Page 99 test

Stevyn Colgan kirjoitti jokin aika sitten blogissaan niinsanotusta sivun 99 testistä.

Sivun 99 testi perustuu Ford Madox Fordin lausahdukseen "Open the book to page ninety-nine and read, and the quality of the whole will be revealed to you."

En ole koskaan kokeillut tuota tekniikkaa, vaikka usein selaankin uusia kirjatuttavuuksia kaupassa tai kirjastossa nähdäkseni, millaista tekstiä teos sisältää. Uskoisin kuitenkin, että sivun 99 testi toimii, sillä sata sivua tarinaan tai teokseen sukellettuaan teksti on yleensä melko tyypillistä kirjan kokonaisuuden kannalta, kun alun solmutukset ja lopun selvitykset eivät vie suurinta osaa kirjoittajan huomiosta ja tekstin sisällöstä.

Harry Potter -versiona testistä olisi totta kai sivu 394, mutta melko monen teoksen kohdalla sivut loppuvat jo kesken.


Jos itse kohtaan vaikkapa kirjastossa uuden tuttavuuden, se yleensä päätyy kainalooni seuraavista syistä:
-kiinnostava tai puhutteleva nimi
-kiinnostava tai silmäänosuva kansi
-houkutteleva takakansi- tai lieveteksti
-sisältö, joka vaikuttaa (kirjoitustyyliltään) sellaiselta, että kestäisin lukea sen

Useimmiten kaikki syyt yhdessä vetoavat minuun, mutta muutama on tullut luettua ihan yhdenkin syyn takia. Useimmiten "riski" kannattaa, mutta aina ei tietenkään voi voittaa. Onneksi on jääty reippaasti plussan puolelle!


Happy Hallowe'en!
Kauhu olisi nyt hyvä genre, mutta ylivilkas mielikuvitukseni sulkee sen mutinoitta pois laskuista. Tyydyn mieluusti Britannian ja Ranskan mutkikkaan oudon huvittavaan yhteiseen historiaan.

Omalaatuisia elämiä

Tällä kertaa viikon kirjoina on kaksi upeaa teosta, joiden takaa löytyy oman alansa huippuja.

• Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot 1 Ankka-sarjakuvien kiistaton nykymestari kävi läpi kaikki oman sankarinsa Carl Barksin sarjakuvat ja viittaukset Roope Ankan elämästä ennen kiivasluontoisen linnun Ankkalinnaan asettumista. Löydöksiensä avulla Rosa sai rakennettua Roopen nuoruusvuosien seikkailuista yhtenäisen kokoelman täynnä ilahduttavan huikaisevaa ankkainfoa. Lisäksi Rosan piirrosjälki ja tilannekomiikka ovat vertaansa vailla! Jokaista lukua Roopen elämästä seuraa pieni tietopaketti, jossa Rosa selostaa, kuinka luku syntyi, mitä triviatietoja ja piilotettuja hauskuuksia se sisältää, ja miten Roope Ankan hahmo muovautui sellaiseksi, jona me sen tunnemme. Jokaiselle, joka on kasvanut Aku Ankka -lehtien ympäröimänä (eli Suomessa ainakin joka toinen ihminen...) kirja on ehdoton must, mutta Rosan tarinat ovat niin upeita ja ajatuksella tehtyjä, että mielestäni kaikkien tulisi lukea Roopen seikkailut. Tästä ei Ankan klaani parane!
• Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi Kuuluisa neurologi Sacks kertoo teoksessaan muutamasta uransa aikana kohtaamasta erikoisesta potilastapauksesta - joukossa on muun muassa nimikkeen mies, joka luulee vaimonsa päätä hatuksi, koska ei kykene enää hahmottamaan kasvoja, mutta tunnistaa ihmiset heidän liikehdintänsä avulla, ja autistiset kaksoset, jotka eivät osaa lukea tai kirjoittaa, mutta ovat matemaattisesti hämmästyttävän lahjakkaita. Mielenkiintoisten tapausten lisäksi Sacksin kirjassa lukijaa viehättää kirjoittajan maallikkoläheinen tyyli kirjoittaa ja selittää asioita, sekä potilaista puhuttaessa selkeästi havaittava lämpö ja välittäminen. Lempeän ja leppoisan lääkärin käsissä omituisetkin vaivat saavat uusia näkökulmia: Sacks löytää jokaisesta ongelmasta jotakin filosofista ja positiivista. Lukijalle jää teoksesta häkeltynyt, mutta lämpöisä fiilis. Kuinka älyttömän ihmeellisiä aivomme ovatkin!

Näe ja koe: Irlanti palasi kirjastoon (tosin jossakin välissä lainaan sen uudelleen ja luen loppuun, koska luen aina loppuun kaiken, jonka aloitankin), joten tällä hetkellä luen Curtainia, The Thousand Nights and One Nightia ja 1000 Years of Annoying the Frenchiä. Mahtavaa luettavaa!

Himoitsen kuitenkin päästä käsiksi A Clash of Kingsiin ja Pretty Little Liars -sarjan kakkososaan.

Asiakas on aina oikein

Satu Salosen Sairasta! Lääkärin käyttöohje potilaalle -teoksesta opin kaiken muun hyödyllisen lisäksi tällaisen mielenkiintoisen seikan:

Englannissa käytetään termiä client asiantuntijapalveluiden (esimerkiksi juuri lääkärin) asiakkaista, ja customer-termiä taasen ostoksiin (esimerkiksi kioskilla ja kaupoissa) keskittyvän ihmisryhmän kuvaajana.

Tämä itsessään ei ollut mikään uutinen, vaikkakin se on pieni erotus, joka usein unohtuu ei-natiivipuhujilta.
Ajatus, joka jäi mietityttämään, oli, että meillä ei Suomessa ole vastaavanlaista erotusta. Käytämme kaikista yhtälaisesti sanaa asiakas.

Mielestäni kerrankin suomen keino on parempi - miksi asiakkaita pitää nimittää eri tavoilla sen mukaan, mitä he ostavat? Antamalla palvelun ostajalle eri nimikkeen kuin sipsipussin ja lottokupongin lunastajalle antaisimme samalla arvoa ihmisten erottelulle ja arvottamiselle.

Asiakas nyt ei vielä ole harmillinen tapaus, mutta me erottelemme ihmisiä jo aivan liikaa tässä maailmassa heidän "arvonsa" mukaan.

En ole koskaan edes oikein ymmärtänyt, miksi ammattinimikkeillä pitää olla sukupuolille omat versionsa. Onko se niin justiinsa, että on vaikkapa firewoman firemanin sijaan? Pääte -manhän viittaa tässä ihmiseen, eikä juuri mieheen.
Sukupuolineutraalit termit, kuten firefighter, puolestaan toimivat joskus ja joskus taas kuulostavat ylikorrektoiduilta.

Miksi palo"miehenä" toimivan naisen pitäisi välittää ammattinimikkeestään? Hän tekee hienoa, tärkeätä työtä, eikä kenenkään tulisi motkottaa moisesta teknisestä seikasta hänen kirjaimellisesti elintärkeän työnsä rinnalla.


Loppukevennyksenä talletan tähän aikoinaan Cosmopolitanista (!) lukemani hauskan anekdootin.
Kolumnin kirjoittaja (jota en nyt valitettavasti enää muista nimeltä...) oli palannut pitkän Pohjois-Amerikassa oleilun jälkeen palannut Suomeen, ja oli kovin pettynyt kotimaiseen kauppojen asiakaspalvelualttiuteen totuttuaan Amöriikkojen avuliaaseen palveluun. Eräskin kerta hän seisoi hölmönä kassalla, kun kassaneiti vain juorusi kollegansa kanssa välittämättä asiakkaasta tuon taivaallista.
Lopulta kolumnin kirjoittaja puuttui puheeseen keskeyttäen, "Anteeksi, mutta tiedätkö sä kuka mä oon?"
Molemmat kassaneidit olivat hiljentyneet ja tutkineet kolumnistia silmät pyöreinä. "Ei... Ooksä joku julkkis?"
"Minä olen asiakas."
Tämän jälkeen palvelu oli pelannut ainakin joten kuten asioinnin loppuun saakka.

7 Little Words

iLaitteille saa jos jonkinmoista peliä, mutta yksi suursuosikeistani on ollut jo pitkään ilmaiseksikin pelattava 7 Little Words (lataus ilmainen).

Pelissä on tarjolla maksullisiakin sanasettejä, mutta niiden lisäksi pelissä on yksi ilmainen setti, johon lisätään ajoittain uusia pelejä, ja päivittäinen ilmainen peli, jonka saa vieläpä valita britti- tai amöriikänenglannilla pelattavaksi. Pelattavaa siis löytyy, vaikkei haluaisikaan maksaa mitään! Pelin saa myös tietääkseni ainakin ranskaksi ja espanjaksi, mutta kieliä taitamattomana en ole kumpaakaan kokeillut.

7 Little Wordsin ideana on siis löytyy tavusotkusta seitsemän sanaa, joiden vihjeet näkyvät ruudulla sanan sisältämän kirjainmäärän kanssa. Peliä vaikeuttaakseen kirjainmäärät voi ottaa pois näkyviltä, mutta itse ainakin saan välillä tapella aivan riittävästi helpotusten kanssakin...

 

Shuffle-nappulalla voi sekoittaa tavukasaa - joskus etsitty sana ilmestyy sattumanvaraisesti tavujen osuessa oikeaan järjestykseen lähekkäin.

 



 

Sanoja ei tarvitse arvata missään järjestyksessä, joten jos jokin vinkki on helpompi avata, siitä saa aloittaa. Joskus harvoin tulee niin vaikea tai ennestään tuntematon erikoissana, että pitää käydä Googlen kanssa neuvottelemassa. Onneksi pelissä ei ole ajanottoa tai mitään aikarajoitusta!

 

 

Viimeiset sanat ovat usein niitä, jotka on tarkoituksella jättänyt viimeisiksi niiden vaikeuden takia, mutta kovasti huventunut tavuvalikoima helpottaa sanojen löytämistä (tai arvaamista).

 

"Palkkioksi" selvitetystä seitsemän sanan setistä saa mukavan pling!-äänen ja hymiön kehuineen. Parasta on kuitenkin fiksuuden tunne, kun on taas selvittänyt tiensä puzzlen läpi ja ehkä jopa oppinut samalla uusia sanoja.

Ihmissuhdeopas OAG:ltä ja viiniporhon murha

Olen tainnut pitkän elämäni aikana lukea yhden ihmissuhdeoppaan, ja se oli niin naurettava, että hämmennyin kovasti kuullessani, ettei se ollutkaan parodia. Kyseessä oli totta kai ikimustoinen Säännöt-teos, jossa neuvottiin muun muassa, että jos mies ei ensitreffeillä oikein pidä nenästäsi, sinun tulee leikkauttaa se paremman näköiseksi.
Kirjan painoarvoa söi myös se, että molemmat kirjoittajista olivat eronneet tai eroamassa teoksen luomisprosessin tiimoilta. Näiltäkö ihmisiltä haluan saada vinkkejä elämäni hallintaan?

En kuitenkaan menisi haukkumaan oppaita, sillä oikeanlaisista, asiallisista maalaisjärkeä viljelevistä opuksista on varmasti oikeasti apua monelle. Oppaita löytyy myös joka lähtöön laihduttamisesta töissäpärjäämisen kautta mielialahäiriöisen kumppanin kanssa elämiseen.
Itse sain eräs joulu lahjaksi terapiani loputtua äkillisesti Dr Philin kirjan Pidä huolta itsestäsi. Omistuskirjoituksena oli "Paremman terapian puutteessa..." ja juuri siihen se sopikin. Kirja ei poistanut ongelmiani tai edes korjannut niitä (pöh!), mutta se antoi minulle uusia näkökulmia ja asenteita tuttuihin tilanteisiin ja pulmiin - ja jo pelkkä kirjan lukeminen merkitsi sitä, että otin aikaa itselleni.

That said, olen suuri huumorin ystävä, ja mikäs sen parempaa aineistoa mahtavalle komedialle kuin ihmissuhteet, varsinkin romanttiset sellaiset!
Dekkarit ovat myös oivaa viihdettä, vaikkeivat aiheutakaan samanlaisia naurunpyrskähdyksiä...
Viikon kirjoihin, siis:

• Danielle Whitman: He Just Thinks He's Not That Into You. The Insanely Determined Girl's Guide to Getting the Man She Wants Parodiaversio ihmissuhdeoppaista kuten He's Just Not That Into You. Odotin teokselta paljon, koska hyvää lähdemateriaalia on niin huimasti, mutta petyin: nide on melko ohut, ja yhdelle sivulle on ahdettu vain yhden kappaleen verran tekstiä, joten teoksen lukaisee kevyesti puolessa tunnissa. Lisäksi teoksen "vinkit" olivat melko ääripäälaatua, joten huumori tuntui liiallisen kärjistetyltä. Olisin pitänyt enemmän hienovaraisemmasta pilkasta ja pilailusta. Tällaisenaankin teos on kyllä hauska ja lukemisen arvoinen - kuten Eniten vituttaa kaikki -sarjan kanssa, osa teoksen hupia on nimenomaan se, että jokainen lukija löytää itsensä ainakin yhdestä kohdasta kirjaa. Whitmanin kirja tarjoaa lukijalle muutaman hauskan pyrskähtelyn ja hieman asenteenmuutosta ihmissuhteisiin näiden kirjojen ahmijoille. Overly Attached Girlfriend -memeen koskaan samaistuneet ainakin saavat hiukan mietittävää tästä!
• David Dickinson: Death of a Wine Merchant Lord Powerscourt -sarjan yhdeksäs osa. Aloitin tosiaan sarjaan tutustumisen tästä teoksesta, joten kenties mielipiteeni olisi hitusen myötäilevämpi, jos olisin lukenut sarjaa kronologisessa järjestyksessä. Juoni on onneksi joka kirjassa omansa, joten sikäli sarjaa voi lukea miten päin haluaa, ja hahmotkin tulevat pian tutuiksi taustatarinoineen. Valitettavasti ainakin tässä teoksessa hahmot kärsivät staattisuudesta ja kerronta puolestaan ylisähköistämisestä - seikkaperäinen kuvailu luo saman vaikutelman kuin kullattu ruoste. Dickinson koettaa vyöryttää lukijalle kerralla liikaa, ja täten kaikki jää kovin pintapuoliseksi. Juoni (josta ei edes voi oikein sanoa muuta kuin sen, minkä jo nimestäkin voi päätellä) kyllä kulkee periaatteessa ihan vauhdikkaasti niin Englannin kuin Ranskan puolella, mutta kertomusta ei hyvällä tahdollakaan voi kuvailla kovin mielenkiintoiseksi. Kirjan laskee käsistään ihan mielellään, mikä ei koskaan ole hyvä merkki. 1900-luvun alun kaupunkilaistunut Englanti ja Ranskan maaseutu miljöinä toimivat, kuten myös aiemminkin kehumani sarjan comic relief Johnny Fitzgerald, yksityisetsivälordin ystävä ja oikea käsi. En haluaisi lytätä sarjaa, sillä ei se kehno ole (ja kenties tämä tietty osa oli vain keskinkertainen), mutta parempiakin on. Tämä lienee suunnattu niille, jotka ovat jo ahmineet Poirot't ja Holmesit moneen otteeseen.

Lukuvuorossa on edelleen sama kolmikko (+ yksi iltalukemisto) kuin aiemminkin. Näe ja koe: Irlanti on tosin menossa takaisin kirjastoon perjantaina, jonka jälkeen Roope Ankan lukaisee nopeasti loppuun... Vaikka olenkin pitänyt nykyisistä teoksista paljon, on mukava saada hieman vaihtelua pian. Agatha Christien Curtain kutkuttaakin jo lipaston päällä odotellen, ja olisi korkea aika jatkaa A Thousand Nights and One Nightin lukemista!

Loppuviikosta olisi myös riehumispaikkana Helsingin kirjamessut, joten sieltä tarttunee taas kassillinen uutta luettavaa mukaan...

Iik.

Intouduin eräs ilta päiväkirjaan päivästäni vahingossa runoillessani miettimään, miksi jotkin englanninkieliset tavut kirjoitetaan -ee- ja toiset -ea-, vaikka molemmat äännetään pitkinä iinä. Alla on pieni lista sanoista, joita minulle tuli ensimmäisenä mieleen asian tiimoilta (kaikki loppuvat k-kirjaimeen yhdenmukaisuuden vuoksi):

seek
eek
leek
peek
meek
week

leak
meak
speak
peak
bleak
weak


Toki sama ilmiö on myös esimerkiksi sanoissa meet ja meat, joten loppukirjaimella ei missään nimessä ole mitään väliä. Minusta oli vain hauska etsiä nimenomaan koohon loppuvia sanoja.

Mielenkiintoisen poikkeuksen ii-sääntöön tekee steak, joka ei kirjoitusasustaan huolimatta ole ääntämysmuodoltaan stiik vaan steik. Sana stake äännetään täsmälleen samalla tavalla eri kirjoitusasustaan välittämättä.


Ah, englanti, rakas henkinen äidinkieleni. Kanssasi ei koskaan ole tylsää tai liian simppeliä!

Tulitikkutyttö

Calling all French readers!

Valtaisan, koti-ikävänkin kokoiseksi usein äityvän anglofilian lisäksi ihastun kaikesta ranskalaisesta. Sisäisen anglofiilini sisällä piilee siis maiden yhteisen historian hyvin huomioon ottaen frankofiili.

Kävin esikouluiässä pari kertaa ranskantunneilla, mutta ahkeran harrastusaikataulun vuoksi kaukaisessa kaupunginosassa olevista tunneista oli luovuttava. Arvatkaa, harmittaako! Olisi pitänyt jättää mieluummin vaikka uimakoulu väliin, kun en siellä mitään oppinut. Nykyisin lisään siis herkästi keskusteluihin innokkaita ranskalaishuudahduksia, koska en parempaan kykene. Ranskankielistä tekstiä ymmärrän suurin piirtein tunnistamalla osan sanoista, käyttämällä lingvistiikan logiikkaa osaan ja arvailemalla loput, mutta oikeita kirjoja en koskaan tule lukemaan kielitaidollani.

Suurimman osan ajasta pärjään, sillä ranskalaiskirjallisuutta käännetään paljon sekä suomeksi että englanniksi - Claire Castillon äidin pikku pyöveleineen, Albert Camus sivullisineen ja ruttoineen ja suuret klassikot Rouva Bovarystä Kolmeen muskettisoturiin ovat kaikki onneksi tulleet tutuiksi ja olleet tutustumisen arvoisia.

Erään teoksen kohdalla kuitenkin suren suuresti ranskalaista lukutaidottomuuttani: Gaétan Soucyn Tulitikkutyttö (alkuperäisteos La petite fille qui aimait trop les allumettes) on suomeksikin huikeaa luettavaa erikoisen pikku miljöönsä ja hahmojensa takia, mutta sen enempää virallinen äidinkieleni kuin sen syrjäyttänyt englanti (The Little Girl Who Was Too Fond of Matches) ei tunne maskuliinisia ja feminiinisiä sanamuotoja. Tämän takia eräs teoksen keskeisistä juonikäänteistä selkenee lukijalle vasta kertojan selittäessä siitä. Ranskaa taitavat lukijat ovat voineet huomata kiintoisan käänteen jo kertojan käyttämien sanamuotojen sukupuolesta.

Muistan vieläkin lukion suomentunnin, jolla keskustelimme teoksesta ja eri käännösten erilaisuuksista. En ollut onneksi ainoa, jota harmitti yleensä täysin riittävän kielitaidon yhtäkkinen auttamattomuus kyseisen teoksen kohdalla.

Onneksi Tulitikkutyttö on niin muikea, ovelasti rakennettu ja hienolla kielellä (ainakin suomeksi!) täytetty kirja, että käännösversionkin lukeminen on elämys.

Quelle domage! vaan tässä iässä ei oikein enää voi asialle mitään.

Dublin & Edinburgh

Tämän viikon kirjoiksi osui listalta sopiva kaksikko; kahden ihanan kelttimaan pääkaupungit pääsevät esille kumpikin aivan omalla tavallaan.

• Tim Perry: Dublin (suomeksi) DK Eyewitness -sarjan Kaupunkikirjat -valikoiman opas Irlannin pääkaupungin nähtävyyksiin ja historiaan tutustumista varten, ruoka- ja majoitusvalikoimaa unohtamatta. Kuten kaikki DK Eyewitnessin teoksia selailleet tietävät, sarjan kirjat ovat yhdenmukaisesti muotoiltuja sisältönsä ja ulkonäkönsä puolesta. Formaatti toimii erittäin hyvin; sisältö on selkeää, hyvin jäsenneltyä ja hakemansa tiedon löytää jo ennen kuin ehtii kunnolla alkaa etsimään. Mukana on runsaasti kirkkaita värivalokuvia ja havainnollistavia, avuliaita pohjapiirroksia museoista, linnoista ynnä muista suosituimmista nähtävyyksistä. Teos on myös melko kevyt eikä paksuudellakaan pilattu, joten se sopii mainiosti matkailijan oppaaksi paikan päälle ja mahtuu hyvin käsilaukkuunkin. Olen lukenut vuosien varrella monia matkaoppaita eri maihin ja kaupunkeihin, mutta DK Eyewitnessin teokset ovat aina olleet listan huipulla juuri toimivuutensa ja monipuolisuutensa vuoksi: kirjasta löytyy tekemistä, näkemistä ja kokemista varmasti kaikkiin makuihin sopien, ja lisäksi opastus niin karttojen kuin käytännön tietojen puolesta on selkeätä. Tämän teoksen kanssa ei Dubliniin kohdistuva matka voi mennä kokonaan pieleen!
• Terry Deary: Horrible Histories: Gruesome Guides. Edinburgh Dearyn kirjoja olenkin jo ennättänyt kehumaan kovasti aiempien Karmea totuus... -sarjan nidosten kohdalla. Deary ei petä tälläkään kertaa: Skotlannin pääkaupungin historian sivuja pölytetään lukijalle kaikessa iljettävyydessään, kammottavuudessaan ja verisyydessään. Kirja onkin hauska vastakohta paikan päällä kaupunkia tutkivan silmin. Kaunis, aurinkoinen kaupunki täynnä historian hienouksia esitellään nuoremmille lukijoille kohdennetussa kirjassa synkeänä murhaajien, ruumiinryöstäjien ja tautipesäkkeiden kotina. Huumoria ei ole onneksi unohdettu, joten teoksen karmeimmatkin anekdootit saavat lukijan pyrskähtelemään naurusta. Historian, huumorin ja hupsunoutojen skottien ystäville, ikään katsomatta (aivan pienille lapsille ei silti ehkä kuitenkaan...).

Tekee ihan mieli lähteä matkalle, kun lukee näitä!
Olin jo melkein päässyt yli Irlanninmatkan peruuntumisen aiheuttamasta pettymystulvasta, mutta DK Eyewitnessin kirja oli niin loistava, että irvistelin harmista useaan otteeseen mahtavien nähtävyyksien soljuessa sivuilta esiin.
Jokainen Skotlannista kertova teos saa kyllä sydänjuuret vuotamaan koti-ikävästä, joten tunne on valitettavasti melko tuttu. (Onneksi en sentään valikoinut tämänhetkiseen lukupinooni samaan aikaan skotti- ja irkkukirjoja!)

Tällä hetkellä kesken on edelleen Näe ja koe: Irlanti (kunhan saan tämän luettua, saan pitää hetken taukoa irkkukirjoista), Roope Ankan elämä ja teot 2 ja 1000 Years of Annoying the French, sekä jokapäiväinen pikku mietelmä Ajan virta -kirjasta.
Tuttuja teoksia siis yhä vieläkin. Asia ei tosin harmita, sillä jokaista lukee mielellään.

Kirjasuosituksen makua

Tykkään suositella kirjoja ystävilleni - tiedän heistä ja heidän kirjamauistaan sen verran, että osaan veikata, millainen teos olisi kunkin mieleinen.

Usein mietin myös, että samalla tavalla voisi suositella kirjoja kenelle tahansa. Tarvitsisin vain joitakin esitietoja, jotka voisi saada esimerkiksi lomakkeen tai niinkutsutun haastattelun kautta. Kysymyksiksi riittäisi aiempien nautinnollisten teosten luettelointi, lempimiljööt, suosikkigenret, millaisista lopuista pitää... ja niin edelleen.

Yksi unelmatöistäni olisikin olla kirjastossa suosittelemassa kirjoja, niin yleisesti hyviä teoksia kuin asiakkaalle hänen toiveidensa mukaan kohdistettuja ihanuuksia.

Voisin toki väsätä yllämainitun tapaisen lomakkeen pienellä vaivalla, mutta kenelle antaisin suosituksia?
Jospa jokin päivä oikein pakahdun haluuni jakaa ilahduttavia lukuelämyksiä ja säntään kadulle kirjalistat kädessä pahaa-aavistamattomien ihmisparkojen perässä: "Let me entertain youuuuuuuuuuuu!"

Haha, onpa tuskaista!

Sanoja, sanoja

Joskus tylsistyneenä luen fiksusti kirjojen sijaan Bash.orgin random-sivulta sekalaisia IRC-keskustelujen "helmiä". Useimmat ovat melko hauskoja, ja joskus seasta löytyy oikeasti syvällisiä ja nauruhermoja kutkuttavia lainauksiakin.

Tällä kertaa tämä keskustelu kiinnitti minussa asuvan lingvistin huomion:

<Oceandream9> On another note, they should create a word that doesn't mean horny, but just having the urge to cuddle.
<Oceandream9> Yeah, there's cuddly, but that's more of an adjective. I want the actual yearning to cuddle to become a word.
<Oceandream9> Can anybody think of one?
<Combat_taco> cundry
<Thunder_cunt> Cuddlesome?
<Unpleasantries> snugglish
<Sm0t> “FEMALE”
 

Mielestäni cuddlesome kuulostaa tarkoitukseen sopivalta. Toisaalta pelkkä femalekin on osuva, vaikkakin melko yliyleistävä.

... Olen kuin anti-joke chicken! Ugh.

Tarvitsen halin.

Häivähdys vihreää

Karttakirjasen ja matkaoppaan yhdistelmä sekä nuorisokirjallisuutta tällä kertaa.

• Hélène Le Tac, Nicolas Peyroles, Pauline Mermet & Conn Corrigan: Karttaopas Dublin Teos koostuu kuudesta aukeamallisesta Dublinin kaupunginosia karttoineen ja nähtävyys-/ruokapaikkaesittelyineen, sekä alusta ja lopusta löytyvistä yleistieto-osioista. Formaatti tuntui aluksi hassulta availtavine karttoineen, mutta jo toisen aukeamallisen kohdalla tykästyin kekseliääseen muotoiluun - matkalla teos olisi loistava kumppani ja opas! Kaupunginosiin jaottelu tarkoittaa sitä, että jos liikkuu jollain tietyllä alueella, kirjasta löytää heti niin oman alueen karttansa kuin paikalliset nähtävyydet ja viihdykepaikat. Käytännöllisyyden lisäksi teoksen kieli oli ihanan elävää ja värikästä olematta kuitenkaan epäasiallista, mitä ei aina tarjota matkaoppaissa ja tietokirjoissa. Ohut ja kevyt kirjanen hämää yksinkertaisella ulkomuodollaan, sillä sisältö on hienosti tehty ja tietoa on jopa hämmentävän paljon verrattuna tekstin määrään. Jos on suuntaamassa Dubliniin, Karttaopas Dublin on varmasti hankkimisen tai ainakin tutustumisen arvoinen!
• Maggie Stiefvater: Häivähdys Toinen osa Stiefvaterin ihmissusista ja pikkukaupungin asukkaista kertovassa sarjassa, jonka ensimmäinen osa oli siis Väristys. Tässä osassa Grace ja Sam kohtaavat ongelmia rakkautensa tiellä niin Mercy Fallsin susivastaisten asukkien kuin uusien, hölmösti käyttäytyvien susien suunnalta. Häivähdyksen ongelma on, ettei siinä juuri tapahdu mitään sarjan kannalta olennaista. Uusi hahmo Cole on pirteän monitasoinen lisä hahmovalikoimaan, mutta itsensä lisäksi hänkään ei tuo mitään uutta sarjaan. En ole vielä lukenut trilogian viimeistä osaa, mutta olen melko varma, että suurimman osan Häivähdyksestä olisi voinut leikellä sen lomaan ilman suurta vahinkoa. Lisäksi Stiefvaterin kirjoitustyyli kärsii young adult -genrelle tyypillisesti liian staattisista, jo valmiiksi lähes täydellisistä ja kaikkien mielestä ihanista hahmoista á la Bella Swan - entiset vihamiehetkin liittyvät mukaan susitaistoon ilman muttia. Kaiken kaikkiaan Häivähdys, kuten Väristyskin, tuntuu Twilight-huumaan kirjoitetulta köyhän miehen vastineelta. Kyllähän sarjaa lukee, jos ei muuta ole käsillä, mutta ei siitä jälkikäteen jää lukijalle mitään.

Tällä hetkellä lueskelen Näe ja koe: Irlantia edelleen (hyvä kirja, mutta luen sitä hitaasti), ja lisäksi kierrossa on Exes Anonymous, Roope Ankan elämä ja teot 1, 1000 Years of Annoying the French ja Ajan virta, jota luen päivittäin ennen päiväkirjaan kirjoittamista.
Olen harvinaisen tyytyväinen kaikkiin keskeneräisiin teoksiini; kun olen lukemassa yhtä, kutkuttavat kaikki muut vieressä, mutta toisaalta sitä yhtäkään ei malttaisi vaihtaa toiseen. Jee!

Millainen lukija olet?

AVA-kanavan Kirjapiiri-ohjelman tiimoilta löytyi tällainen hupsu pikku testi: Millainen lukija olet?

Vastausvaihtoehdot ovat melko selkeästi eri tuloksiin kohdentavia, mutta harmitonta hupiahan tämä vain on, joten ei valiteta!

Oma tulokseni oli (yllätys, yllätys!):
Intohimoinen, kaikkiruokainen lukutoukka
Sinussapa on kiihkeän lukutoukan vikaa. Rakastat lukemista, painomusteen ja uuden kirjan tuoksua, koskettavia lauseita ja draamankirjavuutta. Saatat jopa pitää kirjaa lukemistasi kirjoista, kirjoittaa kirja-arvosteluita sekä antaa teoksille tähtiä asteikolla 1–5.
Lukijana saatat olla varsin malttamaton. Saatat myös lukea monta kirjaa yhtä aikaisesti, sillä haluaisit ahmia jokaisen kirjan heti suupalaksesi. Kodistasi löytyy mitä erilaisempia teoksia kansiin katsomatta niin kirjahyllystä kuin kotisi nurkista. Ostat kirjoja omaksi iloksesi, kuten myös ystävillesi ja läheisillesi lahjaksi. Kova(kantinen) paketti onkin mielestäsi paras lahja kaikista.

Erittäin osuva teksti!

"Sä et vaan tajuu."

Sunnuntain kirjaviihdettä, if you please!

(c) Darby Conley

Luottosarjoja

Tällä kertaa viikon kirjoiksi valikoitui kirjoja, joiden sarjaa olen muutenkin lukenut mielelläni ja joita aion lukea jatkossakin. (... Haha, pitäisiköhän joskus keksiä jotakin oikeata sanottavaa, eikä vain etsiä pintapuolisesti yhteisiä tekijöitä teoksista?)

• David Dickinson: Death in a Scarlet Coat Lord Powerscourt -yksityisetsiväsarjan kymmenes teos (aloitin sarjan lukemisen fiksusti yhdeksännestä osasta!). Tällä kertaa Powerscourt tutkii jahtiaamuna kuolleena löydetyn lordin murhaa ja uusin veritöihin johtavaa ketjua unisessa pikkukylässä. Juoni kuulostanee tutulta, sillä asetelma on englantilaisdekkareissa hyvin yleinen. Dickinson saa kuitenkin teoksensa eroamaan Marpleista ja Poirot'n seikkailuista hahmoillaan - jokseenkin staattiset hahmot, vaikkakin melko pinnallisesti rakennettuja, ovat mukavaa seuraa lukijan koettaessa päästä mysteerin juurille. Sivuhahmot on tehty mielestäni riittävän oivaltavasti, ongelmana on sarjassa toistuvasti esiintyvien hahmojen yksipuolisuus. Lord Powerscourt selvittää kaiken ja hänen ihastuttava vaimonsa on kaikessa hyvä - onpa puuduttavaa! Onneksi Powerscourtin ystävä ja sarjan comic relief Johnny Fitzgerald on niin mainio ja toimiva hahmo, että pääpariskunnan virheetkin antaa anteeksi. Pidin Dickinsonin tavasta tuoda esille tapahtuma-ajan kulttuuria muun muassa Silver Ghost -auton avulla - ilman hevosia kulkeva vehje! - ja informaatiohan kulkee poliisilaitoksen väen kesken iskemällä nuori konstaapeli pyörän selkään. Kuten edellisessä osassakin, nautin teoksen juonesta, murhan tai pikemminkin murhien selvittelystä, ja mukavista hahmoista miellyttävine miljöineen, mutta jokin jää uupumaan Dickinsonin teoksista joka kerta. Ne eivät missään nimessä ole huonoja, mutta lukemisen jälkeen lukijalle jää epämääräisen tyytymätön tunne. Se ei onneksi ole suuri tai kestä kovin pitkään, joten sarjan uskaltanee lukea, haha. Kenties se johtuu vain siitä, etten ole lukenut hahmojen alkuvuosien seikkailuja! Asia korjaantuu tai ainakin selviää lukemalla lisää...
• Terry Deary: Karmea totuus keskiajasta Karmea totuus... -sarja on, kuten toivottavasti kaikki hyvin tietävät, yksi maailman parhaimpia kirjasarjoja kaikenikäisille. Sarjasta löytyy teoksia monipuolisesti suklaasta matematiikkaan, ja vaikka kirjoittajia on monia, kirjojen taso pysyy vitsikkään muikeana. Huumorin avulla kerrottu tietokavalkadi iskostuu kummasti helpommin - yrittämättäkään - päähän kuin pölyinen vuosilukuluettelo. Deary on tullut sarjaa lukiessa tutuksi monen historiallisen kirjan tekijänä, ja tässä kyllä on mies oikeassa ammatissa. Karmea totuus keskiajasta on halkileikkaava, kevyydestään huolimatta syväluotaava ja monipuolinen katsaus keskiajan brittien karmeaan elämänmenoon niin yläluokkaisten kuin maalaisten osalta, unohtamatta koko Euroopan kiertomatkan tehnyttä Mustaa surmaa. Kuten historiallisten romaanien kanssa, kaikkia faktoina esiteltyjä tiedonpalasia ei välttämättä kannata niellä ainakaan maistelematta (vaikka täytyy sanoa, etten ole mitään räikeän väärää koskaan Dearyn kirjoista löytänyt), mutta pääosin Karmea totuus... -sarja antaa lukijalleen nimenomaan sitä, mitä lupaa: karmean uskomatonta totuutta. Koululaisille sopivilla vitseillä varusteltuna! What's not to love? Historia ja huumori saisivat liittoutua useamminkin.

Lueskeluvuorossa on tällä hetkellä menossa toinen hupaisa historianopus, 1000 Years of Annoying the French, ja vanhat tutut Dublin ja Näe ja koe: Irlanti. Dublinista tosin on enää aukeamallinen jäljellä, joten Roope Ankan elämä ja teot pääsee pian ihailtavaksi.

Uutuutena blogista löytyy nyt tuosta yläoikealta GoodReadsin viimeaikaiset touhuiluni. Twitteriä en juurikaan käytä, joten olkoon GoodReads-touhuamispäivitykseni tämän blogin Twitter-boksi.
Pitkään uuden laatikon tilalla hillunut keskeneräisten lukemistojeni laatikko on edelleen olemassa ja löytyy suosikkilinkkien ja infopisteen välistä (koska kaikille tänne eksyneillehän on älyttömän huikaisevan tärkeätä saada tietää, mitä kirjoja currently-reading -hyllylläni on GoodReadsissä!).

Tåisen kåtimaisen edustajat liikenteessä

Olen säästänyt tätä erikoistilanteeseen, jollainen nyt on. (Nooris ei jaksa ajatella mitään oikeasti kirjoittamisen arvoista.)


Muutama viikko sitten ajelin linja-autolla kotiin keskustasta. Pitkän matkan viihdykkeeksi ja väsymyksenestoksi ilmestyi lauma ruotsalaisen koulun teinejä, jotka valitsivat paikkansa onneksi kaukaa omastani (heidän huutonsa kuului silti aivan tarpeeksi äänekkäästi).

Kun ohitimme Hamlet-näytelmää mainostavan julistepömpelin, äityivät teinit keskustelemaan seuraavaa:

"Vem har skrivat ton Hamletin?"

"Eiks det är Agatha Christie?"
 

"Nej! Ku är det inte joku svensk?"

 

 

"No eiks se Agatha oo sit?"

 

 

"No daa, nej, se on Itävallasta! Österrike?"

 

 

"Hahaha, Erika, du är så dum! Ei Itävaltaa oo enää olemasssa!"

... Totesin kaverilleni kertoessani tästä älykkyyden ylärajoja hipovasta keskustelusta, että aivosolujani kuoli suuri joukko myötähäpeästä.

 

Pisteet osalle tytöistä kuitenkin tiedonhalusta!

 

Käynti optikolla voisi muuten olla suositeltavaa, sillä Hamletin nimen yllä luki tekijän nimi, kuten teatterimainoksissa usein.

La vie

Vietimme railakkaan lauantai-illan kotona pelaten kirjastosta lainattua Olipa kerran ihminen -lautapeliä. Historian siivillä havinoitua lasten tietopeliä oli aivan odottamattoman hauska pelata! (Asiaan ei toki yhtään vaikuta se, että olin nukkunut aamulla kaksi tuntia parin päivän valvomisen jälkeen...)

Pelatessamme tuli esille, ettei siskoni tiennyt, mikä Cro-Magnonin ihminen on. Selitin sen olevan ihmisen esi-isä, jolloin vastakysymys oli "... Hä?" Innostuin selittämään, että muumeillakin oli ne hassut pitkulaiset esi-isät, ne pelottavat, mankelin läpi vedettyjen muumien näköiset esi-isät.
Huomasin vasta kymmenen minuutin kuluttua, että olin puhunut koko selostukseni ajan esi-isämuumeista vahingossa sanalla muumeli. Kai tämä on tätä nykyaikaa, että on helpompi keksiä uusi yhdystermi kuin sanoa mankelin läpi mennyt muumi.
Eli ensi kerralla, kun puhun muumeleista, kyseessä ei ole virhe!

Huomasin myös hauskan sattuman (...?), kun katselimme Olipa kerran... ihminen -DVD:tä. Sarjahan on alunperin ranskalainen, joten Sydän-jakson nimi näkyi ruudussa Le coeur.
Englannissa, joka on lainannut iloisesti runsain määrin sanoja naapurimaidensa - varsinkin vihaamansa Ranskan - kielistä, lähin le coeuriltä kuulostava sana on liquor, viina.
Tästä voimmekin tehdä aivan asiallisen päätelmän, että rakkaus johtaa alkoholismiin. Kun le coeur sammuu, liquor astuu tilalle. Tai kenties liquor on se sammuttaja. Tai lääke!

Näkökulmia on yhtä monta kuin katsojaakin.


Kun le coeur on kipeänä, auttaa myös Muumi-sarjakuvien lukeminen muumeleineen. Pus.