Osuva sitaatti

(Olenpas ottanut huonon kuvan. Siinä lukee Here is my lens. You know my methods. -Sherlock Holmes)

Kuva on Michael Simsin editoiman The Dead Witness -yksityisetsivätarinoiden kokoelman aloitussivulta.

Eikö olekin osuva sitaatti kokoelmalle, jonka yksi päähuvituksista on se, että lukija itse pääsee arvailemaan (tai jopa päättelemään) syyllisen?

Minä ainakin rakastuin jo tämän sivun kohdalla teokseen.

Kirjat tulevat uniin

Joskus herätessäni huomaan touhunneeni yön aikana jotakin mielenkiintoista ilman mitään muistikuvaa tapahtuneesta. Olen muun muassa viikannut tyynyliinani sukkalaatikkoon, siirrellyt silmälasien ja kännykän paikkaa niin, että aamulla saa tuskaisena etsiä niitä... ja nyt viimeisimpänä kokemuksena nähtävästi kirjoitellut yöllä hyviä ideoita talteen. Löysin allaolevan lapun muutama aamu sitten yöpöydältäni:

Olin nähtävästi niin innoissani A Clash of Kings -kirjasta, että sitä piti työstää vielä unissakin! Parhaat kirjat tekevät niin; ne jäävät mieleen pitkäksi aikaa teoksen sulkemisen jälkeenkin.

Pidän myös sanan "finitively" käytöstä, haha. Shakespearen oppien mukaisesti pitää vääntää omia sanoja, jos mikään oikeasti olemassaoleva ei ole sopiva.

Pelottavia ihmisiä

Viikon kirjoina taas karmeinta kauhua: nämä tarinat ovat joko totta tai voisivat olla, mikä tekee niistä selkäpiitä hyytäviä.

• John Fowles: The Collector Ujo, epäsosiaalinen ja kouluja käymätön nuori mies ihastuu palavasti kaukaa seuraamaansa kauniiseen taideopiskelijaan. Pakkomielle tytöstä kasvaa pian niin suureksi, että mies kokee olevansa olosuhteiden pakottama kidnappaamaan tämän. Perhosia koko elämänsä keräillyt mies onkin saanut haaviinsa - tai siis kellariinsa - aivan erityisen yksilön... Teos koostuu "keräilijän" kertomana kuljetetusta tarinasta, sekä opiskelijaneitosen vankeudessa raapustamista päiväkirjamerkinnöistä. Ihailinkin suuresti Fowlesin tapaa rakentaa henkilöhahmoja heidän puherekisterinsä avulla; korostamatta liikaa kummankaan päähenkilön ominaisuuksia Fowles kokoaa heistä yllättävän monipuolisen ja hahmon historiaan sopivan henkilön. Oli myös kutkuttavaa lukea, kuinka itseään hyvänä miehenä pitävä päähenkilö selitti itselleen (ja lukijalle) oudon, häiriintyneen toimintansa askel askeleelta. Pelottaakin hieman, että Fowles on osannut selittää ihmisen kidnappaamisen ja täydellisen ulkomaailmasta eristämisen niin järkevän kuuloisesti...! Kirja ei ole pelottava siinä mielessä, että siinä tapahtuisi mitään yllättävän järkyttävää tai yliluonnollista, mutta nimenomaan sen hiljaisen synkkyyden ja näennäisen "normaaliuden" takia se jää hyytämään lukijan mieltä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Teos on karmiva juuri siksi, että sen tapahtumat voisivat aivan hyvin olla totta - ja todennäköisesti joillekin epäonnisille ovatkin...
• Elie Wiesel: Yö Wieselin muistelmateos toisen maailmansodan ajalta kertoo samankaltaisen tarinan kuin Primo Levin koruton ja koskettava Tällainenko on ihminen, mutta Wieselin teksti koostuu enemmän uskonnollisista kysymyksistä, joita mies kohtasi nuoruudessaan keskitysleirin kauhujen keskellä. Toki mies kirjoittaa myös käytännön tapahtumista ja päätymisestään leiriin, mutta Levin teoksen kanssa peräkkäin luettuina kontrasti oli selkeä - ja täysin sopiva. Uskonnollisessa yhteisössä ikänsä viettänyt Wiesel kyseenalaistaa oppimansa kohdatessaan leirin kauhuja, ja Jumalan apua sydän vereslihalla etsivä nuorimies koskettaa lukijaa aivan erilaisella tavalla kuin kylmän objektiivisesti tapahtumia kertova Levi. Vaikka Wieselin uskonnollisuus ei olekaan älyttömän suuressa roolissa tekstissä, teoksessa oli kuitenkin jotain, joka sai minut pitämään enemmän Levin kirjasta. Oliko syynä sitten liika pohdiskelu ja filosofisuus, aiheen etäiseksi jättävä kaunopuheisuus vaiko keskitysleirikokemusten melko lyhyt käsittely (sotaa edeltävät ja seuranneet tapahtumat vievät ison osan alusta ja lopusta), en osaa sanoa. Wiesel lieneekin mielestäni parhainta lukea yhdessä Levin kirjan kanssa, jotta sekä henkevä että fyysinen puoli tulee käsiteltyä ja käsitettyä perinpohjaisesti. Wieselin Yössä on kyllä jotakin hyvin riipaisevaa, joka kannattaa kokea.

Kuten olen monesti todennut, en laukaavan mielikuvitukseni takia lue mitään kauhujuttuja. The Collectorkin oli kaikessa normaaliudessaan sen verran hyytävä, että se ja Criminal Minds -putki televisiosta saivat minut pitämään yölampun päällä monta yötä.
Kuinka karmaisevia asioita me ihmiset keksimmekin tehdä kanssaeläjillemme!

Dubai

Isäni kävi Dubaissa ja kaikki, mitä sain tuliaisiksi, oli... aika kivoja juttuja, itse asiassa! Kyniä, kaunis orientaalimattokirjanmerkki, hienolla näppäimistöllä varustettu bluetooth-näppäimistö ja -suojakotelo iPadille, ja ihania taatelimantelisuklaita.

Kyllä nyt kelpaa näpsytellä merenneitotarinaa! (Motivaatio, missä luuhaat?)

Monipuolisuus on elämän suola

Mietin eräs päivä, että on hauska, kuinka jokainen "kategoria" lempikirjallisuusjutuistani sisältää eri hahmon/kirjailijan/teoksen. Mitäs hauskaa siinä olisi, jos kaikki suosikit olisivat samoilta sivuilta?
Alla huvin vuoksi omat kirjallisuussuosikkini. Ainoastaan miljöö ja hahmo liittyvät toisiinsa, vaikkakin yleisesti ottaen lempparini tulevatkin Englannin nummilta näköjään lähes poikkeuksetta.



Lempihahmo:
Sherlock Holmes

Lempisarja:
Harry Potter

Lempimiljöö:
viktoriaaninen Iso-Britannia

Lempigenre:
rikoskirjallisuus

Lempikirjailija:
Vladimir Nabokov

Yleisesti paras kirjallisuuteen liittyvä "McBadass":
William Shakespeare

Lempisankari:
The Lord of the Ringsin Sam

Parhaat painomusteelta tuoksuvat miehet:
Jane Eyren Mr Rochester ja Bridget Jonesin Mark Darcy

Karmivia naapuritarinoita

Viikon kirjoissa esiintyy tällä kertaa, kuten otsikko jo sanookin, karmaisevia tarinoita naapureista.

• Sofi Oksanen: Stalinin lehmät Oksasen debyyttiteos kertoo kahden naisen tarinaa: Katariina on virolaisnainen, joka suomalaisavioliiton avulla "pääsee pakoon" Neuvostoliiton ahmaisemasta Virosta. Anna taas on hänen moderni tyttärensä, joka rakastuu palavasti syömishäiriöönsä koettaessaan selvitä kahden kovin erilaisen maan kansalaisena muuttuvassa ympäristössä. Oksanen kirjoittaa varsin taitavasti, eikä aika- ja hahmohyppyjen sarjatulitus häiritse lukijaa. Puolessavälissä teosta herää kuitenkin kysymys: onko tässä teoksessa juonta? Stalinin lehmät tuntuu olevan enemmänkin kokoelma tilannenovelleja - luvut itsessään toimivat oikein hyvin ja ovat oivallista luettavaa, mutta hahmojen kehityskaari jää kovin lättänäksi. Juonellisesti odotin teokselta enemmän - osittain samoja aiheita käsittelevä Puhdistus on draamankaareltaan paljon hienompi teos. Kauniita lauseita, latteanriipaisevia ihmiskohtaloita ja  syömishäiriön pohtimista teoksessa kyllä riittää, eikä se ole missään nimessä huono tai tylsä lukukokemus. Osa GoodReadsin arvioijista totesikin, että kenties äidin ja tyttären tarinat olisivat toimineet paremmin omina teoksinaan. Tällaisenaan kirjaa vaivaa liika pysähtyneisyys, vaikka se itsenäistyvän Viron tarinaan sopiikin.
• Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri Lapseton, toisiaan syvästi rakastava vanha pariskunta muuttaa maalle omaan rauhaansa; he haluavat olla aivan kahdestaan. Pian kuitenkin heidän ainoa naapurinsa tekee itsestään oikean maanvaivan. Mies tunkee sisälle joka ilta ja istuu lähes täydessä hiljaisuudessa monta tuntia pariskunnan sohvalla, eikä välitä sen enempää kohteliaista kuin vihaisista pyynnöistä jättää rakastavaiset rauhaan. Mukaan sotkuun tulee vielä miehen kotiin jumiutunut kehitysvammainen vaimo, jota pääpariskunta säälii ja koettaa vapauttaa sanattomuudessaan julman miehensä käpälistä. Moderniin ranskalaistyyliin belgialaiskirjailijan teos on paikoin jopa absurdi ja inhorealistinen, mutta mitään ihmiskohtaloiden kammottavuudella mässäilyä teos ei ole. Lukijalle jää kirjasta hieman häiriintynyt, vaivaantunut, typertynyt, hiljainen olo. Teos kammottaa juuri siksi, että se voisi aivan hyvin olla totta.

Ranskalainen luoti!

Tiede-lehden ihana kysymyspalsta piristää aina; kuinka muikeita kysymyksiä ihmiset pohtivat, ja kuinka huikeita vastauksia niihin saa!

Numerossa 1/2013 oli joku kysynyt asian, jota olen itsekin miettinyt ajoittain: miksi ranskalaiset viivat ovat nimenomaan ranskalaisia?

Suomen kielen professori Kaisa Häkkinen vastaakin, etteivät kielentutkijat tiedä varmasti. Hän kertoo, että kyseessä on melko uusi ilmaus kielessämme, eikä sille ole mitään suoraa kansainvälistä käännöstä (englanniksihan ranskalaisten viivojen tekeminen on bullet points, varsin eri asia termin synnyttämän mielikuvan suhteen).

Ilmaus saattaakin juontua siitä, että ranskalainen hallinto on aina ollut tykästynyt pitkiin, yksityiskohtaisiin luetteloihin, joihin on lisätty näitä "ranskalaisia viivoja" erittelyn ja lukuselkeyden vuoksi.

Mielenkiintoista, että kyseinen ilmaus on (tietääkseni) ainutlaatuinen juuri meidän kielellemme! Ranskasta ja sen loisteliaasta hovista ja byrokratiasta on pitkä matka tänne meidän kylmille kielialueillemme.

Nyt minua kutkuttaa saada tietää, miksi samaa hommaa kutsutaan englanniksi luotipisteiksi. Toinen asia, joka ei liity kieliin mutta jota olen pohtinut viime aikoina, on: miksi kasvot turpoavat/pöhöttyvät itkemisen yhteydessä? Mikä evoluution jänkäys siinä on takana?
Pitänee pistää postia menemään Tiede-lehdelle...

Hold me and love me

En lainaa kirjoja kovin usein ystäviltäni. Tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä syystä, että heidän kirjahyllyjensä tarjonta koostuu pääosin kirjoista, jotka
- saa myös kirjastosta
- olen jo lukenut
- eivät kiinnosta minua.
Toki välillä ystävältä löytyy oikea aarrelöytö, kirja, jonka olen halunnut lukea jo pitkään ja jota en ole saanut aikaiseksi lainata kirjastosta tai ostaa. Tällöin olen onneksi saanutkin lainata kyseisen teoksen. Ihania ovat ystävät, joilla on samanlainen kirjamaku!

Omienkin kirjojeni kanssa olen varovainen, varsinkin pehmeäkantisten: kulmia ei taitella sen enempää kansista kuin sivuilta koirankorville, teokseen ei tehdä mitään merkintöjä minkäänlaisilla kynillä (ja ruoka- ja juomatahrat ovat suuri harmistuksen aihe), eikä selkää taitella miten sattuu. Selkää ei taitella lainkaan! Ja mikäli muste on vielä tuoretta, sormet pysyvät visusti marginaalien sisällä.
(Ensimmäinen hankkimani Harry Potter and the Goblet of Fire sisältää lukuisia musteisilla sormenjäljillä tuhrittuja sivuja, ja muutama luku on tippumassa irti selän taittelun vuoksi. Minun piti ostaa uusi kappale - omistan nyt sekä mokatun version, jossa James Potter tulee ensin Voldemortin sauvasta ulos, että kunnon version, jossa Lily ilmestyy ensin - ja otin opikseni.)

Tästä syystä olikin todella tuskaisa hetki, kun jätin ystäväni lähes tuhatsivuisen pokkarin pöydälle puoleksi tunniksi itsekseen ja palatessani huomasin, että kirja oli akrobatioinut itsensä auki. Painonsa ja kokonsa vuoksi kirja oli taipunut niin, että molemmat kannet koskettivat pöydän pintaa, ja selkä oli kauniisti kaarella.
Selässä oli jo aiemmin hieman ryppyjä, mutta sormiini tuntuu nyt, että juonteet ovat syventyneet. Samoin etukannen yksi kulma on mielestäni paljon irvokkaamman näköinen kuin saadessani teoksen lainaan.


Melko sulava liike.



Hätä ei ole niin suuri kuin ensin panikoin, mutta minusta tuntuu silti kurjalta, että kirjalle kävi noin. En tietenkään voi olettaa vahtivani sitä kuin elollista olentoa, mutta ottaessani kirjat vastaan ystävältäni se oli sanaton lupaus pitää niistä huolta ja palauttaa ne samassa kunnossa takaisin.
Ylireagoidessani ajattelin asian olevan perusteellinen luottamuksen pettäminen. Ystäväni tuskin onneksi ajattelee näin radikaalisti, mutta... Onhan tässä jotakin symbolista.


... Kaikki tämä suru ja huoli, ja todennäköisesti ystäväni vain nauraa, "Se on vaan kirja!"
Toivon näin.

Oli muuten ensimmäinen kerta, kun kirja liikkui itsekseen minun hoiteissani! Mielenkiintoinen kokemus.

Mestarillisia tarinankertojia

Mielenkiintoisia tarinoita ja aiheita tällä kertaa viikon kirjoissa.

• Jeffrey Eugenides: The Marriage Plot Eugenidesin kaksi edellistä teosta, Virgin Suicides ja Middlesex, häikäisivät molemmat kauneudellaan ja upealla tarinankerronnallaan. Odotukset olivat siis korkealla kolmannen romaanin suhteen. Pääosin The Marriage Plot ei petäkään; Eugenides kirjoittaa hienosti kolmen päähenkilön äänillä, sujahtaa uskomattoman uskottavasti nuoren naisen pään sisälle ja tykittää lukijalle koruttomia totuuksia itsestä, uskomuksista ja sairaudesta alleviivaamatta mitään liikaa. Päähenkilöinä collegessa tutustuneet Madeline, hänen kärsivä poikaystävänsä Leonard ja Madelineen toivottomasti rakastunut ystävä Mitchell selvittävät - tai pakenevat - tunne-elämänsä ongelmia ja solmuja häkellyttävän samastuttavasti. Oman lisänsä tarinaan tuo tapahtuma-aika, 1980-luku, joka tuo tekstiin menneen nuoruuden haikeutta. Mukaan on myös saatu aimo annos metakirjallisuutta Madelinen graduaiheen ("romaanien avioliittojuonet") ja lukemisten myötä, mutta Eugenides tasapainottelee vaivattoman oloisesti eri osatekijöiden kanssa, samalla tavalla kuin vaihtuvien kertojanäänienkin. Teoksesta löytyy varmasti sykähdyttäviä osia kaikenlaisille eri lukijoille. Osuvimmin kirjaa kuvasikin mielestäni takakannen teksti (ei sanasta sanaan näin, mutta tähän tyyliin): "If you were ever young and in love and thought you knew what you wanted, then this book is for you."
• Gabriela Stoppelman & Jorge Hardmeier: Edgar Allan Poe vasta-alkaville ja edistyville Sarjakuvan muodossa toteutettu graafinen novelli on sekoitus Poe'n elämäkertaa ja hänen teostensa syväluotausta. Nimensä mukaisesti teos sopii sekä Poe'een vasta tutustuville ja jo hänet ja hänen työnsä paremmin tunteville. Siloittelematon, rosoinen piirrostyyli saattaa särkeä joiden lukijoiden silmää, eikä teoksesta saa mitenkään kaikenkattavaa kuvaa gotiikan mestarista ja hänen huikean monimuotoisesta tuotannostaan, mutta aloittelijoille ja pikaista kertausta tai muutamaa uutta näkökulmaa varten kirjanen sopii hyvin. Kuten aina, mestareiden tuotantoon ja elämään tutustuessa kannattaa sukeltaa mahdollisimman moneen kirjaan ja koota tutkimuksista omat päätelmänsä; tällä logiikalla Stoppelmanin ja Hardmeierin kirjakin kannattaa sisällyttää Poe-lukemistoon!

Ahmin edelleen A Clash of Kingsiä, jonka sivussa aina välillä nautin muutaman luvun 1001 Nightsia ja muskettisotureita. Iltaisin päiväkirjasessiotani piristää If Ignorance is Bliss, Why Aren't There More Happy People? -sitaattikokoelma.
Ainoa harmistukseni on, että kaikki lukemiseni sattuvat olemaan englanniksi. Olisi mukava, jos olisi jokin suomenkielinen teos muiden tasapainoksi, mutta pitää saada yksi noista ensin loppuun...
Yksipuolisuudesta ei onneksi tarinoitani voi syyttää!

Pikainen uutinen

Akateemisella kirjakaupalla on tässä osoitteessa kysely siitä, millainen sinun unelmakirjakauppasi on. Osallistua voi myös myymälöissä, ja osallistujien kesken arvotaan 100 euron lahjakortti.

Jee!