Hold it against me...

Hei rakkahat!

Kuulkaahan, minä olen huolestuneena seurannut kommentien määrän järkyttävää alamäkeä. Jos Ilkan kommentteja ei lasketa, saan yhden tai kaksi kommenttia muilta yhteensä kuukaudessa, ja nyt Ilkkakaan ei enää ole kommentoinut.

En toki missään nimessä halua viedä aikaa elämästänne ja tärkeämmiltä asioilta, mutta minulle olisi todella hyvä kuulla palautetta ja ihan muuten vain kommenttejanne. Kirjoituksenne ovat lempiosani tätä blogia.

Mikäli kommentoimattomuuteen on jokin syy, toivoisin, että kertoisitte siitä, että voin parantaa palvelua. Tämä blogi on teitä varten, ei minua.

Minulla on ikävä teitä!



(c) Charles Schultz



Read me

Tämä ei varsinaisesti koske uutta vuotta ja uudenvuodenlupauksia, koska ajatus tuli päähäni vasta pari päivää sitten, mutta päätin koettaa saada The Lord of the Ringsin luettua loppuun tänä vuonna!

Kuten ehkä muistatte, kerroin pari kuukautta sitten, että sain kirjani 6.2.2002 ja että olen sitä siitä asti lukenut sivun silloin, aukeaman tällöin. Tällä hetkellä olen juuri aloittanut The Return of the Kingin (wohoo, loppusuora häämöttää...).

Pikaliimaan tarttuneen etanankin jäljessä kulkeva lukemiseni ei johdu tylsyydestä tai vastenmielisyydestä. Kirja on upea, mutta sen jo kerran suomeksi lukeneena ja elokuvat tarkkaan katselleena tarina tuntuu joskus niin tutulta, että mielenkiintoni herpaantuu ja tartun mieluummin seuraavaan Sherlock Holmesiin tai kirjastosta lainattuun kirjaan - kirjaston kirjoissa on se hyvä puoli, että niiden lukemiseen on deadline...

Haluaisin kuitenkin kyetä sanomaan, että luin kirjan alle kymmenessä vuodessa, joten tänä vuonna tsemppaan. Luen luvun joka päivä ja jos päivä jää välistä, luen sen sisään kun ennätän. Toki minulla on useampi kirja aina kesken, ja saatan vaihtaa lukemisiani lennosta, mutta koetan pitää The Lord of the Ringsin koko ajan yhtenä lukemisistani.

Ei uskoisi, että on näin vaikeata!

Ja ensi vuonna on sitten vuorossa rippileiriltä saamani Raamattu, jonka kymmenvuotisraja tulee kesällä 2014 täyteen...

Tämä on erilaista kuin vuoden 2009 lupaukseni lukea sata kirjaa sinä vuonna (luin 129, ja aikataulupaineista johtuen alensin määrän heppoiseen 36 kirjaan viime vuodeksi, jolloin saldo oli 31.12. 118 kirjaa), mutta jollakin tavalla yhtä stressaavaa. Mikään pakko ei tietenkään ole, mutta kun kerran on luvannut jo itselleen...

Lisäksi tilasin juuri itselleni kaksi viisivuotispäiväkirjaa (niitä, joihin kirjoitetaan pari riviä joka päivä viiden vuoden ajan). Pari riviä päivässä ei kuulosta paljolta, mutta joinakin päivinä on silkkaa tuskaa saada määrä täyteen tai edes tartuttua kynään - olen täyttänyt yhden tällaisen päiväkirjan ja muistan ensimmäisen vuoden harjaantumattomuuden kipeilyt. Osa minua miettiikin nyt, mikä älynväläys tämänaamuinen tilaus oli. Elämässäni ei ole tarpeeksi aikataulutusta ja kurinalaisuutta!


Teettekö te koskaan uudenvuodenlupauksia tai muita jämptejä päätöksiä lukemisen tai kirjoittamisen suhteen? Jos teette, kestävätkö päätöksenne vai unohdatteko ne viikossa, parissa kuten minä?

Mikäli teitte päätöksiä tai aiotte tehdä niitä, toivotan kovasti tsemppiä ja enemmän onnistumisia kuin minulla!

Viikon kireät

Viime viikon kirjat, kuten lupasin, olkaa niin hyvät.

• Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa Olen viimeksi lukenut tämän muistaakseni kuudennella luokalla. Muistin lopun paljon onnellisemmaksi (tarkoitan, että Saaran isä tuli takaisin)... Totta kai loppu oli nytkin onnellinen: kaikki saivat ansionsa mukaan. Vaikka tarina ja teksti olivat vain keskinkertaisen hyviä, silmäni kostuivat lopussa - siinä on jotakin disneymäisen ihanaa, kun vääryydet korjataan. En tiedä, kuinka moni aikuinen osaa arvostaa tätä teosta ja jaksaa lukea sen loppuun asti, mutta suosittelisin kirjaa ehdottomasti maailman jokaiselle murrosikäiselle tytölle. Aikuistenkin tulisi toki tuntea teos, koska se on klassikko ja perustason kulttuuria. Minua ainakin ihastutti kovasti kuvailu elämästä 1800-luvun puolivälin englantilaiskaupungissa. Tämä on historiaa kaikista miellyttävimmässä muodossaan.
• Nanna Aito-Ihkula: Pissismin vaaleanpunainen kirja (Ei, en tiedä onko kirjoittajan nimi oikea. Hauska sattuma - jos se edes on sattumaa - mikäli se on oikea.) Kirja on ikään kuin käsikirja kaikille pissiksiksi haluaville pojille ja erityisesti tytöille. Se on kirjoitettu satiiriseen, sarkastiseen tyyliin, mutta minua huolettaa, että suurin osa sen lukijoista ei ymmärrä vitsiä ja ottaa opit aivan tosissaan. Teos osuu aivan nappiin kuvatessaan, mitä kaikkea ärsyttävää pissikset tekevät, sanovat ja ajattelevat. Tämä tietenkin sai minut raivostumaan, sillä minä vihaan pissiksiä ja siksi kirja ärsytti, vaikka olikin täysin oikeassa. Kaksi asiaa ärsytti minua kirjassa (pissismin lisäksi): ensinnäkin, että kirjoittaja käytti englanninkielisiä fraaseja osaamatta kieltä kovinkaan hyvin (esimerkiksi, hän kirjoitti "major exposition!" ja minulta kesti monta minuuttiä ymmärtää kontekstin avullakin, että hän tarkoitti "major exposure"...) - tosin tämä saattaa olla joku pissisjuttu, jonka vitsiä en ymmärtänyt -, ja toiseksi, että yksi tytöistä, jonka kanssa kirjoittaja poseerasi valokuvissa tehdessään pilaa pissisvalokuvista, toljotti lähes joka kuvassa suoraan kameraan aivosoluton ilme kasvoillaan. Gaah. Mikä tapa tehdä pilaa itsestään pilkatessaan muita. Kaiken kaikkiaan, tosin, kirja on melko huvittava, jos kykenee olemaan huomioimatta sitä järkyttävää raivoa, jota pissismi aiheuttaa, ja teos todisteli minullekin, että meissä kaikissa on vähän pissistä... Ikävä kyllä!
• Pertti Jarla: Fingerpori III Tämä oli vahingossa uudelleenlukeminen, koska muistin lukeneeni tämän vasta jo aloitettuani uudelleen, joten luin sen loppuun, koska jokainen aloitettu kirja luetaan loppuun. Ja minä todella nautin kaikista kekseliäistä sanaleikeistä ja riuskasta huumorista - tämä on kuin minulle räätälöity sarjakuva! Korkeaälyisiä sanoilla leikittelyjä yhdistettynä alkukantaiseen huumoriin. Rakastan strippejä, jossa Spiderman aivastaa huppuunsa ja jossa gootti paistaa pullia kunnes ne ovat "kauniin värisiä" - hänen mielestään kun musta on kaunis väri... Periaatteessa ainoa valitukseni kirjan suhteen on sen lyhyys! Tarvitsen lisäääääää.
• Jane Austen: Mansfield Park Tämä oli oikeastaan aika hyvä! Ymmärrän hyvin, miksei tämä ole yhtä kuuluisa ja suosittu kuin Pride and Prejudice, mutta kyllä tämä teos ehdottomasti Emman kanssa samalle tasolle yltää. Kirjailijan kypsyys näkyy teoksessa - kirjassa on enemmän pohdintaa ja moraalia kuin Austenin aiemmissa töissä. Rakastan sitä, että teos on lähes kaksisataa vuotta vanha ja silti tarina, huumori ja kaikki muukin sisältö toimivat. Hahmot ovat rakastettavia ja hauskoja tai vihastuttavia, kumpaa Austen sitten tarkoittikin, ja minä ainakaan en miltei kyennyt pistämään kirjaa alas, koska halusin tietää, mitä ihanan hiljaiselle kasvattityttö Fannylle (teos on suomeksi nimeltään Kasvattitytön tarina) ja muille tapahtui. Kuten muissakin Austenin romaaneissa, vanhemmat ihmiset hoitavat huumoripuolen ja kevyen hyvän mielen, kun taas nuoremmat henkilöt tuovat tarinaan dramatiikan ja romanssit. Metodi on paljon käytetty ja ainakin Austenin käsissä hyväksi havaittu, joten luota minuun: sillä ei ole väliä, kuinka monta samantapaista kirjaa olet lukenut tai kuinka monta muuta Austenia olet kahlannut läpi (monipuolisuus ei ollut Austenin vahvimpia tarinankerrontapuolia) - Mansfield Park on yhtä ihana ja nautittava kuin muutkin. Ei mitään ihmeellisen upeaa, mutta hyvä ja nautinnollinen lukukokemus joka tapauksessa!

Ensi viikolla onkin sitten luvassa jälleen dramaattista antiikin saippuaoopperaa Callirhoen muodossa, ja kenties lisää kuolattavaa Sherlock Holmesia (tällä hetkellä His Last Bow käsissä ja ihastustaso on mennyt jo mittarin yli).

Hyvää viikonloppua ja käykää lähikirjastossanne ihastumassa!

Tell 'em how you feel, girls!

Jokin aika sitten törmäsin rajatilapersoonafoorumilla osuvaan sitaattiin: I am a ghost in my own world. I exist but I do not live. I live, but I do not exist.

Olen joskus koettanut selittää dualistista, ambivalenttia otetta elämään niinsanotusti "normaaleille" ihmisille, mutta usein huomaan sen olevan yhtä vaikeata kuin jos koettaisin selittää synnynnäisesti sokealle, millaista on väri punainen. Sitä voi yrittää, joku minua fiksumpi kenties siinä verrattain hyvin onnistuakin, mutta toinen ei koskaan tule ymmärtämään sitä kunnolla, jos ei kykene kokemaan sitä itse.

En ole onneksi yksin hankaluuksieni kanssa. Monet taitelijat ovat koettaneet kuvailla tilaa töissään, ja vaikkeivat kaikki ymmärrä, minä rakastan sitä, että on joku, joka sanoo tai piirtää sen, miltä minusta tuntuu. Siksi usein tyrkytän ihmisille esimerkiksi Kaysenin kirjaa tai Plathia ja saan sitten nyökytellä, "Kyllä se ihan oikeasti on tuollaista."

Olen varsin nimekkäässä seurassa; muita diagnoosin saaneita ovat muun muuassa Marilyn Monroe, Susanna Kaysen (Girl, Interrupted) ja Darth Vader (oi, kyllä). Myös Sylvia Plathin epäillään olleen rajatilapersoona, joskin siitä on monta mielipidettä. Löydän kuitenkin itseni usein hänen teksteistään ja samastuin paljon hänen päiväkirjamerkintöihinsä, joten en ole ainakaan täysin tätä postyymia diagnoosia vastaan.

Lady Gagasta rohkaistuneena halusin koettaa ottaa hieman enemmän elämääni omiin käsiin, tai ainakin muuttaa sitä niin, etten itse päätyisi miettimään elämän tärkeysjärjestyksiä pää kaasu-uunissa. Koska rajatilaan liittyy usein vahva identiteetin puutos tai metsästys ja itsevarmuuden ailahtelu, oli tärkeätä olla.

Sylvialla oli sanat siihen.

"I took a deep breath and listened to the old bray of my heart. I am. I am. I am."
The Bell Jar

Rakastetun epäselkeyden vuoksi sanat voi ymmärtää sekä olemassaolon tasolla, joka vastaa huutavaan tarpeeseeni, että ylemmällä tasolla; minä olen, minä olen olemassa, minä saan tuntea näin ja ajatella näin enkä ole ainoa maailmassa.

Minusta on lohduttavaa, että hyvin, hyvin lahjakas kirjoittaja on kokenut samoja olotiloja ja kirjoittanut niistä henkeäsalpaavan selkeästi ja kuvaavasti. Samalla tavoin kuin Lady Gagan menestys ja persoona ovat kuin mannaa koulukiusatuille ja syrjityille, Sylvian ja muiden sanat ovat valonpilke pilven reunassa minulle. Niinpä minun oli pakko ostaa tämä koru, kun näin sen:

(Runokirja taustalla on Plathin Ariel.) (Ja runosta tulee mieleen Erich Maria Remarquen iki-ihana All Quiet on the Western Front, kuinka allusiivista.)

Kannan korua usein kaulallani, muistuttamassa empiirisestä olemassaolosta ja itsestä. Lähes aina kun katson sitä, tosin, mieleeni tulevat ensimmäiseksi kaikki Plathin tekstit ja niiden soljuvat sanavalinnat ja kaikki se työ ja tunne, jolla hän uurasti tekstiensä kimpussa.

Lyhyesti sanottuna minulle tulee siis eksistentialistisesta korustani mieleen kirjallisuus. ... Tätä ei edes tarvitse analysoida, tämä on niin helppo assosiaatio.

Minä luen, olen siis olemassa.

Minä olen, minä olen, minä luen.

(Illan ihmemaina luvassa His Last Bow'ta ja Lord of the Ringsiä, sekä kenties, jos hermoni kestävät, hieman Breaking Dawnia.)

Parte deux.

Kuten lupasin, tässä merkinnässä listaan lyhyin selityksin varustettuna kaikki ne kirjat, jotka luin viime vuonna ja joita suosittelisin lähes varauksetta muillekin. Luin 118 kirjaa, ja olen melko kaikkiruokainen kirjojeni suhteen, joten lista ei välttämättä ole kovin lyhyt. Katsotaan!

• Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa Vaikka teos onkin pääosin myönnetty keksityksi tarinaksi, kasvukertomus pojasta, jonka äiti hylkää eksentrisen psykiatrinsa perheen luo, on hupaisa ja koskettava.
• John Wyndham: The Day of the Triffids Sci-fiä 1970-luvulta! Pelottavinta tarinassa on ihmisten kontrollin menetys massasokeutumisen takia ja lihansyöjäkasvien samanaikainen irtipääsy. Ihana geneettisen manipulaation kommentaari rivien välissä.
• Kang Chol-hwan & Pierre Rigoulot: Pjongjangin akvaariot. 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa Riipaiseva loikkarin kertomus omasta nuoruudestaan vankileirillä. Kuinka tällaista voi yhä olla olemassa 21. vuosisadalla globaalissa maailmassa?
• Jane Austen and Seth Grahame-Smith: Pride and Prejudice and Zombies Jotain aivan muuta niille, joiden mielestä Austen on tylsää tyttöromantiikkaa. Hupaisaa huumoria ja soljuva tarina, kuten alkuperäisteoksessakin, jolle teos on uskomattoman uskollinen. Sisältää kuvituksia!
• Antonia Fraser: Marie Antoinette. The Journey Henkeäsalpaavan yksityiskohtainen ja luettava elämäkerta Ranskan kuuluisimmasta naisesta. Kirja, johon Sofia Coppolan elokuva perustuu.
• Neil Hardwick: Hullun lailla Komiikan mestari kertoo ei-niin-huvittavasta kokemuksestaan masennuksen kanssa.
• toim. Laura Hakala: Siskonmakkarat - Miltä syömishäiriö tuntuu Oikeiden kärsijöiden oikeita tekstejä monipuolisesta ja raa'asta taudinkuvasta. Häiritsevää, mutta koskettavaa luettavaa.
• Lewis Carroll: Alice in Wonderland and Through the Looking-Glass Kaikkien tuntema absurdismin klassikko; yhtä rakastettava kuin pienenä, mutta eri syistä.
• Sigmund Freud: Tapauskertomukset Psykoanalyysin kiistattoman kuninkaan potilaskertomukset. Ihailtava sekoitus psykiatriaa, analyysia, anekdootteja ja Freudin omaa itsehyvyyttä.
• Khaleid Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa Kuten Pohjois-Korean vankileirit, tällainenkin elämä ihmetyttää silkalla olemassaolollaan. Vangitseva kertomus nuoresta naisesta Lähi-Idässä.
• Sir Arthur Conan Doyle: The Hound of the Baskervilles Sherlock Holmes ja Watson suuntaavat sumuisille nummille demonikoiran jahdin merkeissä. Hyytävää jännitystä vielä yli sadan vuoden jälkeenkin. Kestää monta lukukertaa, kuten olen todennut.
• Mikhail Bulgakov: The Master and Margarita Älykäs satiiri Stalinin vainoista Neuvostoliiton alkuaikoina ja samalla kaunis, maagisrealistinen rakkaustarina.
• Sir Arthur Conan Doyle: The Memoirs of Sherlock Holmes ... Pitääkö tätä edes perustella? Mainio kokoelma maailman parhaimman yksityisetsivän novelliseikkailuja. Mukana tietysti lojaali Watson.
• Sir Arthur Conan Doyle: The Return of Sherlock Holmes Mestarietsivän hymyn huulille kirvoittava paluu! Ei kaipaa perusteluja.
• Sir Arthur Conan Doyle: The Case-Book of Sherlock Holmes Valiokirja, kuten muutkin.
• Sir Arthur Conan Doyle: The Valley of Fear Sherlock Holmesia ja 1800-luvun puolivälin Amerikan länkkärimaisemia? Mainiota, mainiota!
• Martin Oliver: Totally Dead Dinosaurs Vaikka lastenkirja onkin ja vaikka olen tämän lukenut varmasti lähes kaksikymmentä kertaa elämäni aikana, nautin yhä edelleen hupaisista anekdooteista ja dinohistoriasta.
• Dan Brown: Enkelit ja demonit  Kuvitettu laitos Lukuisat valokuvat tekstin lomassa antavat aivan uuden säväyksen Brownin Da Vinci -koodin edeltäjälle, joka muuten on kenties parempi kuin Da Vinci -koodi.
• Simon Tofield: Simonin kissa Vaikka Simonin kissa ei tarjoa Karvisen ja muiden kissasankareitten jälkeen paljonkaan uutta, on kisu aivan hellyyttävä ja jokaisen kissanomistajan must-lukemistoa.
• Pertti Jarla: Fingerpori. Heräämisopas Aivan mahtavia sanaleikkejä uskonnollisten aiheiden ympärillä pyörivissä sarjakuvastripeissä.
• ed. Karen V. Kukil: The Unabridged Journals of Sylvia Plath Nimensä mukaisesti kaikki löydetyt, tallessa olevat Plathin päiväkirjamerkinnät. Tätä lukiessa ei voi kuin ihailla henkeä haukkoen naisen työtä ja tarkkanäköisyyttä.
• Italo Calvino: Kosmokomiikkaa Psykedeelisen hupaisa aikamatkustustarina. Tiedettä ja komiikkaa yhdessä, nimensä mukaisesti.
• Pertti Jarla: Fingerpori III Keksiviä sanaleikkejä ja ihanan mustaa huumoria. Aivan mahtavaa.
• Jaska Filppula: Me ei oltu valtaosaa Mikael Niemen romaanin hengessä elävä kasvukertomus tuppukylän pojasta, joka tahtoo musisoida. Ihastuttavan harmaata kielenkäyttöä.
• Jane Austen: Emma Tylsistynyt ylhäistyttö naittaa naapureitaan toisilleen, ja tästä syntyy tietenkin sotkua, kunnes rakkaus voittaa. Perus-Austenia, mikä ei todellakaan tee tästä huonoa kirjaa. Mr Woodhouse saa erikoismaininnan hupaisuudestaan; jo hänen hahmonsa tekee teoksesta lukemisen arvoisen.
• Kirsi Piha: Medicien naapurissa. Pieni kirja Italiasta Nojatuolimatkailua Välimerellä. Pieniä, mielenkiintoisia novellinpätkiä elämästä suomalaisena vierailijana Italiassa. Olisipa tällaisia eri maista kokonainen sarja!
• Julian Barnes: Flaubertin papukaija Romaanin muotoon tehty elämäkerta ja kirjallisuustutkielma Gustave Flaubert'ista. Kirjaa on kiinnostava lukea jo muotoilunsa vuoksi, eikä teos ole huono muutenkaan. Flaubert on paljon kiintoisampi henkilö kuin äidinkielentuntien lyhykäiset maininnat antavat ymmärtää. Kirja on myös mainio kommentti siitä, kuinka vähän me tunnemme kuuluisia kirjailijoitamme, ja kuinka vaikeata on kirjoittaa esimerkiksi elämäkerta.
• Gustave Flaubert: Valmiiden ajatusten sanakirja Humoristisia, pikkuilkeitä sanakirjamääritelmiä "laiskoille ihmisille, jotka eivät jaksa tai välitä ajatella itse." Kirjoitusajankohdastaan (1800-luvun jälkimmäinen puolisko) huolimatta lähes kaikki pitää edelleen paikkaansa.
• Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies Kirja, joka kertoo kirjasta, joka kertoo kirjasta, joka kertoo... Tässä teoksessa on niin monta tasoa, että niitä miettiessä menee aivan sekaisin. Paras vain lukea hiljaa ja nauttia monitasoisesta, kärryillä pysyvästä juonesta ja kauniista romaaninaluista, joita päähenkilö koettaa saada lukea.
• Bill Bryson: Shakespeare. The Illustrated Edition Brysonin kaikki tietokirjat ovat nautinnollista luettavaa, ja niin on totta kai tämäkin. Teoksesta oppii paljon - ennen kaikkea sen, että emme tiedä melkein mitään.
• Ovid: Metamorphoses Antiikin Kreikan ja Rooman jumalat ja jumalattaret seikkailevat heidän elämiinsä sekaantuvien ihmisten kanssa ja langettavat lukuisia kostoja kuolevaisille. Älyttömän upea teos; pitäisi kuulua jokaisen lukion lukulistalle.
• Hanna Krall: Aavesärkyä ja muita tosia tarinoita Novellien muotoon kirjoitettuja tositarinoita Puolan juutalaisten selviytymisestä holokaustin aikana. Järkyttävä, mutta myös kaunis lukukokemus.
• John Lloyd & John Mitchinson: The Book of General Ignorance. Pocket Edition Kaikille nippelitiedon ja Trivial Pursuitin ystäville. Stephen Fryn läsnäolo vakuuttaa jo esipuheen aikana, että kirja on naurunremakoita aiheuttava, leukoja loksauttava teos.
• Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat Espanjan sisällisota kolmessa päivässä inhimillisestä näkökulmasta. Jos koskaan ihmettelet, miksi Hemingway on aina kirjalistoilla lukemistona, lue tämä.
• John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa Keskitysleirit naiivin pojan näkökulmasta. Koskettava, surullinen kertomus erikoisesta ystävyydestä ja elämästä natsivaltiossa.
• Brian Selznick: Hugo Cabret Puoliksi kuvin kerrottu tarina 1930-luvun Pariisista ja vanhoista elokuvista. Tarinankerrontametodi on useimmille aivan uutukainen, ja tutustumisen arvoinen.
• Nick Trout: Sano mihin sattuu. Päivä eläinlääkärin elämästä Jokaisen eläinrakkaan ja lemmikinomistajan pakkolukemistoa. Itkuja ja hymyjä tulee joka luvussa, ja kirjan suljettuaan voi olla hyvillä mielin siitä, että on lääkäreitä, joille oma karvatassusi on yhtä tärkeä kuin sinulle. Sisältää syvällisiä pohdintoja eläinlääketieteen kannattavuuksista ja eläimen oman hyvinvoinnin etuuksista.
• Sir Arthur Conan Doyle: A Study in Scarlet Sherlock Holmesin "synty" ja kasvu; kaikille Holmesin tunteville (eli kaikille). On herttaista nähdä nuori Holmes vauhdissa sekä Watsonin ja hänen ystävystymisensä.
• ed. by Neil Gaiman and Al Sarrantonio: Stories. All-New Tales Edited by Neil Gaiman and Al Sarrantonio Kokoelma tämän hetken kyvykkäimpien kirjailijoiden novelleja - joka ikinen niistä omalla tavallaan muistiinjäävä ja jotkut jopa selkäpiitä karmivia kaikessa hyytävyydessään. Huikea teos! Jos luet vain yhden kirjan loppuelämäsi aikana, lue tämä.
• Sir Arthur Conan Doyle: The Sign of Four Lisää iki-ihanaa Holmesia.
• Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen Osuva kuvaus tilanteesta, jossa muu maa onkin mansikka. Naapurikateus saa aivan uusia piirteitä, ja hupaisia kohtauksia ja toteamuksia riittää. Pinnan alla ovela analyysi siitä, kuinka pitkälle fiksaatio voi viedä.
• Scott O. Lilienfeld, Steven Jay Lynn, John Ruscio & Barry L. Beyerstein: 50 Great Myths of Popular Psychology. Shattering Widespread Misconceptions about Human Behavior Yllättäviäkin uskomuksia ja urbaanilegendoja teilaava, helposti lähestyttävä teos pop-psykologiasta kaikille. Siis aivan kaikille.

Siinä tosiaan lukemani kirjat, joista pidin eniten vuonna 2010. Kuten huomaatte, niitä on melko monta, joten en todellakaan jaksanut kirjoittaa niistä pitkiä arvioita, ja loppupään kirjoista onkin arviot muualla täällä blogissa (viikon kirjat). Mikäli jokin kirja kiinnostaa, saa siitä toki kysyä lisää!

Tällä hetkellä ainoa, mitä voin sanoa, on: kipin kapin kirjastoon!


(Viikon kirjat tulevat tällä viikolla loppuviikosta; huomenna on luvassa hieman erilainen päivitys, ja haluan jättää sekä teille että itselleni hengähdystilaa. Mutta kyllä ne tulevat!)

A year well read

Tässä tulee hirmuinen rölli! ... Tai siis kliseinen uudenvuoden merkintä.

Jos muistelet taaksepäin mennyttä vuotta, mikä oli vuoden 2010 paras kirja? Se saa olla mikä tahansa, joka mielestäsi liittyy vuoteen 2010 - se saattoi ilmestyä viime vuonna, tai kenties luit sen vasta vähän aikaa sitten... Eikä sen tarvitse olla mikään korkealentoinen älykkö-Nobelisti; se voi olla vaikka Twilight-kirja, jos siltä tuntuu. Haluan vain kuulla ajatuksianne ja omia lemppareitanne menneeltä vuodelta.

Itselle tulee tällä hetkellä vahvimmin mieleen Sylvia Plathin kootut päiväkirjat, The Unabridged Journals of Sylvia Plath (ed. Karen V. Kukil). Tuskailin kirjan kanssa pari kuukautta. En pelkästään sen massiivisuuden ja sisältömäärän takia, vaan koska joinakin päivinä oli vaikea lukea Sylvian teräviä huomioita omasta itsestä, ympäristöstä ja aikuistumisesta, sekä kirjoittamisesta. Joinakin öinä valvoin aamuun asti nenä kiinni kirjassa, joinakin päivinä en edes pystynyt koskemaan siihen. Tuntui omien aivojen kapasiteettia suuremmalta löytää itsensä 1950-luvulla kirjoitetuista merkinnöistä; joskus tuli itkukin, aika rajuna, koska Sylvian tuska tuntui niin tutulta. Kirja siis todella kosketti paljon, sekä yleissivistyksen, henkilötuntemuksen että henkilökohtaisuuksien tasolla.

Mieleen tuli edellistä kappaletta kirjoittaessa muutama muukin teos, josta nautin paljon ja jotka palaavat vielä useiden kuukausien jälkeen mieleen vahvasti. Kunhan pääsen kotiin rakkaan lukuvihkoni luo, typoilen tänne pienen listan näistä mieleenpalautujistani.

Entäpä tuleeko markkinoille tänä vuonna kirja, jota odotat?

Harry Potterien jälkeen olen ollut masentavan epätietoinen uusista kirjajulkaisuista; siinä missä ennen laskettiin päiviä uuteen Potteriin ja mentiin aamulla jonottamaan sitä silmät kirkkaina, nykyään on vain satunnaista kirjakaupan tai kirjaston hyllyltä poimintaa - "Ai tämmönenkin on tullut..."

Ainakaan tällä hetkellä mieleeni ei tule yhtäkään kirjaa, jota odottaisin etukäteen. Kirjoihin perustuvia elokuviakin on vain kolme: Harry Potterin viimeinen rutistus, Gnomeo and Juliet (saapa nähdä, miten elokuvaihmiset tämän nimen kääntävät - jos kääntävät) ja Vettä elefanteille. Tai neljä, jos Kaksin karkuteillä lasketaan kirjaan perustuvaksi.

Jaa, Wikipedian (tiedetään, tiedetään...) mukaan Sherlock Holmesin jatko-osan pitäisi ehtiä valkokankaille joulukuun loppuun mennessä. Sherlock-fani minussa itkee jo nyt tuskastuneesti, "Se nenä, se nenä...!"

Odottakaa siis jokaisen mainitsemani elokuvan ilmestymisen jälkeisinä viikkoina tunteikkaita purkautumisiani Harrysta, Shakespearesta, lapsuudesta ja kirjallisten pyhien häväitsemisestä. (Vettä elefanteille -teoksista en sano vielä mitään, sillä jostakin syystä en ole vieläkään kahminut kirjaa itselleni.)


... Sekavuuteni vuoksi iloinen tiivistelmä tänne loppuun:
1. Vuoden 2010 kirja?
2. Vuoden 2011 kirja?
(3. Kirjapohjaisia elokuvia vuonna 2011?)


Elämysrikasta ja ihmeellistä uutta vuotta kaikille; toivon, että tänä vuonna luette jotakin, joka muuttaa teitä ja joka jättää mieliinne pysyvät jäljet!

Retro glamour Hollywood

Minä rakastan sanaleikkejä. Esimerkiksi Fingerpori-sarjakuva, josta en aluksi välittänyt ollenkaan, on noussut yhdeksi suosikeistani mustan huumorinsa ja ihailtavan monipuolisen suomenkielen vääntelyn ja sanaleikkien ansiosta.

Katsokaa nyt tätäkin, sopivasti kirjallisuuteen liittyvää strippiä:

(c) Pertti Jarla. poimittu täältä

(Psst, Camus taivutetaan Camus'ta ja lausutaan "kamyyta". Me jankutimme tätä puoli lukiojaksoa IB:llä, kun tutustuimme Sivulliseen. Sanasta "Camusia" - äännetään "kamusia" - saisi toki ihan oman sanaleikkinsä.)

Lempisanaleikkejäni ovat nimenomaan tuollaiset, joissa käytetään yksinkertaisia fraaseja tai sanoja, jotka voi kuitenkin ymmärtää monella eri tavalla ja joista joskus tulee hupaisia mielikuvia.

Ilmiölle on termikin, joskin termi ei tietenkään rajoitu vain sanaleikkeihin. Ambiguity on Google Translaten mukaan suomeksi epäselvyys, ja sitä se tosiaan onkin. Epäselvyys siitä, mitä sanan tai fraasin kirjoittaja on tarkoittanut, on joskus hermoja raastavaa, joskus tahattomasti hupaisaa ja joskus huiksevan älykästä.

Mietin vielä pari viikkoa sitten, voiko adjektiivia ambiguous käyttää sanasta tai fraasista, jolla on enemmän kuin kaksi merkitystä. Etuliite ambi- viittaa kahteen tai "molempiin". Sanakirjojeni mukaan sanaa voi käyttää; merkitysten määrällä ei nähtävästi ole väliä. Eikä ainakaan minulle tule mieleen kovinkaan monta yksittäistä tapausta, jossa merkityksiä olisi ollut enemmän kuin tämä peruskaksikko.

Yhden minä tosin voin heti nimetä: yhden, jota jaksan ihailla yhä uudelleen ja uudelleen sen monitasoisuuden takia.

Varoitan jo tässä välissä, että sanaleikkien lisäksi minä rakastan Lady Gagaa, ja koska seuraavat virkkeeni yhdistävät nämä kaksi ihanuutta, voi teksti olla pullollaan teinityttömäistä ihastelua ja yletöntä hihkumista. Pyydän anteeksi jo etukäteen.

Gagan levyllä The Fame Monster on kappale nimeltä Speechless, joka kertoo osittain Gagan omasta huonosta rakkaussuhteesta ja osin hänen isänsä ongelmista elämän kanssa. Kipaleessa vilisee korvien täydeltä viittauksia alkoholismiin, menetyksiin ja kuolemaan. Kappaleen lopussa Gaga laulaa syyttävästi:

Some men may follow me
But you choose Death & Co.
Why you so speechless?

Useimmille kuulijoille nimike Death and Company tuo luultavimmin mieleen kirjaimellisesti Kuoleman kumppaneineen - että Gagan isä valitsisi alkoholintäytteisen kuoleman tytärtensä ja vaimonsa sijaan. New York Cityä ja Gagaa enemmän tunteville fraasi tuo myös mieleen baarin nimeltä Death & Co., jossa Gagan isä kuulemma usein kävi. Lisäksi kirjallisuusystävällisille älyköille tulee epäilemättä mieleen samanniminen Sylvia Plathin runo, jossa on samoja teemoja (Plathiin yleisemmin Gaga viittaa monesti myös kappaleessa Dance in the Dark).

Sen lisäksi, että pidän Speechless-laulusta ja Gagasta ja Sylvia Plathista, ihailen suuresti tuota lyyristä suoritusta, jossa yhdelle fraasille on saatu ainakin kolme merkitystä (jos keksit lisää, antaa kuulua!). Se ei välttämättä kuulosta kovinkaan suurelta saavutukselta, mutta eipä ainakaan minulle itselleni tule koskaan tuollaisia mieleen ajoissa. Itse olisin tunkenut Speechless-laulunkin lyriikoihin jotakin kliseistä ja ylikäytettyä, selkeän yksitasoista ja tylsää.


Tuleeko sinulle mieleen jotakin hupaisaa tai ihanan älyllistä sanaleikkiä tai muuta, jossa on käytetty "epäselvyyttä" eli monitasoisuutta? Jos tulee, jaa toki kanssamme!

Swedophiles and psychomythology

Viikon kirjat. Jälleen myöhässä. Tästä alkaa tulla ilkeä, IB-elämääni muistuttava tapa.

Tällä kertaa minulla on kuitenkin kirjoja luettuna! Jopa huikeat kaksi. (Haha.)

• Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (suomeksi) Vaikka en ensin mediahypetyksen ja massaihastuksen takia aikonut lukea tätä, pidin teoksesta aika paljon. Tarinan sisältämä yksityiskohta- ja informaatiomäärä on huikaiseva: joko kirjailija on swedofiili kuten tarinan protagonisti (vai pitäisiköhän sanoa antagonisti?), keksi puolet yksityiskohdista tai hän on tehnyt älyttömän määrän taustatutkimustyötä. Joka tapauksessa nostan hänelle kuvaannollista hattuani uskottavasta työstä, jonka hän teki kirjoittaen suomalaisesta, joka haluaa olla ruotsalainen hinnalla millä hyvänsä. Jopa tekstin kieli oli jotenkin ruotsalaismaista: ei liian hienostelevaa, mutta silti jollakin tasolla lyyristä ja erittäin nautinnollista. Kieli muistutti minua Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -teoksesta ilman kaikkea Itkosen pseudotaiteellista yliviilailua. Tämän kirjan kieli tuntui tulleen suoraan paperille, valmiina ilman iänikuisia viilailuja ja nyanssinetsintöjä. Se oli autenttista. Minulla oli kesken eräs toinen teos, joka minun piti lukea ennen tätä, mutta Vadelmavenepakolainen piti minut sivuillaan; minun oli pakko nähdä, mitä kertojaraasulle tapahtuisi ja kuinka hänen outo, mutta samastuttava fiksaationsa kulminoituisi. Teoksessa on myös huomattava määrä tarkkasilmäisyyttä ja ylevää sarkasmia suomalaisista ja suomalaisuudesta - ja samma till Sverige - kudottuna hienosti humoristiseen tekstiin. Hyvä kirja on nautinnollinen ja ei turhan raskas jokaisella sivulla, mutta jättää sinut mietteliääksi pannessasi sen pois. Tämä täyttää nämä kriteerit.
• Scott O. Lilienfeld, Steven Jay Lynn, John Ruscio & Barry L. Beyerstein: 50 Great Myths of Popular Psychology. Shattering Widespread Misconceptions about Human Behavior (englanniksi) Mikä upea kokoelma pop-psykologian myyttejä ja niiden lyttäämistä! Todellinen psykomytologian aarre jokaiselle, joka haluaa olla fiksumpi, ajatella fiksummin ja tietää paremmin - kirjoittajat, opettajat, oppilaat ja maallikot mukaanlukien (mutta ei rajoitettu heihin). Jopa minä opin uusia asioita! Jotkut asioista tulivat aivan nurkan takaa, niistä ei monikaan ajattelisi niiden olevan väärin, mikä vain todistaa kirjoittajien premissin: väärinkäsitykset leviävät nopeasti ja kaikkialle, koska niistä tulee miltei urbaaneja legendoja ja ne leviävät helposti puskaradio-menetelmällä. Ja mitä useampi ihminen niihin uskoo, sitä useampi uusi ihminen uskoo niihin myös - ihmiset unohtavat, ettei enemmistö ole aina oikeassa. Kirja sisältää kaikkea ECT:stä sanan "skitsofrenia" väärinkäyttöön, oikeudenkäynneissä käytettävästä mielenvikaisuusmenetelmästä interpersoonallisiin suhteisiin ja ikääntymisestä muistiin. (Valtaosa tutkimuksiin osallistuneista ihmisistä luulee, että ihmismuisti toimii kuin videokamera - mitä ihmettä?!) Minulla on pari kritiikinpoikastakin: lähinnä se, että tekstistä näki aina selkeästi, kuka kirjoittajista oli kirjoittanut minkäkin tekstin, sillä samat vitsit ja sanaleikit sekä artikkeliformaatit toistuivat loputtomiin, ja se, että referenssiosiota lukiessani hämmästyin, kuinka monta saman tutkijan/kirjoittajan tekstiä oli käytetty lähteenä. Minulle ja harjaantumattomalle silmälleni se vaikutti laajalta ja oikeutetulta valikoimalta, mutta kenties kirjoittajat olisivat voineet lisätä teksteihinsä hieman enemmän lähteiden validiteettien käsittelyä. Mitä rakastin ja vihasin oli teoksessa käytetty kieli: rakastin, koska se oli niin simppeliä, että kuka tahansa psykologiaan perehtymätönkin voi rauhassa tutustua tekstiin ja ymmärtää asiat, ja vihasin siksi, että jotkin täysin arkipäiväiset, psykologiaan liittymättömät termitkin oli selitetty auki parenteesien avulla ja siksi, että joviaalin ja helppolukuisen tekstin takia lukija saattaa herpaantua ja unohtaa olla kriittinen ja itseajatteleva yksilö. Joissakin kohdin tuntui siltä, että kirjoittajat melkein aliarvioivat lukijansa älyä ja kykyä ymmärtää helppoja termejä. Olisin myös kaivannut hieman syvällisempää, tarkempaa analyysiä myytinmurtamiseen käytetyistä tutkimuksista ja muista lähteistä, mutta tällaisenakin kirja on lähes täydellinen "on-the-go" -lukemiseen, kuten jonkin tietyn aiheen tutkiskeluun psykologian projektia tai vastaavaa tehdessä. Lisäksi teoksessa on runsaasti lähteitä, lisälukemistoa ja muita referenssejä saatavilla, joten kenties minun pitäisi vain lukea niitä eikä mutista puutteista. Kyseenomaista teosta oli mukava lukea; pidin paljon laajasta aihevalikoimasta ja helposta lähestyttävyydestä, joka auttaa lukijaa sukeltamaan tekstiin ja pysymään innostuneena teoksen loppuun asti, ja kirja tosiaan lyttää kolmesataa tunnetuinta ja suosituinta psykomyyttiä, mutta tämä on vain oviaukko kokonaiseen maailmaan täynnä omaa taikaansa ja herkkyyttään. Mennäänkö kaapin kautta Narniaan?

... Taitaa taas ensi viikolla olla jonkin vanhan suosikin vuoro, ellen tästä nyt repäise Mansfield Parkia tai Pikku prinsessaa loppuun. Luulisi, että noin lyhyet kirjat lukee nopsaan, mutta sairaan kissan ja kaiken muun häslingin seassa lukemiset jäävät harmittavan vähäisiksi.

Mitä te luette tällä hetkellä?

Much ado about nothing

Saitteko tänä vuonna kirjoja joululahjaksi? Minulla taisi olla ensimmäinen vuosi piiiiiitkään aikaan, jolloin en saanut kirjaa tai kirjakaupan lahjakorttia. (Hämmentävää.)

Saittepa kirjoja tai ette, olitteko toivoneet niitä? Vai ostatteko mieluummin itse, jolloin voitte olla lähes varmoja sopivan kirjan ostamisesta?

Jos saatte kirjoja lahjaksi, haluatteko mieluummin, että ne ovat uusia vai kierrätettyjä (esimerkiksi antikvariaatista ostettuja), vai onko sillä mitään väliä, niin kauan kuin teos on mieluisa?

Itse pidän lahjakorteista, sekä kirjakauppaan että antikvariaattiin - valitsen mieluiten itse kirjani ostohetken fiiliksen mukaan. Jos saan minulle tuntemattoman kirjan lahjaksi, koen velvollisuudentunnetta lukea se, vaikkei se minua kiinnostaisi. Toisaalta joskus ystävä osaa ostaa mahtavan teoksen, johon en itse välttämättä koskaan olisi tarttunut, mutta josta pidän paljon tutustuttuani siihen. Kaikessa on siis kaksi puolta.

Kolmen tuhannen ja yhden vuoden tarinoita

Makoisaa joulunjälkeisaikaa! Toivottavasti vietitte mukavat joulut ja saitte mahtavia lahjoja.

Tämä merkintä on lähes viikon myöhässä rakkaan kissani vakavan sairastumisen ja oman laiskuuteni takia, mutta eipä sillä ole niin väliä, koska kuten viime viikolla pelkäsin, en saanut yhtäkään kirjaa luettua. Luin kyllä, mutta en saanut yhtään kirjaa loppuun asti. Tästä tulee siis hieman erilainen "viikon kirja" -merkintä.

Pari vuotta sitten kiertelin kouluni vieressä olevassa Suomalaisessa kirjakaupassa hyppytuntiani viettäen, ja silmiini osui teos, josta en saanut enää silmiäni irti. Menin kouluun, kiemurtelin itsekseni ja palasin ostamaan kirjan, ja raahasin sitä sitten iloisena ympäri koulua ja keskustaa koko loppupäivän (sanon "raahasin", koska teos ei tosiaan ole mikään kevyt pikku pokkari).

Kirja, jonka ostin, on nimeltään 1001 Books You Must Read Before You Die. Siinä on nimensä mukaisesti 1001 englanninkielistä teosta, jotka tekijöiden mielestä olisi hyvä lukea elämän aikana. Kirjoja ovat valinneet ja perustelleet yli sata kuuluisaa kirjallisuushenkilöä ympäri maailman, ja teoksia löytyy joka aikakaudelta. Kirjat ovatkin teoksessa kronologisessa järjestyksessä.

Ostettuani kirjan selailin sitä ja laskeskelin, että olen lukenut hieman alle sata sinne päässeistä teoksista. Päätin kuitenkin, että luen kaikki siinä järjestyksessä, jossa ne on esitelty. Aloitin siis aivan alusta, kategoriasta pre-1600s.

Ensimmäinen teos listalla oli Aesop's Fables, josta pidin. Suloisia, jokaisen lapsuudesta tuttuja opettavaisia tarinoita, joita myöhemmät kirjoittelijat ovat muokanneet ja kopioineet.

Toisena oli kirja, joka vei minulta suorastaan jalat alta ihastuksesta; Ovidiuksen (englanniksi Ovid) Metamorphoses.

Luin Penguin Classicsin julkaiseman uudehkon, free verse -muodossa latinasta englanniksi käännetyn version. Latinaa täysin taitamattomana ja teosta ennalta tuntemattomana en osaa sanoa, kuinka hieno tai osuva käännöstyö oli, mutta minut se ainakin vakuutti kielellään ja heksametreillään. David Raeburn on tehnyt tunnokasta työtä kääntäessään teoksen, ja lisäksi kirjasta löytyy monisivuinen introduction; joka "luvun" (teos on jaettu viiteentoista "lukuun" eli kirjaan) alussa oli lyhyehkö, helpostiymmärrettävä tiivistelmä ja selitys tulevasta luvusta; hyvin monipuoliset huomautukset ja lisämerkinnät tekstin henkilöitä, historiaa ja konteksteja koskien; ja lopussa on vielä antiikin mytologian erisnimien hakemisto selityksineen, sekä yleinen sanahakemisto tekstiä koskien.

Ovidiuksen eeppinen runo kertoo, lyhyesti sanottuna, maailman kulusta ja jumalten elosta aikojen alusta lähtien aina Ovidiuksen omiin aikoihin asti. Tarinoista löytyvät kaikki tutut jumalhahmot kreikkalaisroomalaisesta mytologiasta, sekä huima liuta hieman vähemmän tunnettuja. Teoksen nimi viittaa lähes joka sisustarinasta löytyvään muodonmuutokseen, joka on yleensä fyysinen (kuten kansikuvassa näkyvä Apollon jahtaaman Daphnen muuttuminen puuksi) ja joka on samalla kirjan läpi kantava voima ja jatkuva teema. Myös lukija kokee muutoksia: päähän valuu joka sivulta älytön määrä uutta tietoa sekä vanhan uudelleenymmärtämistä ja uudelleenverkostoimista. Jos se kuulostaa liian hienolta ollakseen totta, lisään vettä myllyyn sanomalla, että pelkkä teoksen sisältämä kieli on kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan huikaisevaa, ja minä ainakin menin aivan sanattomaksi joka kerta, kun muistin, että teos on alunperin julkaistu vuonna 8 j.a.a. Tarina ei todellakaan ole "tylsä, kuiva antiikkinen runoelma" vaan sisältää runsain määrin sotia, himokkaita kohtaamisia ja muita ikiaikaisia aiheita. Voisi melkein sanoa, että tässä on antiikin Kreikan ja Rooman Kauniit ja rohkeat.

Tämä oli viime kesän paras kirja, jonka luin. Muut lukivat Twilight-sarjaa ja kioskin hyllyltä löytynyttä uusinta harlekiinikirjaa, ja minä nautin hieman vanhemmasta "halpisromantiikasta" partneria vaihtelevien jumalten ja jumalattarien ja muotoaan muuttavien ihmisparkojen kanssa.

Kirja on klassikko juuri siksi, että se kestää lukemista vuosisatojen - tai tässä tapauksessa vuosituhansien! - kuluessa. Näillä avuilla tämä teos porskuttanee uljaasti vielä parin tuhannen vuoden kuluttua.


Tällä hetkellä minulla on viimein käsissäni listan seuraava eli kolmas kirja, Charitonin Callirhoe. Enköhän minä muutamassa sadassa vuodessa saa listan luettua, tätä vauhtia!