Eureka!

Merkintä on hieman myöhässä, pahoittelen asiaa.

Piristysruiskeeksi harmaaseen eloon on tarjolla muikea kirjallisuusanekdootti:


Edgar Allan Poe'n runo Eureka vuodelta 1848 sisältää esityksen siitä, että kaikki materia on joskus ollut yksi ainokainen partikkeli, joka sitten levisi täyttämään tilan ja avaruuden - tämä samainen teoria hyväksyttiin tiedemaailmassa vasta vuonna 1931.
Eureka ennustaa myös yleisen suhteellisuusteorian, rinnakkaisuniversumit ja atomin rakenteen.

Kuten eräs tuttuni totesi, "Aika hyvin runolta, joka ei edes rimmaa."

Faktoja, faktoja...

Viikon kirjat ovat erityisesti nippelitiedon ystäville sopivia! Nasevia sitaatteja ei voi koskaan osata liikaa. Varsinkaan Albert Einsteinin lausumina, koska silloin kukaan ei kehtaa väittää vastaan, haha.

• John Lloyd & John Mitchinson: If Ignorance Is Bliss, Why Aren't There More Happy People? Quotes for Quite Interesting Times Q.I.-triviatietosarjan hengessä koottu sitaattikokoelma, jonka lukuisat kuolemattomat lausahdukset on jaettu teemoihin aakkosittain. Täten esimerkiksi kemistikaverin syntymäpäiväkorttiin on helppo etsiä kemiaa pilkkaava kuuluisuuden tölväisy! Sitaatteja on niin hupaisia, ivallisia kuin oikeasti pohdiskeleviakin, ja teemat ja aiheet kulkevat laidasta laitaan - elämän tarkoitusta miettiville, seksille naureskeleville kuin suurta surua kantaville löytyy jokaiselle varmasti osuva lausuma. Hieman tuntemattomampien lausujien kohdalle on myös liitetty lyhyt esittelyteksti, ja kirjan lopussa on kattava hakemisto. Tietoa ja syvällisiä aatteita harvoin tarjotaan näin napakassa ja viihdyttävässä paketissa!
• Ellie Down: The Unofficial Guide to Harry Potter. Facts and Trivia Every Fan Should Know Söpönpieni taskukokoinen triviakirjanen kärsii kahdesta olemukseensa nähden hirvittävän suuresta ongelmasta: osa "faktoista" on selkeästi vääriä, ja loputkin ovat niin peruskauraa, että eiköhän jokainen HP-sarjaan tykästynyt tiedä jo lähes kaikki. En missään nimessä ole sarjan fanaattisimpia faneja, mutta silti löysin kirjasesta vain yhden uuden tiedonmurusen, eikä sekään hetkauttanut elämääni mihinkään suuntaan. Voi toki olla, että teos on suunnattu nuorimmille faneille, ja kirjasen ikäkin vaikuttaa asiaan - kenties nämä faktat olivat vähemmän tunnettuja vielä muutama vuosi sitten. Nykyisellään en voi suositella tätä, sillä kaikki samat jutut löytyvät netistä paremmin ilmaistuina ja usean fanin tarkistamana. Pieni kirjanen aiheuttaa lukijalle hämmästyttävän suuren pettymyksen!

Lukulistani sen kun paisuu, tuskastuttavaa kyllä. Nyt joukkoon on liittynyt kirjastosta löytämäni parivaljakko 1Q84 ja The Truth About Love (kunnianhimoinen nimi teokselle) sekä omasta hyllystä Korppi-elokuvan innoittama The Poet.
Pitäisi sanoa PLÄÄH suuren kirjamäärän vuoksi, mutta silti olen innoissani.

Kirjoittamisesta

If there is a book you want to read but it hasn't been written yet, then you must write it.
- Toni Morrison

Why do writers write? Because it isn't there.
- Thomas Berger

Ilimoetusta pukkaapi...

Tiedoksi niille mahdollisille lukijoille, jotka tänne ovat syystä tai toisesta useampaan otteeseen päätyneet - sekä lahopäiselle itselle! -, että blogin merkinnät ilmestyvät tästä lähtien ainakin jonkin aikaa joka kolmas päivä tämänhetkisen joka toisen päivän sijaan.

Pidän blogin pitämisestä, vaikka joskus turhaudunkin itsekseenpuhumiseen - kuten olen marmattanut aiemminkin, päiväkirja ja peili ovat sitä varten -, mutta viime viikkojen masennusaallot ovat olleet sen verran suuria hyökyjä, etten ole monena päivänä edes konetta avannut.

Tästä aiheutuu turhaa stressiä blogin suhteen, sillä ajastetut merkinnätkin hupenevat kumman nopeasti kansiosta ja pitäisi näpytellä uusia, vaan ei jaksa, ei pysty, ei viitsi, ei halua.
Tämä näkyy toki tekstissäkin, mikä harmittaa minua paljon, koska itsekin huomauttelen usein muiden kirjoittajien tönkköisestä kielestä. (Huomasin jokin aika sitten jännittävän seikan: surullisempina kausina käytän enemmän englantia ja suomenkielinen toteutus menee koko ajan päin mäntyä kaiken kommunikaation suhteen. Kenties sielu hakee jotakin lohtua asioista, jotka tuntuvat läheisimmiltä...?)

Niille päiville, joina sängystä pääsee vasta iltamyöhällä ylös, olen priorisoinut lukemisen kirjoittamisen jäädessä taka-alalle. Päiväkirjanikin on oikeastaan vain hitonmoinen kasa sekavia muistilappusia.


... Hitsi, miten vaikeata Bloggerin omilla sivuilla on editoida iPadillä. Kursori menee minne sattuu ja unohtaa alimman kappaleen olemassaolon! Ärsyttävää. Se pieni kirjoitushalun murunenkin tuli jo hyödynnettyä. Ärh.

Nähdään viides päivä, jos näkyillään.

Taustatietoja!

Viikon kirjat ovat molemmat tällä kertaa eräänlaisia behind the scenes -teoksia...

• Bryan Cogman: Inside HBO's Game of Thrones Supersuositun Game of Thrones -sarjan kahden ensimmäisen tuotantokauden synnystä ja luomisprosesseista kertova teos on silmiähivelevän näköinen. Tämän laittaisi mielellään sohvapöydälle useamminkin ihailtavaksi! Huikeita kuvia on kiitettävä määrä, sillä itse teksti on varsin nopeasti luettu läpi: suurin osa lukuajasta meneekin kuvien ihasteluun. Tekstiä varten on haastateltu niin näyttelijöitä kuin taustatyöntekijöitä, kirjailijaa unohtamatta, ja heidän suorat sanansa kattavat suurimman osan tekstistä. Tämä on oikeastaan hyvä asia, sillä näin lukijalle välittyy sopivan monipuolinen - vaikkakin hämmästyttävän yhtenäinen - kuva sarjan tekemisen iloista ja pulmista. Mielenkiintoisena lisänä teos sisältää Dothraki-kieltä käsittelevän aukeaman, sekä muutamia hauskoja piloja, joita käsikirjoittajat tekivät näyttelijöille. Teoksen hienointa antia on kaikesta huolimatta sen visuaalisuus - koko aukeaman kokoinen komea värikuva ja lukuisat storyboardille jääneet luonnokset ovat mukavaa katseltavaa, ja kirja on selkeästi koottu rakkaudella, mikä näkyy jo sisäkansien upeassa vakuunakuvioinnissa. Sarjan faneille teos on ehdoton luettava!
• Alan Mackaill & Dawn Kemp: Conan Doyle & Joseph Bell. The Real Sherlock Holmes Edinburgh'n lääketieteellisestä museosta löytyi tällainen aarre! Asian ei oikeastaan pitäisi olla yllätys, sillä sekä Sherlock Holmesin luoja että hahmon esikuvana toiminut herra liittyvät vahvasti 1800-luvun lopun lääketieteen historiaan. Teos keskittyy Conan Doylen ja Bellin suhteeseen sekä näyttää, kuinka Holmesin hahmo syntyi Bellin henkilöä ja erikoisia huomiointikykyjä hyväksi käyttäen. Kirjasesta löytyy myös molempien herrojen lyhyeköt elämäkerrat mukaankuuluvine valokuvineen, sekä Edinburgh'n lääketieteellisen museon Conan Doyle & Bell -näyttelyn esineiden esittelyä. Vaikka teos onkin melko ohut ja nopealukuinen, se sisältää verrattain paljon informaatiota, ja kuten näyttelykin, on luultavimmin tarkoitettu tutustuttamaan lukija/museovieras näiden kahden kuuluisan skottilääkärin elämiin ja huipputunnetun yksityisetsivän syntyyn - lisää tietoa aiheista löytyy monesta paikasta, ja kirjasen bibliografia on hyvä paikka aloittaa. Itse lääketiedettä ei teoksessa juurikaan sivuta (toisaalta, miksi pitäisikään?), mutta muuten aivan huikea pikku tietopaketti!

Jokailtaisia seuralaisiani on taas kertynyt enemmän kuin piti:
- Karl Pilkington vie mukanaan ihmettelemään Ääliötä ulkomailla keskiviikkoisin niin televisiossa kuin kirjassani
- PS, I Love You joko itkettää tai ärsyttää
- Eat Haggis and Ceilidh On muistuttaa Skotlannin parhaista pikku iloista
- A Dance with Dragons seikkailuttaa minua Tyrionin, Daeneryksen ja muiden kanssa Narrow Sean toisella puolen
- The Book of the Thousand Nights and One Night, volume III mietityttää ihmeellisellä matematiikallaan (onko niitä öitä oikeasti 1001?)
- Taivas mikä työpaikka! kertoo lentoemojen eriskummallisista kokemuksista

Ainakaan ei voi syyttää yksitoikkoisuudesta...

Perjantai-illan kevennys

(Joskus asiat osuvat kohdalleen. Otsikko oli jo päätetty, kun älysin tarkistaa, mikä viikonpäivä tämä 29. maaliskuuta on. "Tiistai-illan kevennys" ei kuulosta yhtä raflaavalta.)

Kustannustoimittaja ruoti esikoiskirjailijan lähettämää käsikirjoitusta.
"Pelkkää seksiä ja väkivaltaa, viinan kanssa läträämistä ja rötöstelyä. Kielikuvat ja vertaukset ovat niin törkeitä, ettei niitä pysty punastelematta lukemaan kukaan."
"Jaa... No, se siitä sitten", kirjoittaja huokaisi masentuneena.
"Siis juuri tällainen roskahan uppoaa kansaan kuin häkä. Tästä otetaan heti jättipainos!"

Here's looking at you, Fifty Shades...

No bird, no net

Olen nähtävästi jonkinlaisella listatuulella, mutta en nyt jaksa panostaa kunnolliseen tekstiin, joten näillä mennään.

Tällä kertaa listasin hyvän kirjan merkkejä, ja sain kokoon muun muassa seuraavia seikkoja, joista huomaa, kuinka upea teos on käsissä:


*se aiheuttaa sekalaisia, voimakkaita tunteita - lukija huomaa huutavansa kirjalle ääneen: "Mitä? EIi! MITÄ?! Eiiiii, älä tee noin...!" ynnä muuta vastaavaa

*yllämainitusta seikasta ja/tai sarjan hitaasta valmistumisesta johtuen lukija suunnittelee usein kirjoittavansa kirjailijalle vihaisia kirjeitä. Toinen ääripää on rakkauskirjemäinen vuodatus siitä, kuinka ihana ja elämääparantava teos on

*seuraavien, kenties vielä täysin kesken olevien teosten odottaminen tuntuu jumalten rangaistukselta ja on piinaavan tuskallista - julkaisupäivänä lukija on todennäköisesti keskiyöllä kirjakaupan jonossa tilanteeseen sopiva kostyymi yllään
*lukija näkee unia, jotka sijoittuvat kirjan maailmaan ja/tai joissa hän on eräs teoksen hahmoista

*lukija lukee kirjan spoilerit etukäteen tai ainakin selaa kirjaa eteenpäin, koska ei malta odottaa saavansa tietää, miten tarina etenee, ja on silti yllättynyt/järkyttynyt/hämmentynyt/vihainen päästessään tapahtumien kohdalle

*lukija äkkää tekevänsä aivan tahtomattaan (mutta mieluisasti) huomioita oman elämänsä ja suosikkihahmojensa elämien ja tapahtumien yhteisistä tekijöistä: "Rakas päiväkirja, huomasin tänään olevani aivan kuin Sansa, sillä --"

*lukija puhuu ja/tai ajattelee teo(kse)sta lakkaamatta, jopa - ja varsinkin - silloin, kun pitäisi keskittyä johonkin aivan muuhun

*lukija alkaa huomaamattaan puhua kirjan hahmojen tavoin ja siteeraa muistettavimpia lausahduksia mitä erikoisimmissa kohdissa keskustelua, vaikkei toinen osapuoli edes ymmärtäisi viittausta täysin

*lukija tuntee kirjan väräyttäneen jotakin syvällä sisimmässään ja on hyvin kiitollinen siitä, että teos on eksynyt hänen elämäänsä ja muuttanut sitä kirjoille ominaisilla tavoilla sekä opettanut paljon uutta niin lukijasta itsestään kuin häntä ympäröivästä maailmasta (vaikka kyseessä olisikin aivan eri universumiin sijoittuva seikkailu)



Moni kirja on hyvä, mainittava määrä on loistavia, mutta vain muutama säväyttää yllämainituilla tavoilla ja yllättävän intensiivisellä teholla. Samalla tavalla kuin Disneyn animaatioelokuvat ovat vääjäämättä muokanneet käsityksiäni ystävyydestä, hyvästä ja pahasta ja uskosta, toivosta ja rakkaudesta, samoin nämä kyseiset kirjat ovat tehneet elämästäni selvittävämpää tai ainakin tarjonneet lämpimiä, turvallisia suojapaikkoja ja hetken lepoa omasta elämästä ja pääkopan sisällöstä.
Kiitos kaikille kirjaystävilleni, että olette osuneet nenäni kohdalle.

Eläväisiä ruumiinosia

Jotakin kotimaistakin vaihteeksi viikon kirjoissa, jee! Listani on kovin englantilaispainotteinen yleensä.

• Brian Ruckley: The Edinburgh Dead Historiaa ja sci-fiä varsin sujuvasti sekoittava teos sijoittuu 1820-luvun Edinburgh'hun, jonka valaistumisen kausi perustuu varsin synkille varjoille. Burken ja Haren surullisenkuuluisa murhasarja ja lääketieteen laitosten pimeä ruumiinhankinta ovat pohjana Ruckleyn teokselle, mutta mukaan on ujutettu Frankenstein-tyylistä kalmojen henkiinherättämistä - sekä tietenkin rikosvyyhti, jota sodassa rypenyt antisankaripoliisi Adam Quire ryhtyy selvittämään hengestään tai työpaikastaan välittämättä. Teoksen parhainta antia oli ainakin minulle ehdottomasti miljöö - joka toisella sivulla haikailin takaisin tuttuihin maisemiin. Edinburgh'ta tuntemattomillekin paikat ja hämyinen 1800-luku tuodaan lähes kosketusetäisyydelle. Kehuja annan myös siitä, että Frankensteinin lailla The Edinburgh Dead ei ole pelottava eikä selkäpiitä karmiva, vaan pikemminkin science fictioniä, joten heikkohermoisemmatkin kykenevät lukemaan kirjan. Tarinan huonoksi puoleksi nousee esiin sen sarjamainen olemus. Lukija ei kykene tutustumaan ja kiintymään hahmoihin tarpeeksi syvästi todella välittääkseen heidän kohtaloistaan; tämä ilmiö on tuttu niille, jotka aloittavat uuden kirjasarjan lukemisen puolestavälistä sarjaa, ja yksinään luettavaksi tarkoitetun teoksen kohdalla suoraan tapahtumiin hyppääminen tekee hallaa. Teoksessa tai tarinassa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta lukijalle jää lopuksi hieman tyytymätön olo pinnallisten tunteiden takia. Adam Quiren seikkailuja olisi varsin hyvin voinut lukea sarjana, jolloin hänen kenkiinsä hyppäisi paremmin astelemaan. En missään nimessä ollut pettynyt kirjaan, mutta viimeisille sivuille liitetty pätkä kustantajan toisesta kirjasta (jonka päähenkilöön tutustui paljon paremmin) oli, masentavaa kyllä, lempikohtani näiden kansien välissä.
• Mikko Rimminen: Nenäpäivä Yksinäinen mummeli Irma esiintyy gallupien tekijänä ja kokee ohessa elämänsä sotkuseikkailun valheiden vyyhtien kasvaessa liian isoksi. Hyvää tarkoittava Irma on kaikessa höpsöydessään hellyyttävä, mutta lukija kokee usein lähestulkoon raivon tunteita: Irman totaalinen, lamaannuttavan voimakas hämmennys ja hätäännys typeryyteen yhdistettynä on paikoin melko ahdistavaa luettavaa. Useampaan otteeseen lukija ärsyntyykin Irmalle - kuinka tämä voikin saada itsensä noin tyhmään kiipeliin?! Toisaalta, yksi kirjallisuuden hyvistä puolista on juuri se, että pääsee aivan erilaisten hahmojen vaatteisiin ja mietteisiin. Irman kohdalla pieni etäisyys olisi kuitenkin tehnyt hyvää, sillä lukija tuodaan niin kiinni Irmaan, että hyvä tarina menee hukkaan negatiivisia tunteita aiheuttavan, itsessään kuitenkin varsin hyvin rakennetun hahmon takia. Irman omalaatuinen poika ja ystävälliset uudet tuttavat onneksi lievittävät antipatiaa, ja Irman sisäiseen monologiin on mahdutettu pari aivan loistavaa ajatusta maailmanmenosta, joten kirja kannattaa kyllä lukea. Tuskastumista voi lievittää vaikka lukemalla samalla Rimmisen aiemman teoksen, sympaattisuudessaan loistokkaan Pussikaljaromaanin (josta tulee arvio, kun siihen kohtaan listaa päästään...).

Jännittävää, miten jotkin tietyt tunteet vyöryvät vuosienkin jälkeen päälle, vaikka monet muut yksityiskohdat ovat jo unohtuneet. Minun piti tarkistaa Googlen kautta, onko Nenäpäiväkirja se, jonka muistelen sen olevan, mutta Irman aiheuttama ärtymys palasi heti aivan yhtä voimakkaana kuin silloin lähemmäs kaksi vuotta sitten, kun luin kirjan.
Onneksi nyt on vähän fiksumpaa porukkaa lukemistossa, haha. Vaikkakin A Song of Ice and Fireä lukiessa tekee usein mieli lähettää George R.R. Martinille vihainen korppi...

Elää eikä koskaan kuole

Mietin eräs päivä kirjallisuuselämyksieni iskevimpiä kuolemia. Niitä hahmoja, joiden elämänlangan katkeaminen pysäytti, järkytti, ravistutti lukijaa ja tekee niin yhä, kun kuoleman hetkeä muistelee.

Omia ravisuttavimpia kuolemiani ovat olleet muun muassa

Severus Snape (Harry Potter)
Hahmon kuolema tuli jotenkin täysin puun takaa ainakin minulle, ja kaiken sitä edeltäneen ja heti seuranneen tunneriepottelun ja salaisten tunteiden paljastamisten seassa entisen taikajuomaopettajan kuolema vavahdutti eniten viimeisessä Harry Potter -kirjassa (ja siinä sarjassa sentään oli lukuisia rakkaiden hahmojen kuolemia). Itkin tauotta Severuksen kuolemasta viimeisille sivuille ja muutaman tunnin sen jälkeenkin - suruun oli monia syitä, mutta laukaiseva tekijä oli nuoruusikäni liikuttavimman rakkaustarinan epäonninen osapuoli. (Always on edelleen yksi kauneimpia kohtauksia ikinä, missään.)

Boromir (The Lord of the Rings)
Tämä on ehkä enemmän elokuvaversion kuin kirjan itsensä ansiosta listallani (Sean Bean on täydellinen Boromir!), mutta menee kuitenkin. Koko seikkailun ensimmäisen osan olemme pohtineet Boromirin vaikutteita ja lojaaliutta, vihastuneet hänen tekoihinsa ja sanoihinsa, mutta kun mutanttiörkit hyökkäävät saattueen kimppuun, Boromir taistelee ja puolustaa Merryä ja Pippiniä henkensä kaupalla.

Viserys Targaryen (A Song of Ice and Fire)
Valittavan, kitisevän Viseryksen kuolema ei ollut niinkään surullinen kuin kohahduttava ja huikaisevan kekseliäs. Dothraki-heimojen kaupungissa ei saa paljastaa miekanterää tai käyttää sitä toiseen ihmiseen (tai hevoseen!), ja kruunua hamuava Viserys saa lopulta aikaiseksi sellaisen hernepellon nenäänjumiutumisen hevoskuninkaille, että Khal Drogo kirjaimellisesti kruunaa Viseryksen hopeiset kutrit sulalla kullalla. Näin lyödään yhdellä raipalla montaa hevosta: Viseryksen kitinä loppuu ja hänestä päästään eroon, Viserys itse sai kruununsa, eikä verta vuodatettu pyhässä kaupungissa. George R.R. Martinin kirjoissa saa koko ajan pelätä lempihahmojensa hengen puolesta, sillä kukaan ei ole varma selviytyjä, mutta Viseryksen stage exit on tähänastisista (lukuisista!) kuolemista hienoin.

Sam (Ways to Live Forever)
Pikkuvanha, parantumatonta leukemiaa sairastava Sam sulattaa kovimmankin lukijan sydämen reippaudellaan, hyvällä asenteellaan ja mutkattomuudellaan. Sam kirjaa vihkoonsa niin hellyyttäviä, hupaisia kuin ällistyttäviäkin haaveita ja listoja (esimerkiksi erilaisia tapoja elää ikuisesti) ja käsittelee kuolemaa niin kypsästi, että vaikka kuolema ei tulekaan minkäänlaisena yllätyksenä, lukijan sydän on silti pakahtua surusta. Kyllähän Samin olisi pitänyt kuitenkin selvitä...!

Hercule Poirot (Poirot)
Holmesin "kuolema" uupuu listaltani, koska a) se ei ollutkaan oikea kuolema ja b) tiesin sen jo lukiessani The Final Problem -novellia, joten kuoleman isku ei vaikuttanut kuten pitäisi. Holmesin kollegan kuolema olisi voinut olla samanlainen lopahdus etukäteistiedon takia, mutta jotenkin onnistun aina unohtamaan, kuinka riipaiseva Poirot'n loppu on. Olen lukenut Esiripun suomeksi ja englanniksi ainakin muutamaan otteeseen, ja joka kerta Poirot'n poismeno iskee suoraan palleaan. Suuri kiitos tästä efektistä kuuluu toki Hastingsille, jonka tuskaa ja surua lukija emuloi lukiessaan hänen selostustaan belgialaisherrasmiehen viimeisestä rikostenselvittelystä. Poirot'n kuolema ja hänen valmistelunsa siihen ja rikosvyyhtiin liittyen ovat myös sen verran ovelia ja kutkuttavan poirotmaisia, että miljoonia lukijoita hurmannut munapäinen mies tuskin voisi lähteä paremmalla tavalla.



Toki listalle tulisi varmasti monta nimeä lisää, jos oikein alkaisin listaamaan... Kenties editoin niitä tänne myöhemmin, jos joku oikein hengen salvannut tapaus muistuttaa olemassaolostaan.
Shakespearen hahmoja ei listalta löydy, vaikka hienoja kuolemia ovatkin - olisin enemmän järkyttynyt, jos kaikki selviäisivät Williamin teoksista hengissä loppuun asti!

Kaksikielisyys kunniaan!

To have another language is to possess another soul.
-Charlemagne

Koskeekohan tämä meitä IB-ressujakin, jotka puhumme kahta kieltä sujuvasti sekaisin...?

Voldemort olisi päässyt paljon helpommalla, mikäli olisi vaivautunut opettelemaan kieliä. (Ranskaa hän tosin nimestä päätellen osaa ainakin hieman. Mites nyt suu pannaan hirnyrkkien kanssa?)