Tämä merkintä on ollut luonnoskansiossa helmikuusta lähtien. Voi hurja, mikä bloggausvauhti!
Parempi se kai on myöhään kuin ei milloinkaan, ja hitaasti hyvä tulee, ja muita tuttuja defenssifraaseja.
Pyörin tosiaan helmikuussa App Storessa tutkailemassa kiinnostavia sovelluksia ja hihkaisin ilosta, kun huomasin Bloggerilla olevan ilmaisen iPhone-sovelluksen. Avainsanana on ilmainen, sillä kyseinen ohjelma oli kyllä tiedossani jo aiemmin, mutta silloin se maksoi. Muistaakseni hintaa oli 1,59€, eli ei kamala hinta, mutta huonokin periaate on periaate - "Minä en mitään maksullisia ohjelmia tarvitse, kirjoitan sitten vaikka iPadilla verkossa tai vanhan kansan malliin tietokoneella!".
Jossakin välissä hinta oli tipahtanut pois, ja voi sitä riemun määrää, kun sovellus latautui puhelimelle.
Blogger App on suhteellisen simppeli, kuten mobiilibloggaamiseen sopiikin. Sillä voi näpytellä merkintöjä ja tallentaa tai julkaista niitä, ja valokuvien lisääminen onnistuu puhelimen valokuvagalleriasta näpsyt valiten. Oikeastaan ainoat asiat, joita kaipaan ainakin vielä, ovat kommenttien helpompi seuraaminen (tähän voisi joku naureskellen huomauttaa, mihin minä tätä ominaisuutta tarvitsen!) ja fontin muuttaminen näppäimillä. Lihavointi, kursivointi ja muut toimivat oikein mainiosti LiveJournalissa opetelluilla HTML-komennoilla, mutta mitäs hauskaa siinä älypuhelimessa on, jos se ei tuommoisia osaa? (Vitsi, vitsi.)
Nyt voi siis tosiaankin blogata vaikkapa linja-autossa nuokkuessa! Kyllä elämä on ihmeellistä.
Halleluja-otsikointiin liittyi myös innostus uudesta kirjoitusprojektistani, joka muovautui pääkoppaan yllättävän helposti ja lihavoitui kunnolliseksi pitkäksi novelliksi ennen kuin huomasinkaan.
Enää en ole niin varma, ansaitseeko tarinointi-into autuaita hihkaisuja, koska yhtäkkiä keskeneräisiä, mielestäni kirjoittamisen arvoisia tarinoita ja ideoita on viiden eri tekstin verran.
Monta kertaa olen venytellyt sormiani iPadin näppäimistön yllä laite ja pää humisten, ja aloittamisen valinnan vaikeus on ensin jäädyttänyt ja lopulta lamaannuttanut. Päässä on liikaa tavaraa, minkä kirjoitan sieltä ensin ylös?!
Hallelujan sijaan tähän tilanteeseen interjektioksi on valikoitunut ugh.
15.5.2012
14.5.2012
Tjaa-a.
Välillä pitää melkein ihmetellä, onko Facebookin Kielipoliisilaitos jonkinlainen trollaussivusto. Muutama päivä sitten Kielipoliisit kritisoivat raiskauksesta kertovan uutisen kieltä, eivätkä olleet huomaavinaankaan kyseiseen naureskeluun eksynyttä lapsusta itse.
Tänään päivääni hämmensi seuraava status:
Kuten kommenteistakin näkyy, ohjeistus ei uponnut yleisöön kovinkaan hyvin. Eikä ihmekään; esimerkiksi boa kuulostaa kyllä typerältä yhdellä o-kirjaimella lausuttuna. Kyllähän jokainen aivosolut omistava puhuja ja kuulija tietää, että boa kirjoitetaan yhdellä oolla, vaikka lausuttaisiinkin "epäkieliasunmukaisesti" booa.
Sampoo ärsyttää minua itse eniten. Harvinaisen typerän kuuloinen sana! Ja anteeksi nyt vain, Kotimaisten kielten keskus, mutta meikäläinen kirjoittaa sen vastedeskin shampoo. Champagne-nimellä ulkomailla tunnettava juoma on eri asia - välttelen sen käyttämistä kirjoittaessa, kun en ole vielä löytänyt sitä hyvältä näyttävää kirjoitusasua. Jokainen, niin suositeltu kuin suosituin, tuntuu hieman hassulta.
Eli ei, en sano niin kuin kirjoitan, mutta en myöskään kirjoita niin kuin sanon. Asiateksti on asiateksti, rönsyilevä höpötykseni on oma osastonsa.
... Kai tämä on ennen kaikkea mielipideasia - mihin vedetään puhutun kirjakielen ja kirjoitusasujen yhtenäistämisen raja.
Ympyröin itseni maalilla tässä kohtaa!
P.S. Onpa mahtava fiilis kirjoittaa pitkästä aikaa!
Tänään päivääni hämmensi seuraava status:
Kuten kommenteistakin näkyy, ohjeistus ei uponnut yleisöön kovinkaan hyvin. Eikä ihmekään; esimerkiksi boa kuulostaa kyllä typerältä yhdellä o-kirjaimella lausuttuna. Kyllähän jokainen aivosolut omistava puhuja ja kuulija tietää, että boa kirjoitetaan yhdellä oolla, vaikka lausuttaisiinkin "epäkieliasunmukaisesti" booa.
Sampoo ärsyttää minua itse eniten. Harvinaisen typerän kuuloinen sana! Ja anteeksi nyt vain, Kotimaisten kielten keskus, mutta meikäläinen kirjoittaa sen vastedeskin shampoo. Champagne-nimellä ulkomailla tunnettava juoma on eri asia - välttelen sen käyttämistä kirjoittaessa, kun en ole vielä löytänyt sitä hyvältä näyttävää kirjoitusasua. Jokainen, niin suositeltu kuin suosituin, tuntuu hieman hassulta.
Eli ei, en sano niin kuin kirjoitan, mutta en myöskään kirjoita niin kuin sanon. Asiateksti on asiateksti, rönsyilevä höpötykseni on oma osastonsa.
... Kai tämä on ennen kaikkea mielipideasia - mihin vedetään puhutun kirjakielen ja kirjoitusasujen yhtenäistämisen raja.
Ympyröin itseni maalilla tässä kohtaa!
P.S. Onpa mahtava fiilis kirjoittaa pitkästä aikaa!
25.2.2012
1, 2, 3!
Bloggerin tilastojen mukaan helmiä on käynyt kurkistamassa kokonaista kolme tuhatta eri ihmistä! Wow. (Oikealla marginaalissa oleva laskuri laskee käyntejä, ei kävijöitä.)
Suosittuihin blogeihin verrattuna määrä on toki piskuinen, mutta kun koetan ajatella kolmea tuhatta ihmistä, häkeltyvät aivoni. Sehän on neljäsosa Hartwall Areenan konserttiyleisökapasiteetista.
Huikeata. Hienoa. Kiitos.
Toivottavasti kirjoittamisilokin palaa takaisin kevään aloitellessa aamuvenytyksiään. Kaipaan joskus verestävästi menneiden kesäöiden kirjoittamishetkiä, jolloin olin ikään kuin in the zone.
Suosittuihin blogeihin verrattuna määrä on toki piskuinen, mutta kun koetan ajatella kolmea tuhatta ihmistä, häkeltyvät aivoni. Sehän on neljäsosa Hartwall Areenan konserttiyleisökapasiteetista.
Huikeata. Hienoa. Kiitos.
Toivottavasti kirjoittamisilokin palaa takaisin kevään aloitellessa aamuvenytyksiään. Kaipaan joskus verestävästi menneiden kesäöiden kirjoittamishetkiä, jolloin olin ikään kuin in the zone.
22.2.2012
Anatomisesti korrektia
Juttelimme tuossa äsken siskoni kanssa (eli minä pohdin ääneen ja siskoni söi lettuja mulkoillen minua samalla) siitä, mikä merkki ; eli semicolon mahtaakaan olla nimeltään suomeksi.
Hetken hämmennyksen jälkeen sanakirjaosio aivoissani humahti päälle ja käänsi sen puolipilkuksi, jonka onneksi äkkiä korjasimme puolipisteeksi.
Tämän jälkeen aloimme kuitenkin miettiä, mistä tämä nimike tulee. Kun etuliite semi- tarkoittaa osaa tai puolta ja colon kääntyy ensimmäisenä mielessä sanaksi (paksu)suoli, eikö looginen käännös olisi puolisuoli? Merkki ; jopa muistuttaa hieman suolenmutkaa.
Google Translate tuli onneksi taas apuun ja informoi minua siitä avuliaasta pikkuseikasta, että colon on myös merkin : eli kaksoispisteen nimike englanniksi, joten semicolonin kääntäminen puolipisteeksi onkin hyvin järkevää.
Pieni osa minua olisi silti nauttinut "puolisuolen" käyttämisestä kielellisten hienouksien kiemuroista keskustellessa.
Mikrobitin erään vanhan artikkelin sanoin, "Eihän tässä mitään järkeä ole, mutta helvetin hauskaa tämä on!"
Hetken hämmennyksen jälkeen sanakirjaosio aivoissani humahti päälle ja käänsi sen puolipilkuksi, jonka onneksi äkkiä korjasimme puolipisteeksi.
Tämän jälkeen aloimme kuitenkin miettiä, mistä tämä nimike tulee. Kun etuliite semi- tarkoittaa osaa tai puolta ja colon kääntyy ensimmäisenä mielessä sanaksi (paksu)suoli, eikö looginen käännös olisi puolisuoli? Merkki ; jopa muistuttaa hieman suolenmutkaa.
Google Translate tuli onneksi taas apuun ja informoi minua siitä avuliaasta pikkuseikasta, että colon on myös merkin : eli kaksoispisteen nimike englanniksi, joten semicolonin kääntäminen puolipisteeksi onkin hyvin järkevää.
Pieni osa minua olisi silti nauttinut "puolisuolen" käyttämisestä kielellisten hienouksien kiemuroista keskustellessa.
Mikrobitin erään vanhan artikkelin sanoin, "Eihän tässä mitään järkeä ole, mutta helvetin hauskaa tämä on!"
17.2.2012
Heitä euro?
Minulla on hirveän vahva muistikuva, että kirjaston poistomyyntikirjat ja -lehdet olisivat maksaneet ennen 50 senttiä per kappale. Lehdet saattoivat olla vielä halvempia, sillä en ole tainnut koskaan ostaa lehtiä kirjastosta enkä täten ole painanut niiden hintoja pahemmin mieleeni.
Kirjoja on kuitenkin tullut ostettua noin yhden hyllyrivillisen verran vuosien saatossa, joten se 0,50€ hinta oli pinttynyt mieleen ja nähtyäni, että Malmin kirjastossa oli jälleen poistokirjoja, kaivoin heti lompakosta sopivia kolikoita käteen.
Vaan kappas, kun näin ei enää ollutkaan. Kirjat olivat euron per kappale, samoin lehtiniput. Lehtinippujen kohdalla en hintaa ihmetellyt, koska jokaisessa nipussa oli ainakin neljä lehteä, jotka kioskilta uusina ostettuina olisivat maksaneet useamman kymmentä euroa.
On kai väärin sanoa, että ihmettelin kirjojenkaan hintojen nousua, sillä eihän euro ole niin kovin paljon, varsinkaan kirjasta, ja kirjastojen heikosta menestyksestä ja sivukirjastojen lakkauttamisuhista olemme saaneet lukea jo ihan tarpeeksi. (On se kumma, että esimerkiksi poliitikoille riittää rahaa huippupalkkoihin, mutta pientä kyläkirjastoa ei saada pysymään pystyssä sitten millään.)
Pitänee vain rukata tuota takaraivomuistia sen verran, että jatkossa tajuaisi säästää niitä euron kolikoita kirjastoa varten, kuten nyt säästän viidenkymmenen sentin kolikoita varausmaksuikseni.
Lyhyestä virsi kaunis; kirjastojen poistokirjat ovat kallistuneet 50 senttiä, Nooris hämmentyi hetkeksi, mutta osti kuitenkin kirjan (Stephen Chboskyn Elämäni seinäruusuna) ja kirjoitti sitten asiasta blogimerkinnän, joka kuuluu kategoriaan melkein-muttei-ihan-täysin-turha-juttu.
On se maksu sitten varauksen 50 senttiä tai omaksi ostamisen euro, maksan mielelläni noin halpoja summia huikeista matkoista vieraisiin miljöisiin, joissa tutustun uusin vaikuttaviin ihmisiin ja saan ympäröidä itseni kauniilla lauseilla. Hitto, HSL:n bussilippukin maksaa yli puolet enemmän.
Kirjoja on kuitenkin tullut ostettua noin yhden hyllyrivillisen verran vuosien saatossa, joten se 0,50€ hinta oli pinttynyt mieleen ja nähtyäni, että Malmin kirjastossa oli jälleen poistokirjoja, kaivoin heti lompakosta sopivia kolikoita käteen.
Vaan kappas, kun näin ei enää ollutkaan. Kirjat olivat euron per kappale, samoin lehtiniput. Lehtinippujen kohdalla en hintaa ihmetellyt, koska jokaisessa nipussa oli ainakin neljä lehteä, jotka kioskilta uusina ostettuina olisivat maksaneet useamman kymmentä euroa.
On kai väärin sanoa, että ihmettelin kirjojenkaan hintojen nousua, sillä eihän euro ole niin kovin paljon, varsinkaan kirjasta, ja kirjastojen heikosta menestyksestä ja sivukirjastojen lakkauttamisuhista olemme saaneet lukea jo ihan tarpeeksi. (On se kumma, että esimerkiksi poliitikoille riittää rahaa huippupalkkoihin, mutta pientä kyläkirjastoa ei saada pysymään pystyssä sitten millään.)
Pitänee vain rukata tuota takaraivomuistia sen verran, että jatkossa tajuaisi säästää niitä euron kolikoita kirjastoa varten, kuten nyt säästän viidenkymmenen sentin kolikoita varausmaksuikseni.
Lyhyestä virsi kaunis; kirjastojen poistokirjat ovat kallistuneet 50 senttiä, Nooris hämmentyi hetkeksi, mutta osti kuitenkin kirjan (Stephen Chboskyn Elämäni seinäruusuna) ja kirjoitti sitten asiasta blogimerkinnän, joka kuuluu kategoriaan melkein-muttei-ihan-täysin-turha-juttu.
On se maksu sitten varauksen 50 senttiä tai omaksi ostamisen euro, maksan mielelläni noin halpoja summia huikeista matkoista vieraisiin miljöisiin, joissa tutustun uusin vaikuttaviin ihmisiin ja saan ympäröidä itseni kauniilla lauseilla. Hitto, HSL:n bussilippukin maksaa yli puolet enemmän.
1.2.2012
Shop rage
Tulin ilmaisseeksi itseäni varsin kimakasti pyörähtäessäni pari viikkoa sitten Malmin Prismassa, kun tepastelin tyytyväisenä keskikäytävää pitkin hyllyjen ohi. Jouduin ihan käännähtämään kannoillani ja kurkistamaan uudelleen jo ohittamaani hyllyä, että luinko ihan varmasti oikein. Sitten suusta pääsi äänekäs vastalause huutomerkeillä varustettuna.
Eräässä hyvinvarustellun näköisessä kylmäkaapissa luki avuliaan isoin kirjaimin LEMMIKEIDEN RUOKAMAKKARAT.
... Periaatteessa taivutus ehkä käy järkeen, jos oikein venytän aivosolujani (äärirajoilleen?). Jokin siinä silti särähtää ilkeästi. Itse olisin käyttänyt tutumpaa taivutusta lemmikkien, vaan enhän se minä ole, joka on Prismalle moisia kylttejä saanut väännellä.
Tautologinen ruokamakkarat ihmetytti myös; mitä muita makkaroita kaapissa muka olisi?
Kuten eräs fiksu mies totesi, probleema on pieni, mutta tarpeeksi harmittaakseen. (Tai ihmetyttääkseen. Näillä kahdella on joskus hiuksenpieni ero.)
Harmeja toki on onneksi hyvin monenlaista ja -kokoista. Hitto kun joskus saisi aikaiseksi näpsytellä auki nuo sadat "arvioimattomat" kirjat tuolta muistiinpanoista pois...
Eräässä hyvinvarustellun näköisessä kylmäkaapissa luki avuliaan isoin kirjaimin LEMMIKEIDEN RUOKAMAKKARAT.
... Periaatteessa taivutus ehkä käy järkeen, jos oikein venytän aivosolujani (äärirajoilleen?). Jokin siinä silti särähtää ilkeästi. Itse olisin käyttänyt tutumpaa taivutusta lemmikkien, vaan enhän se minä ole, joka on Prismalle moisia kylttejä saanut väännellä.
Tautologinen ruokamakkarat ihmetytti myös; mitä muita makkaroita kaapissa muka olisi?
Kuten eräs fiksu mies totesi, probleema on pieni, mutta tarpeeksi harmittaakseen. (Tai ihmetyttääkseen. Näillä kahdella on joskus hiuksenpieni ero.)
Harmeja toki on onneksi hyvin monenlaista ja -kokoista. Hitto kun joskus saisi aikaiseksi näpsytellä auki nuo sadat "arvioimattomat" kirjat tuolta muistiinpanoista pois...
6.10.2011
Puhu minulle
Neurologi Oliver Sacks kertoo ohimennen kirjassaan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi, kuinka tärkeätä kielellinen oikeaoppisuus ja kunnollinen kommunikointi voi olla - ei siksi, että vastaanottaja on nipottaja, kuten minä, vaan koska hänellä on fysiologinen sairaus, jonka vaikutuksien kumoamista oikeaoppinen kommunikoiminen tukee.
Sacksin kirjan luvussa Presidentin puhe tohtori kuvailee, kuinka tonaalista agnosiaa sairastava Emily D keskittyy naama peruslukemilla kuuntelemaan presidentin televisiopuhetta, kun taas afaatikot nauravat revetäkseen samalle puheelle.
Emily D:n sairaus tarkoittaa sitä, ettei hän kykene erottamaan puheen eri äänensävyjä; hän ei tiedä, onko puhuja vihainen, iloinen tai vaikkapa lattea. Huonon näkönsä vuoksi Emily ei myöskään pystynyt turvautumaan puhujan kasvonilmeisiin koettaessaan päätellä puheen asiasisältöä. Niinpä Emily keskittyi koko olemuksellaan kuuntelemaan puheen kieliopillista tarkkuutta ja sanavalintojen sopivuutta (rikkaalla sanavarastolla puhuja sai juttuunsa sisältöä, jonka jopa Emily kykeni erottamaan). Entisenä englanninopettajana Emily oli taitava analysoimaan ja erittelemään ilmaisua ja puhetta. Emily totesikin Sacksille presidentistä: "Hän ei ole vakuuttava. Hän ei puhu hyvää kirjakieltä. Hänen sanakäyttönsä on sopimatonta. Joko hänellä on aivovaurio tai hänellä on jotakin salattavaa."
(Sivuhuomautus: tietenkään kukaan ei puhu hyvää kirjakieltä, sillä sitä on mahdotonta puhua, mutta Emily tarkoittanee hyvää puhuttua kirjakieltä.)
Afaatikot osastolla puolestaan nauroivat presidentin puheelle, koska heidän sairautensa - afasia - tekee heidät sanakuuroiksi. He eivät ymmärrä sanojen merkitystä tai kuulevat ne toisina sanoina, joka tietenkin tekee mistä tahansa puheesta rikkinäistä puhelinta muistuttavaa sanasekamelskaa. Sen sijaan he ovat oppineet tulkitsemaan äänen sävyjä ja puhujan ilmeitä hyvinkin tarkasti. He nauroivat presidentin puheelle, koska he näkivät tämän teatraalisen esityksen läpi aivan kuten Emilykin. Presidentin ristiriitaiset ilmeet ja äänensävyt tekivät ilmiselväksi näille neurologian potilaille sen, mikä Sacksin mukaan jäi terveiltä huomaamatta: presidentti valehteli.
Sacks lopettaa luvun sanoihin "Ja niin taitavasti yhdistyi pettävä sanankäyttö pettävään sävyyn, että vain aivovaurioiset pysyivät kovina - heitä ei ollut pettäminen."
Olisi mielenkiintoista - ja samalla todella hirvittävää - saada kokeilla, miltä afasia tai tonaalinen agnosia tuntuisi. Jo pelkän vaivaa potevan henkilön seuraaminen voisi olla huikean mielenkiintoista (ja surullista).
Olen kerran ollut tilapäisesti halvaantuneena niin, etten kyennyt puhumaan sanaakaan, vaikka ajatus kulkikin tahmeasti eteenpäin. Suusta tuli vain epämääräistä ulinaa. Sama oli kehonkin suhteen: ainoastaan oikea käsivarsi liikkui typerästi yhden liikkeen rataa edestakaisin. Näin hyvin huonosti ja kuuloaisti oli kuin korvieni värekarvat olisivat sitkaan tahman peitossa.
Pelottavinta tilanteessa oli kuitenkin juuri puhekyvyn katoaminen. Se, että päässä oli selkeitä lauseita ja virkkeitä, tärkeitä kysymyksiä ja huomautuksia, joita olisin halunnut esittää, mutta mitään en saanut kommunikoiduksi sen kummemmin sanoin kuin eleinkään.
Arvostetaan kaikki tänään puhekykyämme, eikös juu?
Se taitaa olla yksi niitä asioita, joita ei osaa tarpeeksi paljon arvostaa, ennen kuin sen menettää.
Sacksin kirjan luvussa Presidentin puhe tohtori kuvailee, kuinka tonaalista agnosiaa sairastava Emily D keskittyy naama peruslukemilla kuuntelemaan presidentin televisiopuhetta, kun taas afaatikot nauravat revetäkseen samalle puheelle.
Emily D:n sairaus tarkoittaa sitä, ettei hän kykene erottamaan puheen eri äänensävyjä; hän ei tiedä, onko puhuja vihainen, iloinen tai vaikkapa lattea. Huonon näkönsä vuoksi Emily ei myöskään pystynyt turvautumaan puhujan kasvonilmeisiin koettaessaan päätellä puheen asiasisältöä. Niinpä Emily keskittyi koko olemuksellaan kuuntelemaan puheen kieliopillista tarkkuutta ja sanavalintojen sopivuutta (rikkaalla sanavarastolla puhuja sai juttuunsa sisältöä, jonka jopa Emily kykeni erottamaan). Entisenä englanninopettajana Emily oli taitava analysoimaan ja erittelemään ilmaisua ja puhetta. Emily totesikin Sacksille presidentistä: "Hän ei ole vakuuttava. Hän ei puhu hyvää kirjakieltä. Hänen sanakäyttönsä on sopimatonta. Joko hänellä on aivovaurio tai hänellä on jotakin salattavaa."
(Sivuhuomautus: tietenkään kukaan ei puhu hyvää kirjakieltä, sillä sitä on mahdotonta puhua, mutta Emily tarkoittanee hyvää puhuttua kirjakieltä.)
Afaatikot osastolla puolestaan nauroivat presidentin puheelle, koska heidän sairautensa - afasia - tekee heidät sanakuuroiksi. He eivät ymmärrä sanojen merkitystä tai kuulevat ne toisina sanoina, joka tietenkin tekee mistä tahansa puheesta rikkinäistä puhelinta muistuttavaa sanasekamelskaa. Sen sijaan he ovat oppineet tulkitsemaan äänen sävyjä ja puhujan ilmeitä hyvinkin tarkasti. He nauroivat presidentin puheelle, koska he näkivät tämän teatraalisen esityksen läpi aivan kuten Emilykin. Presidentin ristiriitaiset ilmeet ja äänensävyt tekivät ilmiselväksi näille neurologian potilaille sen, mikä Sacksin mukaan jäi terveiltä huomaamatta: presidentti valehteli.
Sacks lopettaa luvun sanoihin "Ja niin taitavasti yhdistyi pettävä sanankäyttö pettävään sävyyn, että vain aivovaurioiset pysyivät kovina - heitä ei ollut pettäminen."
Olisi mielenkiintoista - ja samalla todella hirvittävää - saada kokeilla, miltä afasia tai tonaalinen agnosia tuntuisi. Jo pelkän vaivaa potevan henkilön seuraaminen voisi olla huikean mielenkiintoista (ja surullista).
Olen kerran ollut tilapäisesti halvaantuneena niin, etten kyennyt puhumaan sanaakaan, vaikka ajatus kulkikin tahmeasti eteenpäin. Suusta tuli vain epämääräistä ulinaa. Sama oli kehonkin suhteen: ainoastaan oikea käsivarsi liikkui typerästi yhden liikkeen rataa edestakaisin. Näin hyvin huonosti ja kuuloaisti oli kuin korvieni värekarvat olisivat sitkaan tahman peitossa.
Pelottavinta tilanteessa oli kuitenkin juuri puhekyvyn katoaminen. Se, että päässä oli selkeitä lauseita ja virkkeitä, tärkeitä kysymyksiä ja huomautuksia, joita olisin halunnut esittää, mutta mitään en saanut kommunikoiduksi sen kummemmin sanoin kuin eleinkään.
Arvostetaan kaikki tänään puhekykyämme, eikös juu?
Se taitaa olla yksi niitä asioita, joita ei osaa tarpeeksi paljon arvostaa, ennen kuin sen menettää.
5.10.2011
Voittoja ja kaipailuja
Suomen ja Skotlannin välisestä kahden tunnin aikaerosta oli näköjään niin rankkaa toipua, etten täälläkään saanut aikaiseksi kirjoitella...
Matka oli onneksi loistokas ja pieniä säästä johtuvia vastoinkäymisiä lukuunottamatta onnistui suunnitelmien mukaisesti.
Raahasin myös mukaani kotiin runsaasti kirjoja niin historiallisista linnoista, museoista kuin Waterstone'sistakin. (Viimeisimmän laskun mukaan ostin kymmenen kirjaa, taskukalenterin ensi vuodelle ja mukavan pinon tulevia päiväkirjoja, sekä kirjanmerkin.)
Teen valokuvamerkinnän hankinnoista ja muusta matkaan liittyvästä kirjallisuushöpöilystä, kunhan uskallan liittää iPhoneni taas tietokoneeseen kiinni. Jostakin syystä lähes aina, kun liitän iLaitteen tietokoneeseen, kaikki mediatiedostoni häipyvät laitteesta. Koska jokainen iLaitteeni sisältää sadoittain muistiinpanoja ja lukulistoja, en ole rohjennut riskeerata niiden häviämistä pitkään aikaan.
Ajankohtaisin asia hoidettavien juttujen listallani on kuitenkin syyskuun arvonnan voittaja. Koska ainoastaan yksi ihminen täytti arvontavaatimukset (asiallinen kommentti kolmeen eri merkintään), ei minun tarvinnut edes arpoa voittajaa.
Onnea Elinalle! Otathan yhteyttä yläoikealla olevaan sähköpostiosoitteeseen, että saamme palkintoasiaa hoidettua eteenpäin.
Lokakuun arvonta toimii kuten aiemmatkin, eli mikäli haluatte osallistua, kommentoikaa vain kolmea milloin vain julkaistua eri merkintää asiallisesti, niin olette mukana kirja-, kieli- ja kirjoitusaiheisten pikku palkintojen arvonnassa!
Kun palasin matkaltani, oli kotona ihmettelevien kissojen lisäksi odottamassa pino kirjaston kirjoja, joita pitäisi saada luettua melko ripeään tahtiin. Tartuinkin niistä pariin ja huomasin viihtyväni erittäin hyvin, kunnes neurologi Oliver Sacksin alaviitehuomautus hänen verrattomassa teoksessaan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi sai minut haparoimaan hetkeksi.
Sacks kertoo alaviitteessään saaneensa joitakin vuosia aiemmin nuoren kirjailijan David Gilmanin käsikirjoituksen Croppy Boy luettavakseen. Gilman oli lähettänyt romaaninsa käsikirjoituksen Sacksille, koska neurologi oli julkaissut artikkelin miehestä, jonka muisti oli pysähtynyt vuoteen 1945 (luku Kadonnut merimies kirjassa Mies joka luuli vaimoaan hatuksi), ja Gilmanin teoksen päähenkilöllä oli samankaltainen vaiva - identiteetti katoaa, kun ei muista, tiedä tai tunne olevansa nykyhetkessä olemassa, ja kadonneen identiteetin tilalle tulee tarve keksiä ja kehitellä omia sepustuksia (katso myös luku Identiteettikysymys samassa Sacksin kirjassa). Sacks kuvailee käsikirjoitusta seuraavilla sanoilla: "[K]irja kertoo amnestisen neron hämmästyttävästä mielikuvituksesta kerrassaan joycemaisen rikkaasti ja innokkaasti. En tiedä, onko kirjaa julkaistu, mutta ainakin se pitäisi julkaista."
Kun Oliver Sacksin kaltainen asiantuntija kehuu käsikirjoitusta noin, sen on pakko olla lukemisen arvoinen. Innostuin teoksesta ja syöksyin suinpäin Googlen ihmeelliseen maailmaan, jossa odotti suuri pettymys. Croppy Boytä ei ainakaan vielä tähän päivään mennessä ole julkaistu (tai ainakin näin Google väittää).
Tunsin tavallaan jopa hupaisaa pettymystä, kun en saakaan lukea kirjaa, jonka olemassaolosta en edes tiennyt vielä vuorokausi sitten. Minua harmittaa miltei suhteettomasti verrattuna siihen, kuinka paljon (eli en juuri mitään) teoksesta tiedän.
Onko teille koskaan käynyt mitään vastaavaa? Eikö olekin harmillinen olotila?
Onneksi Oliver Sacksilta sentään löytyy lisää neurologisia ihmetyksiä esitteleviä teoksia.
Matka oli onneksi loistokas ja pieniä säästä johtuvia vastoinkäymisiä lukuunottamatta onnistui suunnitelmien mukaisesti.
Raahasin myös mukaani kotiin runsaasti kirjoja niin historiallisista linnoista, museoista kuin Waterstone'sistakin. (Viimeisimmän laskun mukaan ostin kymmenen kirjaa, taskukalenterin ensi vuodelle ja mukavan pinon tulevia päiväkirjoja, sekä kirjanmerkin.)
Teen valokuvamerkinnän hankinnoista ja muusta matkaan liittyvästä kirjallisuushöpöilystä, kunhan uskallan liittää iPhoneni taas tietokoneeseen kiinni. Jostakin syystä lähes aina, kun liitän iLaitteen tietokoneeseen, kaikki mediatiedostoni häipyvät laitteesta. Koska jokainen iLaitteeni sisältää sadoittain muistiinpanoja ja lukulistoja, en ole rohjennut riskeerata niiden häviämistä pitkään aikaan.
Ajankohtaisin asia hoidettavien juttujen listallani on kuitenkin syyskuun arvonnan voittaja. Koska ainoastaan yksi ihminen täytti arvontavaatimukset (asiallinen kommentti kolmeen eri merkintään), ei minun tarvinnut edes arpoa voittajaa.
Onnea Elinalle! Otathan yhteyttä yläoikealla olevaan sähköpostiosoitteeseen, että saamme palkintoasiaa hoidettua eteenpäin.
Lokakuun arvonta toimii kuten aiemmatkin, eli mikäli haluatte osallistua, kommentoikaa vain kolmea milloin vain julkaistua eri merkintää asiallisesti, niin olette mukana kirja-, kieli- ja kirjoitusaiheisten pikku palkintojen arvonnassa!
Kun palasin matkaltani, oli kotona ihmettelevien kissojen lisäksi odottamassa pino kirjaston kirjoja, joita pitäisi saada luettua melko ripeään tahtiin. Tartuinkin niistä pariin ja huomasin viihtyväni erittäin hyvin, kunnes neurologi Oliver Sacksin alaviitehuomautus hänen verrattomassa teoksessaan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi sai minut haparoimaan hetkeksi.
Sacks kertoo alaviitteessään saaneensa joitakin vuosia aiemmin nuoren kirjailijan David Gilmanin käsikirjoituksen Croppy Boy luettavakseen. Gilman oli lähettänyt romaaninsa käsikirjoituksen Sacksille, koska neurologi oli julkaissut artikkelin miehestä, jonka muisti oli pysähtynyt vuoteen 1945 (luku Kadonnut merimies kirjassa Mies joka luuli vaimoaan hatuksi), ja Gilmanin teoksen päähenkilöllä oli samankaltainen vaiva - identiteetti katoaa, kun ei muista, tiedä tai tunne olevansa nykyhetkessä olemassa, ja kadonneen identiteetin tilalle tulee tarve keksiä ja kehitellä omia sepustuksia (katso myös luku Identiteettikysymys samassa Sacksin kirjassa). Sacks kuvailee käsikirjoitusta seuraavilla sanoilla: "[K]irja kertoo amnestisen neron hämmästyttävästä mielikuvituksesta kerrassaan joycemaisen rikkaasti ja innokkaasti. En tiedä, onko kirjaa julkaistu, mutta ainakin se pitäisi julkaista."
Kun Oliver Sacksin kaltainen asiantuntija kehuu käsikirjoitusta noin, sen on pakko olla lukemisen arvoinen. Innostuin teoksesta ja syöksyin suinpäin Googlen ihmeelliseen maailmaan, jossa odotti suuri pettymys. Croppy Boytä ei ainakaan vielä tähän päivään mennessä ole julkaistu (tai ainakin näin Google väittää).
Tunsin tavallaan jopa hupaisaa pettymystä, kun en saakaan lukea kirjaa, jonka olemassaolosta en edes tiennyt vielä vuorokausi sitten. Minua harmittaa miltei suhteettomasti verrattuna siihen, kuinka paljon (eli en juuri mitään) teoksesta tiedän.
Onko teille koskaan käynyt mitään vastaavaa? Eikö olekin harmillinen olotila?
Onneksi Oliver Sacksilta sentään löytyy lisää neurologisia ihmetyksiä esitteleviä teoksia.
28.9.2011
Sing no mo'.
Viime viikolla mainitsin, kuinka "oikea elämä" runnoo joskus ylitse ja jättää jälkeensä vain ajatukseen lähes kykenemätöntä massaa, jonka ÄO riittää Älypään pelaamiseen muttei juuri sitä suurempiin henkisiin saavutuksiin.
Onneksi on kuitenkin Shakespeare!
Tässä elisabetinaikaista Dr Phil -meininkiä rakkaalta Bardiltamme;
Viisaita(ko?) sanoja näytelmästä Much Ado About Nothing.
Onneksi on kuitenkin Shakespeare!
Tässä elisabetinaikaista Dr Phil -meininkiä rakkaalta Bardiltamme;
Sigh no more, ladies, sigh nor more;
Men were deceivers ever;
One foot in sea and one on shore,
To one thing constant never;
Then sigh not so,
But let them go,
And be you blithe and bonny;
Converting all your sounds of woe
Into. Hey nonny, nonny.
Viisaita(ko?) sanoja näytelmästä Much Ado About Nothing.
23.9.2011
Senkin Älypää.
Koska oman elämän murheet vyöryvät toisinaan päälle kuin hyökyaalto, ja elämme lisäksi parhainta sairasteluaikaa, on välillä vaikea saada aikaiseksi mitään mainittavaa.
"Oon mä yhden kirjan lukenut tällä viikolla..."
"No kyllä mä vähän suunnittelin sitä mun pseudokirjaa tossa eilen..."
Justiinsa joo.
Aina välillä onkin siis mukava karata jonkin aikaa vievän tekemisen pariin, joka ei kuitenkaan vaadi juuri lainkaan aivotoimintaa. Kevyt kirja voisi toimia tässä, mutta jos koneen edessä lahnaaminen tuntuu sopivan puuduttavalta toiminnalta, on yksi suosikkisivustoistani Älypään kirjallisuusvisa.
Se on sopivan muka-älyllistä ja koukuttavaa; tietovisan parissa vierähtää nopeasti useampi tunti. Ärsytystaso voi kuitenkin nousta aivan yhtä helposti - itse ainakin muutaman pelin jälkeen hermostun, kun jään aina kolmen kysymyksen päähän älypäätasosta. Pelaamista voi toki helpottaa käyttämällä oljenkorsia, mutta mitäs hauskaa siinä on?
Rentoa viikonloppua kaikille!
Luetaan lisää vaikka ensi viikolla...
"Oon mä yhden kirjan lukenut tällä viikolla..."
"No kyllä mä vähän suunnittelin sitä mun pseudokirjaa tossa eilen..."
Justiinsa joo.
Aina välillä onkin siis mukava karata jonkin aikaa vievän tekemisen pariin, joka ei kuitenkaan vaadi juuri lainkaan aivotoimintaa. Kevyt kirja voisi toimia tässä, mutta jos koneen edessä lahnaaminen tuntuu sopivan puuduttavalta toiminnalta, on yksi suosikkisivustoistani Älypään kirjallisuusvisa.
Se on sopivan muka-älyllistä ja koukuttavaa; tietovisan parissa vierähtää nopeasti useampi tunti. Ärsytystaso voi kuitenkin nousta aivan yhtä helposti - itse ainakin muutaman pelin jälkeen hermostun, kun jään aina kolmen kysymyksen päähän älypäätasosta. Pelaamista voi toki helpottaa käyttämällä oljenkorsia, mutta mitäs hauskaa siinä on?
Rentoa viikonloppua kaikille!
Luetaan lisää vaikka ensi viikolla...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)