Puhu minulle

Neurologi Oliver Sacks kertoo ohimennen kirjassaan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi, kuinka tärkeätä kielellinen oikeaoppisuus ja kunnollinen kommunikointi voi olla - ei siksi, että vastaanottaja on nipottaja, kuten minä, vaan koska hänellä on fysiologinen sairaus, jonka vaikutuksien kumoamista oikeaoppinen kommunikoiminen tukee.

Sacksin kirjan luvussa Presidentin puhe tohtori kuvailee, kuinka tonaalista agnosiaa sairastava Emily D keskittyy naama peruslukemilla kuuntelemaan presidentin televisiopuhetta, kun taas afaatikot nauravat revetäkseen samalle puheelle.

Emily D:n sairaus tarkoittaa sitä, ettei hän kykene erottamaan puheen eri äänensävyjä; hän ei tiedä, onko puhuja vihainen, iloinen tai vaikkapa lattea. Huonon näkönsä vuoksi Emily ei myöskään pystynyt turvautumaan puhujan kasvonilmeisiin koettaessaan päätellä puheen asiasisältöä. Niinpä Emily keskittyi koko olemuksellaan kuuntelemaan puheen kieliopillista tarkkuutta ja sanavalintojen sopivuutta (rikkaalla sanavarastolla puhuja sai juttuunsa sisältöä, jonka jopa Emily kykeni erottamaan). Entisenä englanninopettajana Emily oli taitava analysoimaan ja erittelemään ilmaisua ja puhetta. Emily totesikin Sacksille presidentistä: "Hän ei ole vakuuttava. Hän ei puhu hyvää kirjakieltä. Hänen sanakäyttönsä on sopimatonta. Joko hänellä on aivovaurio tai hänellä on jotakin salattavaa."

(Sivuhuomautus: tietenkään kukaan ei puhu hyvää kirjakieltä, sillä sitä on mahdotonta puhua, mutta Emily tarkoittanee hyvää puhuttua kirjakieltä.)

Afaatikot osastolla puolestaan nauroivat presidentin puheelle, koska heidän sairautensa - afasia - tekee heidät sanakuuroiksi. He eivät ymmärrä sanojen merkitystä tai kuulevat ne toisina sanoina, joka tietenkin tekee mistä tahansa puheesta rikkinäistä puhelinta muistuttavaa sanasekamelskaa. Sen sijaan he ovat oppineet tulkitsemaan äänen sävyjä ja puhujan ilmeitä hyvinkin tarkasti. He nauroivat presidentin puheelle, koska he näkivät tämän teatraalisen esityksen läpi aivan kuten Emilykin. Presidentin ristiriitaiset ilmeet ja äänensävyt tekivät ilmiselväksi näille neurologian potilaille sen, mikä Sacksin mukaan jäi terveiltä huomaamatta: presidentti valehteli.
Sacks lopettaa luvun sanoihin "Ja niin taitavasti yhdistyi pettävä sanankäyttö pettävään sävyyn, että vain aivovaurioiset pysyivät kovina - heitä ei ollut pettäminen."


Olisi mielenkiintoista - ja samalla todella hirvittävää - saada kokeilla, miltä afasia tai tonaalinen agnosia tuntuisi. Jo pelkän vaivaa potevan henkilön seuraaminen voisi olla huikean mielenkiintoista (ja surullista).

Olen kerran ollut tilapäisesti halvaantuneena niin, etten kyennyt puhumaan sanaakaan, vaikka ajatus kulkikin tahmeasti eteenpäin. Suusta tuli vain epämääräistä ulinaa. Sama oli kehonkin suhteen: ainoastaan oikea käsivarsi liikkui typerästi yhden liikkeen rataa edestakaisin. Näin hyvin huonosti ja kuuloaisti oli kuin korvieni värekarvat olisivat sitkaan tahman peitossa.
Pelottavinta tilanteessa oli kuitenkin juuri puhekyvyn katoaminen. Se, että päässä oli selkeitä lauseita ja virkkeitä, tärkeitä kysymyksiä ja huomautuksia, joita olisin halunnut esittää, mutta mitään en saanut kommunikoiduksi sen kummemmin sanoin kuin eleinkään.

Arvostetaan kaikki tänään puhekykyämme, eikös juu?
Se taitaa olla yksi niitä asioita, joita ei osaa tarpeeksi paljon arvostaa, ennen kuin sen menettää.

Voittoja ja kaipailuja

Suomen ja Skotlannin välisestä kahden tunnin aikaerosta oli näköjään niin rankkaa toipua, etten täälläkään saanut aikaiseksi kirjoitella...

Matka oli onneksi loistokas ja pieniä säästä johtuvia vastoinkäymisiä lukuunottamatta onnistui suunnitelmien mukaisesti.
Raahasin myös mukaani kotiin runsaasti kirjoja niin historiallisista linnoista, museoista kuin Waterstone'sistakin. (Viimeisimmän laskun mukaan ostin kymmenen kirjaa, taskukalenterin ensi vuodelle ja mukavan pinon tulevia päiväkirjoja, sekä kirjanmerkin.)
Teen valokuvamerkinnän hankinnoista ja muusta matkaan liittyvästä kirjallisuushöpöilystä, kunhan uskallan liittää iPhoneni taas tietokoneeseen kiinni. Jostakin syystä lähes aina, kun liitän iLaitteen tietokoneeseen, kaikki mediatiedostoni häipyvät laitteesta. Koska jokainen iLaitteeni sisältää sadoittain muistiinpanoja ja lukulistoja, en ole rohjennut riskeerata niiden häviämistä pitkään aikaan.


Ajankohtaisin asia hoidettavien juttujen listallani on kuitenkin syyskuun arvonnan voittaja. Koska ainoastaan yksi ihminen täytti arvontavaatimukset (asiallinen kommentti kolmeen eri merkintään), ei minun tarvinnut edes arpoa voittajaa.
Onnea Elinalle! Otathan yhteyttä yläoikealla olevaan sähköpostiosoitteeseen, että saamme palkintoasiaa hoidettua eteenpäin.

Lokakuun arvonta toimii kuten aiemmatkin, eli mikäli haluatte osallistua, kommentoikaa vain kolmea milloin vain julkaistua eri merkintää asiallisesti, niin olette mukana kirja-, kieli- ja kirjoitusaiheisten pikku palkintojen arvonnassa!


Kun palasin matkaltani, oli kotona ihmettelevien kissojen lisäksi odottamassa pino kirjaston kirjoja, joita pitäisi saada luettua melko ripeään tahtiin. Tartuinkin niistä pariin ja huomasin viihtyväni erittäin hyvin, kunnes neurologi Oliver Sacksin alaviitehuomautus hänen verrattomassa teoksessaan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi sai minut haparoimaan hetkeksi.

Sacks kertoo alaviitteessään saaneensa joitakin vuosia aiemmin nuoren kirjailijan David Gilmanin käsikirjoituksen Croppy Boy luettavakseen. Gilman oli lähettänyt romaaninsa käsikirjoituksen Sacksille, koska neurologi oli julkaissut artikkelin miehestä, jonka muisti oli pysähtynyt vuoteen 1945 (luku Kadonnut merimies kirjassa Mies joka luuli vaimoaan hatuksi), ja Gilmanin teoksen päähenkilöllä oli samankaltainen vaiva - identiteetti katoaa, kun ei muista, tiedä tai tunne olevansa nykyhetkessä olemassa, ja kadonneen identiteetin tilalle tulee tarve keksiä ja kehitellä omia sepustuksia (katso myös luku Identiteettikysymys samassa Sacksin kirjassa). Sacks kuvailee käsikirjoitusta seuraavilla sanoilla: "[K]irja kertoo amnestisen neron hämmästyttävästä mielikuvituksesta kerrassaan joycemaisen rikkaasti ja innokkaasti. En tiedä, onko kirjaa julkaistu, mutta ainakin se pitäisi julkaista."

Kun Oliver Sacksin kaltainen asiantuntija kehuu käsikirjoitusta noin, sen on pakko olla lukemisen arvoinen. Innostuin teoksesta ja syöksyin suinpäin Googlen ihmeelliseen maailmaan, jossa odotti suuri pettymys. Croppy Boytä ei ainakaan vielä tähän päivään mennessä ole julkaistu (tai ainakin näin Google väittää).

Tunsin tavallaan jopa hupaisaa pettymystä, kun en saakaan lukea kirjaa, jonka olemassaolosta en edes tiennyt vielä vuorokausi sitten. Minua harmittaa miltei suhteettomasti verrattuna siihen, kuinka paljon (eli en juuri mitään) teoksesta tiedän.

Onko teille koskaan käynyt mitään vastaavaa? Eikö olekin harmillinen olotila?

Onneksi Oliver Sacksilta sentään löytyy lisää neurologisia ihmetyksiä esitteleviä teoksia.