Ajankohtainen ykkönen

Monissa kirjablogeissa ja muuallakin kirjamaailmassa (esimerkiksi erilaisten kirjamyymälöiden sosiaalimediasivustoilla) suositaan kovasti niinsanottujen ajankohtaisten kirjojen esittelemistä. Blogataan uusimmista julkaisuista ja mainostetaan painotuoreita tekeleitä, ja mikäs sen parempi, jos ne sattuvat vieläpä osumaan yksiin jonkin muutoin ajankohtaisen tapahtuman tai uutisen kanssa.

Sinänsä en näe tässä mitään huonoa - onhan se hauskaa, kun lukeminen osuu yksin tosielämän kanssa! Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että iäkkäämmät loistoteokset ja suuret klassikot jäävät vähäiselle, joskus jopa liian vähälukuiselle yleisölle.

Tekeekö se jotenkin kirjasta paremman, että se liittyy johonkin (usein) satunnaiseen yksittäiseen uutiseen tai tapahtumaan? Lisääkö se lukuarvoa? Tai toisinpäin: vähentääkö vanhentunut miljöö ja hahmovalikoima kirjan arvoa?

Asia ei onneksi voi olla painomusteen sotkeavuudesta kiinni, sillä klassikkojakin painetaan yhä uudelleen ja uudelleen, joskus jopa riemastuttavasti vanhanaikaisten painosten facsimile-versiona. Luen juuri Agatha Christien Postern of Fate -teosta, joka on hurmaavasti ensipainoksensa (1973) näköinen, vaikka käsissäni oleva teos onkin painettu 2011. Eron huomaa oikeastaan vain sivujen ei-kellastuneisuudesta.

Muutenkin tuntuu joskus, että tämä yhteiskunta on yhä enemmän nuortumassa asenteidensa puolesta. Sinänsä siinäkään ei ole vikaa. Päinvastoin, vanhentuneet asenteet esimerkiksi maahanmuuttajia, mielenterveysongelmia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan on mielestäni kitkettävä pois. Iäkkäitä ihmisiä saisi kuitenkin kunnioittaa ja auttaa esimerkiksi kaupassa, julkisissa liikennevälineissä ja kotona mummien ja ukkien kanssa ollessa.

Iäkkäitä kirjojakin pitää kunnioittaa samalla tavalla! Kaikki mielipiteet ja asiat eivät osu yksiin oman ajatusmaailman kanssa, mutta ei se vähennä niiden arvoa kokonaisuutena.

Mielestäni on häkellyttävää, että Jane Austen kirjoitti 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa kirjoja, joihin me pystymme vieläkin samastumaan osittain ja joiden huumori toimii edelleen. Samoin William Shakespearen tekstien pysyvyyttä tulee ihailla. Harvoissa nykyteoksissa yhdistyvät äly ja huumori niin säkenöivästi, lennokkaiden riimien saattelemana.

... Lyhyestä virsi kaunis? En oikeastaan edes ole varma, mitä mietin kirjoittaessani tätä merkintää. Totta kai on hyvä, että mainostetaan ja luetaan uusia kirjoja, ja on vain hauska lisä, kun ne saadaan yhdistettyä ajankohtaisuuksiin muutenkin kuin julkaisuajankohtansa puolesta. Kenties minua vain harmittaa klassikoiden näennäisesti vähäinen suosio, vaikka ne ovat juuri niitä, jotka suosiota eniten ansaitsisivat. Sekin sapettaa, kun sattuu bussissa kuulemaan teini-ikäisten viisastelijoiden nälvivän kaveriaan parikymmentä vuotta vanhan kirjan lukemisesta. Mitä siitä, jos teos on vanhempi kuin lukija? Mitä ihmettä sillä on lukemisen ilon ja hyvän tarinan tai ilahduttavien hahmojen kanssa tekemistä?

Onneksi klassikoistakin saa aina välillä ajankohtaisia uusien filmatisointien, näytelmien ja muiden tapahtumien avulla. Merkkipäiviäkin löytyy ainakin kerran vuodessa per kirja! Vuonna 2016 tulee suuren Bardin kuolemasta täyteen tasan 400 vuotta, ja Austenin kiistattomasti tunnetuin teos Pride and Prejudice täyttää ensi tammikuussa 200 vuotta.

Juhlat pystyyn ja pölyt pois (kirja)vanhuksista!

Hirrrvittävän ihania joulujuttuja

Juuri viime kirja-arviomerkinnässä pääsin kehumaan sattumaa... Nyt ei osunut aivan niin nappiin. Tosin ei kukaan ole kieltänyt puhumasta joulukirjoista kesällä. Löytyyhän tämä merkintä sitten joulunakin, jos vähän klikkailee tuolta marginaalista. Jospa vaikka arvioisin ensi kerralla Dickensin kuulun joulutarinan! (... Paitsi että en arvioi, koska se ei näköjään ole listalla sopivassa paikassa. Turha sotkea järjestystä, näin on hauskempaa.)

• Dave Eggers: The Wild Things Maurice Sendakin kulttimaineeseen nousseesta lastenkirjasesta Where the Wild Things Are tehtiin elokuva muutama vuosi sitten, ja tämä teos on elokuvan käsikirjoittajien romaaniversio siitä. Elokuvaa en ole vielä nähnyt, ja Sendakin alkuperäisteoksen (josta tulee arvio, kunhan se löytyy tuolta arvioitavien kirjojen listalta) lukaisin juuri ennen tätä teosta, joten hassut hurjat hirviöt olivat minulle melko uusi tuttavuus. Tästä johtuukin, että toisin kuin monet muut arvioijat, en pitänyt teosta lapsuuden sankarillisen klassikon raiskauksena. Pidän muutenkin vanhojen teosten lukemisesta uusista näkökulmista (esimerkiksi Gregory Maguiren kirjat). Kuitenkin, kuten moni muukin arvioija esimerkiksi GoodReadsissä, pidin eniten kirjan alkuosasta, jossa kertoja seuraa alakouluikäisen, riehakkaan Max-pojan päivittäistä elämää isosiskon ja äidin sekä äidin uuden poikaystävän kanssa. Aiheesta olisi saanut jo itsessään kattavan ja monipuolisen romaanin, mutta koska tosielämässä ei ole hassuja hurjia hirviöitä, tarina muuttui melko pian Maxin seikkailuksi niiden maahan, aivan kuten alkuperäissadussakin. Perillä Max oppii nimensä mukaisesti hassujen ja hurjien hirviöiden avulla uusia asioita niin oman käytöksensä kuin vallankäytön ja kanssaihmisten (tai, tässä tapauksessa, kanssahirviöiden) miellyttämisen suhteen. Teos oli mielestäni hyvin luettava, mutta loppu tuli sen verran nopeasti ja selittelemättä, että siitä jäi hieman karvas maku suuhun. Maxin ikäisille ja heitä hieman vanhemmille lukijoille ensisijaisesti tähdätyksi kirjaksi tämä teos ei kyllä selosta lukijalle liikoja. Kypsempiin kirjoihin aukot sopivat, mutta tässä ne jäivät häiritsemään epämukavalla tavalla. Toivottavasti elokuvan katsominen auttaa asiaan, sillä kirjoittaja kertoi jälkisanoissa poikenneensa käsikirjoituksesta ajoittain melko paljonkin. Sendakin sadussa sentään oli tarinaan sopiva, mukasti paikalleen muljahtava lopetus. Kenties juuri aiemmasta kokemattomuudestani johtuen olisin kaivannut teokseen hieman lisää kertojan selitystä, mutta muuten teos oli suhteellisen mukavalukuinen. Harvinaista kyllä alku oli kyllä ehdottomasti paras osa kirjaa.  
• Irmeli Tanttu Porkka et al.: Kotilieden Suuri Joulukirja (Kyllä, isot kirjaimet joka sanaan! Tekisi mieleni jupista pari valittua sanaa...) Kotiliesi-lehden pitkästä julkaisuhistoriasta on poimittu parhaat ja nostalgisimmat joulujutut yksiin kansiin - teoksesta löytyy runsaasti reseptejä teema-aterioittain lajiteltuina, itsetehtyjen lahjojen ohjeita ja vinkkejä, sisustus- ja siivousohjeita sekä pari hupaisaa vanhaa lautapeliä ja wanhan ajan joulumainosta. Askarteluohjeissa olin joskus hieman ymmälläni, kun ohjeiden mukaa ei oltu laitettu vaihekuvia ja ohjeet selkeästi olettivat askartelijan olevan kokenut tekijä, mutta onneksi muutoin kaikki ohjeet ruoista siivoukseen olivat noviisienkin ymmärrettävissä. Ruokaohjeissa pientä hämmennystä tosin herätti parin reseptin kohdalla merkintä "soveltuu myös diabeetikolle", mutta onneksi me diabeetikot itse tiedämme, että kaikki ruoka soveltuu myös meille. Oli tosin mielestäni hyvä, että ruokiin oli merkitty kasvissyöjille sopivat erikseen - vaikka toki kasvissyöjätkin osaavat itse katsoa ainelistasta, sopiiko ruoka heille vai ei. Muutoin kirja oli kyllä mielestäni todella hyvä: jutut on jaettu teemoittain, jolloin sopivien ohjeiden ja vinkkien etsiminen esimerkiksi lahjojen tekoon helpottuu huomattavasti, kun ei tarvitse hakemiston kanssa selata koko kirjaa läpi. Lämminhenkiset, isot valokuvat loivat myös kaunista joulutunnelmaa teokseen. Jos on jouluihmisiä, kirja kannattaa ehdottomasti metsästää jostakin käsiinsä - luulisin, että ainakin huuto.netistä ja Antikasta voi kokeilla, samoin kuin Kotiliedeltä itseltään. Muut eivät välttämättä juurikaan tarvitse kirjaa elämäänsä, mutta ei siitä ainakaan mitään haittaa ole. Teosta oli mukava lueskella joulun alla tunnelmaan virittäytyessä.

... Kuten joku joskus kai sanoikin, sekalaisuus on elämän suola. Tai ehkei sentään suola, kun sen käyttöä pitäisi vähentää, mutta jokin mauste nyt ainakin! Makua elämään. Saa nähdä, minkä kaksikon sattuma ensi kerraksi valitsee! (Meitillä on halvat huvit.)

Diamond Jubilee!

Viikonloppuna juhlittiin kuningatar Elisabet II:n 60-vuotista hallituskautta Brittein saarilla, ympäri maailmaa anglofiilien kanssa ja entisen imperiumin hallinnonalaisissa maissa. 60 vuotta on huisin pitkä aika - kuinka paljon maailma onkaan muuttunut siitä, kun "Ellu" sai korkeimman kruunun päähänsä.

60 vuotta on hallitsijalle myös sikäli hieno saavutus, että koko Englannin reilusti yli tuhatvuotisen hallintokauden aikana vain yksi monarkki on aiemmin saanut juhlia timanttijubileeta. 1800-luvulla kaikkialla esillä ollut kuningatar Viktoria jätti jälkensä niin hyvin historiaan, että nykyään puhumme kokonaisesta aikakaudesta hänen nimellään.

Juhlistaakseen historiallista juhlaa tällä kertaa Englannin hovi on ryhtynyt julkistamaan aiemman timanttirouvan, Viktorian päiväkirjoja. Viktoria sai jo nuorena neitinä ensimmäisen päiväkirjansa, ja kirjoitus jatkui koko hänen loppuelämänsä ajan. Valikoituja otteita kuvineen ja selityksineen löytyy täältä.

On päätä huimaavaa ajatella, millaisia merkintöjä Viktoria kirjoitti kruunajaisistaan, häistään ja prinssipuoliso Albertin ennenaikaisesta kuolemasta. Toivottavasti transkriptio etenee nopeasti ja tekstit saadaan julkaistua.

On hienoa olla saanut nähdä juhlat, joihin osallistuivat koko Brittein imperiumin, mikäli siitä edelleen saa käyttää tuota nimeä, ystävät ja kansalaiset. God save the Queen! Cheerio.

kuva napattu täältä.

"Ei oo todellista!"

Varasin yli kolme viikkoa sitten kirjastosta kirjan, jonka löysin vahingossa HelMetistä etsiessäni erästä aivan toista kirjaa. Pikaisen GoodReads-kurkistelun jälkeen innostuin hauskannimisestä teoksesta niin, että se oli pakko lainata.

Seuraavat kolme viikkoa menivätkin sitten rattoisasti lähes päivittäin HelMetiä kytäten. Kyseisen kirjan kohdalla luki koko ajan vain "HYLLYSSÄ", vaikka kaikki muut varaukseni liikkuivat jonossa eteenpäin ja siirtyivät lopulta tiloihin "MATKALLA" ja "haettavissa".

Mietin juuri, pitäisikö asiasta kysäistä HelMetin Facebook-sivuilla tai ensi kerralla kirjastovisiitillä, mutta äsken lisää kirjoja varatessani huomasin, että kovin odoteltu kirja on viimein MATKALLA. Jee!

Normioloissa voisin ehkä hieman purnata tapahtumien kestosta, mutta nykyisen lainapinon kurkotellessa edelleen iloisesti kohti kattoa (sen yli saa hypätä, kun kulkee ovelta sängylle päin) odotus oli vain hyväksi.
Ja pääasiahan on, että kirja on tulossa!

Game of shadows!

Tämä on viikon kirja-arvioni, muahaha. On tuolla tosiaan niitä arvioimattomia kirjojakin lukuisia kappaleita, mutta tällä kertaa tämän arviointi kutkutti enemmän.

Lainasin kirjastosta vähän aikaa sitten ensimmäisen konsolipelini. Olin aiemmin nähnyt saman pelin kolmen euron hintaan parissa verkkokaupassa, mutta onneksi lainasinkin kirjastosta - kolme euroa ei ole iso rahasumma, mutta en usko, että pelaan pelin enää koskaan uudelleen.

etukansi

takakansi (pahoittelut sotkusta)

Pelissä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta sen pelasi läpi alle kolmessa tunnissa - ja tuohon kolmeen tuntiin sisältyy kymmeniä minuutteja puzzleien pohdintaa ja epäonnistuneita yrityksiä. Pelin suurimmat viat ovatkin juuri lyhyt kesto ja se, että puzzle-vaikeustasot vaihtelevat todella, todella helpoista sellaisiin, joissa tulee melkein itku, kun ei joko tajua, mitä pitäisi tehdä tai ei vain saa peliä onnistumaan ymmärryksestä huolimatta. Jonkinlainen alkuvihje olisi ollut mielestäni hyvä, sillä vaikka aivopähkinät olivatkin holmesmaisia kinkkisyydessään, pelin yleissävy - murhat mukaanlukien! - on selkeästi nuoremmille tähdätty (huomaa ikäraja k-3). Värikäs, puzzleja lukuunottamatta helppo peli kärsii selkeästi siitä, että vaikeusaste heittelee niin roimasti parin minuutin pelipätkien sisällä.

Holmesista pitävät ovat varmasti mielissään hahmoista - Holmes ja Watson sekä lukuisat roistot aina kuningatar Viktoriaan asti on piirretty hyvin ja selkeästi, ja dialogia selkeyttävät hahmojen kuvat puheen yllä. Tosi-sherlockianit tosin voivat olla pettyneitä niin Watsonin koomiseen viittavaan hahmoon kuin komeaksi dandyksi esiteltyyn Holmesiin. Itse tosin nautin hieman Holmesin ulkomuodosta, koska hän toi mieleen miespuolisen Eva Greenin, mikä oli yllättävä, mutta miellyttävä assosiaatio.

Tylsän kesäiltapäivän ratoksi peli on mainio! Sen seurassa viihtyy ja internetistä löytyy apua niihin kinkkisempiin pulmatilanteisiin. Sen meriitit eivät kenties riitä ostamisen perusteluiksi, mutta kirjastolainana tämä oli niitä parempia tapauksia. Ihanaa, HelMet, että tämmöisiä saa!

Escapology

Vuosia sanoin aina, että vaikka monille kirjat tarjoavat upean tilaisuuden karata hetkeksi omasta elämästä, minulle ne eivät olleet sitä. Kirjat olivat huikeita matkoja eri aikakausiin ja joskus jopa eri planeetoille, mutta koskaan niiden lukemissyy ei ollu karkumatka.

En tiedä, missä välissä asia muuttui, mutta havahduin siihen vasta hiljattain. Nykyään lukemisillani on se erittäin tärkeä ja raskas taakka, että niiden pitää olla eskapistisia kokemuksia. Niitä täytyy olla koko ajan saatavilla - asia, jonka ei luulisi olevan ongelma kirjojen kansoittamassa huoneessani istuskellessa. Kirjakaupasta selviän ulos ilman ostoksia vain, jos minulla ihan aikuisten oikeasti ei ole varaa ostaa mitään, tai jos mitään ostettavaa ei kertakaikkiaan löydy (kyllä näinkin käy välillä!). Kirjastoon hupenee yhtäkkiä yhdellä reissulla perinteisen 50 sentin sijaan yli viisi euroa. Pari päivää sitten varustauduin kirjastoreissulle vanhan kunnon IB-laukkuni kanssa (Niken iso urheilulaukku, johon painavat ja paksut IB-kirjat mahtuivat hyvin ja jossa on olkahihna kahvojen lisäksi), eikä sekään meinannut riittää.

Piti sitten saada vähän iltalukemista.

Kirjastosetä ei räpäyttänyt silmääkään latoessaan varauksiani tiskille, mutta itse en ollut ihan varma, pitäisikö itkeä vai nauraa. Vähän vähemmälläkin olisi kai pärjännyt. Ääni päässä tosin selittää, ettei ei sitä koskaan tiedä.

Viime kesänä minulla oli sama ongelma; sohvan nurkka oli pinottu täyteen kirjastokirjoja. Kyllä ne saatiin onneksi luettua vain muutaman lainanuusinnan avulla, joten kai tämäkin tilanne sutviutuu tästä jossakin vaiheessa. Ehkä paniikkiaalto ei iske päälle, ainakaan niin voimakkaana kuin viime aikoina, kunhan olo paranee, ja sitten selviää parin kirjan avulla. Niitä omiakin pitäisi jossakin välissä lukea hyllyihin sieltä lattialta! Pölyn kerääminen ei ole kirjan tehtävä.


Fiiliksiin ja erityisesti otsikkoon sopiva biisi lukemisia siivittämään:

That's money, honey

Äitini lainaili kolikkovarastostani rahaa, ja lopulta älähdin, että tarvitsen kirjaston varausmaksuja varten rahaa. Muutaman päivän odottelun jälkeen sain alla olevan valikoiman käteeni kommentilla "Riittääks toi?"

Purskahdin nauruun. Ei ollut tarkoitus, mutta minusta oli jotenkin aivan älyttömän hupaisa ajatus, että kolikot riittäisivät täysin käsistä karanneen varaustilanteeni kuittaamiseen. "No ei todellakaan riitä!"

Onhan siinä seitsemän varauksen maksujen verran rahaa, mutta meikäläisellä on euron verran maksamattomia maksuja ja 12 varausta odottamassa hakemista. Hiukkasen jää uupumaan.

Toisaalta kuitenkin: yhden kovakantisen uuden kirjan hinnalla saa viisikymmentä varausta kirjastosta, ja TV-sarjojen tuotantokausia saa lainaan murto-osalla siitä hinnasta, jonka tuotantokausiboksista saisi pulittaa vuokraamossa.

Ainoa valittamisen aihe onkin oikeastaan se, etten osaa olla varaamatta uusia teoksia aina, kun muistan jonkin hyvän kirjan, TV-sarjan, elokuvan tai CD-levyn... Yhyy.

Kuolleiden kirjoja

Sattuma on hieno juttu! Napsin arvioimatta jääneet kirjat -luonnoksesta listan ensimmäisen ja viimeisen teoksen arvioidakseni ne tässä. Lista ei ole minkäänlaisessa kronologisessa järjestyksessä, joten sinne talletetut kirjojen tiedot ovat aivan satunnaisesti lueteltu. Siksi olikin hauska huomata, kuinka paljon yhteistä sattumanvaraisesti valituissa kahdessa teoksessa on.

• Sally Nicholls: Ways to Live Forever Sam on 11-vuotias ja kuolemassa leukemiaan. Hän rakastaa tietoa ja faktoja ja haluaa samalla jättää itsestään edes jonkinlaisen jäljen maailmaan ja perheelleen, joten opettajansa ja ystävänsä innoittamana Sam alkaa kirjoittaa kirjaa. Kirjaseen Sam tallettaa huoliaan, mietteitään, oppimiaan uusia faktoja ja toiveita, joiden haluaisi toteutuvan ennen kuolemaa. 11-vuotiaaksi Sam vaikuttaa kovin pikkuvanhalta ja viisaalta olematta kuitenkaan ärsyttävä tai huonosti kirjoitettu. Kirjassa sekaisin ovat listat (esimerkiksi lista tavoista tulla kuolemattomaksi), päiväkirjamaiset merkinnät päivän touhuista ja sairauden etenemisestä ja myös leukemiaa potevan Felixin kanssa keksityistä, elämää suuremmista seikkailuista ja haaveista. Olin etukäteen odottanut kirjan olevan samanlainen kuin Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen, joka oli luettava, mutta jokin tarinassa tökki, ja päähenkilö oli sympaattisen sijaan epämääräisesti luotaantyöntävä. Pelkoa tästä lisäsi se, että Sam on Downhamin kirjan päähenkilöä muutaman vuoden nuorempi. Olin kuitenkin erittäin iloisesti yllättynyt siitä, kuinka hienosti Nicholls osasi heittää lukijansa 11-vuotiaan pojan sairaalatossuihin, ja Sam itse on niin herttainen ja fiksu poika, ettei häntä voi inhota lainkaan. Samia ei voi olla rakastamatta sen enempää hänen miettiessään avaruuden ihmeellisiä faktoja tai väitellessään Felixin kanssa Jumalan olemassaolosta. Myös Samin rauhallisuus lähestyvää (omaa) kuolemaa käsitellessä mykistää lukijan; kuinka tarkkaan Nicholls (vain parikymppinen ja niin tarkkanäköinen!) onkaan saanut paperille kaiken osuvan nuoren pojan kuolemasta. Viimeistään Samin testamentti kirjan lopussa saa varmasti jokaikisen lukijan nyyhkyttämään. Kirjan sulkiessa tuntuu siltä kuin heittäisi ruusun hyvän ystävän haudalle. Lisätykästyksenä teoksen kannet olivat upeat: tumma, rikas liila tausta sopi hyvin hopeisen puun ja Samin silhuettiin, ja tylsien lehtikehujen sijaan takakantta koristaa vain toivoa ja rohkeutta huokuva sitaatti Samiltä. Takatekstitön versio kansista löytyi täältä.
• Margaret George: The Memoirs of Cleopatra Asterixin ja Obelixin seikkailujen siivittämänä innostuin muinaisesta Egyptistä pienenä hyvin paljon, ja vaikka intoilun aiheita on tullut vuosien myötä monia uusiakin, vanhat ihastukset ovat pysyneet vahvasti sydämessä. Siksi tunteeni olivatkin niin sekaisin lainatessani tätä kirjastosta; lähes 1000-sivuisena järkäleenä se olisi joko huikea lukuelämys tai karvas, tylsä pettymys. Nimensä mukaisesti teos tosiaan kattaa koko Cleopatra VII:n elämän varhaisesta yltäkylläisyydestä aina kobranpuremaan, ja sen ylikin, ja kuten meidän kaikkien elämissä, myös Cleopatralla on rauhalliset suvantokohtansa. Ajoittain lukijasta tuntuukin, että George olisi edes hiukan voinut leikellä tarinaa tai kelata eteenpäin - 4 sivua pelkän uintikohtauksen kuvailemiseen? -, mutta toisaalta ne tuovat tekstiin autenttisuuden tunnetta ja rakentavat Cleopatran hahmoa kokonaisvaltaisesti katsottuna. George onkin rakentanut Cleopatraa hyvin ihmisenä mustasukkaisuuksineen ja rakkauksineen, mutta hallitsija-Cleopatraa olisin mielelläni nähnyt hieman enemmän. Toisaalta tekstin tarkoitus onkin lienee esitellä lukijalle Cleopatra sellaisena kuin hän oli ihmisenä, eikä sellaisena paholaisena tai jumalattarena, jona aikakirjat hänet esittivät. Lukija voi järkeillä, että muistelmissaan kuningatar keskittyy asioihin, jotka merkitsivät hänelle eniten: aika Julius Caesarin kanssa, hänen lapsensa ja ystävänsä, diplomatiasuhteista sodaksi muuttunut välienrikko Roomaan... Nämä kohtaukset ja hetket on kirjoitettu niin tunteella ja monipuolisesti pohtien, että hallitsijapuolen näyttäytyminen tekstissä jää auttamatta lattean oloiseksi. Muutoin kirja on kyllä erittäin luettava paksuudestaan ja aihepiirinsä monipuolisuudesta huolimatta. Pieni kurkistus Wikipedian Cleopatra VII -sivuille ei ole lopuksi pahitteeksi, mutta kirjailija on onneksi listannut teoksen loppuun muutaman mainion kirjan, joissa Egyptin viimeistä "egyptiläistä" hallitsijaa voi ihastella enemmänkin. Mukaan listalle on totta kai päässyt myös rakas ystävämme William Shakespeare näytelmillään Julius Caesar ja Antony and Cleopatra.

Olin juuri lukenut jälkimmäisen kirjan, kun kävimme katsomassa William Shakespearen kootut teokset (lyhennelmä) -nimisen komedian, jossa kolmen koomikon seurue esitti tosiaan kaikki 36 näytelmää alle kahdessa tunnissa. Odotin kahta yllämainittua näytelmää kovasti - no, odotin kyllä lähes kaikkia Shakespearen näytelmiä kovasti -, ja Kleopatran kohdalla esitys kuitenkin kesti juuri sen verran, että hän kuoli käärmeenpuremaan, eikä Markus Antoniusta näkynyt lainkaan lavalla. Nauroin katketakseni! Kleopatran kuolema oli paljon upeampi kuin Margaret George oli antanut ymmärtää...
Jos vain muistan, muistelen näytelmää hieman enemmän lähitulevaisuudessa - eräs asia jäi niin pahasti hampaankoloon ja kuuluu erittäin osuvasti blogin aihepiirin sisälle, että siitä on pakko kirjoittaa!

Sanoja urheilusta

Nyt, kun ollaan taas hävitty jääkiekon maailmanmestaruus ja normaali elämä voi jatkua, on hyvä hetki pysähtyä miettimään lajin nimen etymologiaa.

Mietin tuossa muutama päivä takaperin, miksi ice hockey on suomennettu muotoon jääkiekko. Kiekkohan on puck englanniksi, joten jääkiekon englanninnoksen kuuluisi sillä logiikalla olla ice puck. Samalla periaattellahan useat muutkin lajit tunnetaan pelivälineensä nimellä, esimerkiksi koripallo (basketball) ja jalkapallo (football). Muitakin nimeämisperusteita on toki olemassa: esimerkkinä käy hyvin sulkapallo, joka on urheilulajina englanniksi badminton, vaikka itse peliväline sulkapallo on nimeltään shuttlecock.

Ihmettelin hockey-sanaa urheilulliselle IB-luokkakaverilleni*, joka fiksuna miehenä löysi heti Wikipediasta selostuksen sanalle ja sen käyttöön jääkiekosta puhuttaessa:

The word hockey itself is of unknown origin, although it is likely a derivative of hoquet, a Middle French word for a shepherd's stave. The curved, or "hooked" ends of the sticks used for hockey would indeed have resembled these staves.

Olisikohan tuon perusteella jäämaila tai jokin vastaava suorempi suomennos ice hockeylle? Tietty tämän miettiminen johtaa kysymykseen, miksi jääkiekko ei saisi olla suomeksi jääkiekkoa, vaikka englanninkielisissä maissa tunnetaankin eri nimikkeellä.


Toinen termimietitys tuli jonkin selaamani lehden sivuilta (en sattunut katsomaan tarkemmin, mikä lehti oli kyseessä, mutta se saattoi olla Suomen kuvalehti). Se kuuluisin kiekko, jota jäällä sorkitaan maalista toiseen, kun on periaatteessa sylinteri. Kiekko on ymmärtääkseni kaksiulotteinen versio samasta matemaattisesta kappaleesta. (Tässä tosin täytyy myöntää, että matematiikka ei ollut vahvin alueeni IB:llä, eikä internet välttämättä valaissut asiaa tarpeeksi valoisasti minulle, joten otetaan tämä informaatio vastaan pienellä varauksella.)

Jääsylinteri nyt tosin kuulostaa vielä typerämmältä lajilta, että ei sen puoleen...

Onhan tenniksessäkin nollatilanne nimeltään love, joten kaikki ei kai aina ole niin selkeää ja loogista kuin voisi toivoa!




* ihanaa, kun voi miettiä kavereiden kanssa tällaisia yksityiskohtia! Erään kerran vietimme Marian kanssa rattoisan puolituntisen kahvilassa miettien sanojen cookie ja bisquit erotuksia. Tämä sivu kertoo erotuksesta hyvin.

Homo(sapiens)nyymi

Opinpa tänään sellaistakin jännää, että litsi on sen tutun kiinanluumun lisäksi miesten housujen vetoketju.

Yhteen lempihajuvesistäni, Dior Addict 2 Summer Lichee Editioniin syntyi ihan uusia konnotaatioita...