Sing no mo'.

Viime viikolla mainitsin, kuinka "oikea elämä" runnoo joskus ylitse ja jättää jälkeensä vain ajatukseen lähes kykenemätöntä massaa, jonka ÄO riittää Älypään pelaamiseen muttei juuri sitä suurempiin henkisiin saavutuksiin.

Onneksi on kuitenkin Shakespeare!

Tässä elisabetinaikaista Dr Phil -meininkiä rakkaalta Bardiltamme;

Sigh no more, ladies, sigh nor more;
    Men were deceivers ever;
One foot in sea and one on shore,
    To one thing constant never;
        Then sigh not so,
        But let them go,
    And be you blithe and bonny;
Converting all your sounds of woe
    Into. Hey nonny, nonny.

Viisaita(ko?) sanoja näytelmästä Much Ado About Nothing.

Senkin Älypää.

Koska oman elämän murheet vyöryvät toisinaan päälle kuin hyökyaalto, ja elämme lisäksi parhainta sairasteluaikaa, on välillä vaikea saada aikaiseksi mitään mainittavaa.

"Oon mä yhden kirjan lukenut tällä viikolla..."
"No kyllä mä vähän suunnittelin sitä mun pseudokirjaa tossa eilen..."

Justiinsa joo.


Aina välillä onkin siis mukava karata jonkin aikaa vievän tekemisen pariin, joka ei kuitenkaan vaadi juuri lainkaan aivotoimintaa. Kevyt kirja voisi toimia tässä, mutta jos koneen edessä lahnaaminen tuntuu sopivan puuduttavalta toiminnalta, on yksi suosikkisivustoistani Älypään kirjallisuusvisa.

Se on sopivan muka-älyllistä ja koukuttavaa; tietovisan parissa vierähtää nopeasti useampi tunti. Ärsytystaso voi kuitenkin nousta aivan yhtä helposti - itse ainakin muutaman pelin jälkeen hermostun, kun jään aina kolmen kysymyksen päähän älypäätasosta. Pelaamista voi toki helpottaa käyttämällä oljenkorsia, mutta mitäs hauskaa siinä on?

Rentoa viikonloppua kaikille!

Luetaan lisää vaikka ensi viikolla...

Yarr!

Maanantaina vietettiin vuotuista kansainvälistä Talk Like a Pirate Daytä. Jotkut ottavat päivän todella tosissaan, toisten elämässä se ilmenee lähinnä hauskan Facebook-päivityksen tai muun vastaavan muodossa. Kummin päin vain vietitkin päivää (ja vaikket olisi viettänytkään sitä lainkaan), toivottavasti maanantai ei ollut masennusta täynnä.

Löysin jälleen eräältä Facebook-sivulta hupaisan statuspäivityksen ja hihittelin sille useamman minuutin.

LiveJournal
LongJohn: What is a pirate's favorite letter of the alphabet?
HandsomeJack: RRRRR, matey.
LongJohn: No, ya landlubber.The C is his first love.

Hehe. Tällaisilla hömelöillä jutuilla saa meikäläisen nauramaan!

Oma suosikkini näistä "epävirallisista" kansainvälisistä internet-aikakauden juhlapäivistä on kyllä tammikuun 6. päivä vietettävä Sherlock Holmes Day. Päivä valittiin Holmesin syntymäpäivän takia.

Grammarama

Facebookissa päivääni piristää usein Kielipoliisilaitos, jolla on asiallinen, mutta rento asenne nykypäivän kielellisiin kiemuroihin ja mietintöihin.

Pari päivää sitten kyseinen "poliisi" julkaisi statuspäivityksen, joka sai minut hihkumaan naurusta ja jakamaan sen omille naamakirjakamuillenikin:

Kielipoliisilaitos

kalasti verkosta nykykielioppia: Substantiivi on sana, jonka jälkeen voi lisätä "perkele", kuten äijänperkele tai autonperkele. Adjektiivin eteen voi lisätä "paskan", kuten paskantärkee tai paskanhailee. Verbi on sana, jonka jälkeen voi lisätä sanat "ihan sikana". Nyt voi pennunperkeleet päntätä ihan sikana paskanhaileeta kieliopinperkelettä. Yhdyssana taas on sellainen, jonka väliin ei voi panna "vittua". Niinku yhdysvittusana ei käy tai kuormavittuauto ei käy, mutta aivan vitun ihana käy.

Näillä mennään vaikka läpi sen kuuluisan pääkaupunkiseudun talven värisen kiven!
Vitsit, ettei kukaan kertonut moisia muistisääntöjä, kun minä olin ala-asteella...

Dynamiittia, prrrkele.

Luin tuossa äsken Anssi Kelan romaaniesikoista Kesä Kalevi Sorsan kanssa, joka on muuten ihan kelpo teos, vaikkei välttämättä Nobel-palkintoa Kelalle tulekaan ansaitsemaan. (Ei sillä, että kirjallisuuden Nobel olisi ainoa mittari, jonka mukaan kirjan arvo ja merkityksellisyys laskettaisiin!)
Olenkin tosin vasta sivulla 81, joten mistä sitä tietää, mitä tulevat 200 sivua pitävät sisällään.

Teos kertoo siis kolmikymppisestä Johanneksesta, joka on joutunut onnettomuuteen eikä muista mitään sairaalahoitoa edeltävistä kahdesta viikosta. Muistiaukkoa täyttämään saapuu jo edesmennyt entinen pääministeri Kalevi Sorsa, jonka Johannes vastentahtoisesti kuvittelee elämäänsä.

Pysähdyin hetkiseksi kohtaukseen, jossa kaksikko tapaa ensi kerran; Johannes istuu Ruttopuistossa penkillä, ja yhtäkkiä Kalevi Sorsa vain on siinä jutustelemassa hänelle. Johannes ei ensin tunnista häntä, eikä muutenkaan kaipaa seuraa, joten sulkee vain silmänsä nauttiakseen kesäsäästä.

Jonkin aikaa olikin hiljaista. Sitten mies huokaisi ja sanoi:

- Johannes, Johannes. 

Nyt silmäni räjähtivät auki. Katsoin miestä, joka oli kääntynyt puoleeni. Samassa tajusin kuka hän oli: vieressäni Ruttopuiston penkillä istui pari vuotta aikaisemmin kuollut, entinen pääministeri Kalevi Sorsa.

Tapaaminen on lainattu kirjan takakanteenkin, ja ymmärtäähän sen, sillä siitä lähtee liikkeelle tapahtumasarja, josta teos on saanut nimensäkin.

Minua jäi kuitenkin ihmetyttämään sanavalinta "silmäni räjähtivät auki". En ole koskaan ennen kuullut fraasia tuossa muodossa; silmien rävähtäminen auki on toki hyvin tuttu ele.

Ymmärrän, että Kela halusi sanavalinnallaan osoittaa, kuinka nopeasti ja voimakkaasti Kalevi Sorsan huomaaminen vaikuttaa Johannekseen, mutta silmiini tulee silti epämääräisen epämukava olo, kun luen jonkun silmien räjähtävän, vaikkakin vain kuvaannollisesti.

Onko vika minussa? Oletteko te törmänneet räjähtäviin ruumiinosiin useinkin (muualla kuin sota- ja agenttikirjoissa)?


Asiaan lähes liittymättömänä loppukevennyksenä: eräässä listakirjassa, jonka omistan, on lista oudonhupaisista kuolintavoista. Räjähdän (hahaa!) edelleen jokaikinen kerta raikuvaan, riehaantuvaan nauruun, kun luen antiikin Kreikan maalarista, joka maalasi taulun älyttömän rumasta noita-akasta, sai sen valmiiksi ja alkoi nauraa omalle maalaukselleen niin kovasti, että häneltä katkesi verisuoni päästä. Ainakin mies kuoli onnellisena!



P.S. Olen lähdössä pian taas matkalle ja käsimatkatavaroihini tungen Jani Kaaron hienon työn tuloksen Kaiken oudon ensyklopedia. Valintaperusteinani olivat teoksen paksuus - ei ainakaan lopu kesken - ja lyhyet, muista tietokirjoista tutut merkinnät - helppo lukea pari pätkää, kun odotamme lampaiden pääsevän tien yli. Toivottavasti kirjassa (ja paikan päällä!) on lisää hupsuja historiallisia juttuja, joille voin räkättää.

Tässä heti yksi:

Let them eat spam cake in the past!

Jälleen näitä pölyisiä kirja-arvioita menneiltä viikoilta.
Tein muuten varmaan henkilökohtaisen ennätykseni tunkemalla kaikki kolme kirjaa otsikkoon.

• Riikka Forsström: Kaunis turhuus. Ylellisyys ja nautinnot yksinvaltiuden ajan Ranskassa Sisko bongasi tämän kirjastosta, joten totta kai se päätyi minun lukupinooni (siskoni tukee harrastustani lainailemalla kiinnostavia kirjoja, joita ei viitsikään lukea). Ihastuin heti kauniiseen ulkomuotoon: teoksen selkä oli suora kuin mikä, ei ainuttakaan pyöristettyä reunaa missään. Kirja tuntuu kädessä jämäkältä ja on juuri sopivan kokoinen, hieman pokkaria suurempi ja paksu ja neliskanttinen. Myös glitterpinkki sopi siihen yllättävän hyvin; muodikkaat maalaukset kuin nenä päähän. Innostukseni jatkui sisälle asti, mikä on tosiaan kirjaa luettaessa melko hyvä seikka. Luvut on jaettu muutaman sivun pituisiin "sisälukuihin", ja muutama mustavalkoinen piirroskin yllättää aina välillä. Valokuvaliitteet on jaettu tasaisiin väleihin, mutta olisin kuitenkin pitänyt enemmän siitä, että asiaanliittyvät kuvat olisi esitelty tekstin rinnalla. Itse teksti, kirjan eittämättä tärkein sisältö, on asiansaosaavaa ja on kokonaisuutena erittäin tuhti paketti tietoa alaotsikon nimeämistä aiheista. Minua kuitenkin häiritsi paikoittain erittäin paljon Forsströmin tapa jättää esimerkiksi ranskankieliset nimet ja sitaatit kääntämättä - edes alaviitteistä ei löytynyt käännöksiä. Vaikka kaikkia mainittuja teoksia ei ole käännettykään suomeksi, olisi esimerkiksi suuntaa antava sulkuihin lisätty käännös auttanut paljon patonkimaan kieltä osaamatonta mutta kiinnostunutta lukijaa. Käännöspuutteesta jäi tunne, että minulta jäi tärkeitäkin asioita väliin (näin tuskin on, mutta tunne häiritsi). Toinen seikka, joka iski silmään monen monta kertaa, oli Forsströmin tapa runollistaa tekstiään sanomalla esimerkiksi "Pariisi, tuo romantiikan kaupunki". Päälauseessa oli siis jokin substantiivi, ja sivulause alkoi sanalla "tuo/tämä/nuo/nämä" ja kuvaili sitten taiteellisesti edellämainittua substantiivia. Se ei häiritsisi välttämättä muuten, mutta odotin kuitenkin tekstiltä hieman enemmän tietokirjamaisuutta (vaikka toki en halunnut, että se olisi kuiva ja tylsä), ja kertomani mukaisia relatiivipronominisivulauseita oli lähes joka sivulla, joskus useampikin kappale. Suuren määrän takia kauniista sivulauseesta tuli tylsä, banaali itseääntoistava motiivi. Kolmas "vika" Forsströmin kirjoitustyylissä oli hänen tapansa toistella samoja asioita lyhyenkin tekstinpätkän sisällä, ikään kuin lukija muistaisi vain kahden sivun jutut kerrallaan, ja jo G.W. Bernardin Anne Boleyn -tutkielmassa minua häirinnyt tapa kertoa asiasta puolen sivun verran ja sitten todeta, että palaamme aiheeseen myöhemmin, kun aiheesta olisi ollut noin puoli sivua kerrottavaa jäljellä. Eräänlaista, ehkä paikoin jopa hieman sekavaa pomppista on siis huomattavissa tässäkin historiallisessa tutkielmassa. Kokonaisuudessaan Kaunis turhuus on kuitenkin huikean mielenkiintoinen lukupaketti, ja jos pää ei räjähdä mainitsemieni ajoittaisten häiriötekijöiden takia, ei kirjaa kannata jättää väliin. Pienellä hionnalla - no, keskikokoisella raspilla - tästä olisi saanut aivan loistavan teoksen.
• Mrs Stephen Fry: Mrs Fry's Diary Stephen Fryn aivan huippusalattu vaimo on julkaissut päiväkirjansa, jossa kertoo elämästään kaljoittelevan, köyhää taksi-/ikkunanpesutyötä tekevän, noin viiden, kuuden tai seitsemän lapsensa isän kanssa-- heeetkinen nyt. Kirjahan on totta kai oikeasti itse nykyajan Oscar Wilden käsialaa, mutta sitä ei sanota missään. Tekijä on kaikkien tietojen mukaan rouva Stephen, jolla on oma Twitter-tilinsäkin, koska hänhän on ihan oikea ihminen - eiväthän keksityt ihmiset pidä päiväkirjoja! Teos on suhteellisen nopealukuinen, vaikka rouva Fry on joka päivä sinne rivin tai useammankin kirjoittanut. Huumoria revitään perinteiseen brittityyliin ruoanlaitosta, kunnollisesta perhe-elämästä ja vapaa-ajanviettotavoista; rouva Fry on tallettanut kirjaan muutaman hulppean säilykelihareseptin (myös jälkiruokien kohdalla), eikä kuolemakseenkaan muista kaikkien lastensa nimiä tai lukumäärää. Romanttiselle ulkomaanmatkalle puolestaan pariskunta suuntaa Blackpooliin. Totta kai myös Stephen Fry saa osansa päiväkirjan sivuille vuodatetuista kertomuksista, mies kun välillä katoaa mystisesti moneksi päiväksi, eikä televisiota saa katsella erään samannimisen miekkosen esiintyessä siellä... Hauskimmaksi kirja osoittautuu varmasti niille, jotka pitävät muutenkin Frysta ja tietävät hänestä muutakin kuin kansalaisuuden - tosin onhan se jo iso alku, sillä kuten totesin, huumori on hyvin englantilaista. Pikku-Britannian ja A Bit of Fry and Laurie -sarjan fanien ainakin uskoisin pitävän teoksesta, ja Stephenistä saa tärkeimmät tiedonkimpaleet irti tutkimalla hänen Wikipedia-sivuaan. Mitään Nobel-kirjallisuutta on ihan turha lähteä hakemaan mistään tämän kirjan läheltäkään, mutta rattoisan illan ja useat nauruntyrskähdykset sen kanssa saa vaivatta. Jos etsii lähes-aivotonta viihdettä (tai mielikuvituksellisia säilykelihareseptejä), tyrkyttäisin tätä paljon mieluummin kuin vaikkapa Twilightia. Toivottavasti rouva Fry jatkaa kirjoituksen parissa ja julkaisee lisää elämäävalaisevia tekstejään; kotitalousopassarjakaan ei olisi pahitteeksi, á la Bridget Jones.
• Audrey Niffenegger: The Time Traveler's Wife Kirjaa on kehuttu niin paljon, että pakkohan se oli katsastaa. Osa kehuista on ansaittuja, osa on mennyt aivan metsään. Mielestäni teoksen perusidea on mahtava: elämässään hieman eksynyt aikamatkustaja, joka tapaa naisen, rakastuu tähän ja koettaa elää normaalia elämää tämän kanssa sinkoillessaan aina välillä aivan eri vuosiin. Kerrontatyylikin on periaatteessa hyvä; aikamatkustaja Henry ja nimikkohahmo Clare vuorottelevat kertoessaan tarinaansa, jonka alkaessa Clare oli kuuden vanha ja Henry lähes 40-vuotias, vaikka heillä on vain kahdeksan vuoden ikäero. Toteutus ei ole kuitenkaan onnistunut niin hyvin kuin huikeat arvostelut ovat antaneet ymmärtää. Minua ja monia muita lukijoita häirinneitä asioita olivat muun muuassa se, kuinka Henry sinkoutuu aina ajassa eteen- tai taaksepäin ilman vaatteita (idea ei sinänsä ollut outo, ennen kuin kirjan loppupuolella käy ilmi, että se oli vain keino toteuttaa eräs Henryn kannalta tärkeä vastoinkäyminen); Claren hieman yhtäkkinen, lähes perustelematon vauvakuume, jota kumpikaan hahmoista ei käsittele sen kummemmin ja jonka voi kiteyttää Claren jatkuvaan "mä haluuuuuuuuun" -käytökseen Henryn täysin loogisista vastalauseista välittämättä; ja ylipäätään hahmojen jatkuva keskittyminen tapahtumiin - aikamatkustusta sinänsä ihan hyvin käsittelevältä teokselta olisi odottanut edes hiukan hahmojen ajatusten ja tunteiden käsittelyä. Lukija ei missään vaiheessa pääse kovin syvälle parin ihon alle, vaikka viettää usean sadan sivun verran heidän kanssaan aikaa. Hahmot jäävät siis melko etäisiksi, jos ei ryhdy eläytymään hahmoihin niin, että kuvittelee heidän puolestaan heidän tunteensa. Vioistaan huolimatta teos on suhteellisen omalaatuinen, eikä lainkaan hukkaan heitettyä lukuaikaa. Ilman aikamatkustuskonseptia voisin olla eri mieltä, mutta nyt se toimii ja suorastaan on se juonta eteenpäin mainiosti kuljettava tekijä, eikä lukija edes mene sekaisin useiden Henryjen ja eri-ikäisten Clarejen kanssa. Kaikista aikamatkustuslangoista kiinni pitäessään kirjoittajalta on vain jäänyt hahmojen lihavoittaminen liian vähäiselle huomiolle. Nokkelaa rakkaustarinaa etsivien kannattaa kuitenkin kokeilla tätä. (Sivuhuomautuksena suosittelen, ettette katso elokuvaversiota. Se oli todella huono; ainoa hyvä asia siinä oli Rachel McAdams Clarena.)

Pfft.
Arvioitavaa, ihmeteltävää ja ajateltavaa riittää, sillä tuolla on reilusti yli kymmenen kirjaa vielä odottamassa vuorojaan, ja pari päivää sitten herneen nenääni vetäneenä marssin kirjastoon ja kahmin sieltä itselleni kassintäydeltä lisää luettavaa (edellisiäkin lainoja olisi vielä ollut mukava pino...). Se oli kuin shoppailuterapiaa, mutta ilmaista.
Nyt vain koetan saada kaiken luettua ennen eräpäiviä. Huhhuh. Joskus väsyneenä istuskelen vain sängylläni ja katselen kirjojen kansia, kurkistelen sisälle satunnaisia sivuja selaten ja sekoittelen kirjojen järjestystä pinossa. Välillä tekee mieli lukea ne lainausjärjestyksessä (siinä järjestyksessä, jossa ne päätyivät kainaloon kirjastossa), joskus taas aihepiireittäin: "Hei, tää murhajuttu sopis tän Poe'n kanssa. Ja siitä sitten segue vampyyreihin!" Joskus pinosta valikoituu käteen kirja, koska se on lyhyt, hauska ja kiintoisa (Karmea totuus keskiajasta kihelmöi jo mielessäni).
Kun nyt vain lukisi jossakin järjestyksessä niitä!


Mitäs te luette tai aiotte lukea tässä kuussa?

Kaikennäköistä sitä onkin liikkeellä.

Ei, en ole unohtanut teitä! Tässä on ollut taas kaikenlaista ja ei mitään, mikä on näköjään outo yhdistelmä aivoilleni.

On oikeastaan aika ärsyttävää, ettei saa kirjoitetuksi, kun aivot ovat täynnä ideoita. Olen pähkäillyt eri sanoja, käännellyt ja väännellyt niitä innoissani ja tökkinyt, ihmetellyt niiden vapinaa kämmenellä. Olen tuijottanut lakattuja kynsiäni ja miettinyt, miten eri korpintehoja värisävyissä onkaan.

Lauantaina täytti ensimmäinen tallessa oleva päiväkirjamerkintäni kymmenen vuotta, joka on minulle pitkä aika. On kummaa ajatella, että sen merkinnän kirjoitti ihminen, josta oli tulossa minä, mutta oli vielä joku ihan muu kuitenkin.

Pidin minä jo joskus tarhaikäisenä päiväkirjaa, vaikken osannut kirjoittaa - minä sanelin, isä kirjoitti juttuni talteen suloiseen pieneen päiväkirjaan, jonka ulkonäön muistan edelleen todella hyvin. Kun opin kirjoittamaan, oli kirja täynnä 6-vuotiaan innokkaita, työteliäitä harakanvarpaita ja aivan yhtä mielekkäitä kerronnanaiheita.

Ensimmäinen merkintäni koskaan, se isäni avustama, taisi muuten käsitellä oksennusta! Haha.

Cheers kaikille vanhoille minuille ja heidän unelmilleen, suruilleen ja lukemilleen kirjoille. Olen iloinen, että minulla on hyllyntäydeltä kronikoita elämästäni.


Lauantaina oli myös ala-asteeni luokkakokous, joka on itse asiassa syypää kirjoittamattomuuteeni. Olen vatvonut sitä jo monta kuukautta, ja tapahtuman lähestyessä vatvominen muuttui kouluaikojen muisteluksi, joka puolestaan muutti puolihuomaamatta itsensä masennukseksi.

Masennus on siitä omituinen ongelmatilanne, että sillä tuntuu itsellään olevan mielialahäiriö. Ainakin minulla synkät jaksot ovat usein kirjoittamisen kulta-aikaa, kun mikään muu ei tunnu mielekkäältä ja pää on täynnä soljuvia, värähteleviä virkkeitä.

Tällä kertaa synkkyys on kuitenkin luokkaa "meh", eli ei kiinnosta, ei jaksa, ei välitä.
Onneksi se on se harvinaisempi muoto.

Ja pitänee minun kuitenkin taas typoilla niitä kirja-arvioita pois tuolta laatikossa pyörimästä, joten ei täällä kovin pitkään voi hiljaa olla.


Olen varma, että ärsyttävin syy hiljaisuuteeni on elokuun kommenttiarvonnan voittajan julkistamisen viivästys. Hoidetaan se siis alta pois!
Osallistujia oli kolme, eli jos et tällä kertaa voittanut, osallistu ihmeessä uudelleen! Mahdollisuudet voittaa ovat melko suuret.

Onnetar (eli Random.orgin random number generator ja kolminkertainen arvonta) suosi tällä kertaa Ilkkaa! Otahan yhteyttä oikeanpuoleisessa marginaalissa mainittuun osoitteeseen, jotta saat palkintosi.

Muille muistutan vielä säännöistä; kun kommentoi kolmeen eri merkintään kalenterikuukauden aikana, on mukana arvonnassa. Merkintöjen ei tarvitse olla kuukauden aikana julkaistuja.
Muistakaa käyttää aina samaa nimimerkkiä tai jättää jokin tieto, jolla henkilöllisyytenne varmistuu.

Onnea voittajalle ja tämän kuukauden osallistujille!


Kyllä me niistä kynsilakoista ja sanaväännöksistäkin pääsemme pian puhumaan, kunhan olen tökkinyt tämän mustan pilven päästä erisävyiseksi. Valokuvapainotteisiakin merkintöjä on luvassa, kunhan posti toisi sen viimeisen kuvattavan, eli väriä elämään nyt vain. (Helppohan se on sanoa, juu...)

Viimeinkin!

Jee, nyt se lupaamani hupaisia kirjoitus- ja kielioppimokia esittelevä sivusto toimii taas!

Varoitus: luultavasti kutkuttaa nauruhermoja ja saattaa aiheittaa nauruhepuleita herkemmille katsojille.

Kirotusvihreet voi aih-uutta sekanussija.


Oma suosikkini on... No, tykkään kyllä kaikista! Mutta ehkä ylimmäksi nousee tuo perussuomalainen "mämmiä saatana!"
Kasvisgranaatti, paistettu tuska, lastenlastenlapaset ja muut saavat kyllä minut vinkumaan naurusta ihan yhtä lailla.

Jos teille tulee muita vastaavia mieleen, haluaisin kovasti kuulla niistä! Tässä elämässä ei voi olla liikaa hupaisuuksia, joilla piristää päivänsä.

Something old, something new...

... Something borrowed, something blue!
Tämänkertaisilla kirja-arviointikirjoillani pärjäisi häissäkin, haha.

Eli kaksi vanhaa, kaksi uutta tällä kertaa, että joskus saisin kaikki nuo pölyttymään jääneet kirjat kirjoiteltua pois!

• Philippa Gregory: The Boleyn Inheritance Gregoryn Tudor-sarjan kolmas kirja seuraa kolmen naispäähenkilön elämää Henrik VIII:n hovissa. Hieman mielenkiintoisesti Gregory on hypännyt The Other Boleyn Girl -teoksessa kuningasta ihastuttaneen, tulevan kolmannen vaimon Jane Seymourin ohi kokonaan - ilmeisesti kuninkaan ainoan miespuolisen perillisen synnyttäneen ja lapsivuoteeseen kuolleen kiltin Janen tarina oli joko liian haasteellinen tai helppo. Tämä kirja alkaakin kuninkaan etsiessä neljättä vaimoaan, joka oli Anna Kleveläinen, joka pääsi historiaan paitsi yhtenä sarjakuningattarista, myös ainoana, joka selvisi hengissä eron Henrikistä. Englantia huonosti osaavan uuden kuningattaren palvelijoiksi päätyvät myös edesmenneen Anne Boleynin käly Jane Boleyn ja serkku Katherine Howard (kuninkaan tuleva viides vaimo). Kirja pomppii ymmärrettävästi välillä melko pitkiäkin aikahyppyjä pystyäkseen kertomaan pitkän aikavälin tarinan luettavan pituisessa romaanissa, mutta kertomus ei kärsi hyppelystä. Pääasiat tulevat hyvin esille ja kolmen päähenkilön välillä vaihtelevat luvutkin pysyvät melko hyvin hyppysissä. Gregoryn tärkein anti on kuitenkin mielestäni historiallisten, hieman huomiottakin jääneiden hahmojen lihallistaminen. Anna Kleveläinen ei ollutkaan tyhmä lehmä, Jane Boleyn saattoi kyllä olla juonitteleva ilkimys mutta kuinka hän siitä kärsiikään Anne ja George Boleynin mestautusten jälkeen, ja nuori Kitty Howard on kertakaikkinen bimbo. Kittyn hahmo jäikin minulle etäisimmäksi, sillä hänestä oli tehty niin stereotyyppinen teini, ettei hahmo tuntunut enää edes todenmukaiselta. Toisaalta nuoria naisia ei tapahtuma-aikoihin koulutettu, ja Mary Boleynin typeryyttähän olen jo ehtinyt harmitella täällä, joten Kittyn hahmo pysyy juuri ja juuri realismin rajoissa. Sulostuttavana pikkudetaljina Jane Boleyn puhuu usein kälystään Annesta ja miehestään Georgesta aivan kuin he vielä eläisivät, juonittelisivat yhdessä ja nauraisivat linnan käytävillä kaksin kuten aina ennen. Janen haikeankatkera kaipaus ja siihen sekoittuva mustasukkaisuus luovat kauniin jännitteen kerrontaan, eivätkä edellisten kuningatarten ikävät kohtalot ole unohtuneet muiltakaan hahmoilta. Kuten aiemminkin, suosittelisin Gregoryn kirjoja lähinnä tapahtumien ja miljöön rikkaan kuvailun ja uljaiden hahmojen takia; historiasta kiinnostuneet voivat lukea teosten seuraksi jotakin paikkaansapitävämpää. Historiallisena puolifiktiona Gregoryn kirjat ovat aivan upeita, mutta muistakaa tarkastaa faktat jälkikäteen!
• G.W. Bernard: Anne Boleyn. Fatal Attractions Kuten olen aiemmin ääneen ihastellutkin, Anne Boleyn on yksi lempihahmoistani historian pitkässä näyttelijälistassa. Tämä päätyi siis kainaloon kirjastosta nimensä perusteella. ... Olisin periaatteessa voinut jättää väliin! Bernard tuskailee moneen otteeseen teoksessa aiempien aiheesta kirjoittaneiden historiantutkijoiden "viallisia" päätelmiä ja puutteellisia selityksiä sortuessaan itse heti perään aivan samoihin virheisiin. Lisäksi minua otti pannuun Bernardin tapa aloittaa kirja lööppimäisillä julistuksilla (kuten että kirjan aikana hän paljastaa, kuinka Annea vastaan nostetut syytteet olivatkin osittain totta eivätkä keksittyjä) ja suunnilleen viimeisessä luvussa sitten puolivillaisesti todeta, että osa syytteistä saattoi ehkä jopa olla totta. No ihanko tosi? Bernard viljelee tekstissään myös hyvin reippaasti toteamuksia "lukija tulee huomaamaan myöhemmin" ja "kuten tulen näyttämään myöhemmin". Hyvä ihminen, jos olet jo puoli sivua asiasta kirjoittanut, kerro nyt kokonaan se sitten tässä äläkä palaa sekavasti siihen sadan sivun ja viidenkymmenen uuden asian jälkeen. Epäilen myös vahvasti, että osa näistä "myöhemmin tulevista" asioista jäi kertomatta sitten myöhemmässä vaiheessa - en pitänyt listaa, mutta niitä oli todella paljon... Huomasin jossakin välissä teosta olevani vihainen kirjailijalle siitä, että hän oli ottanut niin negatiivisen asenteen Annea kohtaan, mikä taas oli minulle silmätavaava huomio; me emme tosiaankaan tiedä Annesta juuri mitään tärkeää - hänen motiivejaan, tunteidensa syvyyttä ja kohdetta tai kohteita... Useimmiten käykin niin, että historioitsijalla on jo valmiiksi jokin asenne Annea kohtaan, joka valitettavasti värittää sitten tutkijan tulkintaa Henrik VIII:n toisesta vaimosta ja hänen elämästään. Huonon ja hieman sekavan kirjoitustyylin takia haluaisin sanoa, ettei teos ole lukemisen arvoinen, mutta toisaalta sen sisältämä teoreettisen tutkinnan määrä ja lukijan itse kokemat hehkulamppuoivallukset antavat sille kyllä paljon lukuarvoa. Kunhan saan luettua muutaman muun Anne Boleynia käsittelevän historiallisen teoksen kykenen toivottavasti paremmin sanomaan, minkä arvoinen tämä teos sisällöltään on.
• Mervi Marttila: Molemmista päistä tähystetty - Päättömiä potilaskertomuksia 3 Sain syntymäpäivälahjaksi 10 euron lahjakortin, jonka käytin tämän ostamiseen. Minulla oli jo sarjan aiemmat osat, joista olen pitänyt kovasti, ja tämä oli kirjalistallanikin, joten valinta oli melko selkeä, mutta 15 euron hinnalla (no, 5 euroa lahjakortin kanssa) olisin odottanut hieman enemmän kuin 71 sivua. Näihin 71 sivuun sisältyy muutama aukeaman kokoinen kuva ja pari edellisistä kirjoista nostettua "potilaskertomusta". Ymmärrän, että rahaa pitää saada (... tai no, en kyllä itse asiassa ymmärrä) ja sarja on ollut ymmärtääkseni todella suosittu, joten jatko-osia ulos vain niin kauan kuin materiaalia riittää - mutta olisikohan tämänkin teoksen kanssa voitu odottaa vielä jonkin aikaa, että olisi saatu lisää sivuja siihen? Kirjasen lukaisee aivan kevyesti alle puolessa tunnissa, naururemakat mukaan lukien. Onneksi teoksen tärkein ominaisuus eli hauskat ja kummastuttavat otteet potilaskertomuksista toimii. Itse ainakin nauroin pari kertaa niin, etten meinannut henkeä saada. Pelkäsin kaulasuoneni poksahtavan ja päätyisin seuraavan jatko-osan sivuille! Yhtä tai kahta "hauskan lausahduksen" hauskuutta en ymmärtänyt, mutta kenties joku avaa ne minulle joku päivä, ja pari nyt-en-tajunnut-miksi-tämä-on-muka-hauskaa -juttua ei pilaa kirjaa. Summa summarum: hauska kirja, mutta olisi kaivannut mielellään vielä ainakin 50 sivua lisää ollakseen hieman pitkäkestoisempi ja hintansa väärti.
• Helena Petäistö: Aamiainen Cocon kanssa. Lontoossa Edinburghissa ja Dublinissa Mainostelevisiosta ja vähän muualtakin tuttu legendaarinen kirjeenvaihtaja kertoo Aamiainen Cocon kanssa -sarjassaan Euroopan eri kaupunkien parhaat hotellit, ravintolat ja muutamia erikoisia nähtävyyksiä. Tämä miniteos keskittyy nimensä mukaisesti Lontooseen, Edinburgh'hun ja Dubliniin. Tavallista Berlitzin matkaopasta ei siis kannata odottaa - ja miksi pitäisikään? Jos lukija kaipaa Berlitzin opasta, lukija on hyvä ja ostaa/lainaa sellaisen. Petäistö kirjoittaa ihanan värikkäästi ja kaikella sillä asiantuntemuksella, jota hänelle on vuosien aikana kertynyt. Parissa kohtaa tekstiä Petäistö kuulosti hieman itseään kehuvalta, mutta ne tunteet menivät onneksi nopeasti ohi - ja annettakoon hänelle pieni lipsahdus anteeksi ihanien ravintola-, herkkukauppa- ja tunnelmahotellisuositusten takia. Pidin kovasti jokaisen kaupungin eri suosituslistoja edeltävistä pienistä esseistä, joissa Petäistö kertoo kyseisestä kaupungista omien kokemustensa valossa. Petäistö onnistuukin kautta kirjan välttelemään suurimpia perusmatkaoppaiden ominaisuuksia esittelemällä ja suosittelemalla omia suosikkejaan ja vähemmän tunnettuja paikkoja niiden tavallisten turistirysien sijaan. Myös esimerkiksi Dianan ja Harry Potterin ihailijoille löytyy omia arvokkaita vinkkejä paikoista, joissa kannattaa käväistä. Olen varma, että Petäistön sarjasta hyötyvät kaikki Euroopan matkailijat ja nojatuolimatkustajatkin, mikäli oma kohdekaupunki vain löytyy sarjasta - tutuksi luulemastaankin alueesta Petäistö osaa kertoa vaikka mistä mielenkiintoisista  paikoista, joita tekee heti mieli lähteä kokeilemaan itsekin. Mikäli matkakohde on itselle tuntematon, kannattaa Coco pariuttaa vaikkapa sen tutun ja turvallisen (ja käytännöllisen) Berlitzin oppaan kanssa, varsinkin jos haluaa oikein lomailla matkallaan eikä vain juosta nähtävyyksien ja museoiden välillä. Coco ja Berlitz soveltuvatkin myös kokonsa puolesta hyvin matkalle mukaan otettaviksi, joten nyt reissaamaan! (Jos varat tai aika eivät riitä, nojatuoli on hyvä "lentopaikka".)

Häitä ei nyt tällä hetkellä ole tiedossa, mutta tänään on Chewing on Pearlsin ensimmäinen syntymäpäivä! Jee!

(kuva täältä.)

Om nom nom... Makoisaa ja rentoa sunnuntaita teille!
Muistakaa, että ensi viikolla kuun vaihtuessa päättyy elokuun kommenttiarvonta. Asiaa ei onneksi tarvitse surra, sillä silloin alkaa samalla syyskuun kommenttiarvonta!

Tänään!

Minun piti linkittää teille älyttömän hupaisa sivusto kaupoissa ja lehdissä kohdatuista yltiöhuvittavista kirjoitus- ja kielioppimokista, mutta totta kai minun tuurillani sivusto on tällä hetkellä tilapäisesti pois käytöstä. Kokeillaan sitten ensi viikolla uudelleen...


Nauruhepulin sijaan tarjoilen teille taas pieniä ajankohtaisia paloja kirja- ja kirjoittamiselämästäni.


Ensinnäkin, Pottermore-tilini on viimein avattu! Hipsin äsken sydän pamppaillen ihmettelemään Potter-fanittamiseni pelastusta ja tulevan oikean elämäni kammotusta, mutta pääsin vasta ensimmäisen luvun alkuun ja päätin jo siinä, että minun on pakko lukea kirja samaan aikaan uudelleen, että saan kaiken irti. Lisäksi jännitän Lajitteluhattua ja taikasauvan valintaa (sitä, että sauva valitsee minut) niin paljon, etten uskaltanut vielä sinne asti edetä. Lunaa elokuvissa esittävän Evanna Lynchin "identiteettikriiseily" Twitterissä jätti pieniä henkisiä naarmuja minuunkin - Evanna lajiteltiin Rohkelikkoon suurista Korpinkynsi-odotuksistaan huolimatta, ja tämä aiheutti närää näyttelijättäressä.
Itse haluaisin kaikkiin tupiin kyllä (jokainen tupa saa totta kai omat tupakertomuksensa ja muut), mutta on minullakin suosikkitupani. Mikä pettymys olisi, jos ei päätyisi niihin!

Lajittelu on kyllä näkemäni perusteella tehty fiksusti; eräs mahdollisista kysymyksistä on silmien väri. Lajittelu- ja sauvakysymyksiin vastatessaan ei siis voi päätellä vastauksista, mihin tupaan niillä todennäköisimmin päätyy tai millaisen sauvan saa. Mielestäni melko ovela ja mukava keksintö. Olisi myös hauska nähdä, millaisilla matemaattisilla kaavoilla tupa ja sauva valikoituvat vastausten perusteella.

No, huomenna vain kaivamaan vanhaa rakasta Harry Potter and the Philosopher's Stonea kirjahyllystä; seikkailu alkaa jälleen...


Toinen mukava yllätys tänään oli, kun GoodReadsiin kirjautuessani huomasin saaneeni viestin. Viestin saaminen jo itsessään on tällaiselle sosiaalihylkiölle hieno juttu, mutta viestin sisältö se vasta ilahdutti - olen voittanut kirjan itselleni ennakkoarviointiarvonnassa! Jos jostakin pidän kirjamaailmassa, niin ilmaisista uusista tuttavuuksista, kuten tämä. Ensin ajattelin, etten lue kirjaa, sillä se ei ollut toivelistallani, mutta hetken tuumailtuani totesin, että miksi ei. Pian saamani teos kertoo siis burmalaisista pakolaisista ja heidän elinolosuhteistaan. Voi olla aika mielenkiintoinen lukuelämys. Ja miksen lukisi, kun kerran Pjongjangin akvaariot -kirja ja esimerkiksi keskitysleiriartikkelit lehdissä ovat olleet häkellyttävän pysähdyttäviä lukukokemuksia.
Jos kirja on hyvä, se saattaa jopa päätyä tänne blogin kuukausi-/kommenttiarvontaan!

Itse voit osallistua arvontoihin tekemällä GoodReadsiin tilin ja klikkaamalla Explore-välilehden giveaways-linkkiä sivuston oikeassa ylälaidassa.


Arvonnasta puheenollen, koska huomenna on Chewing on Pearlsin 1-vuotissyntymäpäivä (!!!), lisään tämän kuukauden kirjapakettiin jonkin mukavan pikku yllätyslahjan voittajan selvittyä. Muistakaa kommentoida, jos haluatte osallistua!


Lopuksi haluan vielä esittää julkisesti vilpittömän iloisuuteni siitä, että kissani viime viikolla raatelemat kädet ovat lähes parantuneet, ja että oikea käteni sai vähiten vammoja. Oikeakätisenä kirjoittajana kynän onnistunut pitäminen kädessä on minulle suunnattoman tärkeä asia.

Päivän vinkki voisikin olla: olkaa tänään "pienestä" iloisia!
Iloitkaa, että osaatte lukea, että teillä on internet-yhteys, että voitte sukeltaa mielenkiintoisiin maailmoihin ja kokeilla toisten ihmisten kenkiä omassa olohuoneessanne.

Ilahduttavaa viikonvaihdetta teille kaikille.