Sieppari ruispellossa

Ajattelin, että voisi pitkästä aikaa olla lyhyen ja ytimekkään triviapostauksen aika.

Tämähän ei siis ole mikään kilpailu; palkinnoksi oikeasta vastauksesta saa valitettavasti vain "rispektiä" minulta.
Enkä tiedä itse asiassa, kiinnostaako tällainen ketään muuta kuin minua, mutta minusta tämä olisi hauskaa.

Joten... Palautelaatikko löytyy oikealta, jos tämä työntää herneitä todella syvälle nenään.


Kuka varsin tunnettu kirjallisuuden hahmo tokaisi avonaisesta ikkunasta tuohtuneena, "Kyllä minäkin pidän raittiista ilmasta - ulkona, minne se kuuluukin!" ?


Antaisin pari vihjettä, mutta jos pysähdytte miettimään ja tutkimaan hahmon tokaisua, voitte kyllä päätellä siitä miltei suoraan hahmon henkilöllisyyden...
(Saatte myös itse päättää, miten merkinnän otsikko liittyy tähän.)

Vastaus kerrotaan ensi viikon ei-viikon-kirjat -merkinnässä, joten teillä on muutama päivä aikaa arvuutella. Ilahdun kyllä todella paljon, jos joku tietää tai arvaa!


Tämän viikon viikon kirjat -merkintä on tulossa sunnuntaina ja trivian vastauksen yhteydessä ensi viikolla utelen teiltä kommenteista palkitsemisesta. Ja ehkä ihan vähän hihkun kirjastossa käynnin riemuja (joihin kuuluu myös se kahdeksan kirjan kotiin raahaaminen).


Iloisia arvailuja ja rauhallista juhannusta, rakkaat lukijat!

A truth universally acknowledged.

Viikon kirjat tuttuun tapaan, yllätys yllätys!

• Sir Arthur Conan Doyle (compiled by Richard Lancelyn Green): The Uncollected Sherlock Holmes Kirja kokoaa yksiin kansiin kaikki Conan Doylen Sherlock Holmesiin liittyvät tekstit, jotka eivät ole canon-tarinoita. Teoksesta löytyykin kaikkea lehtiartikkeleista parodioihin ja runoelmiin. Vaikka teos on aivan uskomaton lähdeteos niin viktoriaanisen Englannin elämään kuin Sherlock Holmesiinkin (382-sivuinen kirja muun muuassa sisältää 146-sivuisen introductionin), oli minusta hieman masentavaa lukea, kuinka paljon Conan Doyle toisinaan inhosi Holmesia. Toisaalta jokainen kirjoittajaksi halajava saisi ottaa oppia siitä, kuinka Conan Doyle silti arvosti Holmesia ja Holmesin tuomia apuja. Teos ei välttämättä jaksa vedota ihan keneen tahansa satunnaiseen lukijaan, mutta Holmesin ja Conan Doylen faneille sekä 1800-1900 -lukujen vaihteen Englannista kiinnostuinelle teos on kultaakin kalliimpi. Miltei kirjaimellisesti, sillä pelkät espanjankieliset käytetyt painokset tästä kirjasta maksavat 200 puntaa.
• Jane Austen: Northanger Abbey (englanniksi) Tekstistä huomaa jo asiaa tarkistamatta, että tämä on yksi varhaisimpia Austenin teoksia (vaikka se julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen, oli se ensimmäinen valmistunut teos). Tarinassa on kuitenkin nähtävissä jo kaikkea sitä, mikä pitää Austenin vielä meidän aikanammekin yhtenä suosituimmista kirjoittajista - huumori on puhkeamassa kukkaan ja erityisesti dialogi toimii jo erinomaisesti. Kirjan juoni rakentuu hieman epätavallisesti toisen kirjan ympärille, joskin Austen ja tarinan sankaritar Catherine kertovat kirjasta niin usein ja paljon, ettei lukijaa haittaa, vaikkei Udolpho goottilinnoineen olisikaan lukulistalla. Hahmot jäävät harmittavasti hieman pinnallisiksi, mutta sen voi mielestäni laskea kirjailijan kokemattomuuden piikkiin, eivätkä hahmot ole niin yksiulotteisia, ettei teosta kestäisi lukea. Jos haluaa lukea vain pari Austenia, en suosittele tätä, mutta Austenin teoksista pitäville ja kevyttä, viihdyttävää vanhan ajan romantiikkaa haikaileville Catherinen hupsut edesottamukset ovat mukavaa luettavaa.

Ensi viikolla on luvassa lisää Sherlock Holmesia murhamysteerin muodossa, vampyyrejä ja tieteellisiä faktoja.


Mitä mieltä te olette: tuoko taustatietojen lukeminen uutta särmää teoksiin (kuten yllä Sherlock Holmesin kanssa) vai onko parempi keskittyä pelkästää canon-teosten tarjontaan?

Lue kirja!

Meitillä on ollut niin kirjoja pursuileva viikko, että...!

Napsin tuossa äsken sitten iPhonella kuvia pinoistani, joten saatte nyt tiivistetyn esittelyn viikostani.

Ensinnäkin poimin maanantaina suihkusta ryömiessäni meidän poisannettavien kirjojen pinosta Hietamiehen Hylätyt talot, autiot pihat -teoksen. En ole mikään Suomi-fani eikä Suomen historiakaan juuri iske niin kuin kunnon kansalaiseen kuuluisi, mutta selailin kirjaa ja se vaikutti ihan lupaavalta. Sitä paitsi Väinö Linnan Tuntematon sotilas oli niin suuri positiivinen yllätys, että pitäähän minun tätäkin koettaa.



Sitten kiiruhdimme Elinan kanssa Tikkurilan kierrätyskeskukseen (osoite on Horsmakuja 6, 01300 Vantaa) etsimään VHS-elokuvia. Emmehän me edes ensin päässeet elokuvaosastolle asti, kun silmiimme osui kirjaosasto. Ei valikoima ole mikään järkyttävän suuri, mutta kyllä me luultavasti melkein tunnin pengoimme hyllyjä ja hihkuimme löytöjämme. Minä ostin alla näkyvät 10 kirjaa (hintaa tuli vain 6,80e!) ja kuitin mukaan säästin kiinteitä luonnonvaroja 26,6 kg. Hyvä juttu kaikin puolin, siis!

Seuraavat pari päivää sujuivat hyvin kirjaston kirjojen parissa (kyllä, kävimme sielläkin Elinan kanssa). Kaksi kirjaa on jo luettu, niistä lisää ensi viikon viikon kirjoissa, ja kaksi on kesken.

Eilen kuitenkin oli taas oikea törsäilypäivä. Saatuani rahaa olin luvannut itselleni matkan kirjojen Mekkaan eli keskustan Akateemiseen kirjakauppaan, ja niin me suuntasimme sinne Marian kanssa. Pyörimme siellä reilun kaksi tuntia, emmekä edes ehtineet yläkerran osastoille. No, ensi kerralla sitten...
Olin luvannut itselleni, että saan ostaa kolme kirjaa tai 50 eurolla. Molemmat ehdot toteutuivat, harvinaista kyllä! Seuraavalle satsille tuli hintaa vajaa 46e (tosin siinä on mukana kanta-asiakasalennus...).

Pahoittelen pikselöitymistä, mutta saanette onneksi selvää. Kuvassa on siis kolme pokkaria, jotka olivat -20%, suloinen kansio, uusin päiväkirjani ja magneettinen kirjanmerkki, jossa lukee ladygagamaisesti "Give a girl the right pair of shoes... and she can conquer the world."

Akateeminen kirjakauppa on muuten edelleen ykkösvalintani, sillä sen valikoimia ja tunnelmaa ei voita mikään, mutta minua otti päähän todella paljon epäystävällinen, tympeä henkilökunta. Eräs myyjä oli koko ajan ystäväni ja minun tielläni eikä voinut väistyä sitten millään, ja kassaneiti puhutteli minua kuin halpaa makkaraa. En minä mikään kuningatar olekaan, mutta minä olen asiakas. Odottaisin Akateemisen tasoiselta kaupalta hieman enemmän palvelun osalta...

Olin kuitenkin todella iloinen ostoksistani - ja samoin siitä, että Marian kanssa kahvilassa ollessamme pohdimme pitkään muun muuassa sanojen "keksi" ja "pikkuleipä" eroa ja syntyperiä. Hyvät ystävät ovat kultaakin kalliimpia!



Kotiin tullessani minua odotti vielä muutama kirja lisää, kun tuttavamme oli tyhjentänyt hyllyjään ja lahjoittanut löytöjä meille. Ihanan huomaavaista: muotihullulle teinisiskolleni vaatteita, minulle kasa kirjoja!

Kaksi kirjoista siirsin syrjään tuleviksi blogiarvonnoiksi, mutta nämä minä luetutan itselläni jossakin vaiheessa:

Mikä mahtava viikko siis! Aivan hykertelen onnesta, vaikka eilinen Sherlock Holmesin loppu saikin kyyneleet silmiin.

Haaveasuntoni kirjastohuone kerää sisältöä mukavaan tahtiin...

"And thus I take my leave of the world and of you all, and I heartily desire you all to pray for me."

Viikon kirjat, armaat lukijat. Mummin nuoruudenaikaisia romansseja ja historian veristä kahinaa!

• Anni Polva: Rakkaus rasittaa Samaa vanhaa Polvaa kuin aiemmatkin, toki jälleen eri hahmolla ja juonella kyllästettynä. Olen huomaavinani teoksissa pientä toistoa tapahtumapaikkojen suhteen (aina sama kylpyläkaupunki tai maalaiskylä järvineen), mutta tarinat ovat onneksi sen verran erilaisia, ettei toisto häiritse sen suuremmin. Tässä teoksessa pääjuonena on, että kun rikas mies kieltää poikaansa naimasta (tulevaa) voimistelunopettajaa, kehittää nuoripari ovelan suunnitelman: typykkä hurmaa isäukon, jolloin tämän on pakko hyväksyä hänet miniäkseen. En usko, että monikaan nykyajan suomalaiskirjailija osaisi tehdä tuosta ideasta kovinkaan onnistunutta teosta, mutta Polvan 1950-lukulaiseen miljööseen ja tekstiin se - kumma kyllä? - sopii kuin nenä päähän. En välittänyt tästä teoksesta yhtä paljon kuin parista aikaisemmasta, mutta se johtunee siitä, että minun kävi niin sääliksi höpläytettävää isärukkaa, etten osannut pitää päähenkilöstä. Se on melko suuri ongelma useissa kirjoissa. Teoksen kyllä lukee ihan mielellään, mutta ei siitä mikään erityisen ilahtunut olo jää.
• Philippa Gregory: The Other Boleyn Girl Jos Troijan Helenalla oli kasvot, jotka lähettivät matkaan tuhat sota-alusta, Anne Boleynillä oli aivot, jotka muuttivat maailman suurimman ja vaikutusvaltaisimman imperiumin uskonnolliset ja poliittiset käytännöt kertaheitolla. Ymmärrettävästi Gregoryn kirjakin siis keskittyy puolet ajasta Anneen päähenkilönsä Maryn sijaan; Annessa on vetovoimaa, jonka kaikki kuningas Henrik VIII:sta sisko Maryyn huomaavat. Lukijaa selvästi vedetään koko ajan Maryn puolelle tämän jäädessä Boleyn- ja Howard-perheiden kunnianhimon jalkoihin, mutta ainakin minulle Anne on aina The Boleyn Girl. Jo teoksen nimikin asettaa Maryn toissijaiseksi Boleynin tytöksi, viattomaksi altavastaajaksi jollaisilla romanssiromaanit ovat kautta aikain kosiskelleet lukijoita, mutta tavoiteltu vaikutelma jää etäiseksi. Kuten ylläolevassa teoksessa, päähenkilöstä on vaikea pitää pyyteettömästi. Mary on lukijalle lähinnä rasittava, typerä tyttö, joka ei välillä tajua yksinkertaisiakaan asioita. Onko ihmekään, että tuollaisen neidon rinnalla kaunis, älykäs ja koulutettu Anne loistaa niin kuninkaan kuin lukijankin silmissä? Teos ei tietenkään ole historiallisesti täysin pitävä, mutta fiktiivisenä historiaantutustuttajana se on ilmiömäinen. Tämä teos itse asiassa sai minut tekemään historian loppututkielmani koulussa aiheesta Englannin kirkon reformaatio, niin vaikuttava se oli. Siinä missä Gregoryn muut kirjat ovat hyvää ajanvietettä ja vievät ajatukset Tudorien Englantiin, jää tämä toinen Boleynin tyttö mieleen moneksi viikoksi. Suosittelen teoksen lukemisen (tai jopa sen aikana, jos keskittymiskyky riittää) tutustumaan esimerkiksi Wikipedian kautta Henrik VIII:een ja hänen kuuteen vaimoonsa. Erityisesti Anne (ensimmäinen kahdesta) häikäisee, kuten kirjassakin. Kuinka ei voisi rakastaa ihmistä, joka teloitustaan edeltävänä iltana nauroi kädet kaulallaan vanginvartijalle, "Kuulin, että teloittaja on erinomainen työssään, ja minulla on niin kapoinen kaula!" Anne on yhtä viehättävä Gregoryn ja Maryn kriittisten, ajoittain jopa kateellisten ja vihaavien silmien läpi katsottuna kuin oikeassa elämässäkin, joten tämä teos kuuluu jokaisen lukulistalle. 630 sivua semimodernia englannin kieltä lentää ohitse kuin siivillä. Historiaa, upeita henkilöitä ja metrikaupalla veren tahraamia pukuja! (Minulle olisi mieluisaa kuulla joltakulta toiselta lukijalta, joka ei ole niin suuri Anne-fani, mitä hän piti teoksesta.) Otsikon sitaatti oli muuten Anne Boleynin viimeisiä sanoja hänen puhutellessaan hänen kuolemaansa seuraamaan tulleita kansalaisia. Kun Anne polvistui side silmillään odottamaan kaulan katkaisua, myös koko yleisö polvistui kunnioituksesta naista kohtaan, jota he olivat haukkuneet huoraksi ja noidaksi vain pari vuotta aiemmin.

Ensi viikolla tällä ohjelmapaikalla tutustutaan Arthur Conan Doylen ja Sherlock Holmesin suhteeseen sekä Jane Austenin suloiseen Catherine Morlandiin (mikäli minä nyt saan nuo kaksi viimeistä lukua Northanger Abbeystä luetuksi huomiseen mennessä...).
Raamatunlukukin edistyy! Olen selvinnyt jo Uuteen testamenttiin, joka on huomattavasti kevyempää luettavaa (ja lyhyempi) kuin Vanha testamentti. Kyllä tästä viimeistään ensi vuoden alussa on selviydytty kunniakkaasti! (En kyllä odota yhtään innolla sen arvioimista kirjana...)

... Seuraava kirjoitusharjoitukseni näkyisi olevan sulkeiden poistaminen käytöstä...


Catherinen goottiromaanien rakkauden vuoksi kysyn teiltä tällä kertaa, mikä on mieleenpainuvin historiallinen teos (=menneeseen sijoittuva romaani).

Jos en olisi niin ihastunut Anne Boleyniin, vastaisin itse varmaankin Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläinen. Myös Oscar Wilden Salome-näytelmä on viime päivinä pyörinyt mielessäni jostakin syystä, mutta Sinuhessa on jotakin samaa lumoa kuin The Other Boleyn Girlissä. Kirjaa lukiessa tuntee miltei aavikon hiekat silmissään.
Toki myös viktoriaaniset Sherlock Holmesini saavat maininnan. Oli Arthur Conan Doyle mitä mieltä hyvänsä, minusta Holmes on aivan mahtava tyyppi.

Liittyykö valitsemaanne kirjaan (tai kirjoihin) oma mieltymyksenne siinä käytettyyn miljööseen? Huomaan nimittäin itse, että muinainen Egypti, keskiajan Englanti ja viktoriaaninen Englanti ovat lempimiljöitäni, joten kirjavalintani eivät liene sittenkään mikään yllätys...?

Yksinkertaista, ystävä hyvä.

Arthur Conan Doyle kirjoitti kerran seuraavanlaisesti ystävälleen, joka oli vastuussa Sherlock Holmes -tarinoiden ilmestymisestä Strand-lehdessä; "You will be amused to hear that I am at work upon a Sherlock Holmes story. So the old dog returns to his vomit."

Lukiessani kuuluisan etsivän synnystä, elämästä, kuolemasta ja elämäänpaluusta kiinnitin huomioni usein toistuvaan seikkaan: Arthur Conan Doyle ei aina pitänyt Holmesista - hän ei pitänyt Holmesia minkään arvoisena (paitsi rahan).

Holmesin oletettu kuolemakin Reichenbachin putouksilla johtui juuri siitä, että kirjailija oli lopen kyllästynyt hahmoon ja sen sensaatiomaiseen suosioon.

Toisaalta yhtä usein tuli esille myös se, että ajoittain Conan Doyle sekä arvosti hahmoaan että jopa piti siitä. Hän nimitti Holmesia "monin tavoin hyväksi ystäväksi" useammalle tuttavalleen.

Conan Doylea kaiveli arvattavasti eniten se, että hän koki salapoliisikertomukset huonommiksi kuin muut kirjoittamansa teokset (historialliset romaanit ja tutkielmat). Yleisön rynnätessä innoissaan uusimman Holmesin kimppuun Conan Doyle kärvisteli vieressä, arvostamansa historialliset romaanit lähes unohdettuina.

Tavallaan ymmärrän miehen tuntemukset. On vaikea katsella jonkun rahanpuutteen ja tylsyyden takia luodun menestyvän samalla kun vaivalla työstetyt "arvokkaammat" teokset jäävät hyllyille pölyttymään. Lausahtipa Conan Doyle Reichenbachin putouksilla vieraillessaan, että jollei hän tapa Holmesia, Holmes tappaa hänet.

Arvostankin todella paljon sitä, että ajoittaisista kiukunpuuskistaan huolimatta Conan Doyle koetti aina parhaansa mukaan pitää Sherlock Holmesin tasolla, jota etsivä itsekin odottaisi tarinoiltaan. Conan Doyle sanoikin kustantajalleen, että "The day when Holmes will really die will be the day that I think I am letting him down."

Arvostan tuollaista asennetta paljon. Sitä, että Conan Doyle joskus harmitteli koko etsivävirtuoosin luomista, mutta ei milloinkaan lakannut pitämästä tätä hahmon ansaitsemalla tasolla.

Aivan kuin kaikki muutkin vanhemmat - minä en aina pidä lapsestani, mutta rakastan häntä aina - Conan Doyle seisoi luomansa rinnalla. Juuri tämän takia, hänen ansiostaan soi Baker Streetillä edelleen kaihoisa viulu tupakansavun täyttämässä huoneistossa.

"Ei se varmaan sit vastaa."

Liikaa kirjoja? Ei ikinä! ... Paitsi jos kyse on niiden arvioinnista tai huoneen kuntoon järjestämisestä.

Joka tapauksessa, koska en viime viikonloppuna selviytynyt tänne typoilemaan viikon kirjoista, saatte tällä kertaa tupla-annoksen. Olkaa hyvät!

• Yann Martel: Life of Pi Olin niin hölmö, että uskoin jälleen kerran esipuheen takia tarinan olevan totta. Vasta takakannen genremerkintä ja pikainen wikipediointi muistuttivat minua käyttämään järkeäni. Tiedättehän kuinka tämä kirja kerää kehuja joka paikassa? Ne ovat lähes kaikki ansaittuja kehuja. Kirjan luettuaan lukija saattaa alkaa mutista pikakelatusta lopusta ja veneretken loppua kohden kasaantuneista outouksista (toinen haaksirikkoontunut, myrkkysaari ynnä muut), mutta teosta lukiessa sitä on aivan haltioitunut. Varsinkin alkupuolelta tarinaa löytyvät lyhyet, mutta sitäkin pontevammat pohdinnat niin eläintarhoista kuin uskonnosta lämmittivät sekä sydäntäni että aivojani, ja itse teoksen pääosio eli Pi-nimisen pojan seilailu keskellä Tyyntä valtamerta yhdessä bengalintiikeri Richard Parkerin kanssa on aivan huikeasti tehty. Kirjailija on tullut miettineeksi asioita, joita useimmat meistä eivät pohtisi lainkaan - kaikki tarinan narut punotaan yhteen lujaksi ja kestäväksi köydeksi. Lisäplussaa annan lyhyisistä luvuista, joihin on mukava uppoutua hetkeksi jos toiseksikin mutta joista pääsee helposti pois, mikäli jokin asia ahdistaa. Kielellisesti teos ei ole päätähuikaiseva, mutta tarinan puolesta annan sille täydet pisteet. Kuten sanoin jo aiemmin, ainoastaan lopun muutamat outoudet pilaavat kirjan mahdollisuudet olla täydellinen.
• Pasa & Atpo: Eniten vituttaa kaikki Aloitin teoksen odottaen löytäväni itseni joka toiselta sivulta pilkkattavana. Ilokseni olin kirjassa vain pariin otteeseen ja voin lohduttaa itseäni sillä, että jokainen muukin on. Kirjassa on lähes kaikkea, mistä voi vittuuntua (ja sehän kattaa kaiken koko maailmassa). Jos tästä teoksesta jotakin uupuikin (esimerkiksi lätkä ja tangokuninkaalliset), olen varma, että ne löytyvät sarjan seuraavista osista, joita tuskin maltan odottaa saavani ostettua. Olin ajatellut lukea kirjaa vain luvun sieltä, luvun täältä pikkuhiljaa, omaksi vihanhallintaterapiakseni (tässäpä sitä lätkävitutuslukua olisikin kaivattu!), mutta teos on niin mainio, että sitä lukee huomaamattaan puolet yhdeltä istumalta eikä malta laskea sitä käsistään. Kaikki kirjan jutut eivät naurata jokaista lukijaa, eikä siinä mitään, sillä vitutuksen aiheita on niin laajalti, että jokainen löytää itselleen jotakin nauruhermoja kutkuttavaa. Minua nauratti usein jo pelkkä jatkuva vitutus - kuinka joku voikin olla niin vihainen kaikesta! Samalla oma vitutustaso laski siedettäväksi. Hyvä kirja kaikin puolin, siis. Lukijalta tosin odotetaan maireaa huumorintajua, toim. huom.!
• John Keats: Yön kirkas tähti. 99 viimeistä kirjettä Häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ole Keatsin runoja juuri lukenut. Osaan nimetä pari, yhden tunnen omakohtaisesti. Keatsin henkilöhahmo kuitenkin vetoaa minuun kovasti - elämäniloinen mutta kuolemasta viehättynyt nuorena kuollut kirjoittaja, jonka rakkausrunoelmat ja -kirjeet ovat maailmankuuluja. Mitä minä en rakastaisi tällaisessa? Odotin takakannen tekstin perusteella teokselta enemmän rakkaushöyryistä ylistystä, mutta sen sijaan Keatsin viimeiset 99 kirjettä ovat täynnä käytännön asioita, kirjeitä ystäville, perheelle ja nuoruuden rakastetulle - tekstin seasta löytyy rakkautta ja sen runollisia tunnustuksia, mutta suurin osa musteesta on kulunut asunnon, velkojen ja sairauden hoitamiseen. Suomentaja on tehnyt hienoa työtä, mutta ihmettelen päätöstä leikata pois runot, jotka Keats on kopioinut kirjeisiinsä. Olisihan ne voinut jättää suomentamattakin, jos kyse oli siitä - kunhan ne vain olisivat olleet mukana jossakin muodossa.
• Charlaine Harris: All Together Dead Olen jäänyt onnistuneesti koukkuun! Harmi vain, että kirjan päähenkilöistä peräti kaksi voisi mielestäni poistua sarjasta... Tämä tuskin tulee toteutumaan, sillä toinen heistä on sarjan minäkertoja Sookie. Sookie ja Bill, ugh. Tässä teoksessa molemmat ovat onneksi lähestulkoon siedettäviä, vaikkakin Sookien hahmolle tuttu tyhmyys paistaa edelleen kuin kuutamo kirkkaalla taivaalla. Lukijaa ärsyttää, muttei niin paljon kuin joissakin muissa sarjan teoksissa. Sarjan ystäville teos on tuttua kauraa, ei mitään uutta tai ihmeellistä (paitsi iki-ihanat kuningatar Sophie-Anne ja vampyyrien seremoniat ovat esillä ihastuttavan paljon). Nopealukuinen ja mukava kirja ei ole älyttömän paljon Twilight-sarjaa kypsempi, mutta se pieni ero on aivan tarpeeksi suuri.
• Johnny Morgan: Gaga Tähänastisista Lady Gaga -kirjoista paras, jonka olen lukenut. Muutama räikeä väärä fakta iski taas silmääni melko kipeästi - nähtävästi populäärimediakirjoittajilla on vaikeuksia tehdä taustatutkimuksensa kunnolla - mutta niiden määrä on paljon pienempi kuin aiemmissa kirjoissa, eikä kirjoittaja esitä olevansa parempi kuin Gagaloo ja tämän pikkumonsterit. Morgan kuulostaa hieman tekopirteältä ja yli-innokkaalta tekstissään, mutta suon sen anteeksi muistellessani aiempien teosten ilkeitä äänensävyjä. Eniten ihastusta kirja herätti minussa suurten, värikkäiden, tarkkojen kuviensa ansiosta - tämänhän voisi vaikka ostaa itselleen ihan silkasta kuvien katselun ilosta. Lisäksi teoksessa oli muutama kuva, joita edes minä en ollut nähnyt ennen (Gagan upea kotitalo, vanha koulu ynnä muita harvinaisuuksia), ja riemastuttava kokoelma Gagan sankareita ja idoleita, joita esiteltiin onnistuneesti nuoremman sukupolven lukijoille. Joukosta löytyvät muun muuassa Cyndi Lauper, Elton John, Queen ja totta kai discopallo. Kaiken muun kauniin ja ihastuttavan lisäksi jokainen luku oli selkeästi rakennettu ja jaoteltu, joten kirjaa voi huoletta selata sieltä täältä. Jos faktavirheet korjattaisiin ja tekstin sävyä muutettaisiin pikkuriikkisen, olisi tämä teos täydellinen coffee table -kirja kaikille Gaga-faneille. Nykyiselläänkin suosittelen sitä mieluiten.
• Nick Hornby: Skeittari Hornbyn aiemmat teokset ovat ihastuttaneet asiantuntevuudellaan, höpsöllä huumorillaan ja ihanilla hahmoillaan. Samaa tapahtuu tässäkin teoksessa, mutta jossakin menee metsään. Minun ikäisilleni sekä tarina että kerrontatyyli ovat hieman liian lapsellisia (mutta toisaalta pitää ihailla tapaa, jolla Hornby hyppää 15-vuotiaan pojan kenkiin), kun taas kohdeyleisölleen kirja on hieman liian pikkuvanha, paikoin jopa tylsistyttävä. Se menee kohdeyleisön päiden yli ja jäi minulla kaulan korkeudelle tökkimään ärsyttävästi. Kirjassa ei sinänsä ole muuta vikaa; se on hyvin kirjoitettu ja tarina kulkee eteenpäin, mutta teos ei vain osu oikealle kohdalle. Aihe (teiniraskaus) itsessään olisi ollut loistava "oikeiden aikuisten" kirjankin aihe; harmittaa hieman tällainen tekstin perillesaamattomuus.
• Nikolaj Frobenius: Pelon kasvot Joskus tielle osuu puolivahingossa aarteita, jotka häikäisevät silkalla olemassaolollaan mutta joista lähes kukaan ei ole kuullut. Frobeniuksen teos on tällainen. Edgar Allan Poen ihailijana ja historiallisista romaaneista muutenkin pitävänä ajattelin kokeilla, onko tämä mistään kotoisin - ja voi pojat, että se on! Teos on ikään kuin Dan Brownin Enkelit ja demonit sekoittaessaan historiallisia faktoja hyvin kulkevaan mysteerikerrontaan, ja lukija ihastuu varmasti jo ensimmäisillä sivuilla. Luin teosta innokkaasti kuin koulutyttö ja jännitin seuraavien lukujen tapahtumia, vaikkei teoksessa miljöön huomioon ottaen tietenkään mitään ylikutkuttavaa actioniä olekaan. Kuinka mahtavaa olisikaan lukea tämä ja heti perään Matthew Pearlin The Poe Shadow, joka alkaa siitä, mihin tämä teos loppuu. Samaa aihetta käsittelevät kaksi teosta, jotka tulkitsevat historiaa aivan eri tavoin ja kuitenkin muistuttavat toisiaan hyvin paljon! Ja molemmat niin hienosti kirjoitettuja. Oijoi.
• Debra Adelaide: The Household Guide to Dying En tiedä, mitä odotin tältä kirjalta - enemmän melankoliaa ja kuolemisen pohdintaa kenties - mutta ainakaan en odottanut tällaista. Teos on täynnä elämän pieniä nautintoja, kodin ja kirjojen hurmaa ja elämää. Toisaalta se taas oli myös täynnä sekavuutta, eikä selkeätä punaista lankaa tuntunut olevan. Kirjoja suuresti rakastavalta kirjoittajalta odotin myös hieman parempaa jälkeä tekstin suhteen. ... En oikein osaa edes sanoa, mikä teoksessa mätti. Tarina on ihan OK, samoin teksti ja taloudenhoito-oppaiden idea... Kenties ongelma on siinä, että ainakaan minä en sitten millään pystynyt samastumaan minäkertojaan. Enimmän aikaa toivoin voivani läpsäyttää häntä - hän ei ole mikään onnistunut sympatiapisteiden kerääjä. Kuolema ja kuoleminen ovat niin hankalia ja herkkiä aiheita, että niistä on vaikea kirjoittaa onnistuneesti, ainakin jos päähenkilönä on sellainen ihminen, jota ei sietäisi oikeassa elämässä tuttavapiirissään. Mikäli hahmo oli lähestyttävämpi ja mukavampi, olisi teos varmasti aivan upea. Tällaisenaan parasta teoksessa oli lukuisten kuolemaa käsittelevien proosateosten maininta - lukulistani karttui jälleen mukavasti uusilla teoksilla.
• Anni Polva: Etsin miestä itselleni Aarteita mummin kirjahyllystä! Ihan ensiksi minun on pakko sanoa, että nostan ainakin viisitoista hattua tälle kirjalle, koska sen enempää lukija kuin päähenkilö Elsakaan ei saa tietää Elsan sulhon nimeä vielä häiden kynnykselläkään. Ihailtavaa. Elsa on siis lopulta menossa naimisiin miehen kanssa - miehen, josta ei tiedä paljon mitään. Että sellaista menoa silloin siveällä 1950-luvulla... Toisaalta näin kirjan nimi toteutuu aivan prikulleen; Elsa kutsuu miestä yksinkertaisesti Mieheksi, joten Elsahan löysi miehen itselleen. Ei näissä Polvan halpisromansseissa juuri mitään ihmeellistä ole, mutta niitä on hauska lukea (varsinkin nykyaikaisen nuoren näkökulmasta) ja niiden kieli ja miljööt ovat aivan ihastuttavia. Kevyttä kesälukemista etsiville nämä ovat mielestäni aivan täydellisiä kirjoja. Antikvariaattiin mars!
• Anni Polva: En rakastu kiusallakaan Eri tarina kuin ylläolevassa Anni Polvan kirjassa, mutta samanlaista romanttista sotkua ja puolisonmetsästystä hulppeine dialogeineen tämäkin sisältää. en pitänyt tästä aivan yhtä paljon, sillä tämä oli tarinaltaan jonkin verran parempi eikä siten sisältänyt yhtä paljon tahatonta komiikkaa.

Kuten ehkä huomaatte, otin käyttöön systeemin, jossa lisään tunnisteet kaikkien arvioitujen kirjojen kirjoittajille. Näin voitte hakea tiettyyn kirjaan tai kirjoittajaan liittyviä merkintöjä helpommin. Lisäksi ylhäällä on tuo kätevä Google-hakukenttä!
Vanhemmant merkinnät tullaan myös merkitsemään kirjailijatunnistein lähitulevaisuudessa.

Ensi viikolla on näillä näkymin luvassa ainoastaan yksi viikon kirja (lisää Anni Polvaa, jee!), vaikka toki muitakin teoksia on lueskeltu täällä ahkerasti. Tällä hetkellä ahmin ihastuneena The Other Boleyn Girliä, vaikka Jane Austenin Northanger Abbey kutsuisikin jälleen...


Jos olet lukenut mitään ylläolevista kirjoista tai niihin liittyvistä muista teoksista, kerro kommenteissa lisää!

Rakas ystäväiseni...

Kiesus, että ei sitten saa aikaiseksi kirjoitella. Joko on ystävän häät (hyvä syy olla kirjoittamatta) tai Blogger ei päästä kirjautumaan sisään tai hervoton flunssa iskee jälleen (huonoja syitä olla kirjoittamatta).

(Jos jokin on "hervoton", siltä puuttuu kaiken logiikan mukaan hervoja. Kysymys kuuluukin: mikä ihme on hervo?)

Joskus syy huonoon kirjoitusmotivaatioon on rampauttava masennus. Mikään ei kiinnosta, mikään ei innosta, missään ei ole mitään mieltä. Edes kirjoittamisessa.

Kirjojen lukeminen sentään tarjoaa pakokeinon omasta päästä jonkun toisen mukaan; eskapistinen hetki jonkun toisen elämässä, jonkun toisen ongelmien ja ilojen parissa on joskus elintärkeä asia.

Toki ne omatkin ongelmat pitää jossakin välissä kohdata - jos ei muun takia, niin edes siksi, että tietää, mitä on vastassa. Yksin niitä ei vain välttämättä jaksa tai edes halua tutkia, ja jos on kuten minä, ei välttämättä ole ketään ystävää, jolle uskoutua huolista ja suruista.

Toiset saavat tällaisissa tilanteissa lohtua esimerkiksi rukoilemisesta, mutta minä turvaudun mieluummin päiväkirjaani. Ainakaan sille ei suutu, kun se ei muutakaan elämää paremmaksi odotuksista ja pyynnöistä huolimatta.

Kirjoitin viime yönä pitkästä, pitkästä, pitkästä aikaa avoimesti muistikirjaani ajatuksiani ja viime päivien kokemuksia, ja se tuntui niin uskomattoman hyvältä, että! Käteni kipuili kuukausien harjoittamattomuudesta, käsialani luikerteli pitkin poikin sivua ja kämmensyrjäni oli kynämusteesta sininen, mutta voi että, kuinka mahtavaa oli purkaa kaikkea paperille.

Päiväkirja ei tuomitse, naura tai vähättele mitään koskaan. Se on aina minun puolellani asioissani eikä koskaan juorua mitään eteenpäin. Se kuuntelee kaikkea, mistä puhun, oli asia tärkeä tai vähäpätöinen.

Toki päiväkirja ei osaa neuvoa, ei auta, ei tue, ei halaa tiukasti, kun sitä tarvitsisi. Mutta paremman puutteessa se on mainio ystävä. Se ei paranna tai korjaa elämää, mutta se pitää hengissä.


Mieleeni muistuu Anne Frankin suloinen ele nimetä päiväkirjansa Kittyksi, jolle hän kirjoitti "kirjeitä" kirjaan. "Rakas Kitty..."


Mitä teidän päiväkirjoillenne kuuluu, lukijat?

Bloody Mary.

Luen tällä hetkellä eniten (sekä siksi, että se on kirjastosta lainassa, että siksi, että se on loistava teos)  Nikolaj Frobeniuksen teosta Pelon kasvot, joka on semibiografinen fiktiivinen kertomus Edgar Allan Poesta ja murhamysteereistä, jotka seuraavat pelottavan tarkoin hänen kirjoitelmiaan. Kuten loistavaa kirjailijaa käsittelevältä kirjalta saa odottaakin, teoksessa käsitellään aika ajoin kirjoittamisen joskus järkyttävääkin kivuliaisuutta ja sitä, kuinka tarinat valtaavat tilan kaikelta muulta ajatuksista ja sydämestä.

Rivien välistä löytyy koskettavaa pohdiskelua siitä, kuinka kirjallisuus voi sekä pelastaa että syöstä turmioon. Muitakin kirjallisuutta, todellisuutta ja kirjallisuuden metatodellisuutta pohtivia aatteita on piilotettu tekstiin niitä arvostavien lukijoiden iloksi ja innostukseksi. Seuraava lainaus pysäytti minut pitkäksi aikaa; näennäisen helppojen vastausten sijaan kysymyksiin ei ollutkaan lainkaan vastauksia. Tässä taitaa olla yksi kirjallisuuden muna vai kana -kysymyksistä:

Kumpi tulee ensin: kirjallisuus vai todellisuus? Kumpi tulee ensin: murha vai murhan kuvaus? Kumpi tulee ensin: pelko vai sitä kuvaava lause?

Hän ei tiedä, mitä voisi tehdä päästäkseen pakoon.

(Lainaus siis teoksesta Pelon kasvot, kirjoittanut Nikolaj Frobenius.)


Mitä mieltä te olette Poen päätä piinaavista kysymyksistä? Mitä vastaisitte hänelle - vai osaisitteko vastata mitään?

This record is for Ü.

Viime viikon kirjat tuttuun tapaan, olkaa hyvät.

• Karen Joy Fowler: Jane Austen -lukupiiri Teos itsessään on aika kevyt, mutta mikäli lukija jaksaa paneutua hahmojen puhuttelemiin asioihin, sisältää kirja paljon enemmän kuin nopealukuiset parisataa sivuaan. Teksti on toki melko lailla perus-chick litiä, mutta se sisältää nimensä mukaisesti myös suuren määrän pohdiskelua Jane Austenin romaaneista. Harmittelen, ettei kirjailija jaksanut tai halunnut (sillä mikä muu syy siihen olisi?) kirjoittaa enempää Austen-pohdiskelua. Tällaisenaan kirja on pikemminkin kevyttä rantalukemistoa, jossa sivutaan ohimennen tärkeitä ja painavampia aiheita. Esimerkiksi Julian Barnesin Flaubertin papukaija -teoksessa Barnes onnistuu hienosti yhdistämään nykyaikaan sijoittuvan tarinan ja Flaubert'n elämän ja kirjoitusten analysoinnin. Samankaltaista olisin kaivannut enemmänkin tähänkin kirjaan. Nyt lukija joutuu lähestulkoon yksin tutkailemaan Austeni teoksia, jotka ovat jääneet häkellyttävän pieneen sivurooliin. Kirjassa on kyllä muutama kohta, joihin olen tyytyväinen, ja lisäksi pidin kovasti lopussa olevasta kattavasta selostuksesta sekä Austenin romaaneista että muiden tunnettujen henkilöiden lausunnoista hänestä ja hänen teoksistaan. Fowlerin kirja itsessään ei anna paljon, mutta kenties sysää liikkeelle jotakin, jonka annettaessa kasvaa syntyy huikaisevia uusia löytöjä ja oivalluksia. Itselleni oli pienoinen yllätys tajuta, kuinka keskinkertainen kirjailijatar Austen kaikista meriiteistään huolimatta on. Ja voi hitto, että tekisi mieli aloittaa tuttavien kesken samankaltainen lukupiiri! (IB:n kielitunneilta tuttu ajatustenvaihto ja letkeä, joskus jopa kummallinen analyysi herättivät minussa nostalgiatiikerin.)
• P.G. Wodehouse: The Jeeves Omnibus 1 What ho! What ho! Ensin miinukset, sillä niitä on vähemmän. Itse asiassa vain yksi. Minkä ihmeen takia Jeeves Omnibuksissa olevat teokset eivät ole kronologisessa järjestyksessään? Tässäkin kokoelmassa Wooster puhui jo ensimmäisen teoksen aikana tapahtumista, jotka tapahtuivat vasta kolmannessa kirjassa. Itse olen onneksi nähnyt Stephen Fryn ja Hugh Laurien tähdittämän mainion televisioinnin näistä teoksista, joten muistin suunnilleen, mistä Wooster höpöttää milloinkin, mutta entäs ne armaat lukijat, jotka aloittavat kirjoista? Ainakaan tämän painoksen perusteella minulle ei selvinnyt mitään järkevää syytä julkaista kertomukset summittaisessa järjestyksessä. Onneksi asia ei kaatanut maata, sillä muutoin koko sarja on aivan kutkuttavan ihana. Kuulin mielessäni Fry&Laurien rooliäänet lukiessani Jeevesin ja Woosterin repliikkejä, ja voi kuinka mahtava kertoja Wooster onkaan! Wodehouse on todellakin tehnyt upeaa työtä kirjoittaessaan Woosterin selostuksia. Lukija miltei kokee istuvansa Woosterin vieressä klubilla kuuntelemassa miekkosen viimeisimpiä seikkailuja. Siinä missä Holmes tuo mieleen viktoriaaniset sumuiset kadut ja Poirot 1930-luvun katoavaa glamouria, Wooster esittelee lukijalle mielin määrin samaisten aikojen nuorempien ihmisten menoa, muotivillityksiineen kaikkineen (kokoelman aikana Jeeves inhoaa muun muuassa Woosterin purppuraisia sukkia, banjolelea ja Eton-koulun värisiä vaatetuksia). Mainitsemani televisiosarjan ystäville kirjatkin ovat must, sillä ne ovat aivan samanlaisia (kiitokset TV-sarjan tekijöille teosuskollisuudesta!), ja... no, kaikille englantia keskimääräistä enemmän osaaville myös! (Olisipa muuten hauska tutustua Jeevesin suomalaisiin käännöksiin ja katsoa, miten kieltä on käännetty.) Wooster käyttää jokseenkin paljon kuvailevaa slangia, mikä voi tuottaa hankaluuksia vain peruskoulun opit osaaville, mutta kaikille muille teokset ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia. Enpä ole tavannut vielä ketään, joka ei näistä pitäisi. Ja kun Jeevesejä ei saa itselleen, on seuraavaksi paras vaihtoehto hypätä Bertie Woosterin kyytiin ja nauttia seurasta. Ihastuttavampaa kaksikkoa saa hakea, niin hahmojensa kuin kirjoitustyylinsä puolesta.

Tuleeko mieleen ketään kirjailijaa, joka ansaitsisi rutkasti enemmän populäärihuomiota kuin saa nyt? Ihmettelen Wodehousen tuntemuksen tasoa ikäkumppaneissani. Mikäli Hugh Laurien House, M.D. -sarja ei olisi ollut niin suosittu, harva edes tietäisi Kyllä Jeeves hoitaa -sarjaa. Enkä tunne ketään, joka osaisi suoralta kädeltä sanoa, mitä kirjoja Wodehouse on kirjoittanut.

Yllättävän harva tosin on edes Austeneita ja Shakespearejä lukenut, vaikka ne kuuluisivat kaikkien peruslukemistoon... Nostan hattua teille, jotka olette! Olette hyviä tyyppejä.

Oh, well, bally well! kuten Wooster toteaisi. Maailmassa on paljon parannettavaa.

Stand by me?

Jeevesiä lukiessani silmäni kostuivat useaan otteeseen, kun jäin ihastelemaan Jeevesin lojaaliutta. Bertie Wooster saa itsensä vaikka mihin sotkuihin (ja lisäksi ärsyttää Jeevesiä erinäisillä mielenkiintoisilla innostuksenkohteillaan, kuten purppuraisilla sukilla ja banjolelella), mutta aina Jeeves saapuu lopulta hätiin ja pelastaa kiltin mutta kana-aivoisen herransa pulasta kuin pulasta.

Lapsena Disney aivopesi minut uskomaan ikuiseen ystävyyteen. Tiedättehän, siihen joka ylittää lajirajat ja kaikki muutkin siinä samassa yhdessä sulavalla loikalla, laulua luritellen. Jokaisella Disneyn prinsessalla on ainakin yksi ihana eläinystävä, se luotettu apuri, ikään kuin Batmanin Robin. Löytyy Topia ja Tessua, löytyy Basil-hiirtä ja Tri Dawsonia, löytyy Timonia ja Pumbaata.

Minulle ystävä, todellinen ystävä, on sellainen, joka pysyy mukana hamaan loppuun asti. Hän saattaa vaikeroida, hän saattaa valittaa, hän saattaa suuttua... mutta hän on siellä ystävänsä rinnalla lopun tullessa.

Kirjallisuudestakin löytyy onneksi runsain mitoin näitä sydäntälämmittäviä uskollisia ystäviä. Onneksi, sillä kirjaa on helpompi lukea linja-autossa kuin katsella Disneyn animaatiota laajakuvatelevisiosta äänet täysillä, ja sillä valitettavasti totuus ei tällä kertaa ole fiktiota kauniimpaa. En sano, etteikö tosiystäviä olisi lainkaan, mutta niitä on pirun vaikea saada omaan piiriinsä. (Ainakin minulla, hehe.)

Kirja on siis kaveri!

Mieleeni tulee muun muuassa seuraavat rutistettavan ihanat kumppanit:

• Ron Weasley (Harry Potter -sarja) Ron rutisee, Ron pelkää, Ron heittää huonoja vitsejä (jotka usein paljastuvat lopulta oveliksi arvauksiksi tulevista juonenkäänteistä). Ron jättääkin Harryn pariin otteeseen sarjan aikana. Tosi sankarillista, te sanotte. Mutta Ron palaa. Ron tulee takaisin. Ron auttaa ja tekee kaikkensa, vaikka pelkääkin. Ronilla ei ole kaksiset hermot, mutta hänellä on sitäkin suurempi sydän. J.K. Rowling omisti viimeisen Harry Potter -kirjan kuudelle läheiselleen ja seitsemänneksi "sinulle, jos olet seissyt Harryn kanssa loppuun asti". Tavallaan Rowling siis omisti kirjan myös Ronille.
• Sam Gamgee (The Lord of the Rings) Samia ei tarvitse perustella millään muulla kuin sanoilla "I can't carry It for you, but I can carry you." Tuollainen kaveri kun olisi jokaisella, niin maailma olisi paljon parempi paikka elää. Sam ei jätä, Sam ei hylkää, ei edes silloin, kun kaikki näyttää toivottomalta ja maailma on kirjaimellisestikin musta.
• Dr Watson (Sherlock Holmes -sarja) Mitäpä olisi nerokkain etsivämmekään ilman luotettavaa apuriaan? Ei paljon mitään; jo ihan siitäkin syystä, että Watson on "kirjoittanut" lähes kaikki Holmesin seikkailut. Niissä parissa tarinassa, jossa Watson mainitaan vain ohimennen, ei ole sitä samaa tunnelmaa ja dynamiikkaa. Holmes saattaa olla täydellisin hahmo, jonka tiedän, mutta edes hän ei kykene yksin luomaan sitä tunnelmaa ja asetelmaa, jonka Watsonin läsnäolo heti lisää tarinaan. Lisäksi John Watson on kiltti ja pitkähermoinen mies; Holmes on itsekeskeinen ja salaperäinen mies, joka pitää näyttävistä loppuratkaisuista ja jonka kieli käy joskus turhankin terävästi, mutta Watson pysyy silti hänen rinnallaan. Vaaroista ja myöhäisistä kellonajoista viis; kun Holmes kutsuu, Watson rientää revolveri taskussaan mukaan. Ja vaikkei Holmes sitä miltei koskaan ilmaisekaan, on Watsonkin hänelle erittäin tärkeä kumppani ja ystävä. Koetin etsiä kaunista sitaattia Holmesilta, mutta kenties annamme hänen tekojensa puhua hänen puolestaan tässä asiassa.
• Cpt. Hastings (Hercule Poirot -sarja) Hastings saattaa olla hieman hömelö tapaus, mutta ei hän paljoa Watsonista jälkeen jää kuuluisan etsivän apurina ja seuralaisena. Hastings on lähes aina väärässä, mutta sekös miehen menoa hidastaisi! Kuten Ron, Hastings ei kenties ole sieltä fiksuimmasta päästä spektriä, mutta hänellä on sitäkin enemmän intoa ja avuliaisuutta. Poirot seikkailee enemmän itsekseen kuin kollegansa Holmes, mutta niistäkin puuttuu sitä jotakin, joka on kuin itsestään läsnä Hastingsin touhottaessa mukana.
• Jeeves Jeevesistä kertonee kaiken tarvittavan jo se, että hänen nimestään on tullut synonyymi kaikentietävälle, kaikenosaavalle, avuliastakin avuliaammalle apulaiselle. Jeeves on myös lojaali (eihän hän muuten olisi listallani); kun Bertie Wooster pyytää järkyttäviä purppurasukkiaan, Jeeves silittää ja laittaa ne esille paheksunnastaan huolimatta. Viimeisessä Jeeves-romaanissa Jeeves repii työnantajastaan tehdyn vikalistan (joka on kirjoitettu seuraavaa työnhakijaa varten), sillä hän on päättänyt, ettei koskaan lähde Woosterin palveluksesta. Luoja siunatkoon niitä jättiläismäisiä kaloilla syötettyjä aivoja ja what ho! kuten Bertie Wooster asian varmasti ilmaisisi.

Tokihan heitä on vielä lisää vaikka kuinka, kokonainen hurumykky tai kaksikin! Yllä on vain yksi valiojoukko.

Onko sinulla joku kirjallisuudesta tuttu apuri/ystävä, jonka ottaisit miettimättä ja mukisematta oikeaan elämään toveriksesi?

Minä luultavasti ottaisin Jeevesin, niin ihania kuin kaikki muutkin ovat. Kaipaan jeevesmäisiä neuvoja ja apua omaankin elämääni. Sam Gamgee olisi toinen vaihtoehtoni; kuinka voisin sanoa ei hobitille, joka kantaa (kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti) ystäväänsä, silloin kun tämä itse ei enää jaksa?


Tuleeko kenellekään muuten mieleen ketään "pahista" ja hänen uskollista kätyriään, joka huonoista valinnoistaan huolimatta saa sydämen pakahtumaan lojaaliudellaan ja avuliaisuudellaan? Olisi kiintoisaa kuulla, onko heitä. Itselle ei tähän hätään tule ketään kriteerit täyttävää mieleen.

Enpä muuten saanut listalleni yhtäkään naista myöskään. Hermione Granger olisi yksi, mutta meillä on siellä jo Ron. Tuleeko teille ketään mieleen?