Alennus ja ilmainen - kaksi lempisanaani

Kun liittyy Facebookissa Bookplusin tykkääjäksi, saa 5€ arvoisen alennuskoodin heidän verkkokauppaansa! Heillä on yllättävän laaja valikoima teoksia - lähes kaikki kirjat, joita olen koskaan heiltä hakenut, ovat löytyneet joko varastosta tai tilaamalla. Ja mikä parasta, heillä on useita eri maksutapoja - jos Matti muuttaa kukkarosta vasta kahden viikon päästä, voi silti tilata jo tänään kirjansa. Koodi on sitä paitsi voimassa kesäkuun 22. päivään saakka, joten paniikkiin ei ole mitään syytä.
Maksun kohdalla ilmeni pientä takkuilua, mutta kun muistaa olla tarkkavainen, saa loistavia kirjoja halvalla (tai ainakin halvemmalla).

Tilasin äsken itselleni John Lloydin If Ignorance Is Bliss, Why Aren't There More Happy People?: Smart Quotes for Dumb Timesin ja Carolyn Meyerin Doomed Queen Annen, ne kun olivat GoodReadsissä to-read -listani (sekoitettu järjestykseen random) ensimmäiset, joita HelMetistä ei löytynyt. (Eikö olekin ihanan selkeää, millä perusteella kirjoja hankitaan.)
John Lloydin aiemmat lukemani kirjat ovat olleet suuria suosikkejani, ja Anne Boleyn puolestaan jaksaa aina kiinnostaa ja ihastuttaa, joten olen tyytyväinen ostoksiini. Kunpa ne tulisivat pian! ... Jotta voin laittaa ne johonkin sekalaisista kirjapinoistani odottamaan hetkeä, jolloin yhtäkkiä ilman syytä päätän, että nyt on niiden vuoro tulla luetuiksi.

Jee!

Oksidisaatiota

Olen kamalan ruosteessa joka elämänalalla. Kirjoittaminenkin tökkii.

Samat suffiksit ja lauserakenteet, samat suppeat sanavalinnat, samat vanhat mietteet.

Käydessäni viimeksi psykiatrian poliklinikalla hoitaja kyseli, mitä elämäntavoitteita minulla on. Mitä toivoisin voivani tehdä elämälläni. Pitkän hiljaisuuden jälkeen vastasin ääni naristen, "Kirjoittaa."

Ideoita on, ja joskus pääkoppa keksii jostakin mustasta aukosta kauniita, soljuvia virkkeitä, joissa kaikki on kohdallaan ja rytmi on kuin runossa. Siinä vaiheessa, kun niitä pitäisi kirjoittaa paperille tai edes näpytellä digitaaliseen olemassaoloon, ruoste on syövyttänyt ne reikäisiksi ja ne ropisevat sormieni välistä kuin hiekkahelmet.

Siitä masentuu lisää - minä en osaa enää edes tätä, jossa ennen olin hyvä - ja ruoste leviää kuin aggressiivinen syöpä.

Pienetkin lauseet ovat joskus kovan työn takana.

Ihminen hiljenee. Eikö tosiaan ole enää mitään sanottavaa?

Olo on kuin ruostumaan jätetyllä robotilla.


SYNTAX ERROR
PROCEED? Y N

Irlantilaisia leskiä ja muita tositarinoita

Viime kirja-arvion näpyttelystä on niin kauan, että huhhuh! Tuolla luonnoskansiossa vuoroaan odottaa vielä noin 150 kirjaa. Sataviisikymmentä kirjaa, joita en ole jaksanut arvioida. Hikeä pukkaa otsalle.

(Hitto. Muistankohan enää edes kaikista kirjoista kerrottavaa?)

Tällä kertaa kaikki kolme ovat fiktiota, ja vaikka tarinat ensikatsomalla eroavat toisistaan paljonkin, löytyy niistä monia yhteisiä tekijöitä. Rakkaus, menetys ja elämän jatkaminen vastatuuleen kulkiessa ovat mielestäni tärkeimpiä.

• Jonathan Tropper: How to Talk to a Widower Odotin jotenkin surullisempaa, liikuttavampaa tarinaa. Kirja on vielä julkaistu syntymäpäiväni sinä vuonna, jona menetin eniten! Oletin sen olevan jokin merkki universumilta, että tämä kirja on pakko lukea; että tämä on juuri minua varten. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kirjassa protagonisti, 29-vuotias Doug on jäänyt leskeksi ja koettaa selvitä niin elämästä yleensä, kuolleen vaimonsa teini-ikäisen pojan hoitamisesta kuin työstään kolumnikirjoittajana. Elämää sekoittavat ottopojan temppuilujen lisäksi oman perheen keskinäiset pulmat ja toimimattomat ihmissuhteet. Vaikka esimerkiksi Dougin ja ottopoika Russin välisen suhteen kasvua ja muutosta oli yllättävän mukava seurata heidän rämpiessään ylös surun suosta, ainoa oikeasti hieno asia romaanissa oli Dougin kolumnikokoelma, jossa hän kertoo elämästään leskenä. Näissä kohdin tekstistä löytyy häipyilevää, pysähtynyttä surua ja ihmetystä, kuin myös teräviä huomioita ihmisten hyvinkin erilaisista (tai typerryttävän samankaltaisista) reaktioista jonkun tutun surutyöhön. Olisin mielelläni lukenut pelkistä kolumneista koostuvan kirjan. Tropperin teoksesta jäi kuitenkin nykyisellään hieman kevyenlainen fiilis; odotin syvempää surun käsittelyä, en pintapuolista ihmissuhteiden sekoittelua. Disney saisi kyllä kirjasta "hyvän" TV-elokuvan.
• edited by Ben Forkner. Preface by Anthony Burgess: Modern Irish Short Stories Nimensä mukaisesti kokoelma enemmän tai vähemmän tunnettujen irlantilaisten kirjailijoiden novelleja; kuuluisin lienee James Joycen The Dubliners -kokoelmasta nostettu The Dead, vaikkakin teoksesta löytyy myös niin W.B. Yeatsiä kuin Samuel Beckettiä ja George Moorea. "Moderni" tarkoittaa muuten tässä yhteydessä 1900-alkupuolelta alkanutta aikakautta, joten aivan upouusista teksteistä ei voida puhua. Tosin muistaakseni teos oli alunperin julkaistukin jo 1980-luvulla... Jotkut teoksen novelleista olivat hitaasti eteenpäin kulkevia ja/tai raskasrakenteisia, joten vaikka niistäkin selvisi tahdonvoimalla läpi, niitä ei ollut niin mukava lukea kuin parhaimpia tovereitaan. (Tosin näin tuppaa olemaan lähes aina antologioista puhuttaessa.) Olin aivan ällikällä lyöty siitä, kuinka upeasti jokainen kirjoittaja oli saanut tekstiinsä jotakin syvää irlantilaisuutta. Vaikka miljööt ja tekstityylit vaihtelivat novelleittain melko paljon, jokainen teksti loi ikiomalla tavallaan lukijalle uskomattoman vahvan tunteen ja tunnelman irlantilaisuudesta. Kuten Burgess tuumii alkupuheessaan, irkkukirjailijoiden käyttämässä kielessä on jotakin sadunomaista, kuin laulua, omaa vihreän saaren taikaa. Joidenkin tarinoiden keskellä koin lähestulkoon todella olevani sumuisella nummella perunapeltojen keskellä, pienen kylän vakavakasvoiset asukit ja metsän salaperäiset olennot seuranani. Jokaisen irkkuystävän tulisi lukea tämä teos, joskin se voi aiheuttaa vakavansorttista "koti-ikävää"! James Joyce muuten kirjoitti lähes kaikki tekstinsä asuessaan manner-Euroopassa, kaukana kotimaastaan.
• Riikka Pulkkinen: Totta En ole vielä hyllyssä istuvaa Rajaa ennättänyt lukemaan, joten minun on hankala arvioida Pulkkisen toista teosta ensimmäiseen, mutta Totta-teoksesta syntyneen innostuksen perusteella tarinankerronta ei ainakaan ole huonontunut. Kehyskertomus on ovelasti yhtä suuri kuin sisuskertomus, ja ne on sekoitettu keskenään niin, että koko tarina aukeaa lukijalle vasta lopussa, vaikka niin vihjeitä kuin selkeää ennakointiakin on siroteltu paljon pitkin rivejä. Pidin rakenteesta, joskin alussa oli ajoittain hankala muistaa, kuka kukin oli. Pulkkisen käyttämä kieli oli myös hyvin muotoiltu ja aseteltu. Joitakin pieniä tyylikeinoja, kuten ajoittain latteita dialoginpätkiä, muutamaa oudontuntuista kielikuvaa ja kieliopillisesti hieman poikkeavaa välimerkkien käyttöä karsastin hieman, mutta tekstissä koko ajan taustalla häälyvä, joskus jopa päälletunkeva tunnelma oli niin häkellyttävä kaikessa hämmennyksessään, pysähtyneisyydessään ja surun suremisessaan, etteivät pikkuasiat ehtineet häiritä. Osa hahmoista on hieman luotaantyöntäviä (helppohan se on lukijana, ulkopuolisena heitä arvostella!), mutta heidän reaktionsa teoksen heille heittämissä elämäntilanteissa saavat pienen nurkan sydämestä sulamaan silti heille. Tarina itsessään ei ole järjettömän originelli, mutta Pulkkisen taidot ihmistuntijana ja salattujen, syvimpien tunteiden sanoihinpukijana vakuuttivat ainakin minut. Mikä on Totta? lukija kysyy itseltään vielä teoksen lukemisen jälkeenkin. Pakko lukea se Raja pian.

Luin viime yönä Jack the Ripper's Secret Confessionia, ja liian moni viktoriaaninen sarjamurhaaja tungettuna pariin kappaleeseen oli liikaa aivoparoilleni. Hetken aikaa sydän hakkasi älyttömästi, vaikka vaihdoinkin Dave Eggersin The Wild Thingsiin. Hassut hurjat hirviöt olivat, harvinaista kyllä, mukavampia kuin tosielämän ihmiset.

Sydän on mittaamattoman laaja linna täynnä salaisia huoneita ja puutarhoja.

The stories we love best do live in us forever.
-J.K. Rowling

-After all this time?
-Always.

Halleluja!

Tämä merkintä on ollut luonnoskansiossa helmikuusta lähtien. Voi hurja, mikä bloggausvauhti!
Parempi se kai on myöhään kuin ei milloinkaan, ja hitaasti hyvä tulee, ja muita tuttuja defenssifraaseja.

Pyörin tosiaan helmikuussa App Storessa tutkailemassa kiinnostavia sovelluksia ja hihkaisin ilosta, kun huomasin Bloggerilla olevan ilmaisen iPhone-sovelluksen. Avainsanana on ilmainen, sillä kyseinen ohjelma oli kyllä tiedossani jo aiemmin, mutta silloin se maksoi. Muistaakseni hintaa oli 1,59€, eli ei kamala hinta, mutta huonokin periaate on periaate - "Minä en mitään maksullisia ohjelmia tarvitse, kirjoitan sitten vaikka iPadilla verkossa tai vanhan kansan malliin tietokoneella!".

Jossakin välissä hinta oli tipahtanut pois, ja voi sitä riemun määrää, kun sovellus latautui puhelimelle.

Blogger App on suhteellisen simppeli, kuten mobiilibloggaamiseen sopiikin. Sillä voi näpytellä merkintöjä ja tallentaa tai julkaista niitä, ja valokuvien lisääminen onnistuu puhelimen valokuvagalleriasta näpsyt valiten. Oikeastaan ainoat asiat, joita kaipaan ainakin vielä, ovat kommenttien helpompi seuraaminen (tähän voisi joku naureskellen huomauttaa, mihin minä tätä ominaisuutta tarvitsen!) ja fontin muuttaminen näppäimillä. Lihavointi, kursivointi ja muut toimivat oikein mainiosti LiveJournalissa opetelluilla HTML-komennoilla, mutta mitäs hauskaa siinä älypuhelimessa on, jos se ei tuommoisia osaa? (Vitsi, vitsi.)

Nyt voi siis tosiaankin blogata vaikkapa linja-autossa nuokkuessa! Kyllä elämä on ihmeellistä.



Halleluja-otsikointiin liittyi myös innostus uudesta kirjoitusprojektistani, joka muovautui pääkoppaan yllättävän helposti ja lihavoitui kunnolliseksi pitkäksi novelliksi ennen kuin huomasinkaan.

Enää en ole niin varma, ansaitseeko tarinointi-into autuaita hihkaisuja, koska yhtäkkiä keskeneräisiä, mielestäni kirjoittamisen arvoisia tarinoita ja ideoita on viiden eri tekstin verran.

Monta kertaa olen venytellyt sormiani iPadin näppäimistön yllä laite ja pää humisten, ja aloittamisen valinnan vaikeus on ensin jäädyttänyt ja lopulta lamaannuttanut. Päässä on liikaa tavaraa, minkä kirjoitan sieltä ensin ylös?!

Hallelujan sijaan tähän tilanteeseen interjektioksi on valikoitunut ugh.

Tjaa-a.

Välillä pitää melkein ihmetellä, onko Facebookin Kielipoliisilaitos jonkinlainen trollaussivusto. Muutama päivä sitten Kielipoliisit kritisoivat raiskauksesta kertovan uutisen kieltä, eivätkä olleet huomaavinaankaan kyseiseen naureskeluun eksynyttä lapsusta itse.

Tänään päivääni hämmensi seuraava status:

Ohjesääntö 3/2012. Sano niin kuin kirjoitat: ameba, Australia, boa, diabetes, golfata, internetiin, kampanja, kantarelli, sampoo.

Kotimaisten kielten keskus suosittaa näissä erikoislainoissa kirjoitusasun mukaista ääntämystä. Kokeilepa ääneen.

Kuten kommenteistakin näkyy, ohjeistus ei uponnut yleisöön kovinkaan hyvin. Eikä ihmekään; esimerkiksi boa kuulostaa kyllä typerältä yhdellä o-kirjaimella lausuttuna. Kyllähän jokainen aivosolut omistava puhuja ja kuulija tietää, että boa kirjoitetaan yhdellä oolla, vaikka lausuttaisiinkin "epäkieliasunmukaisesti" booa.

Sampoo ärsyttää minua itse eniten. Harvinaisen typerän kuuloinen sana! Ja anteeksi nyt vain, Kotimaisten kielten keskus, mutta meikäläinen kirjoittaa sen vastedeskin shampoo. Champagne-nimellä ulkomailla tunnettava juoma on eri asia - välttelen sen käyttämistä kirjoittaessa, kun en ole vielä löytänyt sitä hyvältä näyttävää kirjoitusasua. Jokainen, niin suositeltu kuin suosituin, tuntuu hieman hassulta.

Eli ei, en sano niin kuin kirjoitan, mutta en myöskään kirjoita niin kuin sanon. Asiateksti on asiateksti, rönsyilevä höpötykseni on oma osastonsa.

... Kai tämä on ennen kaikkea mielipideasia - mihin vedetään puhutun kirjakielen ja kirjoitusasujen yhtenäistämisen raja.

Ympyröin itseni maalilla tässä kohtaa!


P.S. Onpa mahtava fiilis kirjoittaa pitkästä aikaa!

1, 2, 3!

Bloggerin tilastojen mukaan helmiä on käynyt kurkistamassa kokonaista kolme tuhatta eri ihmistä! Wow. (Oikealla marginaalissa oleva laskuri laskee käyntejä, ei kävijöitä.)

Suosittuihin blogeihin verrattuna määrä on toki piskuinen, mutta kun koetan ajatella kolmea tuhatta ihmistä, häkeltyvät aivoni. Sehän on neljäsosa Hartwall Areenan konserttiyleisökapasiteetista.

Huikeata. Hienoa. Kiitos.

Toivottavasti kirjoittamisilokin palaa takaisin kevään aloitellessa aamuvenytyksiään. Kaipaan joskus verestävästi menneiden kesäöiden kirjoittamishetkiä, jolloin olin ikään kuin in the zone.

Anatomisesti korrektia

Juttelimme tuossa äsken siskoni kanssa (eli minä pohdin ääneen ja siskoni söi lettuja mulkoillen minua samalla) siitä, mikä merkki ; eli semicolon mahtaakaan olla nimeltään suomeksi.

Hetken hämmennyksen jälkeen sanakirjaosio aivoissani humahti päälle ja käänsi sen puolipilkuksi, jonka onneksi äkkiä korjasimme puolipisteeksi.

Tämän jälkeen aloimme kuitenkin miettiä, mistä tämä nimike tulee. Kun etuliite semi- tarkoittaa osaa tai puolta ja colon kääntyy ensimmäisenä mielessä sanaksi (paksu)suoli, eikö looginen käännös olisi puolisuoli? Merkki ; jopa muistuttaa hieman suolenmutkaa.

Google Translate tuli onneksi taas apuun ja informoi minua siitä avuliaasta pikkuseikasta, että colon on myös merkin : eli kaksoispisteen nimike englanniksi, joten semicolonin kääntäminen puolipisteeksi onkin hyvin järkevää.

Pieni osa minua olisi silti nauttinut "puolisuolen" käyttämisestä kielellisten hienouksien kiemuroista keskustellessa.
Mikrobitin erään vanhan artikkelin sanoin, "Eihän tässä mitään järkeä ole, mutta helvetin hauskaa tämä on!"

Heitä euro?

Minulla on hirveän vahva muistikuva, että kirjaston poistomyyntikirjat ja -lehdet olisivat maksaneet ennen 50 senttiä per kappale. Lehdet saattoivat olla vielä halvempia, sillä en ole tainnut koskaan ostaa lehtiä kirjastosta enkä täten ole painanut niiden hintoja pahemmin mieleeni.

Kirjoja on kuitenkin tullut ostettua noin yhden hyllyrivillisen verran vuosien saatossa, joten se 0,50€ hinta oli pinttynyt mieleen ja nähtyäni, että Malmin kirjastossa oli jälleen poistokirjoja, kaivoin heti lompakosta sopivia kolikoita käteen.

Vaan kappas, kun näin ei enää ollutkaan. Kirjat olivat euron per kappale, samoin lehtiniput. Lehtinippujen kohdalla en hintaa ihmetellyt, koska jokaisessa nipussa oli ainakin neljä lehteä, jotka kioskilta uusina ostettuina olisivat maksaneet useamman kymmentä euroa.

On kai väärin sanoa, että ihmettelin kirjojenkaan hintojen nousua, sillä eihän euro ole niin kovin paljon, varsinkaan kirjasta, ja kirjastojen heikosta menestyksestä ja sivukirjastojen lakkauttamisuhista olemme saaneet lukea jo ihan tarpeeksi. (On se kumma, että esimerkiksi poliitikoille riittää rahaa huippupalkkoihin, mutta pientä kyläkirjastoa ei saada pysymään pystyssä sitten millään.)

Pitänee vain rukata tuota takaraivomuistia sen verran, että jatkossa tajuaisi säästää niitä euron kolikoita kirjastoa varten, kuten nyt säästän viidenkymmenen sentin kolikoita varausmaksuikseni.


Lyhyestä virsi kaunis; kirjastojen poistokirjat ovat kallistuneet 50 senttiä, Nooris hämmentyi hetkeksi, mutta osti kuitenkin kirjan (Stephen Chboskyn Elämäni seinäruusuna) ja kirjoitti sitten asiasta blogimerkinnän, joka kuuluu kategoriaan melkein-muttei-ihan-täysin-turha-juttu.


On se maksu sitten varauksen 50 senttiä tai omaksi ostamisen euro, maksan mielelläni noin halpoja summia huikeista matkoista vieraisiin miljöisiin, joissa tutustun uusin vaikuttaviin ihmisiin ja saan ympäröidä itseni kauniilla lauseilla. Hitto, HSL:n bussilippukin maksaa yli puolet enemmän.

Shop rage

Tulin ilmaisseeksi itseäni varsin kimakasti pyörähtäessäni pari viikkoa sitten Malmin Prismassa, kun tepastelin tyytyväisenä keskikäytävää pitkin hyllyjen ohi. Jouduin ihan käännähtämään kannoillani ja kurkistamaan uudelleen jo ohittamaani hyllyä, että luinko ihan varmasti oikein. Sitten suusta pääsi äänekäs vastalause huutomerkeillä varustettuna.

Eräässä hyvinvarustellun näköisessä kylmäkaapissa luki avuliaan isoin kirjaimin LEMMIKEIDEN RUOKAMAKKARAT.

... Periaatteessa taivutus ehkä käy järkeen, jos oikein venytän aivosolujani (äärirajoilleen?). Jokin siinä silti särähtää ilkeästi. Itse olisin käyttänyt tutumpaa taivutusta lemmikkien, vaan enhän se minä ole, joka on Prismalle moisia kylttejä saanut väännellä.

Tautologinen ruokamakkarat ihmetytti myös; mitä muita makkaroita kaapissa muka olisi?


Kuten eräs fiksu mies totesi, probleema on pieni, mutta tarpeeksi harmittaakseen. (Tai ihmetyttääkseen. Näillä kahdella on joskus hiuksenpieni ero.)


Harmeja toki on onneksi hyvin monenlaista ja -kokoista. Hitto kun joskus saisi aikaiseksi näpsytellä auki nuo sadat "arvioimattomat" kirjat tuolta muistiinpanoista pois...