma kone, paras näppäimistö

Olen pitkästä, pitkästä aikaa omalla koneellani näpyttelemässä, ja muistin heti taas, kuinka paljon rakastan tätä masiinaa. HP Pavilion dv8-sarjan paras tuote, ainakin omien käyttökokemusten perusteella. (HP-koneita parjataan paljon, mutta minulla ei koskaan ole ollut mitään ongelmia tämän tai sen edeltäjien kanssa.)

Toki rakastan iPadiäni, jonka hankkimisen jälkeen tietokoneella touhuilu lopahti murto-osaan entisestä, mutta ahkerasta Notes-applikaation käytöstä huolimatta typoilen edelleen kuin possu laitteen näppäimistön kanssa. Th-äänteen sisältävät sanat muuttuvat usein sanoiksi, joista ei löydy lainkaan t- tai h-kirjaimia, kun näpsyttelen kirjaimia niin nopeasti peräkkäin. (Viihdykelaitemaailman mullistanut iPad vuodelta 2010 käyttäytyy kuin kuin 1860-luvulla patentoitu kirjoituskone!)
I-kirjaimet ovat aina o-kirjaimia typoillessani, ään sijaan painelen enteriä... Olen siis käyttänyt iPadiäni kaksi vuotta ja kuukauden lähestulkoon päivittäin, ja kirjoittanut sillä todella pitkiäkin pätkiä tekstiä, mutta kun ei onnistu, ei onnistu.

Sisaren kone on koko ajan käyttövalmiudessa eteisessä, joten hillun paljon sillä ja päivitän blogiakin siis sen avulla. Tekstiä tulee ja näpyttely on suhteellisen sujuvaa, mutta näppäimistö on kova, koliseva ja jotenkin kylmän muovinen.

Isän pöytätietokoneella taas ongelma on enimmäkseen pöytätietokoneeseen tottumattomuus ja aivan käsille oudon mallinen näppäimistö korkeine reunoineen ja ylisuurin, kovaa painallusta vaativin näppäimin varusteltuna.

Eihän tässä omassa koneessakaan mitään timanttinäppäimistöä ole, mutta tässä läppärissä on kauniit, sileänpyöreät näppäimet, joiden painamiseen riittää kevyt painallus ja joiden väleihin sormet eivät koko ajan kolahda. Kirjoitus on lennokasta! Ja iso HD-laajakulmanäyttö kirkkailla led-valoilla, oi voi. Tätä kelpaa katsella. Koneen äärellä on hienostunut ja asiallinen olo, haha.
Jos sitä tekstiä olisi päässä, tässä olisi hieno purkaa sitä paperille varsin vauhdikkaasti, ja suhteellisen usein jopa heti oikeinkirjoitettuna. iPadillä on ärsyttävää keskeyttää juuri vauhtiin päässyt kirjoitus häiritsevän, koko lauseen merkitystä muuttavan typon takia.

Kenties jokin päivä näppäimistö laulaa taas.

Oksidisaatiota

Olen kamalan ruosteessa joka elämänalalla. Kirjoittaminenkin tökkii.

Samat suffiksit ja lauserakenteet, samat suppeat sanavalinnat, samat vanhat mietteet.

Käydessäni viimeksi psykiatrian poliklinikalla hoitaja kyseli, mitä elämäntavoitteita minulla on. Mitä toivoisin voivani tehdä elämälläni. Pitkän hiljaisuuden jälkeen vastasin ääni naristen, "Kirjoittaa."

Ideoita on, ja joskus pääkoppa keksii jostakin mustasta aukosta kauniita, soljuvia virkkeitä, joissa kaikki on kohdallaan ja rytmi on kuin runossa. Siinä vaiheessa, kun niitä pitäisi kirjoittaa paperille tai edes näpytellä digitaaliseen olemassaoloon, ruoste on syövyttänyt ne reikäisiksi ja ne ropisevat sormieni välistä kuin hiekkahelmet.

Siitä masentuu lisää - minä en osaa enää edes tätä, jossa ennen olin hyvä - ja ruoste leviää kuin aggressiivinen syöpä.

Pienetkin lauseet ovat joskus kovan työn takana.

Ihminen hiljenee. Eikö tosiaan ole enää mitään sanottavaa?

Olo on kuin ruostumaan jätetyllä robotilla.


SYNTAX ERROR
PROCEED? Y N

Halleluja!

Tämä merkintä on ollut luonnoskansiossa helmikuusta lähtien. Voi hurja, mikä bloggausvauhti!
Parempi se kai on myöhään kuin ei milloinkaan, ja hitaasti hyvä tulee, ja muita tuttuja defenssifraaseja.

Pyörin tosiaan helmikuussa App Storessa tutkailemassa kiinnostavia sovelluksia ja hihkaisin ilosta, kun huomasin Bloggerilla olevan ilmaisen iPhone-sovelluksen. Avainsanana on ilmainen, sillä kyseinen ohjelma oli kyllä tiedossani jo aiemmin, mutta silloin se maksoi. Muistaakseni hintaa oli 1,59€, eli ei kamala hinta, mutta huonokin periaate on periaate - "Minä en mitään maksullisia ohjelmia tarvitse, kirjoitan sitten vaikka iPadilla verkossa tai vanhan kansan malliin tietokoneella!".

Jossakin välissä hinta oli tipahtanut pois, ja voi sitä riemun määrää, kun sovellus latautui puhelimelle.

Blogger App on suhteellisen simppeli, kuten mobiilibloggaamiseen sopiikin. Sillä voi näpytellä merkintöjä ja tallentaa tai julkaista niitä, ja valokuvien lisääminen onnistuu puhelimen valokuvagalleriasta näpsyt valiten. Oikeastaan ainoat asiat, joita kaipaan ainakin vielä, ovat kommenttien helpompi seuraaminen (tähän voisi joku naureskellen huomauttaa, mihin minä tätä ominaisuutta tarvitsen!) ja fontin muuttaminen näppäimillä. Lihavointi, kursivointi ja muut toimivat oikein mainiosti LiveJournalissa opetelluilla HTML-komennoilla, mutta mitäs hauskaa siinä älypuhelimessa on, jos se ei tuommoisia osaa? (Vitsi, vitsi.)

Nyt voi siis tosiaankin blogata vaikkapa linja-autossa nuokkuessa! Kyllä elämä on ihmeellistä.



Halleluja-otsikointiin liittyi myös innostus uudesta kirjoitusprojektistani, joka muovautui pääkoppaan yllättävän helposti ja lihavoitui kunnolliseksi pitkäksi novelliksi ennen kuin huomasinkaan.

Enää en ole niin varma, ansaitseeko tarinointi-into autuaita hihkaisuja, koska yhtäkkiä keskeneräisiä, mielestäni kirjoittamisen arvoisia tarinoita ja ideoita on viiden eri tekstin verran.

Monta kertaa olen venytellyt sormiani iPadin näppäimistön yllä laite ja pää humisten, ja aloittamisen valinnan vaikeus on ensin jäädyttänyt ja lopulta lamaannuttanut. Päässä on liikaa tavaraa, minkä kirjoitan sieltä ensin ylös?!

Hallelujan sijaan tähän tilanteeseen interjektioksi on valikoitunut ugh.

Voittoja ja kaipailuja

Suomen ja Skotlannin välisestä kahden tunnin aikaerosta oli näköjään niin rankkaa toipua, etten täälläkään saanut aikaiseksi kirjoitella...

Matka oli onneksi loistokas ja pieniä säästä johtuvia vastoinkäymisiä lukuunottamatta onnistui suunnitelmien mukaisesti.
Raahasin myös mukaani kotiin runsaasti kirjoja niin historiallisista linnoista, museoista kuin Waterstone'sistakin. (Viimeisimmän laskun mukaan ostin kymmenen kirjaa, taskukalenterin ensi vuodelle ja mukavan pinon tulevia päiväkirjoja, sekä kirjanmerkin.)
Teen valokuvamerkinnän hankinnoista ja muusta matkaan liittyvästä kirjallisuushöpöilystä, kunhan uskallan liittää iPhoneni taas tietokoneeseen kiinni. Jostakin syystä lähes aina, kun liitän iLaitteen tietokoneeseen, kaikki mediatiedostoni häipyvät laitteesta. Koska jokainen iLaitteeni sisältää sadoittain muistiinpanoja ja lukulistoja, en ole rohjennut riskeerata niiden häviämistä pitkään aikaan.


Ajankohtaisin asia hoidettavien juttujen listallani on kuitenkin syyskuun arvonnan voittaja. Koska ainoastaan yksi ihminen täytti arvontavaatimukset (asiallinen kommentti kolmeen eri merkintään), ei minun tarvinnut edes arpoa voittajaa.
Onnea Elinalle! Otathan yhteyttä yläoikealla olevaan sähköpostiosoitteeseen, että saamme palkintoasiaa hoidettua eteenpäin.

Lokakuun arvonta toimii kuten aiemmatkin, eli mikäli haluatte osallistua, kommentoikaa vain kolmea milloin vain julkaistua eri merkintää asiallisesti, niin olette mukana kirja-, kieli- ja kirjoitusaiheisten pikku palkintojen arvonnassa!


Kun palasin matkaltani, oli kotona ihmettelevien kissojen lisäksi odottamassa pino kirjaston kirjoja, joita pitäisi saada luettua melko ripeään tahtiin. Tartuinkin niistä pariin ja huomasin viihtyväni erittäin hyvin, kunnes neurologi Oliver Sacksin alaviitehuomautus hänen verrattomassa teoksessaan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi sai minut haparoimaan hetkeksi.

Sacks kertoo alaviitteessään saaneensa joitakin vuosia aiemmin nuoren kirjailijan David Gilmanin käsikirjoituksen Croppy Boy luettavakseen. Gilman oli lähettänyt romaaninsa käsikirjoituksen Sacksille, koska neurologi oli julkaissut artikkelin miehestä, jonka muisti oli pysähtynyt vuoteen 1945 (luku Kadonnut merimies kirjassa Mies joka luuli vaimoaan hatuksi), ja Gilmanin teoksen päähenkilöllä oli samankaltainen vaiva - identiteetti katoaa, kun ei muista, tiedä tai tunne olevansa nykyhetkessä olemassa, ja kadonneen identiteetin tilalle tulee tarve keksiä ja kehitellä omia sepustuksia (katso myös luku Identiteettikysymys samassa Sacksin kirjassa). Sacks kuvailee käsikirjoitusta seuraavilla sanoilla: "[K]irja kertoo amnestisen neron hämmästyttävästä mielikuvituksesta kerrassaan joycemaisen rikkaasti ja innokkaasti. En tiedä, onko kirjaa julkaistu, mutta ainakin se pitäisi julkaista."

Kun Oliver Sacksin kaltainen asiantuntija kehuu käsikirjoitusta noin, sen on pakko olla lukemisen arvoinen. Innostuin teoksesta ja syöksyin suinpäin Googlen ihmeelliseen maailmaan, jossa odotti suuri pettymys. Croppy Boytä ei ainakaan vielä tähän päivään mennessä ole julkaistu (tai ainakin näin Google väittää).

Tunsin tavallaan jopa hupaisaa pettymystä, kun en saakaan lukea kirjaa, jonka olemassaolosta en edes tiennyt vielä vuorokausi sitten. Minua harmittaa miltei suhteettomasti verrattuna siihen, kuinka paljon (eli en juuri mitään) teoksesta tiedän.

Onko teille koskaan käynyt mitään vastaavaa? Eikö olekin harmillinen olotila?

Onneksi Oliver Sacksilta sentään löytyy lisää neurologisia ihmetyksiä esitteleviä teoksia.

Kaikennäköistä sitä onkin liikkeellä.

Ei, en ole unohtanut teitä! Tässä on ollut taas kaikenlaista ja ei mitään, mikä on näköjään outo yhdistelmä aivoilleni.

On oikeastaan aika ärsyttävää, ettei saa kirjoitetuksi, kun aivot ovat täynnä ideoita. Olen pähkäillyt eri sanoja, käännellyt ja väännellyt niitä innoissani ja tökkinyt, ihmetellyt niiden vapinaa kämmenellä. Olen tuijottanut lakattuja kynsiäni ja miettinyt, miten eri korpintehoja värisävyissä onkaan.

Lauantaina täytti ensimmäinen tallessa oleva päiväkirjamerkintäni kymmenen vuotta, joka on minulle pitkä aika. On kummaa ajatella, että sen merkinnän kirjoitti ihminen, josta oli tulossa minä, mutta oli vielä joku ihan muu kuitenkin.

Pidin minä jo joskus tarhaikäisenä päiväkirjaa, vaikken osannut kirjoittaa - minä sanelin, isä kirjoitti juttuni talteen suloiseen pieneen päiväkirjaan, jonka ulkonäön muistan edelleen todella hyvin. Kun opin kirjoittamaan, oli kirja täynnä 6-vuotiaan innokkaita, työteliäitä harakanvarpaita ja aivan yhtä mielekkäitä kerronnanaiheita.

Ensimmäinen merkintäni koskaan, se isäni avustama, taisi muuten käsitellä oksennusta! Haha.

Cheers kaikille vanhoille minuille ja heidän unelmilleen, suruilleen ja lukemilleen kirjoille. Olen iloinen, että minulla on hyllyntäydeltä kronikoita elämästäni.


Lauantaina oli myös ala-asteeni luokkakokous, joka on itse asiassa syypää kirjoittamattomuuteeni. Olen vatvonut sitä jo monta kuukautta, ja tapahtuman lähestyessä vatvominen muuttui kouluaikojen muisteluksi, joka puolestaan muutti puolihuomaamatta itsensä masennukseksi.

Masennus on siitä omituinen ongelmatilanne, että sillä tuntuu itsellään olevan mielialahäiriö. Ainakin minulla synkät jaksot ovat usein kirjoittamisen kulta-aikaa, kun mikään muu ei tunnu mielekkäältä ja pää on täynnä soljuvia, värähteleviä virkkeitä.

Tällä kertaa synkkyys on kuitenkin luokkaa "meh", eli ei kiinnosta, ei jaksa, ei välitä.
Onneksi se on se harvinaisempi muoto.

Ja pitänee minun kuitenkin taas typoilla niitä kirja-arvioita pois tuolta laatikossa pyörimästä, joten ei täällä kovin pitkään voi hiljaa olla.


Olen varma, että ärsyttävin syy hiljaisuuteeni on elokuun kommenttiarvonnan voittajan julkistamisen viivästys. Hoidetaan se siis alta pois!
Osallistujia oli kolme, eli jos et tällä kertaa voittanut, osallistu ihmeessä uudelleen! Mahdollisuudet voittaa ovat melko suuret.

Onnetar (eli Random.orgin random number generator ja kolminkertainen arvonta) suosi tällä kertaa Ilkkaa! Otahan yhteyttä oikeanpuoleisessa marginaalissa mainittuun osoitteeseen, jotta saat palkintosi.

Muille muistutan vielä säännöistä; kun kommentoi kolmeen eri merkintään kalenterikuukauden aikana, on mukana arvonnassa. Merkintöjen ei tarvitse olla kuukauden aikana julkaistuja.
Muistakaa käyttää aina samaa nimimerkkiä tai jättää jokin tieto, jolla henkilöllisyytenne varmistuu.

Onnea voittajalle ja tämän kuukauden osallistujille!


Kyllä me niistä kynsilakoista ja sanaväännöksistäkin pääsemme pian puhumaan, kunhan olen tökkinyt tämän mustan pilven päästä erisävyiseksi. Valokuvapainotteisiakin merkintöjä on luvassa, kunhan posti toisi sen viimeisen kuvattavan, eli väriä elämään nyt vain. (Helppohan se on sanoa, juu...)

Tänään!

Minun piti linkittää teille älyttömän hupaisa sivusto kaupoissa ja lehdissä kohdatuista yltiöhuvittavista kirjoitus- ja kielioppimokista, mutta totta kai minun tuurillani sivusto on tällä hetkellä tilapäisesti pois käytöstä. Kokeillaan sitten ensi viikolla uudelleen...


Nauruhepulin sijaan tarjoilen teille taas pieniä ajankohtaisia paloja kirja- ja kirjoittamiselämästäni.


Ensinnäkin, Pottermore-tilini on viimein avattu! Hipsin äsken sydän pamppaillen ihmettelemään Potter-fanittamiseni pelastusta ja tulevan oikean elämäni kammotusta, mutta pääsin vasta ensimmäisen luvun alkuun ja päätin jo siinä, että minun on pakko lukea kirja samaan aikaan uudelleen, että saan kaiken irti. Lisäksi jännitän Lajitteluhattua ja taikasauvan valintaa (sitä, että sauva valitsee minut) niin paljon, etten uskaltanut vielä sinne asti edetä. Lunaa elokuvissa esittävän Evanna Lynchin "identiteettikriiseily" Twitterissä jätti pieniä henkisiä naarmuja minuunkin - Evanna lajiteltiin Rohkelikkoon suurista Korpinkynsi-odotuksistaan huolimatta, ja tämä aiheutti närää näyttelijättäressä.
Itse haluaisin kaikkiin tupiin kyllä (jokainen tupa saa totta kai omat tupakertomuksensa ja muut), mutta on minullakin suosikkitupani. Mikä pettymys olisi, jos ei päätyisi niihin!

Lajittelu on kyllä näkemäni perusteella tehty fiksusti; eräs mahdollisista kysymyksistä on silmien väri. Lajittelu- ja sauvakysymyksiin vastatessaan ei siis voi päätellä vastauksista, mihin tupaan niillä todennäköisimmin päätyy tai millaisen sauvan saa. Mielestäni melko ovela ja mukava keksintö. Olisi myös hauska nähdä, millaisilla matemaattisilla kaavoilla tupa ja sauva valikoituvat vastausten perusteella.

No, huomenna vain kaivamaan vanhaa rakasta Harry Potter and the Philosopher's Stonea kirjahyllystä; seikkailu alkaa jälleen...


Toinen mukava yllätys tänään oli, kun GoodReadsiin kirjautuessani huomasin saaneeni viestin. Viestin saaminen jo itsessään on tällaiselle sosiaalihylkiölle hieno juttu, mutta viestin sisältö se vasta ilahdutti - olen voittanut kirjan itselleni ennakkoarviointiarvonnassa! Jos jostakin pidän kirjamaailmassa, niin ilmaisista uusista tuttavuuksista, kuten tämä. Ensin ajattelin, etten lue kirjaa, sillä se ei ollut toivelistallani, mutta hetken tuumailtuani totesin, että miksi ei. Pian saamani teos kertoo siis burmalaisista pakolaisista ja heidän elinolosuhteistaan. Voi olla aika mielenkiintoinen lukuelämys. Ja miksen lukisi, kun kerran Pjongjangin akvaariot -kirja ja esimerkiksi keskitysleiriartikkelit lehdissä ovat olleet häkellyttävän pysähdyttäviä lukukokemuksia.
Jos kirja on hyvä, se saattaa jopa päätyä tänne blogin kuukausi-/kommenttiarvontaan!

Itse voit osallistua arvontoihin tekemällä GoodReadsiin tilin ja klikkaamalla Explore-välilehden giveaways-linkkiä sivuston oikeassa ylälaidassa.


Arvonnasta puheenollen, koska huomenna on Chewing on Pearlsin 1-vuotissyntymäpäivä (!!!), lisään tämän kuukauden kirjapakettiin jonkin mukavan pikku yllätyslahjan voittajan selvittyä. Muistakaa kommentoida, jos haluatte osallistua!


Lopuksi haluan vielä esittää julkisesti vilpittömän iloisuuteni siitä, että kissani viime viikolla raatelemat kädet ovat lähes parantuneet, ja että oikea käteni sai vähiten vammoja. Oikeakätisenä kirjoittajana kynän onnistunut pitäminen kädessä on minulle suunnattoman tärkeä asia.

Päivän vinkki voisikin olla: olkaa tänään "pienestä" iloisia!
Iloitkaa, että osaatte lukea, että teillä on internet-yhteys, että voitte sukeltaa mielenkiintoisiin maailmoihin ja kokeilla toisten ihmisten kenkiä omassa olohuoneessanne.

Ilahduttavaa viikonvaihdetta teille kaikille.

Tänään ja eilen.

En ole unohtanut teitä, älkää huolehtiko! Tässä kuluneella viikolla on sattunut kaikenmoista, joka on pitänyt minut poissa koneelta. Koetan ensi viikolla päästä taas hieman normaalimpaan rytmiin - pyydän anteeksi tilapäistä häiriötä.

Juttuideoita minulla on kirjaimellisesti kansiokaupalla, mutta, koska olen ajankohtainen ja tiedostava ihminen (... Not!), pohdin tällä kertaa teille ääneen muutamia tämän viikon mietintöjäni.


Ensinnäkin osasyy kirjoittamattomuuteni on se, että kissaani pisti ampiainen ja kisu sitten hädissään kävi itsensä kimppuun, jota koettaessani estää omat käteni jäivät väliin. 75% käsistäni, ranteet mukaan lukien, on nyt naarmutettu loppuiäksi. Ei siinä sinänsä mitään, minulla oli arpia jo entuudestaan ihan riittävästi, mutta nyt tulehtuneet haavat estävät käsien täyden käyttämisen, mikä puolestaan on johtanut mitä kummallisimpiin ongelmiin. En saa limupulloa auki, DVD-levyn irtisaaminen kotelosta on vaikeaa, housujen päälle vetäminen kolmen sormen ollessa käytössä on tuskaisaa ja yllättävän pulmallista... ja mikä kamalinta, kirjoittaminen ja pelkkä kirjan kädessä pitäminen ovat hetkittäin aivan liian kivuliaita toimenpiteitä! (#whitepeopleproblems)
Eilisen vietinkin istuen sängyllä paksun coffee table -kirjan kanssa, joka lojui peitolla ja jonka sivuja sain varpailla pideltyä paikoillaan. Kirjoittamisessa taas olen suosinut iPadiä, koska sen näppäimistön käyttämiseen riittää pelkkä hipaisu.


Kirjoista ja yllättävistä tilanteista minulle kertyi pari päivää sitten toinenkin kumma uusi kokemus. Tapasin pitkästä aikaa kaverini, joka antoi minulle syntymäpäivälahjaksi kirjan Damn You, Autocorrect! (lyhykäinen arvio tulossa ensi viikolla!). (Kavereilta saamistani neljästä lahjasta kaksi on ollut kirjoja, mikä on melko mukava saldo, ja lisäksi kolmas lahjani oli Sherlock Holmes -nukke! Kiitokset asianomaisille!)
Kaverini sanoi lahjaa ojentaessaan, että se on kierrätetty kirja, mikä on minusta aivan OK - itsekin antaisin mielelläni enemmän kierrätettyjä kirjoja lahjoiksi, jos niitä ei karsastettaisi niin kovin. Sitä paitsi olin aivan ihastunut kannessa olevaan kirjakehuun, jonka oli antanut mielestäni paras mies sitten Oscar Wilden, Stephen Fry. Kaverini kuitenkin jatkoi selitystään kertomalla, että hän oli ostanut kirjan itselleen matkalukemiseksi ja ei keksinyt sille muutakaan käyttöä. Kirja olisi mennyt kai roskiin, jos syntymäpäiväni ei olisi ollut sopivasti lähettyvillä.
... Ei siinäkään sinänsä ole minusta mitään vikaa. Haluan painottaa tätä. Olen aivan todella vilpittömästi iloinen kaikista saamistani lahjoista. Jäin vain miettimään, miksi kaverini oli pitänyt kertoa asia minulle. Itse olisin mieluummin vain sanonut sen olevan käytetty kirja ja jättänyt asian siihen.
Silloin en myöskään pohtisi, mitä se kertoo, että kirjan välistä löytyi usealta sivulta veritahroja. (Tai, ainakin luulen niiden olevan verta. En uskaltanut tutkia kovin läheltä.)

Toistan vielä, että kaikki lahjat ovat mukavia ja on ihana saada niitä, samoin kuin on ihanaa, että on kavereita, jotka hankkivat niitä.
Kysymys kuuluukin kai enemmän, tarvitseeko lahjan, erityisesti kirjan, alkuperästä kertoa aina kaikkea, mikäli se on vähemmän imarteleva juttu...?


Kolmas tämän viikon pohdintani on liittynyt Disneyn uudehkon elokuvan nimen käännökseen. Englanninkielisissä maissa elokuva kulkee nimellä Tangled, ja kun nimeä ei oltu vielä käännetty, ehdotin kaverilleni, että se voisi olla Takussa. Nimi sopisi elokuvan Tähkäpää-tarinaan ja olisi lisäksi suhteellisen toimiva suora käännös alkuperäisnimestä. Jopa nimi Tähkäpää, tai Rapunzel kuten elokuva esimerkiksi Italiassa on nimeltään, olisi ollut ihan okei.
Vaan ei niin ei. Suomessa elokuva sai nimekseen Kaksin karkuteillä - hiuksia nostattava seikkailu. ... No okei, onhan siinä tuo mukava allitteraatio alussa, mutta silti! Eihän pääpari edes ole kaksin karkuteillä. Ja fraasista 'hiuksia nostattava' tulee ainakin minulle ensimmäisen assosiaationa mieleen kauhutarina, ei Disneyn seikkailuanimaatio prinsessoineen ja miltei-puhuvine eläimineen.


... Kaipa sitä voisi potkia päätään vaikka minkälaisten asioiden takia, jos vain vaivaantuu. Mutta muun muuassa tällaisia typeryyksiä olen vatvonut pääkopassani viime päivinä. Onneksi olen myös saanut muutaman kirjan luettua, joten koetan kirjoitella niistä juttua tulevan viikon ratoksi, samoin kuin jotakin hieman älyllisempää pohdittavaa rikkaille päillemme.


Toivottavasti te ja kätösenne voitte hyvin! (Muistakaa kirjoitella vikkelillä sormillanne kommentteja, jos haluatte osallistua kirja-arvontaan kuun loputtua! Tällä hetkellä vain kaksi on mukana arvonnassa, joten tulee tiukka arpominen, haha!)

No hohhoijaa...

Kävimme eilen isäni kanssa ajelemassa Loviisaan, josta ei kulkenut lauttaa Svartholman linnoitukseen, joten ajoimmekin sitten Strömforsin ruukkialueelle. Kaunista seutua, ainakin näin kesällä. Käsityöpajat olivat samankaltaisia kuin Fiskarsin alueellakin, mutta arvatkaapa mitä löysimme pienestä latokirpputorimyymälästä?

Tietosanakirjasarjan vuodelta 1948. Se on nähtävästi suunnattu ylioppilaille tai senkaltaisille opiskelijoille, sillä volyymi yksi oli alaotsikoitu nimellä Jatko-opintoja yleistieteellisesti katsoen.

Selailin teoksia jo hieman (luen ne kokonaan myöhemmin), ja ainakin algebran, englanninkielen ja kemian ja fysiikan osastot olivat vanhanaikaisuudessaan suloisen hupaisia.

Koko seitsemänosainen sarja maksoi vain 10e. Maltan tuskin odottaa, että pääsen päivittelemään tietojani ja oppimaan uutta. Ja ehkä ihan vähän ihastelemaan vanhoja kirjoja noin muuten vain.


Kävimme myös kirjastossa. Arvanette jo, miten minun kävi... Heti alakertaan pomppiessani näin syrjäsilmällä eräässä hyllyssä nimen Agatha Christie, ja se tarttuikin kainaloon. Hylly oli onnekseni poistohylly, kaikki kirjat 50 senttiä kappale, joten omistan nyt kirjan Helmeilevä kuolema. (Aivan mahtava nimi, ja englanniksi vielä parempi - Sparkling Cyanide. Hykertelen innosta.)

Kuplivan kuolonjuoman lisäksi nappasin lainahyllyistä itselleni vielä lisää lukemista, koska edellisissä kahdessatoista ei nähtävästi ollut tarpeeksi... Yhden teoksen sentään jätin hyllyyn, vaikka se lukulistallani onkin, sillä se vaikutti yöunet syövältä tarinalta, ja sitä ei stressaantunut kehoni juuri nyt kaipaa.

Harvinaista kyllä käytin siis järkeäni kirjastossa. Stop the presses!


Kaiken lukemisen ohella minun pitäisi siivoilla huonettani, mikä on mielenkiintoinen urakka, sillä jokaisen lattialla lojuvan vaatteen alta tuntuu löytyvän pino sivuun siirrettyjä kirjoja. Saunalahden mainosta mukaillen olenkin monta kertaa huokaissut, "Mistä näitä kirjoja oikein tulee?!"
Välillä tuntuu, että ne sikiävät siellä itsekseen pimeyden turvin, tai kloonailevat toisiaan. Ainakin Jane Austenin Pride and Prejudice ja F. Scott Fitzgeraldin Tender is the Night -teoksia tuntuu olevan useampi kuin yksi kappale...

Joululahjalistaongelmat on kuitenkin helposti ratkaistu: kirjahyllyjä, kirjahyllyjä ja ehkä vielä yksi kirjahylly.


Muistakaa: asiat ovat ongelmia vain, jos annatte niiden olla ongelmia.

Oh, take me back to the start

Muutama ihana lukija on kirjoitellut enemmän kommentteja kuin sain kolmessa kuukaudessa ennen lopetuspäätöstä, ja ainakin pari heistä ymmärtääkseni lukisi mielellään lisää blogimerkintöjä täällä. (Korjatkaa ihmeessä nopsaan, jos olen ymmärtänyt väärin...!)

En yleisesti ottaen koe olevani takinkääntäjä, mutta sekä näiden muutaman ihanan ihmisen kommentit että oma vilpitön ja yllättävän syvä suruni ovat saaneet minut vielä miettimään asiaa. On ollut outoa lukea kirjoja loppuun ja miettiä, missä ja kenelle niistä kertoisin.

Lukisitteko te, jos kirjoittaisin?

Enkä nyt tarkoita, että jokaisen olisi pakko kommentoida jokaista jutunpätkää hartaasti ja sivkertomuksilla varustettuna!

Olisi vain mukava joskus kuulla teidänkin mielipiteitänne, mietintöjänne, toiveitanne ja ääntänne ylipäätään.

Jos ette pidä jostakin blogissa olevasta asiasta, saatte aivan mielellänne kertoa siitä minulle sekä kommentein että palautelaatikon kautta.

Kaiken lisäksi minulla on valtava pino arvontaan tarkoitettuja kirjoja, joista pitäisi päästä eroon! Että kuulkaas nyt.


... Eipä minulla kai tässä muuta. Jätän lopullisen päätöksen teidän käsiinne. Jos emme palauta blogia toimintaan, kiitos teille, jotka kommentoitte sen puolesta! Ette edes tiedä, kuinka liikutuin kirjoituksistanne.



[Tähän piti laittamani YouTubesta Coldplayn The Scientist -kappaleen video, mutta iPadillä ei nähtävästi saa Bloggerissa liitettyä videoita tekstiin. Samaten "syytän" törkeistä kirjoitusvihreistä iPadin hömelöä näppäimistöä. J'accuse!]

Yksinkertaista, ystävä hyvä.

Arthur Conan Doyle kirjoitti kerran seuraavanlaisesti ystävälleen, joka oli vastuussa Sherlock Holmes -tarinoiden ilmestymisestä Strand-lehdessä; "You will be amused to hear that I am at work upon a Sherlock Holmes story. So the old dog returns to his vomit."

Lukiessani kuuluisan etsivän synnystä, elämästä, kuolemasta ja elämäänpaluusta kiinnitin huomioni usein toistuvaan seikkaan: Arthur Conan Doyle ei aina pitänyt Holmesista - hän ei pitänyt Holmesia minkään arvoisena (paitsi rahan).

Holmesin oletettu kuolemakin Reichenbachin putouksilla johtui juuri siitä, että kirjailija oli lopen kyllästynyt hahmoon ja sen sensaatiomaiseen suosioon.

Toisaalta yhtä usein tuli esille myös se, että ajoittain Conan Doyle sekä arvosti hahmoaan että jopa piti siitä. Hän nimitti Holmesia "monin tavoin hyväksi ystäväksi" useammalle tuttavalleen.

Conan Doylea kaiveli arvattavasti eniten se, että hän koki salapoliisikertomukset huonommiksi kuin muut kirjoittamansa teokset (historialliset romaanit ja tutkielmat). Yleisön rynnätessä innoissaan uusimman Holmesin kimppuun Conan Doyle kärvisteli vieressä, arvostamansa historialliset romaanit lähes unohdettuina.

Tavallaan ymmärrän miehen tuntemukset. On vaikea katsella jonkun rahanpuutteen ja tylsyyden takia luodun menestyvän samalla kun vaivalla työstetyt "arvokkaammat" teokset jäävät hyllyille pölyttymään. Lausahtipa Conan Doyle Reichenbachin putouksilla vieraillessaan, että jollei hän tapa Holmesia, Holmes tappaa hänet.

Arvostankin todella paljon sitä, että ajoittaisista kiukunpuuskistaan huolimatta Conan Doyle koetti aina parhaansa mukaan pitää Sherlock Holmesin tasolla, jota etsivä itsekin odottaisi tarinoiltaan. Conan Doyle sanoikin kustantajalleen, että "The day when Holmes will really die will be the day that I think I am letting him down."

Arvostan tuollaista asennetta paljon. Sitä, että Conan Doyle joskus harmitteli koko etsivävirtuoosin luomista, mutta ei milloinkaan lakannut pitämästä tätä hahmon ansaitsemalla tasolla.

Aivan kuin kaikki muutkin vanhemmat - minä en aina pidä lapsestani, mutta rakastan häntä aina - Conan Doyle seisoi luomansa rinnalla. Juuri tämän takia, hänen ansiostaan soi Baker Streetillä edelleen kaihoisa viulu tupakansavun täyttämässä huoneistossa.

Rakas ystäväiseni...

Kiesus, että ei sitten saa aikaiseksi kirjoitella. Joko on ystävän häät (hyvä syy olla kirjoittamatta) tai Blogger ei päästä kirjautumaan sisään tai hervoton flunssa iskee jälleen (huonoja syitä olla kirjoittamatta).

(Jos jokin on "hervoton", siltä puuttuu kaiken logiikan mukaan hervoja. Kysymys kuuluukin: mikä ihme on hervo?)

Joskus syy huonoon kirjoitusmotivaatioon on rampauttava masennus. Mikään ei kiinnosta, mikään ei innosta, missään ei ole mitään mieltä. Edes kirjoittamisessa.

Kirjojen lukeminen sentään tarjoaa pakokeinon omasta päästä jonkun toisen mukaan; eskapistinen hetki jonkun toisen elämässä, jonkun toisen ongelmien ja ilojen parissa on joskus elintärkeä asia.

Toki ne omatkin ongelmat pitää jossakin välissä kohdata - jos ei muun takia, niin edes siksi, että tietää, mitä on vastassa. Yksin niitä ei vain välttämättä jaksa tai edes halua tutkia, ja jos on kuten minä, ei välttämättä ole ketään ystävää, jolle uskoutua huolista ja suruista.

Toiset saavat tällaisissa tilanteissa lohtua esimerkiksi rukoilemisesta, mutta minä turvaudun mieluummin päiväkirjaani. Ainakaan sille ei suutu, kun se ei muutakaan elämää paremmaksi odotuksista ja pyynnöistä huolimatta.

Kirjoitin viime yönä pitkästä, pitkästä, pitkästä aikaa avoimesti muistikirjaani ajatuksiani ja viime päivien kokemuksia, ja se tuntui niin uskomattoman hyvältä, että! Käteni kipuili kuukausien harjoittamattomuudesta, käsialani luikerteli pitkin poikin sivua ja kämmensyrjäni oli kynämusteesta sininen, mutta voi että, kuinka mahtavaa oli purkaa kaikkea paperille.

Päiväkirja ei tuomitse, naura tai vähättele mitään koskaan. Se on aina minun puolellani asioissani eikä koskaan juorua mitään eteenpäin. Se kuuntelee kaikkea, mistä puhun, oli asia tärkeä tai vähäpätöinen.

Toki päiväkirja ei osaa neuvoa, ei auta, ei tue, ei halaa tiukasti, kun sitä tarvitsisi. Mutta paremman puutteessa se on mainio ystävä. Se ei paranna tai korjaa elämää, mutta se pitää hengissä.


Mieleeni muistuu Anne Frankin suloinen ele nimetä päiväkirjansa Kittyksi, jolle hän kirjoitti "kirjeitä" kirjaan. "Rakas Kitty..."


Mitä teidän päiväkirjoillenne kuuluu, lukijat?

Bloody Mary.

Luen tällä hetkellä eniten (sekä siksi, että se on kirjastosta lainassa, että siksi, että se on loistava teos)  Nikolaj Frobeniuksen teosta Pelon kasvot, joka on semibiografinen fiktiivinen kertomus Edgar Allan Poesta ja murhamysteereistä, jotka seuraavat pelottavan tarkoin hänen kirjoitelmiaan. Kuten loistavaa kirjailijaa käsittelevältä kirjalta saa odottaakin, teoksessa käsitellään aika ajoin kirjoittamisen joskus järkyttävääkin kivuliaisuutta ja sitä, kuinka tarinat valtaavat tilan kaikelta muulta ajatuksista ja sydämestä.

Rivien välistä löytyy koskettavaa pohdiskelua siitä, kuinka kirjallisuus voi sekä pelastaa että syöstä turmioon. Muitakin kirjallisuutta, todellisuutta ja kirjallisuuden metatodellisuutta pohtivia aatteita on piilotettu tekstiin niitä arvostavien lukijoiden iloksi ja innostukseksi. Seuraava lainaus pysäytti minut pitkäksi aikaa; näennäisen helppojen vastausten sijaan kysymyksiin ei ollutkaan lainkaan vastauksia. Tässä taitaa olla yksi kirjallisuuden muna vai kana -kysymyksistä:

Kumpi tulee ensin: kirjallisuus vai todellisuus? Kumpi tulee ensin: murha vai murhan kuvaus? Kumpi tulee ensin: pelko vai sitä kuvaava lause?

Hän ei tiedä, mitä voisi tehdä päästäkseen pakoon.

(Lainaus siis teoksesta Pelon kasvot, kirjoittanut Nikolaj Frobenius.)


Mitä mieltä te olette Poen päätä piinaavista kysymyksistä? Mitä vastaisitte hänelle - vai osaisitteko vastata mitään?

FAIL.

Pyydän anteeksi niiltä, jotka odottivat viikonlopun merkintää... Poskiontelontulehdus ja prokrastinointi yhdessä laiskistivat minut niin, etten täyttänyt velvollisuuksiani. Tämän viikon viikonloppuna saatte kahden viime viikon viikon kirjat kerralla. (Tässä virkkeessä toistuu sana "viikko" hupaisan monta kertaa.)

Kun aloitin blogin, olin täynnä ideoita ja innostusta. Molempia riittää edelleen, mutta joskus on älyttömän hankalaa raahautua koneen ääreen ja muotoilla epämääräiset tunnepohjaiset ajatukset järkeviksi, asiallisesti muotoilluiksi virkkeiksi.

Se on typerää, sillä kirjoittaminen on asia, jota harjaannuttaa vain sitä harjoittamalla. Intensiivinen ja monipuolinen lukeminen toki kasvattaa sanavarastoa ja lauseenjäsennyskykyä, mutta jollei taitojaan harjoita, ne unohtuvat nopeasti. Pitäisi kai asennoitua blogin kirjoittamiseenkin noina "hankalina päivinä" samalla tavalla kuin aikanaan koulussa väkersimme esseitä toisensa perään - ne saattavat olla tylsiä ja puuduttavia, mutta loppukokeiden tullessa on ainoastaan kiitollinen kaikesta näkemästään vaivasta.


Vaikka kirjoittaminen on takunnut, lukeminen on jaksanut ilahduttaa minua. Tällä hetkellä työn alla ovat (eniten) One Hundred Years of Solitude, The Other Boleyn Girl ja se ainainen Raamattu. Valikoima ilahduttaa minua paljon iltaisin, kun voin omassa sängyssäni istuskellen hypätä Etelä-Amerikan viidakosta keskiajan Englannin hovin kautta ajanlaskun alkua edeltävään Israeliin. Pieni pino kirjoja toimii kuin Muumien aikamatkustuskone!

Kävin tänään myös kuikuilemassa kaupungilla palloillessani, miltä Kampin uudistunut Suomalainen kirjakauppa näyttää. Aika tyylikäs! (Valitettavasti en tajunnut ottaa kuvia.) Kirjojen määrä on kenties hieman vähentynyt muiden tavaroiden tieltä, mutta saahan niitä opuksia tilattua netistäkin... En ole oikein ilahtunut muutoksesta, mutta minkäs minä sille voin. Tumma ja pelkistetty design oli aika erikoinen verrattuna vanhaan kirkkaaseen, punavoittoiseen tyyliin, mutta toisaalta Iso-Britanniassa Waterstone's on luottanut samaan tummanpuhuvaan designiin jo pitkään. Itse asiassa Suomalaisesta tuli aika paljonkin Waterstone's mieleen... Onkohan kytkös tehty tarkoituksella?

Kävimme kaverini kanssa myös Yrjönkadulla sijaitsevassa ihanassa pikku antikvariaatissa. Kauppatila on pieni, mutta aivan täynnä kirjoja joka lähtöön. Olin niin ihastunut, että koin runsaudenpulaa koettaessani valita edes yhden halvan pikku kirjan kotiin. Olin jo luovuttamassa, kun äkkäsin Mark Haddonin Harmin paikka -teoksen hyllystä. Takakannen teksti "Riemastuttava muotokuva miehestä, joka koettaa menettää järkensä kohteliaasti." vetosi minuun niin, että pienestä vastahakoisuudesta huolimatta oli pakko lunastaa kirja omaksi. (Hangoittelin vastaan, koska kirja on englanniksi toivelistallani. Mikä syy!)

Nähtävästi en ole siis kykeneväinen olemaan keskustassa ostamatta kirjaa. Samoin kuin kirjastoreissutkin aina muuttuvat lähtötilanteesta "Mä haen vaan tän mun varauksen!" tilanteeseen "Mä en jaksa kantaa näitä kaikkia kirjoja, jotka lainasin..."

Toisaalta kaikkihan aina hokevat, että ensimmäinen askel ongelman korjaamiseen on ongelman tunnistaminen. Tästä se lähtee...?


Onko teillä mitään kirjallisuuteen liittyvää ongelmaa, joka häiritsee (tai "häiritsee") elämäänne?

Ennen päivänlaskua ei voi...

Olen palannut leiriltä hengissä ja jopa paluusta surullisena; olisin viihtynyt pitempäänkin!

Paikan päällä oli monta hyllyllistä luettavia kirjoja, ja itse raahasin mukaani sen luotettavan Irlanti-oppaani, vaan kas kummaa, en jostakin syystä ennättänyt lukea kolmea virkettä enempää...

Keskustelin kyllä lukemisenkin edestä erään uskomattoman fiksun nuoren miehen kanssa kirjoittamisesta ja hieman kirjoistakin, joten varmaankin kerron keskustelumme sisällöstä hieman, kunhan saan ajatukseni kasaan. Ehtiihän noita kirjoja lukea täällä kotonakin! (... En olisi aiemmin ihan heti uskonut sanovani noin.)

Lisäksi väsäsin itselleni päiväkirjan paikalla olleista askartelutarvikkeista, joten kyllä tämä lukeminen ja kirjoittaminen tuli hoidettua lomallakin, vaikkakaan ei aivan sillä normaalilla tavalla.


Tämän merkinnän pääaihe on kuitenkin tuttuun tapaan tietty viikon kirja (yksikössä tällä kertaa), joten koetan siirtyä asiaan.

• Mark Millar & John Romita Jr.: Kick-Ass En tiedä, mitä odotin teokselta, mutta olin melko pettynyt saatuani sen luettua. Ensinnäkin, miksi pitää tehdä cliff-hanger -loppu tarinaan, mikäli ei jatka sitä? Ymmärrän kyllä, että se on kuin avoin loppu, mutta se vaikutti vain seuraavan teoksen teaseriltä - tosin seuraavaa teosta ei ole vieläkään olemassa, vuosia ensimmäisen kirjan ilmestymisen jälkeen. En myöskään pitänyt tarinaa kovinkaan uskottavana, vaikka se tapahtuukin tavallaan meidän todellisuudessamme. Enkä myöskään pitänyt piirtotyylistä paljon, vaikkakin täytyy sanoa, ettei se nyt niin huonoa ollut. Veri (jota oli runsaasti) vain näytti limalta, se kai minua eniten ärsytti. Annan kuitenkin pisteitä tarinan romantiikkapuolen epätodennäköisestä, epätyypillisestä päätöksestä (enkä vain siksi, että päähenkilö oli niin vastenmielinen)! En ole nähnyt elokuvaversiota tästä, joten en tiedä, kuinka uskollinen filmi on sarjakuvalle, mutta tämän teoksen perusteella en kyllä edes halua nähdä leffaa. Tämä ei sinänsä ole huono, tämä ei vain ole yhtään minun makuuni. Millään tavalla.

Muitakin "no joo..." -juttuja löytyy! Leirillä satuttelin itseäni milloin mitenkin, enkä vieläkään ole päässyt siitä eroon - nukuin nähtävästi yön kirjoituskäteni päällä ja nyt se on kipeä ja kiukuttelee. Surkuhupaisaa. Kirjoittajan ammattivaivoja: käteen sattuu.

Kirjanmerkit ovat muuten hyödyllisiä! Luen juuri True Blood Omnibus II:ta ja kirjanmerkkinäni on vanha da Vinci -koodi -elokuvan mainoskirjanmerkki, jossa Mona Lisa hymyää. Vasta nyt, kirjanmerkkiä hetken vastaanottavaisen ymmärtäväisesti tuijoteltuani ymmärrän, miksi hänen ilmeensä ja persoonansa on niin suuri mielenkiinnon kohde. Jo vuosia olen surkutellut, kun en tajua, mikä siinä on niin kamalan kiinnostavaa... Nyt se hehkulamppu viimein syttyi!


Koska en jaksa ruksuttaa aivojani keksimään mitään järkevää kysymystä ja koska leirillä meillä oli hauskaa huonojen iskurepliikkien kanssa, kysyn teiltä tällä kertaa:
Mitä iskurepliikkiä Mona Lisa käyttäisi, jos istuisi samannäköisenä baarin tiskillä? (Plussaa kirjallisuuteen liittyvistä / sanaleikkejä sisältävistä iskuyrityksistä!)

(c) JFlatN