Puhu minulle

Neurologi Oliver Sacks kertoo ohimennen kirjassaan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi, kuinka tärkeätä kielellinen oikeaoppisuus ja kunnollinen kommunikointi voi olla - ei siksi, että vastaanottaja on nipottaja, kuten minä, vaan koska hänellä on fysiologinen sairaus, jonka vaikutuksien kumoamista oikeaoppinen kommunikoiminen tukee.

Sacksin kirjan luvussa Presidentin puhe tohtori kuvailee, kuinka tonaalista agnosiaa sairastava Emily D keskittyy naama peruslukemilla kuuntelemaan presidentin televisiopuhetta, kun taas afaatikot nauravat revetäkseen samalle puheelle.

Emily D:n sairaus tarkoittaa sitä, ettei hän kykene erottamaan puheen eri äänensävyjä; hän ei tiedä, onko puhuja vihainen, iloinen tai vaikkapa lattea. Huonon näkönsä vuoksi Emily ei myöskään pystynyt turvautumaan puhujan kasvonilmeisiin koettaessaan päätellä puheen asiasisältöä. Niinpä Emily keskittyi koko olemuksellaan kuuntelemaan puheen kieliopillista tarkkuutta ja sanavalintojen sopivuutta (rikkaalla sanavarastolla puhuja sai juttuunsa sisältöä, jonka jopa Emily kykeni erottamaan). Entisenä englanninopettajana Emily oli taitava analysoimaan ja erittelemään ilmaisua ja puhetta. Emily totesikin Sacksille presidentistä: "Hän ei ole vakuuttava. Hän ei puhu hyvää kirjakieltä. Hänen sanakäyttönsä on sopimatonta. Joko hänellä on aivovaurio tai hänellä on jotakin salattavaa."

(Sivuhuomautus: tietenkään kukaan ei puhu hyvää kirjakieltä, sillä sitä on mahdotonta puhua, mutta Emily tarkoittanee hyvää puhuttua kirjakieltä.)

Afaatikot osastolla puolestaan nauroivat presidentin puheelle, koska heidän sairautensa - afasia - tekee heidät sanakuuroiksi. He eivät ymmärrä sanojen merkitystä tai kuulevat ne toisina sanoina, joka tietenkin tekee mistä tahansa puheesta rikkinäistä puhelinta muistuttavaa sanasekamelskaa. Sen sijaan he ovat oppineet tulkitsemaan äänen sävyjä ja puhujan ilmeitä hyvinkin tarkasti. He nauroivat presidentin puheelle, koska he näkivät tämän teatraalisen esityksen läpi aivan kuten Emilykin. Presidentin ristiriitaiset ilmeet ja äänensävyt tekivät ilmiselväksi näille neurologian potilaille sen, mikä Sacksin mukaan jäi terveiltä huomaamatta: presidentti valehteli.
Sacks lopettaa luvun sanoihin "Ja niin taitavasti yhdistyi pettävä sanankäyttö pettävään sävyyn, että vain aivovaurioiset pysyivät kovina - heitä ei ollut pettäminen."


Olisi mielenkiintoista - ja samalla todella hirvittävää - saada kokeilla, miltä afasia tai tonaalinen agnosia tuntuisi. Jo pelkän vaivaa potevan henkilön seuraaminen voisi olla huikean mielenkiintoista (ja surullista).

Olen kerran ollut tilapäisesti halvaantuneena niin, etten kyennyt puhumaan sanaakaan, vaikka ajatus kulkikin tahmeasti eteenpäin. Suusta tuli vain epämääräistä ulinaa. Sama oli kehonkin suhteen: ainoastaan oikea käsivarsi liikkui typerästi yhden liikkeen rataa edestakaisin. Näin hyvin huonosti ja kuuloaisti oli kuin korvieni värekarvat olisivat sitkaan tahman peitossa.
Pelottavinta tilanteessa oli kuitenkin juuri puhekyvyn katoaminen. Se, että päässä oli selkeitä lauseita ja virkkeitä, tärkeitä kysymyksiä ja huomautuksia, joita olisin halunnut esittää, mutta mitään en saanut kommunikoiduksi sen kummemmin sanoin kuin eleinkään.

Arvostetaan kaikki tänään puhekykyämme, eikös juu?
Se taitaa olla yksi niitä asioita, joita ei osaa tarpeeksi paljon arvostaa, ennen kuin sen menettää.

Voittoja ja kaipailuja

Suomen ja Skotlannin välisestä kahden tunnin aikaerosta oli näköjään niin rankkaa toipua, etten täälläkään saanut aikaiseksi kirjoitella...

Matka oli onneksi loistokas ja pieniä säästä johtuvia vastoinkäymisiä lukuunottamatta onnistui suunnitelmien mukaisesti.
Raahasin myös mukaani kotiin runsaasti kirjoja niin historiallisista linnoista, museoista kuin Waterstone'sistakin. (Viimeisimmän laskun mukaan ostin kymmenen kirjaa, taskukalenterin ensi vuodelle ja mukavan pinon tulevia päiväkirjoja, sekä kirjanmerkin.)
Teen valokuvamerkinnän hankinnoista ja muusta matkaan liittyvästä kirjallisuushöpöilystä, kunhan uskallan liittää iPhoneni taas tietokoneeseen kiinni. Jostakin syystä lähes aina, kun liitän iLaitteen tietokoneeseen, kaikki mediatiedostoni häipyvät laitteesta. Koska jokainen iLaitteeni sisältää sadoittain muistiinpanoja ja lukulistoja, en ole rohjennut riskeerata niiden häviämistä pitkään aikaan.


Ajankohtaisin asia hoidettavien juttujen listallani on kuitenkin syyskuun arvonnan voittaja. Koska ainoastaan yksi ihminen täytti arvontavaatimukset (asiallinen kommentti kolmeen eri merkintään), ei minun tarvinnut edes arpoa voittajaa.
Onnea Elinalle! Otathan yhteyttä yläoikealla olevaan sähköpostiosoitteeseen, että saamme palkintoasiaa hoidettua eteenpäin.

Lokakuun arvonta toimii kuten aiemmatkin, eli mikäli haluatte osallistua, kommentoikaa vain kolmea milloin vain julkaistua eri merkintää asiallisesti, niin olette mukana kirja-, kieli- ja kirjoitusaiheisten pikku palkintojen arvonnassa!


Kun palasin matkaltani, oli kotona ihmettelevien kissojen lisäksi odottamassa pino kirjaston kirjoja, joita pitäisi saada luettua melko ripeään tahtiin. Tartuinkin niistä pariin ja huomasin viihtyväni erittäin hyvin, kunnes neurologi Oliver Sacksin alaviitehuomautus hänen verrattomassa teoksessaan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi sai minut haparoimaan hetkeksi.

Sacks kertoo alaviitteessään saaneensa joitakin vuosia aiemmin nuoren kirjailijan David Gilmanin käsikirjoituksen Croppy Boy luettavakseen. Gilman oli lähettänyt romaaninsa käsikirjoituksen Sacksille, koska neurologi oli julkaissut artikkelin miehestä, jonka muisti oli pysähtynyt vuoteen 1945 (luku Kadonnut merimies kirjassa Mies joka luuli vaimoaan hatuksi), ja Gilmanin teoksen päähenkilöllä oli samankaltainen vaiva - identiteetti katoaa, kun ei muista, tiedä tai tunne olevansa nykyhetkessä olemassa, ja kadonneen identiteetin tilalle tulee tarve keksiä ja kehitellä omia sepustuksia (katso myös luku Identiteettikysymys samassa Sacksin kirjassa). Sacks kuvailee käsikirjoitusta seuraavilla sanoilla: "[K]irja kertoo amnestisen neron hämmästyttävästä mielikuvituksesta kerrassaan joycemaisen rikkaasti ja innokkaasti. En tiedä, onko kirjaa julkaistu, mutta ainakin se pitäisi julkaista."

Kun Oliver Sacksin kaltainen asiantuntija kehuu käsikirjoitusta noin, sen on pakko olla lukemisen arvoinen. Innostuin teoksesta ja syöksyin suinpäin Googlen ihmeelliseen maailmaan, jossa odotti suuri pettymys. Croppy Boytä ei ainakaan vielä tähän päivään mennessä ole julkaistu (tai ainakin näin Google väittää).

Tunsin tavallaan jopa hupaisaa pettymystä, kun en saakaan lukea kirjaa, jonka olemassaolosta en edes tiennyt vielä vuorokausi sitten. Minua harmittaa miltei suhteettomasti verrattuna siihen, kuinka paljon (eli en juuri mitään) teoksesta tiedän.

Onko teille koskaan käynyt mitään vastaavaa? Eikö olekin harmillinen olotila?

Onneksi Oliver Sacksilta sentään löytyy lisää neurologisia ihmetyksiä esitteleviä teoksia.

Sing no mo'.

Viime viikolla mainitsin, kuinka "oikea elämä" runnoo joskus ylitse ja jättää jälkeensä vain ajatukseen lähes kykenemätöntä massaa, jonka ÄO riittää Älypään pelaamiseen muttei juuri sitä suurempiin henkisiin saavutuksiin.

Onneksi on kuitenkin Shakespeare!

Tässä elisabetinaikaista Dr Phil -meininkiä rakkaalta Bardiltamme;

Sigh no more, ladies, sigh nor more;
    Men were deceivers ever;
One foot in sea and one on shore,
    To one thing constant never;
        Then sigh not so,
        But let them go,
    And be you blithe and bonny;
Converting all your sounds of woe
    Into. Hey nonny, nonny.

Viisaita(ko?) sanoja näytelmästä Much Ado About Nothing.

Senkin Älypää.

Koska oman elämän murheet vyöryvät toisinaan päälle kuin hyökyaalto, ja elämme lisäksi parhainta sairasteluaikaa, on välillä vaikea saada aikaiseksi mitään mainittavaa.

"Oon mä yhden kirjan lukenut tällä viikolla..."
"No kyllä mä vähän suunnittelin sitä mun pseudokirjaa tossa eilen..."

Justiinsa joo.


Aina välillä onkin siis mukava karata jonkin aikaa vievän tekemisen pariin, joka ei kuitenkaan vaadi juuri lainkaan aivotoimintaa. Kevyt kirja voisi toimia tässä, mutta jos koneen edessä lahnaaminen tuntuu sopivan puuduttavalta toiminnalta, on yksi suosikkisivustoistani Älypään kirjallisuusvisa.

Se on sopivan muka-älyllistä ja koukuttavaa; tietovisan parissa vierähtää nopeasti useampi tunti. Ärsytystaso voi kuitenkin nousta aivan yhtä helposti - itse ainakin muutaman pelin jälkeen hermostun, kun jään aina kolmen kysymyksen päähän älypäätasosta. Pelaamista voi toki helpottaa käyttämällä oljenkorsia, mutta mitäs hauskaa siinä on?

Rentoa viikonloppua kaikille!

Luetaan lisää vaikka ensi viikolla...

Yarr!

Maanantaina vietettiin vuotuista kansainvälistä Talk Like a Pirate Daytä. Jotkut ottavat päivän todella tosissaan, toisten elämässä se ilmenee lähinnä hauskan Facebook-päivityksen tai muun vastaavan muodossa. Kummin päin vain vietitkin päivää (ja vaikket olisi viettänytkään sitä lainkaan), toivottavasti maanantai ei ollut masennusta täynnä.

Löysin jälleen eräältä Facebook-sivulta hupaisan statuspäivityksen ja hihittelin sille useamman minuutin.

LiveJournal
LongJohn: What is a pirate's favorite letter of the alphabet?
HandsomeJack: RRRRR, matey.
LongJohn: No, ya landlubber.The C is his first love.

Hehe. Tällaisilla hömelöillä jutuilla saa meikäläisen nauramaan!

Oma suosikkini näistä "epävirallisista" kansainvälisistä internet-aikakauden juhlapäivistä on kyllä tammikuun 6. päivä vietettävä Sherlock Holmes Day. Päivä valittiin Holmesin syntymäpäivän takia.

Grammarama

Facebookissa päivääni piristää usein Kielipoliisilaitos, jolla on asiallinen, mutta rento asenne nykypäivän kielellisiin kiemuroihin ja mietintöihin.

Pari päivää sitten kyseinen "poliisi" julkaisi statuspäivityksen, joka sai minut hihkumaan naurusta ja jakamaan sen omille naamakirjakamuillenikin:

Kielipoliisilaitos

kalasti verkosta nykykielioppia: Substantiivi on sana, jonka jälkeen voi lisätä "perkele", kuten äijänperkele tai autonperkele. Adjektiivin eteen voi lisätä "paskan", kuten paskantärkee tai paskanhailee. Verbi on sana, jonka jälkeen voi lisätä sanat "ihan sikana". Nyt voi pennunperkeleet päntätä ihan sikana paskanhaileeta kieliopinperkelettä. Yhdyssana taas on sellainen, jonka väliin ei voi panna "vittua". Niinku yhdysvittusana ei käy tai kuormavittuauto ei käy, mutta aivan vitun ihana käy.

Näillä mennään vaikka läpi sen kuuluisan pääkaupunkiseudun talven värisen kiven!
Vitsit, ettei kukaan kertonut moisia muistisääntöjä, kun minä olin ala-asteella...

Dynamiittia, prrrkele.

Luin tuossa äsken Anssi Kelan romaaniesikoista Kesä Kalevi Sorsan kanssa, joka on muuten ihan kelpo teos, vaikkei välttämättä Nobel-palkintoa Kelalle tulekaan ansaitsemaan. (Ei sillä, että kirjallisuuden Nobel olisi ainoa mittari, jonka mukaan kirjan arvo ja merkityksellisyys laskettaisiin!)
Olenkin tosin vasta sivulla 81, joten mistä sitä tietää, mitä tulevat 200 sivua pitävät sisällään.

Teos kertoo siis kolmikymppisestä Johanneksesta, joka on joutunut onnettomuuteen eikä muista mitään sairaalahoitoa edeltävistä kahdesta viikosta. Muistiaukkoa täyttämään saapuu jo edesmennyt entinen pääministeri Kalevi Sorsa, jonka Johannes vastentahtoisesti kuvittelee elämäänsä.

Pysähdyin hetkiseksi kohtaukseen, jossa kaksikko tapaa ensi kerran; Johannes istuu Ruttopuistossa penkillä, ja yhtäkkiä Kalevi Sorsa vain on siinä jutustelemassa hänelle. Johannes ei ensin tunnista häntä, eikä muutenkaan kaipaa seuraa, joten sulkee vain silmänsä nauttiakseen kesäsäästä.

Jonkin aikaa olikin hiljaista. Sitten mies huokaisi ja sanoi:

- Johannes, Johannes. 

Nyt silmäni räjähtivät auki. Katsoin miestä, joka oli kääntynyt puoleeni. Samassa tajusin kuka hän oli: vieressäni Ruttopuiston penkillä istui pari vuotta aikaisemmin kuollut, entinen pääministeri Kalevi Sorsa.

Tapaaminen on lainattu kirjan takakanteenkin, ja ymmärtäähän sen, sillä siitä lähtee liikkeelle tapahtumasarja, josta teos on saanut nimensäkin.

Minua jäi kuitenkin ihmetyttämään sanavalinta "silmäni räjähtivät auki". En ole koskaan ennen kuullut fraasia tuossa muodossa; silmien rävähtäminen auki on toki hyvin tuttu ele.

Ymmärrän, että Kela halusi sanavalinnallaan osoittaa, kuinka nopeasti ja voimakkaasti Kalevi Sorsan huomaaminen vaikuttaa Johannekseen, mutta silmiini tulee silti epämääräisen epämukava olo, kun luen jonkun silmien räjähtävän, vaikkakin vain kuvaannollisesti.

Onko vika minussa? Oletteko te törmänneet räjähtäviin ruumiinosiin useinkin (muualla kuin sota- ja agenttikirjoissa)?


Asiaan lähes liittymättömänä loppukevennyksenä: eräässä listakirjassa, jonka omistan, on lista oudonhupaisista kuolintavoista. Räjähdän (hahaa!) edelleen jokaikinen kerta raikuvaan, riehaantuvaan nauruun, kun luen antiikin Kreikan maalarista, joka maalasi taulun älyttömän rumasta noita-akasta, sai sen valmiiksi ja alkoi nauraa omalle maalaukselleen niin kovasti, että häneltä katkesi verisuoni päästä. Ainakin mies kuoli onnellisena!



P.S. Olen lähdössä pian taas matkalle ja käsimatkatavaroihini tungen Jani Kaaron hienon työn tuloksen Kaiken oudon ensyklopedia. Valintaperusteinani olivat teoksen paksuus - ei ainakaan lopu kesken - ja lyhyet, muista tietokirjoista tutut merkinnät - helppo lukea pari pätkää, kun odotamme lampaiden pääsevän tien yli. Toivottavasti kirjassa (ja paikan päällä!) on lisää hupsuja historiallisia juttuja, joille voin räkättää.

Tässä heti yksi:

Let them eat spam cake in the past!

Jälleen näitä pölyisiä kirja-arvioita menneiltä viikoilta.
Tein muuten varmaan henkilökohtaisen ennätykseni tunkemalla kaikki kolme kirjaa otsikkoon.

• Riikka Forsström: Kaunis turhuus. Ylellisyys ja nautinnot yksinvaltiuden ajan Ranskassa Sisko bongasi tämän kirjastosta, joten totta kai se päätyi minun lukupinooni (siskoni tukee harrastustani lainailemalla kiinnostavia kirjoja, joita ei viitsikään lukea). Ihastuin heti kauniiseen ulkomuotoon: teoksen selkä oli suora kuin mikä, ei ainuttakaan pyöristettyä reunaa missään. Kirja tuntuu kädessä jämäkältä ja on juuri sopivan kokoinen, hieman pokkaria suurempi ja paksu ja neliskanttinen. Myös glitterpinkki sopi siihen yllättävän hyvin; muodikkaat maalaukset kuin nenä päähän. Innostukseni jatkui sisälle asti, mikä on tosiaan kirjaa luettaessa melko hyvä seikka. Luvut on jaettu muutaman sivun pituisiin "sisälukuihin", ja muutama mustavalkoinen piirroskin yllättää aina välillä. Valokuvaliitteet on jaettu tasaisiin väleihin, mutta olisin kuitenkin pitänyt enemmän siitä, että asiaanliittyvät kuvat olisi esitelty tekstin rinnalla. Itse teksti, kirjan eittämättä tärkein sisältö, on asiansaosaavaa ja on kokonaisuutena erittäin tuhti paketti tietoa alaotsikon nimeämistä aiheista. Minua kuitenkin häiritsi paikoittain erittäin paljon Forsströmin tapa jättää esimerkiksi ranskankieliset nimet ja sitaatit kääntämättä - edes alaviitteistä ei löytynyt käännöksiä. Vaikka kaikkia mainittuja teoksia ei ole käännettykään suomeksi, olisi esimerkiksi suuntaa antava sulkuihin lisätty käännös auttanut paljon patonkimaan kieltä osaamatonta mutta kiinnostunutta lukijaa. Käännöspuutteesta jäi tunne, että minulta jäi tärkeitäkin asioita väliin (näin tuskin on, mutta tunne häiritsi). Toinen seikka, joka iski silmään monen monta kertaa, oli Forsströmin tapa runollistaa tekstiään sanomalla esimerkiksi "Pariisi, tuo romantiikan kaupunki". Päälauseessa oli siis jokin substantiivi, ja sivulause alkoi sanalla "tuo/tämä/nuo/nämä" ja kuvaili sitten taiteellisesti edellämainittua substantiivia. Se ei häiritsisi välttämättä muuten, mutta odotin kuitenkin tekstiltä hieman enemmän tietokirjamaisuutta (vaikka toki en halunnut, että se olisi kuiva ja tylsä), ja kertomani mukaisia relatiivipronominisivulauseita oli lähes joka sivulla, joskus useampikin kappale. Suuren määrän takia kauniista sivulauseesta tuli tylsä, banaali itseääntoistava motiivi. Kolmas "vika" Forsströmin kirjoitustyylissä oli hänen tapansa toistella samoja asioita lyhyenkin tekstinpätkän sisällä, ikään kuin lukija muistaisi vain kahden sivun jutut kerrallaan, ja jo G.W. Bernardin Anne Boleyn -tutkielmassa minua häirinnyt tapa kertoa asiasta puolen sivun verran ja sitten todeta, että palaamme aiheeseen myöhemmin, kun aiheesta olisi ollut noin puoli sivua kerrottavaa jäljellä. Eräänlaista, ehkä paikoin jopa hieman sekavaa pomppista on siis huomattavissa tässäkin historiallisessa tutkielmassa. Kokonaisuudessaan Kaunis turhuus on kuitenkin huikean mielenkiintoinen lukupaketti, ja jos pää ei räjähdä mainitsemieni ajoittaisten häiriötekijöiden takia, ei kirjaa kannata jättää väliin. Pienellä hionnalla - no, keskikokoisella raspilla - tästä olisi saanut aivan loistavan teoksen.
• Mrs Stephen Fry: Mrs Fry's Diary Stephen Fryn aivan huippusalattu vaimo on julkaissut päiväkirjansa, jossa kertoo elämästään kaljoittelevan, köyhää taksi-/ikkunanpesutyötä tekevän, noin viiden, kuuden tai seitsemän lapsensa isän kanssa-- heeetkinen nyt. Kirjahan on totta kai oikeasti itse nykyajan Oscar Wilden käsialaa, mutta sitä ei sanota missään. Tekijä on kaikkien tietojen mukaan rouva Stephen, jolla on oma Twitter-tilinsäkin, koska hänhän on ihan oikea ihminen - eiväthän keksityt ihmiset pidä päiväkirjoja! Teos on suhteellisen nopealukuinen, vaikka rouva Fry on joka päivä sinne rivin tai useammankin kirjoittanut. Huumoria revitään perinteiseen brittityyliin ruoanlaitosta, kunnollisesta perhe-elämästä ja vapaa-ajanviettotavoista; rouva Fry on tallettanut kirjaan muutaman hulppean säilykelihareseptin (myös jälkiruokien kohdalla), eikä kuolemakseenkaan muista kaikkien lastensa nimiä tai lukumäärää. Romanttiselle ulkomaanmatkalle puolestaan pariskunta suuntaa Blackpooliin. Totta kai myös Stephen Fry saa osansa päiväkirjan sivuille vuodatetuista kertomuksista, mies kun välillä katoaa mystisesti moneksi päiväksi, eikä televisiota saa katsella erään samannimisen miekkosen esiintyessä siellä... Hauskimmaksi kirja osoittautuu varmasti niille, jotka pitävät muutenkin Frysta ja tietävät hänestä muutakin kuin kansalaisuuden - tosin onhan se jo iso alku, sillä kuten totesin, huumori on hyvin englantilaista. Pikku-Britannian ja A Bit of Fry and Laurie -sarjan fanien ainakin uskoisin pitävän teoksesta, ja Stephenistä saa tärkeimmät tiedonkimpaleet irti tutkimalla hänen Wikipedia-sivuaan. Mitään Nobel-kirjallisuutta on ihan turha lähteä hakemaan mistään tämän kirjan läheltäkään, mutta rattoisan illan ja useat nauruntyrskähdykset sen kanssa saa vaivatta. Jos etsii lähes-aivotonta viihdettä (tai mielikuvituksellisia säilykelihareseptejä), tyrkyttäisin tätä paljon mieluummin kuin vaikkapa Twilightia. Toivottavasti rouva Fry jatkaa kirjoituksen parissa ja julkaisee lisää elämäävalaisevia tekstejään; kotitalousopassarjakaan ei olisi pahitteeksi, á la Bridget Jones.
• Audrey Niffenegger: The Time Traveler's Wife Kirjaa on kehuttu niin paljon, että pakkohan se oli katsastaa. Osa kehuista on ansaittuja, osa on mennyt aivan metsään. Mielestäni teoksen perusidea on mahtava: elämässään hieman eksynyt aikamatkustaja, joka tapaa naisen, rakastuu tähän ja koettaa elää normaalia elämää tämän kanssa sinkoillessaan aina välillä aivan eri vuosiin. Kerrontatyylikin on periaatteessa hyvä; aikamatkustaja Henry ja nimikkohahmo Clare vuorottelevat kertoessaan tarinaansa, jonka alkaessa Clare oli kuuden vanha ja Henry lähes 40-vuotias, vaikka heillä on vain kahdeksan vuoden ikäero. Toteutus ei ole kuitenkaan onnistunut niin hyvin kuin huikeat arvostelut ovat antaneet ymmärtää. Minua ja monia muita lukijoita häirinneitä asioita olivat muun muuassa se, kuinka Henry sinkoutuu aina ajassa eteen- tai taaksepäin ilman vaatteita (idea ei sinänsä ollut outo, ennen kuin kirjan loppupuolella käy ilmi, että se oli vain keino toteuttaa eräs Henryn kannalta tärkeä vastoinkäyminen); Claren hieman yhtäkkinen, lähes perustelematon vauvakuume, jota kumpikaan hahmoista ei käsittele sen kummemmin ja jonka voi kiteyttää Claren jatkuvaan "mä haluuuuuuuuun" -käytökseen Henryn täysin loogisista vastalauseista välittämättä; ja ylipäätään hahmojen jatkuva keskittyminen tapahtumiin - aikamatkustusta sinänsä ihan hyvin käsittelevältä teokselta olisi odottanut edes hiukan hahmojen ajatusten ja tunteiden käsittelyä. Lukija ei missään vaiheessa pääse kovin syvälle parin ihon alle, vaikka viettää usean sadan sivun verran heidän kanssaan aikaa. Hahmot jäävät siis melko etäisiksi, jos ei ryhdy eläytymään hahmoihin niin, että kuvittelee heidän puolestaan heidän tunteensa. Vioistaan huolimatta teos on suhteellisen omalaatuinen, eikä lainkaan hukkaan heitettyä lukuaikaa. Ilman aikamatkustuskonseptia voisin olla eri mieltä, mutta nyt se toimii ja suorastaan on se juonta eteenpäin mainiosti kuljettava tekijä, eikä lukija edes mene sekaisin useiden Henryjen ja eri-ikäisten Clarejen kanssa. Kaikista aikamatkustuslangoista kiinni pitäessään kirjoittajalta on vain jäänyt hahmojen lihavoittaminen liian vähäiselle huomiolle. Nokkelaa rakkaustarinaa etsivien kannattaa kuitenkin kokeilla tätä. (Sivuhuomautuksena suosittelen, ettette katso elokuvaversiota. Se oli todella huono; ainoa hyvä asia siinä oli Rachel McAdams Clarena.)

Pfft.
Arvioitavaa, ihmeteltävää ja ajateltavaa riittää, sillä tuolla on reilusti yli kymmenen kirjaa vielä odottamassa vuorojaan, ja pari päivää sitten herneen nenääni vetäneenä marssin kirjastoon ja kahmin sieltä itselleni kassintäydeltä lisää luettavaa (edellisiäkin lainoja olisi vielä ollut mukava pino...). Se oli kuin shoppailuterapiaa, mutta ilmaista.
Nyt vain koetan saada kaiken luettua ennen eräpäiviä. Huhhuh. Joskus väsyneenä istuskelen vain sängylläni ja katselen kirjojen kansia, kurkistelen sisälle satunnaisia sivuja selaten ja sekoittelen kirjojen järjestystä pinossa. Välillä tekee mieli lukea ne lainausjärjestyksessä (siinä järjestyksessä, jossa ne päätyivät kainaloon kirjastossa), joskus taas aihepiireittäin: "Hei, tää murhajuttu sopis tän Poe'n kanssa. Ja siitä sitten segue vampyyreihin!" Joskus pinosta valikoituu käteen kirja, koska se on lyhyt, hauska ja kiintoisa (Karmea totuus keskiajasta kihelmöi jo mielessäni).
Kun nyt vain lukisi jossakin järjestyksessä niitä!


Mitäs te luette tai aiotte lukea tässä kuussa?

Kaikennäköistä sitä onkin liikkeellä.

Ei, en ole unohtanut teitä! Tässä on ollut taas kaikenlaista ja ei mitään, mikä on näköjään outo yhdistelmä aivoilleni.

On oikeastaan aika ärsyttävää, ettei saa kirjoitetuksi, kun aivot ovat täynnä ideoita. Olen pähkäillyt eri sanoja, käännellyt ja väännellyt niitä innoissani ja tökkinyt, ihmetellyt niiden vapinaa kämmenellä. Olen tuijottanut lakattuja kynsiäni ja miettinyt, miten eri korpintehoja värisävyissä onkaan.

Lauantaina täytti ensimmäinen tallessa oleva päiväkirjamerkintäni kymmenen vuotta, joka on minulle pitkä aika. On kummaa ajatella, että sen merkinnän kirjoitti ihminen, josta oli tulossa minä, mutta oli vielä joku ihan muu kuitenkin.

Pidin minä jo joskus tarhaikäisenä päiväkirjaa, vaikken osannut kirjoittaa - minä sanelin, isä kirjoitti juttuni talteen suloiseen pieneen päiväkirjaan, jonka ulkonäön muistan edelleen todella hyvin. Kun opin kirjoittamaan, oli kirja täynnä 6-vuotiaan innokkaita, työteliäitä harakanvarpaita ja aivan yhtä mielekkäitä kerronnanaiheita.

Ensimmäinen merkintäni koskaan, se isäni avustama, taisi muuten käsitellä oksennusta! Haha.

Cheers kaikille vanhoille minuille ja heidän unelmilleen, suruilleen ja lukemilleen kirjoille. Olen iloinen, että minulla on hyllyntäydeltä kronikoita elämästäni.


Lauantaina oli myös ala-asteeni luokkakokous, joka on itse asiassa syypää kirjoittamattomuuteeni. Olen vatvonut sitä jo monta kuukautta, ja tapahtuman lähestyessä vatvominen muuttui kouluaikojen muisteluksi, joka puolestaan muutti puolihuomaamatta itsensä masennukseksi.

Masennus on siitä omituinen ongelmatilanne, että sillä tuntuu itsellään olevan mielialahäiriö. Ainakin minulla synkät jaksot ovat usein kirjoittamisen kulta-aikaa, kun mikään muu ei tunnu mielekkäältä ja pää on täynnä soljuvia, värähteleviä virkkeitä.

Tällä kertaa synkkyys on kuitenkin luokkaa "meh", eli ei kiinnosta, ei jaksa, ei välitä.
Onneksi se on se harvinaisempi muoto.

Ja pitänee minun kuitenkin taas typoilla niitä kirja-arvioita pois tuolta laatikossa pyörimästä, joten ei täällä kovin pitkään voi hiljaa olla.


Olen varma, että ärsyttävin syy hiljaisuuteeni on elokuun kommenttiarvonnan voittajan julkistamisen viivästys. Hoidetaan se siis alta pois!
Osallistujia oli kolme, eli jos et tällä kertaa voittanut, osallistu ihmeessä uudelleen! Mahdollisuudet voittaa ovat melko suuret.

Onnetar (eli Random.orgin random number generator ja kolminkertainen arvonta) suosi tällä kertaa Ilkkaa! Otahan yhteyttä oikeanpuoleisessa marginaalissa mainittuun osoitteeseen, jotta saat palkintosi.

Muille muistutan vielä säännöistä; kun kommentoi kolmeen eri merkintään kalenterikuukauden aikana, on mukana arvonnassa. Merkintöjen ei tarvitse olla kuukauden aikana julkaistuja.
Muistakaa käyttää aina samaa nimimerkkiä tai jättää jokin tieto, jolla henkilöllisyytenne varmistuu.

Onnea voittajalle ja tämän kuukauden osallistujille!


Kyllä me niistä kynsilakoista ja sanaväännöksistäkin pääsemme pian puhumaan, kunhan olen tökkinyt tämän mustan pilven päästä erisävyiseksi. Valokuvapainotteisiakin merkintöjä on luvassa, kunhan posti toisi sen viimeisen kuvattavan, eli väriä elämään nyt vain. (Helppohan se on sanoa, juu...)

Viimeinkin!

Jee, nyt se lupaamani hupaisia kirjoitus- ja kielioppimokia esittelevä sivusto toimii taas!

Varoitus: luultavasti kutkuttaa nauruhermoja ja saattaa aiheittaa nauruhepuleita herkemmille katsojille.

Kirotusvihreet voi aih-uutta sekanussija.


Oma suosikkini on... No, tykkään kyllä kaikista! Mutta ehkä ylimmäksi nousee tuo perussuomalainen "mämmiä saatana!"
Kasvisgranaatti, paistettu tuska, lastenlastenlapaset ja muut saavat kyllä minut vinkumaan naurusta ihan yhtä lailla.

Jos teille tulee muita vastaavia mieleen, haluaisin kovasti kuulla niistä! Tässä elämässä ei voi olla liikaa hupaisuuksia, joilla piristää päivänsä.