Apua

Molemmissa viikon kirjoissa esiintyy paikoin järjettömän inhottavaa ihmispahuutta - ja menisinpä silti sanomaan, että Lauerman teoksessa esiintyvä pahuus on ymmärrettävämpää.

• Kathryn Stockett: The Help 1960-luvun Mississippiin sijoittuva kertomus keskiluokkaisista kotirouvista ja heidän nuivasta käytöksestään tummaihoisia kotiapulaisia kohtaan järisyttää lukijansa. Kertojina vuorottelevat piiat Aibileen ja Minny sekä uudistusmielinen nuorineiti Skeeter, joille Stockett on kaikille onnistunut luomaan monipuolisen henkilöhahmon omine vahvoine äänineen ja puhetyyleineen. Varsinkin suomalaiselle lukijalle teos on silmiäavaava; että jokin näinkin pöyristyttävä rotuerottelu on ollut aivan arkipäiväistä vielä muutama vuosikymmen sitten Yhdysvalloissa! Stockett sen enempää kuin hänen hahmonsa eivät kuitenkaan alleviivaa vääryyksiä, ja joukosta löytyy kauniitakin tunteita ja tapahtumia, huumoria tai filosofiaakaan unohtamatta. Sujuva kerronta, yksilölliset kertojanäänet, vahvat ja hyvinluodut hahmot sekä oivallinen tarina miljöineen tekevät The Helpistä yhden tämän vuosituhannen varmoista klassikoista ja ehdottomista must read -teoksista. Kuten useimmat loistavat kirjat, tämäkin jättää lukijan kyynelsilmäiseksi ja hieman muuttuneeksi. Kerrassaan häkellyttävän hieno kirja! Olen erittäin tyytyväinen, että sattumalta päätin lukea tämän. (Myös elokuvaversio kirjasta on erittäin hyvä; yli kaksituntinen elokuva kulkee kuin siivillä. Kannattaa kuitenkin lukea kirja ensin, jotta ymmärtää tarinan ja viittaukset kunnolla.)
• Hannu Lauerma. Pahuuden anatomia. Pahuus, hulluus, poikkeavuus Kriminaalipsykiatriaa lähinnä käsittelevä teos tunnetun suomalaispsykiatrin hyppysistä ei ole tylsä paketti, vaikka tietokirjamainen onkin. Lauerma kertoo pyöristelemättä tai kauhistelematta työssään kohtaamista ilmiöistä, kuten parhaan ystävänsä kännissä hengiltä puukottaneen miehen aamukatumusta, ja pohtii niiden taustoja ja syntytekijöitä. Historian kuuluisia pahiksiakaan ei unohdeta, mutta Hitler ja kumppanit eivät onneksi ole teoksen pääosassa. Sanon onneksi, koska mielestäni antoisinta oli lukea yleismaallisia pohdintoja ihmisen pahuudesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä, vaikka yksittäiset esimerkit toki ovatkin oivia esimerkkejä teoriapohjan lisukkeeksi. Lauerman teksti sisältää myös runsain mitoin mustaa huumoria, mikä on yllättävän muikea tapa tehdä tekstistä (sen kammottavasta sisällöstä huolimatta) mielenkiintoista ja paikoin jopa tavallaan mukavaa luettavaa. Paikoittaisilta naurunpyrskähdyksiltä ei liene voi välttyä, mikä on tällaisen teoksen kanssa hyvä asia! Maallikolle sopivan tekstin ja selkeän lukujaottelun vuoksi teoksen voi surutta lukea, vaikkei psykologiaa olisi koskaan opiskellutkaan. Hyvällä tavalla erilainen kirja.

Ihastuttavaa uutta vuotta 2013 kaikille! Olkoon se parempi, kuplivampi ja kukkivampi kuin edelliset vuodet. Omani nimesin jo etukäteen "It Gets Better -vuodeksi", haha. Paras olla nimensä arvoinen, tai muuten...!
Toivottavasti jokainen lukee ensi vuoden aikana ainakin yhden elämää järisyttävän teoksen.

Miksi kirjoittaminen on tärkeätä

It is important. Someone needs to tell those tales. When the battles are fought and the dragons eat their foes for breakfast with a nice cup of Lapsang souchong, someone needs to tell their bits of overlapping narrative. There's magic in that. It's in the listener, and for each and every ear it will be different, and it will affect them in ways they can never predict. From the mundane to the profound. You may tell a tale that takes up residence in someone's soul, becomes their blood and self and purpose. That tale will move them and drive them and who knows what they might do because of it, because of your words. That is your role, your gift. Your sister may be able to see the future, but you yourself can shape it, boy. Do not forget that. There are many kinds of magic, after all.

~Erin Morgenstern: The Night Circus

Author, author!

Lukiessani David Lodgen mainiota Author, Author -teosta törmäsin seuraavaan pohdintaan, jota näytelmäkirjailijaksi hamuava Henry James tuumailee ylenkatsomansa Oscar Wilden näytelmän yleisössä:

There was no question, however, that the man [Oscar Wilde] was clever, as Lady Windermere's Fan demonstrated. The plot was not substantial or credible enough to bear a moment's serious consideration, but it was all so wittily managed, with such an abundance of amusing mots, batted back and forth across the stage like so many shuttlecocks, that one scarcely noticed.
 

Jamesillä (ja Lodgella) on pointtinsa, vaikka Wilden kova fani olenkin, mutta juuri se suuri sanaleikkien ja piikikkään älykkään huumorin määrä Wilden teksteissä korvaa mielestäni kaikki juonelliset puutteet.
Siitä on jo lähes kymmenen vuotta, kun luin Lady Windermere's Fanin, mutta muistan edelleen sen riemukkaan innon ja ihailun, jotka teksti minussa herätti. Juonesta muistan vain pääpiirteet, mutta juuri tuo hellittämätön yleisön päiden edestakainen pomputtelu kuin tennisottelussa, mistä Jamesinkin ajatukset kumpuavat... Oi!

Aina ei siis tarvitse olla täydellinen...!

Huutomerkkejä!

Harvemmin tulee luettua teoksia, joiden nimissä on muita merkkejä kuin normiaakkoset. Numerotkin ovat melko harvassa. Tällä kertaa on kuitenkin huutomerkkejä!

• Belinda Olsson: Raskausjärkytys! Ruotsin Bridget Jonesiksi luvattu teos kiinnitti huomioni kirjastossa väittämällä, että tässä teoksessa on raskaana oleva nainen, joka ei pidä asiasta. Halusin samantien lukea kirjan, sillä tämä taitaa olla ensimmäinen moinen, johon olen törmännyt. Sympaattinen päähenkilö ei petäkään, ei sen enempää lapsirakkaita kuin muitakaan: hän tuskailee realistisesti ei-toivotun lapsen saamisesta rakkaan toimittajantyönsä kanssa samalla, kun poikaystävä ja paras ystävä hössöttävät perinteiseen tyyliin pelkästään lapsesta. Kirja pilkkaakin rivien välissä mukavasti lapsikeskeistä yhteiskuntaa olematta alentuvan ilkeä. Samalla tavalla halveksutut iltalehden työntekijät nousevat päähenkilön rinnalla kirjan sympaattisimmiksi hahmoiksi, ja tavalliset asetelmat kääntyvät päälaelleen. Teksti itse on melko tavallista laadukkaammanpuoleisen viihderomaanin tekstiä; ei mitään Nabokovin tasolle nousevaa esteettistä iloa, mutta erittäin luettavaa ja sujuvasanaista. Hauskana yksityiskohtana luvut on nimetty lööppimäisesti (tyyliin "Seksiskandaali lehtitoimistossa" ja "Toimittaja tunnustaa!"). Aivan Bridget Jonesin lumoavan sympaattisuuden ja viihdyttävyyden tasolle Raskausjärkytys! ei yllä, mutta yllättävän mukavaa luettavaa se silti on.
• Hanna Marjut Marttila: Filmi poikki! Huonosti voivan perheen teini-ikäinen filmihullu poika kirjoittaa elämästään käsikirjoitusta samalla, kun sisko on taas raskaana saamattomalle poikaystävälleen ja vanhemmat touhuavat ties mitä. Rosoinen nuortenkertomus kärsii yleisökadosta, sillä päähenkilön ikätovereille tarina on kenties hieman liian synkänharmaa ja kaikki viittaukset eivät aukea, ja vanhemmille lukijoille tarina taas maistuu kenties liikaa murrosikäisten kirjallisuudelta (jossa ei ole itsessään mitään vikaa, mutta yli kaksikymppisten lukumaku harvemmin pitää murkkukirjoista). Audienssiepävarmuus on ikävää, sillä muuten teos on kyllä melko hyvin rakennettu: tarinassa on kertojanaukkoja, jotka pitävät lukijan mielenkiinnon yllä olematta ärsyttäviä, ja hahmovalikoima on varsin kattava ote köyhänpuoleisesta suomalaisesta perusperheestä tuttavineen. Filmi poikki! ei jättänyt mieleeni lähtemätöntä jälkeä, mutta jotakin siinä kuitenkin varmasti oli, sillä kirjoitin ylös pari Marttilan muuta kirjaa myöhemmin maisteltavaksi.

Tällä hetkellä luen 1001 yön kakkosvolyymiä (jee!), kolmen plus yhden muskettisoturin seikkailuja, ja kirjaston lainana on yllättävän luettava David Lodgen elämäkertaromaani Henry Jamesistä nimeltään Author, Author. Neljä muuta lainaakin odottavat lukuvuorojaan pinossani; olen nähtävästi kyvytön käymään kirjastossa "vain palauttamassa!"

Toivottavasti Joulupukki ja muut antoivat lahjoiksi ihastuttavaa luettavaa ja muuta ihanaa!

Meri kurimasu!

Mietin siskoni kanssa, menisinkö kirjastoon vaiko kirjakauppaan töihin, mikäli valinnanvaraa löytyy. Sisaren mielestä ei ainakaan kirjastoon, koska "sit sä tuut joka päivä kotiin kassillisen kirjoja kanssa! Ja joku koettaa lainata jotain ni sä oot et 'Öö, sorry, tää olikin jo varattu... mulle!' "
Vastalauseeksi totesin, että kirjakaupassa tilanne menisi siihen, että soittaisin isälle, ettei minulla ole yhtään rahaa.
"Miten niin ei oo rahaa? Sähän oot töissä."
"Niin, niin mä oon töissä. KIRJAKAUPASSA."

Aina menen kirjastoon asenteella "palautan vaan tän ja sit suoraan ulos!" ja kirjakauppaan "VAAN katselemaan..." ...
Epic fail, joka kerta.

Ja kaiken lisäksi menin viimeksi kirjastossa kuikuillessani lainaamaan kirjan Raskausjärkytys!, vapaaehtoisesti vielä. Olen aika järkyttynyt itsekin, kun en yleensä yhtään pidä lapsikeskeisistä kirjoista tai niiden hahmoista, ja nyt pidin teoksesta kovasti (tosin kenties juuri siksi, ettei päähenkilökään oikein ymmärtänyt lasten päälle).

Kaikkea sitä pitää kokea!


Ihanaa joulua kaikille, jotka sitä viettävät, ja hyviä juhlapyhiä muille!
Toivottavasti Joulupukki tuo minulle kasoittain ihastuttavia kirjoja ja sen yhden kovasti toivotun "jutun".

Jouluun erittäin sopivasti luen 1001 yön tarinoita, joissa kristityt ovat epäpuhtaita vääräuskoisia. Näin tänä vuonna! Viime vuonna ahmin Dickensin Saiturin joulun sekä suomeksi että englanniksi.

Copycat

Olen huomannut usein, että upeat kirjat - varsinkin sellaiset, joissa on minä-kertoja - saavat lukijan (eli minut) tahattomasti matkimaan kertojan ääntä ja rekisteriä. Ilmiö on helposti huomattavissa varsinkin päiväkirjoista.
Joskus "kopiointi" on niin selkeää, että pelkän päiväkirjan tekstin perusteella pystyy jälkikäteen sanomaan, mitä kirjoja luin tuolloin.

Tällaisia vaikuttavia kirjoja ovat olleet varsinkin nämä neljä (Bridgetit laskettakoon yhdeksi):
- The Help (olen aina koettanut kirjoittaa mahdollisimman asiallista ja "oikeaoppista" englantia, mutta tummaihoisten vähänkoulutettujen piikojen, Aibileenin ja Minnyn rekisterit tarttuivat huomaamatta minuunkin)
- Bridget Jones -kirjat (lyhyt, epätäydellisiä lauseita käyttävä sähkemäinen tyyli oli vaikeaa aikaa päiväkirjoilleni!)
- Jane Eyre (viktoriaanisen Englannin puhdas, koreileva, asiallisesti rönsyilevä kirjoitusääni oli mieleeni)
ja
- Lolita (venäläisen kirjoittajaneron täydellinen, lumoava englannintaito huumaa!)


Kirjailija, jonka tekstiä "matkisin" mieluiten, on Vladimir Nabokov. Hänen leikittelevä, raadollisen kaunis kielenkäyttönsä lyö minut joka kerta sanattomaksi. (Ikävä sivuvaikutus...)

Eläimellisiä outouksia

Viikon kirjat, kuten totuttua.

• Leif Blomqvist, Paula Holma, Tero Kirjosalo, Kirsi Pynnönen-Oudman, Seppo Turunen & Taru Vuori: Korkeasaaren eläintarha. Opaskirja Korkeasaaren eläintarhan laajaan faunavalikoimaan tutustumista helpottava ohut kirjanen vakuuttaa kauniilla värivalokuvillaan ja faktapitoisilla pikku esittelyteksteillään. Eläimet on jaoteltu kirjaan hieman epämääräisen oloisessa järjestyksessä, mutta uskon järjestyksen seuraavan saaren karttaa perinteisen kavioeläimet, matelijat, kissaeläimet, jne. -lajittelun sijaan. Matkaoppaiden tapaan kevyt kirjanen kulkeekin eläintarhareissulla mukavasti mukana, ja lyhyet tietotekstit eri eläimistä ovat tarpeeksi nopeita tietoiskuja, jotta ne voi lukaista rauhassa eläintä ihmetellessä. Olisin kaivannut kirjaseen hieman enemmän Korkeasaaren historiasta ja tulevaisuuden näkymistä sekä eläinsuojelutyöstä maailmalla ja eläintarhoissa; vihkosen lopussa oleva yksi sivu tuntui kovin vähäiseltä näin tärkeän asian ollessa kyseessä. Hintaansa nähden opas kuitenkin sisältää huimasti tietoa saaren monista asukeista.
• Jani Kaaro: Kaiken oudon ensyklopedia Tietokirjamainen paketti täynnä nimensä mukaisesti informaatiota kaikesta oudosta, noidista lohikäärmeisiin ja skientologiaan. Kotimaisuus takaa sen, ettei teoksessa ole kääntäjän kielikukkasia tai väärinymmärryksiä. Tekstikappaleet outouksista ovat, kuten esimerkiksi ensyklopedioiden esikuvassa Encyclopaedia Britannica, pisimmilläänkin vain parin sivun pituisia (ja toki joskus lyhyempiä), joten oudoista jutuista voi lukea vaikka muutaman jutun kerrallaan. Tietoa on tarjolla juuri tarpeeksi perusteiden selvittämiseksi ja suhteellisen perusteelliseen pohjatietojen kertomiseen, ja teksteihin on myös sijoitettu lukuisia helpottavia ristiviittauksia. Teksti on lisäksi maallikollekin hyvin selkeätä ja ymmärrettävää kaihtamatta kuitenkaan asiaankuuluvien termien käyttöä. Lisäksi, kuten jokaisessa itseään kunnioittavassa ensyklopediassa kuuluukin olla, outoudet on aakkostettu tiettyjen hakusanojen löytämistä varten. Kaiken kaikkiaan Kaaro on koonnut perusteellisen "kaiken oudon" tietopaketin, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen! Selasin paksun pokkarin läpi muutamassa päivässä kannesta kanteen, sen verran erinomaista luettavaa teos oli.

Tällä hetkellä lueskelen 1001 yötä edelleen (ensimmäinen volyymi on ihan pian luettu! enää kolme sen jälkeen, haha), samoin kuin Hullun rakkauden selviytymisopasta. Kirjaston kirjoista vuorossa on iki-ihana The Help, jota en malta laskea käsistäni pitkäksi aikaa.

Copy right

Haha, Stephen Clarken ensimmäinen (ja omakustanteena julkaistu) kirja sisälsi seuraavanlaisen tekijänoikeusselitteen:

This book may not be lent, sold, hired out (are you really reading this?), teleported to other civilizations (are you sure you wouldn't prefer to start reading the novel?), etc.

Suosikkini tullee kuitenkin aina olemaan Eniten vituttaa kaikki -sarjan lyhyt ja ytimekäs viesti: Kaikki oikeudet vituttaa.

Iltakirjat

 

Huhtikuulta löytyi tällainen kuva luonnoskansion takanurkasta. Ilahduin samaan aikaan lukemieni kirjojen määrästä, kuin myös siitä, että toiseksi ylintä ja toiseksi alinta lukuunottamatta olen lukenut kaikki jo! Jee. Joskus selailen yhtä ja samaa kirjaa monta vuotta, sivun silloin tällöin... Ugh.

 

Kuvansommittelu on tuttua laatuluokkaa Nooris. Ei siitä sen enempää, haha.

Kiroileva silli

Varsin erilaiset teokset viikon kirjoina tällä kertaa - ohukaista sarjakuva-albumia ei millään voi verrata Levin mykistävään keskitysleirikertomukseen.

• Milla Paloniemi: Kiroileva siili 4 Kiroileva siili vetoaa jotenkin suomalaisiin äksyilynsä ja mustan huumorinsa ansiosta. Minäkin olin ensimmäisen teoksen luettuani aivan ihastunut. Valitettavasti taso kuitenkin laskee lipsuen albumi albumilta - tuntuu, että Paloniemeltä on joko loppunut ideakasa, tai kenties hänkin alkaa kyllästyä siiliinsä. Neljännessä albumissa on vielä onneksi muutama onnistunut strippi ja vitsi, joten ihan turhaa luettavaa ei käsissään pitele. Siili kuitenkin tuntuu luottavan tuttuun ja aiemmin toimineeseen kaavaan liikaakin. Stripeissä on toiston makua, ja useammassa kohdassa koko jutun idea on "vihainen siili", joka ei valitettavasti enää toimi niin kuin alussa. Moni strippi jää mitäänsanomattomaksi, kun lukijaa ei sen enempää naurata tai kosketa (sarjakuvanhan ei aina tarvitse naurattaa, mutta jotakin tuntemuksia sen tulisi aiheuttaa). Nelosalbumin anti on tason vaihtelusta huolimatta kuitenkin vielä sen verran luettavaa, ettei teoksesta jää pelkkä rahastuksen maku suuhun. Siilillä on vielä asiaakin.
• Primo Levi: Tällainenko on ihminen Sanon heti alkuun, että tämä teos on paras ja koskettavin, jonka olen koskaan lukenut keskitysleireihin liittyen. Levi ei kaunistele asioita, vaan kertoo leirioloista puolustelematta ketään: lehtien nyyhkyartikkeleissa harvemmin mainitaan esimerkiksi, että jos vanki jätti vaatteensa vartoimatta suihkun ajaksi, joku varasti ne itselleen. Ruoka-annoksista tapeltiin ja niillä käytiin häikäilemätöntä vaihtokauppaa. Laiskat natsit eivät sodan edetessä jaksaneet aina edes lajitella vankeja, vaan päättivät sattumanvaraisesti kummasta junan ovesta ulos tulleet vangit "pääsivät" työleirille ja ketkä taas joutuivat kaasukammioihin. Italianjuutalainen nuori kemisti Levi vangittiin sodan jo alettua, ja hän päätyi pitkän ja tuskaisan matkan kautta Auschwitziin. Hän selvisi kuuluisan leirin kauhuista hengissä yhtenä harvoista, vaikka leirille tuotiin ihmisiä täpötäysissä junalasteissa, ja päätti kirjoittaa kirjan kokemuksistaan. Kyseessä ei siis ole kirjailijan kuvitelmaa leirioloista, vaan aito muistelmateos, mikä tekee lukemisesta vieläkin huikaisevamman ja pökerryttävän kokemuksen. Teos etenee kronologisessa järjestyksessä Levin vangitsemisesta vapautumiseen ja kertaa niin järkyttäviä kokemuksia sekä natsien että muiden vankien osalta kuin "tylsiäkin" päiviä vailla mitään järjellistä tekemistä. Levin kertojavahvuuksia ovat selkeä, tapahtumiin keskittyvä kerronta, johon hän sekoittaa omia ajatuksiaan sopivissa määrin, ja vahva puolueettomuus ja kaunistelemattomuus. Karmivat kohtalot jäävät kummittelemaan lukijan mieleen ilman kertojan kikkailuja. Levi itse päätyikin lopulta äitinsä syöpäkärsimyksien seuraamista kestämättömänä tekemään itsemurhan. Toivottavasti kirjoittaja sai edes jotakin helpotusta kertoessaan muulle maailmalle kurjan tarinansa. Lukijaa järkyttävä ja järisyttävä teos! Kuten kirjan nimi kysyy, tällainenko on ihminen?

Tällä hetkellä lueskelen vanhoja tuttuja teoksiani, sekä kirjastosta kaivettua Raskausjärkytys!-viihderomaania. Tähän mennessä en oikein pidä siitä - mikä tosin ei ole mikään yllätys, joten miksi ihmeessä lainasin sen?

Kiinalainen sananlasku

A book is like a magic garden, carried in your pocket.

Villejä asioita

Tänään (harvoin esitettävässä) sarjassamme upeat kannet:

 

 

 

Eggersin kirjahan on novelisaatio Where the Wild Things Are -lastenkirjan elokuvaversiosta, joten kannet ovat paitsi itsessään hienot, myös aiheeseen ja teemaan erittäin sopivat.

Kirottu Irlanti

Viikon kirjat! Ja ylipitkiä virkkeitä. Taas.

• Chuck Palahniuk: Kirottu Täytynee heti aluksi tunnustaa, että tämä on ensimmäinen Palahniukin teos, jonka luin. En ole edes nähnyt Fight Club -elokuvaa, joten en tiennyt lainkaan, mitä odottaa. Inhorealismi oli kai mielessäni... Ensivaikutelma oli sekava: 13-vuotias Madison on päätynyt epäilyttävien olosuhteiden vallitessa Helvettiin, eikä lainkaan pidä siitä. Hän on koppava, ylimielinen ja asennevammainen, eikä pikkuhiljaa mukaan tarttuvaa breakfastclubmaista lössiä voi kovin paljon kehuskella. Ensimmäinen neljäsosa romaanista meneekin hieman tympeästi eteenpäin kahlaten - mikäli Madison ei lähtisi seikkailemaan pitkin Helvettiä ja aukaisisi kuolemaansa (ja sitä edeltävää elämää rikkaiden, kuuluisien ja älyttömien vanhempiensa kanssa) vähä kerrallaan, ei lukija todennäköisesti sinnittelisi mukana kovin pitkään. Onneksi Madisonin tarina - joka on jaettu lyhyehköihin lukuihin, joista jokainen alkaa Madisonin "Oletko siellä, Saatana? Minä täällä, Madison." -muistelmilla ja jatkuu sitten suoraviivaisempana minä-kertojan selostuksena - on ripoteltu pitkin poikin Helvettiä, johon tutustuessa seurue törmää jos jonkinlaisiin hupaisiin seikkoihin (puhelinmyyjät...) ja ihmisiin tai demoneihin (arvatkaapa, mitä Hitlerin viiksille käy). Madison on nimittäin klassinen esimerkki dynaamisesta päähenkilöstä, joka käy läpi monenlaisia radikaalejakin muutoksia tarinan edetessä. Joissain kohdin muutos tuntuu hieman pakotetulta, mutta pääosin Palahniuk onnistuu luomaan mielenkiintoisen miljöön ja lukijalle selkeästi tykättäväksi kasvavan hahmojoukon. Lopetin kirjan paljon tykästyneempänä kuin aloitin (no, duh... haha). Teokselle on kuulemma luvassa jatkoakin; ainakin Madisonin mielenkiintoinen tapa lopettaa tarinansa viittaa tähän, joten jään odottamaan pienellä innolla.
• Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen. Kertomuksia vihreältä saarelta Entinen kuopiolaisopettaja Hanna Tuuri muutti Irlannin länsirannikolle miehensä kanssa. Molemmat ovat innokkaita ja taitavia puutarhureita, joten monet Tuurin novellimaisista pikku kertomuksista liittyvät kasveihin ja niiden hoitoon. Irlannin erikoinen ilmasto suosii monenlaisten kasvien lisäksi monipuolisesti ihastuttavien ja joskus vähän vihastuttavienkin persoonien ilmenemistä, ja kertomukset päivittäisistä kohtaamisista näiden suurten persoonien kanssa muodostavat Tuurin kirjan selkärangan ja aimo osan lihastakin. Teoksen joka sivulta paistaa läpi onni, ilo ja kiitollisuus saada touhuta kasvien kanssa ja elää karunkauniilla maaseudulla ihanien ihmisten parissa. Tässä on oikea hyvänmielen nojatuolimatkakirja! Ainoa harmi on, että teoksen luettuaan tekee mieli lähteä itse kurkistelemaan Tuurin pikku kylää paikan päälle...

Vanhojen tuttujen lisäksi meitillä on kesken kirjaston laina A Brief History of the Future. Kirjaston kirjoissa on tosiaan se hyvä puoli, että eräpäivien takia ne tulee luettua melko sutjakkaasti. Omia kirjoja lukee sitten sivun sieltä, toisen täältä...
Kunhan saan kirjaston pinon pois, koetan panostaa hieman enemmän Tuhannen ja yhden yön tarinoihin (jo yli sata luettu!); yllättävän hyvää luettavaa kaiken verilöylyn ja sekstailun lomassa... tai kenties juuri niiden vuoksi, hah!

Hear me roar!

Näin talviurheilun luvattuun aikaan sopivasti suomalaisesta urheilusta:

The Finnish word for sport is closely related to bravery and heroism - it's all about fighting and winning against all odds - and, above all, not giving up. As a foreign observer, it appears that the most important thing is not the method or how well you play/do it, but that you take it deadly seriously!

(Deborah Swallow'n kirjasta CultureShock! Finland.)

Viisaudenhammas Karlilta

Karl Pilkingtonin kirjasta An Idiot Abroad (joka sisältää siis Karlin matkapäiväkirjoja Ääliö ulkomailla -televisiosarjan matkoilta) löytyy useita hämmentävän viisaita pätkiä, vaikkei Karlista kenties ensisilmäyksellä uskoisi olevan moisiin.
Pidin seuraavasta kovasti:

I remember Ricky [Gervais] telling me once that if a lion could speak English we wouldn't be able to understand anything it said because the lion would have lived such a different life to us.
 

Yhteinen kieli ei siis todellakaan ole perusta yhteisymmärrykselle.

Historiankirjat uusiksi!

Viikon kirjat ovat tällä kertaa syyllistyneet allekirjoittaneen hauskuuttamiseen ja useiden mielenkiintoisten ajatusten herättämiseen.

• Pertti Jarla: Fingerpori kuntauudistus Aiempien Fingerpori-teemakokoelmien mukaisesti tämäkin teos sisältää valikoiman strippejä sarjakuvan vuosien varrelta, tällä kertaa vaatimattomasti "Fingerpori kaupunkina ja asuinpaikkana" teemanaan. Strippien lisäksi teokseen on ripoteltu kaupunginjohtajan selostuksia ja kehuja tämän Suomen hienoimman kaupungin upeista kulttuuritapahtumista, harrastepiireistä ynnä muista. Stripitkin on jaoteltu näiden esitelmien aiheisiin sopivasti. Uusia strippejä ei mielestäni kokoelmasta löytynyt, mutta onneksi Jarlan tuotanto on niin monipuolista ja huvittavaa, ettei vanhojen strippien uudelleenlueskelu haittaa. Lisäksi sarjakuvien edellämainittu järjestely aiheittain esittelyjen kera tuo lukijalle uusiakin nauruelämyksiä ja huomioita. Teoksesta voisi varmasti sanoa vielä vaikka mitä, mutta äsh. Summa summarum: Fingerpori - you can't go wrong!
• Stephen Fry: Making History Nuori historiantutkija ja vanha fyysikko, kumpikin omien syidensä painamana, päätyvät yhdessä muuttamaan historiaan niin, ettei Hitleriä koskaan ollutkaan. Valitettavasti tulos ei olekaan se paratiisi, josta miehet naiivisti unelmoivat. Älykkäänä humoristina ja jokapaikandandynä tunnettu Fry ei ole tuottanut parasta tekstiään teokseen, mutta sen lähtökohta samoin kuin tuloksien tutkinta korvaavat tekstilliset pikkupuutteet. Tämä ei toki tarkoita, etteikö tekstissä olisi erittäin nautittavia kohtia (siirappinen loppu ei tosin valitettavasti kuulu näihin), mutta viihteen sijaan kirjan anti perustuu, kenties tarkoittamatta sitä, sen herättämiin mietintöihin ja historian arvostukseen. Faabelin tavoin kirjalla on tarjottavaan tärkeä opetus: kuinka kauheidenkin asioiden keskeltä löytyy asioita, joista olla kiitollinen ja tyytyväinen. Älykäs ja huikaisevan mielenkiintoinen teos!

Keskeneräisinä kirjoina pinossani on edelleen samat tutut 1001 yötä ja Hullu rakkaus, sekä nopeammin edistyvä (kirjaston laina!) Michael Connellyn The Fifth Witness.
Pikkuhiljaa...

You, you, you

Kieliopin pikatunti pitkästä aikaa!

Elitistiteksteistä, runnelluista sitaateista ja sarkatisista huomautuksista edelleen usein esiin pomppaavat Ye Olde English -sanat hämmentävät joskus. Harva meistä taisi olla oikeasti paikalla, kun näitä käytettiin jokapäiväisessä puheessa, joten hämmennys on tavallaan aivan ymmärrettävää.

Yksikön toisen persoonan kolme eri ilmenemismuotoa on kuitenkin helppo erottaa toisistaan, joten revin välillä hiuksiani. (Kyllä, samat virheet, joita itse tein murrosikäisenä, ärsyttävät minua. Avarakatseisuus, nimesi on nainen!)

thou - perusmuoto. Hast thou seen my pantaloons?

thee - käytetään yleensä "sinun" ollessa esimerkiksi jonkun saaja tai vastaanottaja. This fish for thee.

thy - omistusmuoto. In thy orisons be all my sins remember'd!

thine - sama ilmentyminen kuin nykyenglannissakin tavattavalla "mine" sanalla. 'Tis thine.



Oivia esimerkkejä, kuten aina, tarjoilee rakas Bardimme. Sonetti XVIII:

Shall I compare thee to a summer's day?
Thou art more lovely and more temperate:
Rough winds do shake the darling buds of May,
And summer's lease hath all too short a date:
Sometime too hot the eye of heaven shines,
And often is his gold complexion dimm'd;
And every fair from fair sometime declines,
By chance or nature's changing course untrimm'd;
But thy eternal summer shall not fade
Nor lose possession of that fair thou owest;
Nor shall Death brag thou wander'st in his shade,
When in eternal lines to time thou growest:
So long as men can breathe or eyes can see,
So long lives this and this gives life to thee.

Ilmainen kirja tarjolla!

Kirjoittaja Steven Scaffardi tarjoaa debyyttiteostaan The Drought e-kirjana ilmaiseksi tässä osoitteessa.

Teos muuttuu ilmaiseksi, kun käyttää koodia KW38E.

Vastineeksi ilmaisesta lukukokemuksesta kirjoittaja pyytää rehellisiä arvioita teoksesta mahdollisimman monille kirjoja myyville sivustoille (esimerkiksi GoodReads ja Amazon).

Tarjous on voimassa joulukuun 13. päivään saakka.

Antoisia lukuhetkiä!

Darwinin hyvinvointiniksejä

Viikon kirjat, as usual.

• Wendy Northcutt: Darwinin palkinnot 2: Luonnottomia valintoja Ensimmäisen Darwinin palkinnot -kokoelman (jonka arvio tulee jossakin välissä...) tapaan teos esittelee lyhyesti mielettömimpiä palkinnonsaajia ja ehdokkaita Darwin Awards -sivustolta. Kirjoittaja on varsin pätevä esittelemään aihetta esimerkkeineen, sillä Northcutt on myös Darwin Awardsien perustaja ja ylläpitäjä. Hämmennystä ja typertynyttä naurua aiheuttavien geenialtaan puhdistajien lisäksi kirjasta löytyy darwinismin perusteet lyhyesti ja selkeästi selostettuina. Aiheita on myös jaettu teemoittain lukuihin, joten lukija saa mukavan annoksen tietoa ja teoriaa luvun esittelyssä ja pääsee sitten ihmettelemään kanssaihmistensä temppujen kautta tätä luonnonvalintaa in actia. Moittimista teoksesta löytyy lähinnä ensimmäisestä nidoksesta tuttujen tarinoiden osalta; kun lukee teokset peräkkäin, on tympeää kahlata sivukaupalla juuri lukemiaan juttuja uudelleen - varsinkin, kun tarinat ovat usein niin uskomattomia, että ne muistaa hyvin. Kääntäjä oli eri ihminen kuin ensimmäisen teoksen kanssa, ja teksti oli paremmin luettavissa, mutta kovin teknistä. Kokemukseni Darwinin palkittujen kanssa tosin myönnettävästi kärsi siitä, että luin kirjat niin nopeasti ahmien; Northcutt itsekin suosittelee alkupuheessa lukemaan korkeintaan yhden luvun päivässä ja siirtymään rohkeasti toisiin teksteihin, mikäli jokin darwinisti ahdistaa tai aiheuttaa pahoinvointia. Olisi pitänyt kuunnella kirjoittajaa! Tällä kertaa hän todella tietää parhaiten.
• Irmeli Castrén: Nykynaisen hyvinvointiniksit Castrénin teos tarjoilee laajan valikoiman tietoa ja pikkuvinkkejä lähinnä naispuolisille geenialtaan täyttäjille (joskin en näe mitään syytä, etteikö Y-kromosomilla varustettu henkilökin voisi hyötyä joistakin tiedonjyvistä). Kirjan ohjeet ovat lyhyehköjä ja selkeitä, ja ne on jaettu aihepiireittäin, joten teosta on helppo ja mukava lukea. Useimmat ohjeista ovat lukuisista naistenlehdistä tuttua peruskauraa (esimerkiksi hiusten päivittäisen pesemisen ja keinotekoisen kuivauksen epäterveellisyydestä hiuksille tietävät varmasti jo kaikki), mutta toisaalta on hyvä, että ne on kerätty yksiin kansiin. Maalaisjärjellä pärjännee ilman kirjaakin mainiosti, mutta eipä tämän lukemisesta haittaakaan ole!

Northcuttin kirjan innostuin muuten lukemaan siksi, että näin sen (nimenomaan tässä merkinnässä esitellyn kakkososan) kirjamessuilla erään divarin hyllyssä. Jätin sen kuitenkin ostamatta, sillä vaikka teos oli tuhruinen ja sivuja revittykin, hintaa oli huikeat 12 euroa. Päivittelimme asiaa kaverini kanssa ja totesin tuimasti etsiväni kirjan kirjastosta.
Onneksi HelMet on olemassa!

Tällä hetkellä lueskelen edelleen 1001 yön tarinoita (enää noin 900 yötä jäljellä, haha), hullun rakkauden selviytymisopasta (plääh) ja Chuck Palahniukin uutuutta Kirottu, joka, kumma kyllä, löytyi kirjaston hyllystä. Oletin sen olevan varattu ainakin vuodeksi eteenpäin. Tähän mennessä en ole kyllä ollut kovin ihastunut teokseen...

iBloggaaja

Bloggerin applikaation saa viimein myös iPadille! Jee!

Säntäsin heti App Storeen lataamaan ilmaisen sovelluksen iPadilleni ja päivitin samalla iPhonen Bloggerin uuteen mallistoon.

Pidin ehkä edellisen päivityksen värimaailmasta hieman enemmän; sen valko-oranssi yksinkertainen ulkonäkö oli pirteä olematta räikeä, ja sillä oli mieluisa näpsytellä tänne palvelimelle talteen luonnoksia tulevia merkintöjä varten.
Nykyinen harmaan eri sävyjä hyödyntävä versio on tyylikkäämpi, mutta samalla tylsempi. Tarvittiinko tänne kaamoksen ja huonon kirjapornon keskelle enää lisää harmauden eri vivahteita?
Alkuun oli myös hankala löytää joitakin toimintoja, kuten tallenna luonnos -aktio, mutta pienellä näpräilyllä nekin löytyivät.

Vanhassa vara parempi, kuten moni toteaa usein, mutta kyllä tällä muutoksella pärjätään.

Ja nyt voi näpytellä merkintöjä iPadillä! Jee!

Jospa ne aikataulutkin pitäisivät jatkossa paremmin...

"Älä naura mulle!"

What's the difference between a cat and a comma?

One has claws at the end of its paws, and one is a pause at the end of a clause!

Kuivapesu

Viikon kirjoina on tällä kertaa poikkeuksellisesti kolme teosta, sillä mielestäni oli parasta niputtaa Puhdistuksen molemmat versiot samaan arvioon.

Pahoittelen sekaantunutta julkaisuaikataulua; olen voinut huonosti niin henkisesti kuin fyysisestikin, eikä Oksasen teoksia näköjään ollut lainkaan helppo arvioida!

• Augusten Burroughs: Kuivilla Juoksee saksien kanssa -teoksesta tuttu Augusten jatkaa erikoisen elämänsä muistelua kertomalla parikymppisestä itsestään New Yorkin mainosmaailman ja lukuisien baarien säihkeessä. Menestys ja elämänilo nousivat nopeasti nuoren nousukkaan päähän, ja 25-vuotiaana Augustenille lätkäistiin ultimatum: vieroitus tai lopputili töistä. Vastentahtoisesti Augusten hankkiutuu alkoholivieroitukseen, joka meneekin yllättävän hyvin, mutta oikea taistelu alkaa vasta miehen palatessa normaalielämään. Vaikken ole koskaan kokenut alkoholismia, Burroughsin tapa kertoa riippuvuudestaan teki riippuvuudesta ja sen tuskista kovin tutun. Teksti iskee varmasti jokaiseen, joka on koskaan ollut jostakin riippuvainen. Tärkeätä kertomuksessa on myös Burroughsin lukijalle vyöryttämä epäonnistumisen tunne ja romahtaminen sekä siitä selviytyminen. Kuivilla ei ole mikään amerikkalainen perhe-elokuvan tarina, jossa kaikki onnistuu heti ruusuntuoksuisesti. Vaikka kaikki ei olisikaan totta ja vaikka useita kohtia on varmasti proosaa varten liioiteltu, teos puhuttelee niin sisältönsä kuin tekstinsä puolesta. Kuten edeltäjäteoksessa Juoksee saksien kanssa, Burroghsin teksti on melko kuivaa ja huumorintäyteistä, ja elävä kieli rouhevine sanavalintoineen pitää lukijan kiinnostuneena (tosin juoni itsessäänkin toimii, joten kiinnostuksenpuutetta ei tulisi ilmetä). Hahmovalikoimasta sanoisin sen verran, että runsas sivuhahmojen määrä oli hieman tuskastuttava ollessaan niin suuressa kontrastissa pienen päähahmojoukon kanssa, mutta toisaalta se sopii addiktiomuistelmaan. Ja jos lopussa ei lukijalla ole edes pieni möykky kurkussaan, pitänee ihmetellä tuliko teosta sittenkään luettua.
• Sofi Oksanen: Puhdistus (romaani)
  Sofi Oksanen: Puhdistus (näytelmä) Ajattelin pitkään, etten lue Puhdistusta lainkaan. En oikein muista edes, miksi: luultavasti olin Oksasen suurhypetystä vastaan ja ajattelin, ettei teoksen sisältö aiheena oikein iske. Kuvittelin Viron lähihistorian ja naisiin kohdistuvan monipuolisen väkivallan olevan järkyttävää luettavaa. Sitä se olikin, mutta Oksanen kirjoittaa siitä niin väkevästi ja rohkealla äänellä, ettei kirjoja malta laskea käsistään. Aliiden synkkä kertomus pitelee lukijaa vahvasti hyppysissään raaimpienkin kohtien läpi. Syy, miksi lättäsin sekä romaanin että näytelmän samaan pakettiin, on se, että mielestäni ne kannattaa lukaista peräkkäin. Kummassakin on nyansseja ja osia, joita toisesta ei löydy, mutta yhdessä ne rakentavat täyteläisemmän kuvan taustoineen ja puhumattomine ajatuksineen. Oli myös mielenkiintoista tutkiskella, miten näytelmä on lihallistunut romaaniksi. Toki teokset kannattelevat lukijan myös omillaan, sen verran hienon maailman Oksanen on rakentanut. En oikein viitsi kirjoittaa Puhdistuksesta pitkää juttua, koska se on ollut niin paljon mediassa esillä, että ihan korvista tursuaa, mutta ennen kaikkea siksi, että se on niin vaikuttava lukukokemus, että jokaisen tulee testata sitä itse.

Lukukierrossa on tällä hetkellä edelleen tuhannen ja yhden yön tarinoita, Bones-meininkiä Kathy Reichsin kirjan kanssa, ja hullua rakkautta selvitymisoppaan parissa.

Rakas Darwin...

Kuten arvioitavien kirjojen listani, myös kirjanmerkkikasani on satunnaisessa järjestyksessä ja nappaan uudelle kirjalle aina pinon ensimmäisenä olevan kirjanmerkin katsomatta sen kummemmin, mitä kyseinen kuva esittää. Aina joskus merkki ja kirja, jonka väliin se joutuu, sopivat jollakin hauskalla tavalla yhteen, ja napsin niistä kuvan muistoksi. Sattuma on niin hupaisa asia välillä.

 

Tällä kertaa Darwinin palkinnot -kirjaan osui vuosia vanha valokuva, jonka olen laminoinut talteen kuvan naurettavuuden vuoksi. Eivätkö olekin hyvä pari?

 

Argh.

Olen jo monta päivää pähkäillyt seuraavaa englannin kielioppiknoppia saamatta siitä täyttä tolkkua: 

Nobody didn't see nothing.
 

Kerta kiellon päälle, kai!

Englanti on siinä mielessä ihanan raivostuttava, ettei sen sääntöjä ja kuriositeetteja koskaan lakkaa oppimasta ja ihmettelemästä. Rakas pseudo-äidinkieleni!

CSI: Dublin

Viikon kirjoina on tällä kertaa lisää "elämänoppaita"; yksi matkaopas ja yksi murhanselvitysseloste.

• Robert George: popout cityguide Dublin (suomeksi) (Copyrightien perusteella sarjan nimi kirjoitetaan jostakin syystä pienellä.) Mukavan pienikokoinen, matkalle hyvin mukaanotettava karttapainoinen matkaoppaanpoikanen. Pääpaino on ehdottomasti teoksen kekseliäillä aukitaittuvilla kartoilla, joista toinen keskittyy tarkemmin Dublinin keskustan alueeseen ja toinen laajemmin suurkaupungin pääteihin ja -seutuihin, mutta kirjanen sisältää myös paljon vinkkejä kauppojen, ravintoloiden, nähtävyyksien ja majoitusvaihtoehtojen suhteen. Värivalokuvat ja tiiviit tietoiskupaketit tarjoavat lukijalle ainekset monipuoliseen, omaan makuun sopivaan lomailuun. Moitteeni on, että laatikoiden ja kuvien asettelu oli hieman sekavaa - ne löytyivät joskus aivan eri kohdasta kuin aiheeseen liittyvä muu teksti. Karttojensa ja taskuun sopivan kokonsa ansiosta kirjanen on kuitenkin erinomainen matkakumppani. Omassa saman sarjan Edinburgh-läpyskässä on lisäksi kynä ja kompassi kirjan selkämyksessä kiinni, joten luulisi uudempin Dublin-oppaidenkin sisältävän samat aputarvikkeet.
• Kate Summerscale: The Suspicions of Mr Whicher; or, The Murder at Road Hill House 1800-luvun puolivälissä Englannin maaseudulla tapahtui kummia: rikkaan perheen poika katosi lukitusta talosta yöllä jäljettömiin, ja löytyi vasta suurten etsintöjen jälkeen ulkohuussista raa'asti murhattuna. Herra Whicher saapui muiden poliisien mukana tutkimaan tätä Poirot'n ja Holmesin tutkintojen veroista tositapahtumaa, mutta erinäiset selkkaukset niin median, poliisivoimien kuin Road Hill Housen asukkaiden kanssa saivat etsivän lannistumaan. Summerscale on koonnut teoksestaan mielenkiintoisen paketin viktoriaanisen Englannin poliisityöstä ja rikostutkinnan tekniikkapuolen kehittymisestä itse murhan selvittelyn lisäksi. Teokseen on lisäksi liitetty muutama valokuvasetti, jotta lukijalle esiteltävät henkilöt taustoineen ja asuinympäristöineen tulevat tutummiksi, samoin kuin rikospaikka ja poliisien käytössä olleet johtolangat ja vihjeet surman selvittämiseen. Teksti kulkee varsin mukavasti eteenpäin jäämättä tuskailemaan yksittäisten kohtien kanssa, mutta välillä itse rikoksen lisukkeeksi ympätyt muut selostukset ajan poliisikäytännöistä sun muista tuntuvat katkaisevan tekstin hieman tönkösti. Lukijalle vyörytetään kuitenkin niin paljon mielenkiintoista informaatiota maallikolle sopivalla kielellä, ettei jonkinasteinen tönkköys haittaa kokonaisuutta. Teoksen lopusta voi bibliografiasta ja liitteistä etsiä itselleen lisää luettavaa aiheesta, sillä Whicherin tutkimukset ratkaisuineen ovat sen verran mielekästä lukemista, että lukijalle jää todennäköisesti nälkä. Summerscalen tuotannosta löytyy ainakin yksi samaa aikakautta käsittelevä avioeroselvittely, mutta en ole vielä ehtinyt lukea sitä. Toivottavasti on yhtä hyvä ja kiintoisa kuin tämä!

Tällä hetkellä meikäläinen viihtyy illat sängynnurkassa seuraavien teosten kanssa:
- The Thousand Nights and One Nights, volume I
- Suuri suomalainen vitutuskirja
- Tietojen kirja I
- Love's Executioner & Other Tales of Psychotherapy
- The Three Musketeers
Vaihtelevuus on elämän suola, niinhän sitä sanotaan...

Kirjamessut 2012

Kävin tosiaan tänäkin vuonna Helsingin kirjamessuilla ihmettelemässä ja mököttämässä. Pitkän kiertelyn jälkeenkään ei ollut löytynyt mitään ostettavaa, joka ei joko ollut järjettömän kallista tai takuuvarmasti kirjaston hyllyssä. (Omistan jo niin monta hyllyllistä kirjoja, että valikoin nykyään ostokseni huolella.)

 

Ruokapuolella maistiaisten parissa piipahtamisen jälkeen mieliala ilmeisesti nousi kuitenkin sen verran, että ostettavaakin löytyi. (Kirjamessuilta ei lähdetä tyhjin käsin! Se on sääntö!)

 

Kannoin kotiin seuraavat:

 

 

Molemmat teokset ovat luultavasti HelMetissäkin, mutta olivat niin halpoja, että kelpuutin ne kainaloon. Luin ne myös innolla jo - Kuivilla oli hengästyttän hieno lukuelämys. Exäni huutaa! -teos sai minut lähinnä vaivaantuneeksi, mutta lisää molemmista, kunhan niiden arviointivuorot tulevat.

 



 

Iki-ihana Mummo oli päässyt muistikirjankin kanteen, ja kun muistiolla oli kovakantiseksi, paksuksi päiväkirjatekeleeksi hintaa vain kolme euroa, nappasin kaksi mukaan. Toisen annan huonomuistiselle äidille syntymäpäivälahjaksi, toisen käytän itse päiväkirjana.



Suosikkimaani Iso-Britannia ja yksi lempilausahduksistani ikinä yhdessä - pakkohan tämä oli ostaa.



Lontoo-muistikirjasetin toinen osa.

 

Upea, ihana, samastuttava Marilyn hauskan metallikantisen muistikirjan kannessa - ei ollut kysymystäkään siitä, että jättäisin tämän ostamatta.

 

 

Vaikka aluksi pelkäsinkin, että joutuisin lähtemään kotiin pahoillamielin ja tyhjin käsin, saatiin sitä rahaa palamaan loppujen lopuksi vähän liikaakin!

Yllänäytettyjen lisäksi ostin isälle syntymäpäivälahjaksi Fingerpori-setin, kaverille Angry Birds -vihkon (taas ne typerät linnut, kirjamessuilla! Kirjat ja vihkot hahmoista nyt vielä menettelevät, mutta mitä teki paikan päällä esimerkiksi pehmolelukoju?), ja kotiintuomisiksi upeita brittiruokia (lähinnä eri cheddar-lajikkeita ja suklaakeksirasian) ruokamessujen puolelta.

 

Kai sinne uskaltautuu ensi vuonnakin...

 

Tällä kertaa eivät edes tuputtaneet Helsingin Sanomien tiskeillä tilaamaan lehteä! Edistystä.

Kovan lukijan ongelmia

• Olin kirjamessuilla, ja pitkään kestäneen kitinän ja murjotuksen jälkeen löysin pari ostettavaa teosta ja vihkoa (joista tullee oma merkintä piakkoin). Hallista toiseen siirtyessämme ohitimme kuitenkin lauman naisia, joista jokaisella oli valehtelematta ainakin kuusi kassillista ostoksia käsissään. Totesin surunaamaisena ystävälleni, että olen huono kirjojen ystävä.
• Seuraavana päivänä kävin ihmettelemässä historiaa Kansallismuseossa. Huomioni kiinnittyi jatkuvasti eniten hassuihin vanhanaikaisiin sanoihin ja uusiin (tai uusiin vanhoihin) tuttavuuksiin - pähkäilin esimerkiksi aivan liian pitkään, mikä ihme on rullakone (bobbin! lukion historianopettajaa lainaten). Seuralaiseni kertoi minulle maailmantaloudesta, Hastingsin taistelusta, miekoista ja vaikka mistä, ja minä vain kuikuilin kylteistä ja esineistä sanahupaisuuksia. Nauroimme me kyllä viiden puhelinluettelon paksuiselle, muutenkin suurikokoiselle ja painavalle Raamatulle, joka on varmasti maksanut parin talon verran, että tuossapa vasta olisi mukava pikku pokkari matkalle tai sänkylukemiseksi. Seuralaiseni totesi tuhahdellen, "Ja se on vielä ruotsiks!"
• En vatvo tätä asiaa onneksi usein, mutta joskus kyllä harmittaa: kun lukee koottuja teoksia (esimerkiksi itsellä on kesken Shakespearen kootut, ja aiemmin on tullut luettua ainakin Oscar Wilden kootut kirjoitelmat), ei saa GoodReadsiin yhtä monta luettua kirjaa, kun koottujen teosten nidos lasketaan yhdeksi kirjaksi! Ajatellaan nyt vaikkapa Sherlock Holmesin koottuja seikkailuja - 56 novellia ja neljä romaanipituista seikkailua on siroteltu yhdeksään teokseen. Liian lyhyttä matematiikkaakin harrastavat laskevat vikkelästi, että yhdeksän on paljon enemmän kuin yksi. Ei sillä, että määrä korvaisi laadun!
• Siskoni lukee Fifty Shades of Greyn ensimmäistä osaa. En tiedä, olenko enemmän pöyristynyt siitä, että hän on vasta neljäntoista, vai siitä, että hän lukee niin huonoa kirjaa. Hänellä on myös kesken Agatha Christien Esirippu, ja silti E.L. Jamesin teos voitti valinnan... Voi, teinit! Haha.
• Samainen sisar kertoi eräs päivä "coolin" poikaystävänsä ihmetelleen vihaisesti, "Kuka v***u lukee jotain tyhmiä kirjoja?!" Tuijotin hetken siskoani ja kehotin sitten miettimään uudelleen suhteen tulevaisuutta. (Ei ainoastaan kirjojen takia, vaan ylipäätään suvaitsevaisuuden.)
• Kyseinen tapaus ilmoitti myös juuri äsken, että "Sherlock Holmes vielä menee, mut Poirot on ihan turha." Korvani savuavat hieman.

You're history!

Historiaa voi lukea niin monessa eri muodossa, kuten viikon kirjat todistavat...

• Lauren Henderson: Exes Anonymous Bridgetjonesmainen kertomus kolmikymppisen Rebeccan romanttisista solmuista. Patrick jätti Rebeccan jo viisi kuukautta sitten, mutta Rebecca ei ole pääsemässä erosta yli millään - hän nauhoittaa videot täyteen Patricikin kaksoisolentoja, näkee tämän kaikkialla, pitää seinillään lukuisia kuvia exästään... Rebecca ystävineen onnistuu lopulta kyhäämään kasaan Anonyymit alkoholistit -tyylisen ryhmän ihmisille, jotka ovat koukussa entisiin heiloihinsa. Hendersonin teos on koskettava, hersyvä ja elämänmakuinen kertomus onnettomien sielujen selviytymisestä. Terävät huomiot parisuhteista ja rakkaudesta on piilotettu mukavasti rullaavan dialogin, Rebeccan nasevien sisäisten monologien ja kerronnan sekaan, joten lukija oppii kaikenlaista ja muuttunee itsekin lukemisen lomassa ihan huomaamattaan! Parasta teoksessa oli mielestäni se, että jokainen, jota rakkaus on satuttanut ja pettänyt samastuu varmasti useaankin kohtaan ja hahmoon, ja saa samalla toivoa paremmasta - jos nämä tyypit selviävät ja pärjäävät, miksen minäkin! Hahmoihin kiintyy myös aivan huomaamattaan, ja tarina kulkee sujuvasti eteenpäin muutamasta hieman tönköstä kohtauksesta huolimatta. Chick litin aatelistoa ja ehdottomasti lukemisen arvoinen!
• edited by Mike Ashley: The Mammoth Book of Historical Whodunnits. Brand New Collection Nimi kertoo (ainakin lähestulkoon) kaiken tarvittavan teoksesta: se on kokoelma eri historian aikakausille (antiikin Roomasta keskiajan Englantiin) sijoittuvia rikoksenselvittelynovelleja. Jokaisen novellin on myös kirjoittanut eri henkilö, joten laatu ja miljööt vaihtelevat novellista toiseen huimastikin. Nautin kyllä teoksesta erittäin paljon; antiikin CSI:t ja keskiajan sherlockholmesit ovat hauskoja muutoksia yleiseen lukemistoon. Novellit eivät ole turhan pitkiä, eikä mikään teoksen sisältämistä ollut tylsä tai kovin huonosti kirjoitettu. Tavanomaisten viktoriaanisten yksityisetsiväseikkailujen ystäville, samoin kuin historiasta pitäville, teos tuo virkistävää vaihtelua.

Joka päivä luodaan historiaa~

Tällä hetkellä lukemistona on isän kirjahyllystä kaivettu vanha tietokirja (tai tarkemmin sanottuna volyymi I tietokirjasarjasta), The Thousand Nights and One Night ja 1000 Years of Annoying the French, eli hyvin historiapainotteisesti elelen kirjojen maailmassa edelleen!

Ruukkiboogie

Isäni osti minulle jo kauan sitten Strömforsin Ruukissa käydessään tuliaisen, kun ei lupauksestaan huolimatta ostanutkaan minulle mitään silloin, kun kävimme siellä yhdessä. (Olen hemmoteltu lapsi! Kärrään omaan huoneeseeni mahtumattomat kirjatkin isän kirjahyllyyn.)

Tuliainen oli allaolevassa kuvassa näkyvän näköinen, kädintehdyillä kangaskansilla päällystetty päiväkirja, iskä kun tietää minun kirjoittavan moisiin paljon ja mielelläni. Myös kissat ovat sydäntäni lähellä niin yleisesti kuin omien karvaturrien muodossa, joten tuliaislahja oli erittäin sopiva ja miellyttävä.

 

 

Tunteeni olivat kuitenkin ristiriitaisia, kun kurkistin kansien alle, millainen päiväkirja niihin on tungettu:

 

 

Miten noin kaunis päiväkirja on tungettu vähemmän silmää miellyttäviin kansiin? Kuva ei edes paljasta kirjan koko kauneutta: valkoinen on kirkas morsiuspuvun valkea ja musta kiiltävää pianonkoskettimien musteenmustaa. Upea musteläiskätestejä muistuttava symmetria kruunaa kaiken.

 

Otin päättäväisesti kangaskannet irti - etsin niille jostakin uuden "kodin". Tämän psykologisen perhoskauneuden haluan pitää näkyvillä.

 

Kauneus on kuitenkin katsojan silmissä.

Page 99 test

Stevyn Colgan kirjoitti jokin aika sitten blogissaan niinsanotusta sivun 99 testistä.

Sivun 99 testi perustuu Ford Madox Fordin lausahdukseen "Open the book to page ninety-nine and read, and the quality of the whole will be revealed to you."

En ole koskaan kokeillut tuota tekniikkaa, vaikka usein selaankin uusia kirjatuttavuuksia kaupassa tai kirjastossa nähdäkseni, millaista tekstiä teos sisältää. Uskoisin kuitenkin, että sivun 99 testi toimii, sillä sata sivua tarinaan tai teokseen sukellettuaan teksti on yleensä melko tyypillistä kirjan kokonaisuuden kannalta, kun alun solmutukset ja lopun selvitykset eivät vie suurinta osaa kirjoittajan huomiosta ja tekstin sisällöstä.

Harry Potter -versiona testistä olisi totta kai sivu 394, mutta melko monen teoksen kohdalla sivut loppuvat jo kesken.


Jos itse kohtaan vaikkapa kirjastossa uuden tuttavuuden, se yleensä päätyy kainalooni seuraavista syistä:
-kiinnostava tai puhutteleva nimi
-kiinnostava tai silmäänosuva kansi
-houkutteleva takakansi- tai lieveteksti
-sisältö, joka vaikuttaa (kirjoitustyyliltään) sellaiselta, että kestäisin lukea sen

Useimmiten kaikki syyt yhdessä vetoavat minuun, mutta muutama on tullut luettua ihan yhdenkin syyn takia. Useimmiten "riski" kannattaa, mutta aina ei tietenkään voi voittaa. Onneksi on jääty reippaasti plussan puolelle!


Happy Hallowe'en!
Kauhu olisi nyt hyvä genre, mutta ylivilkas mielikuvitukseni sulkee sen mutinoitta pois laskuista. Tyydyn mieluusti Britannian ja Ranskan mutkikkaan oudon huvittavaan yhteiseen historiaan.

Omalaatuisia elämiä

Tällä kertaa viikon kirjoina on kaksi upeaa teosta, joiden takaa löytyy oman alansa huippuja.

• Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot 1 Ankka-sarjakuvien kiistaton nykymestari kävi läpi kaikki oman sankarinsa Carl Barksin sarjakuvat ja viittaukset Roope Ankan elämästä ennen kiivasluontoisen linnun Ankkalinnaan asettumista. Löydöksiensä avulla Rosa sai rakennettua Roopen nuoruusvuosien seikkailuista yhtenäisen kokoelman täynnä ilahduttavan huikaisevaa ankkainfoa. Lisäksi Rosan piirrosjälki ja tilannekomiikka ovat vertaansa vailla! Jokaista lukua Roopen elämästä seuraa pieni tietopaketti, jossa Rosa selostaa, kuinka luku syntyi, mitä triviatietoja ja piilotettuja hauskuuksia se sisältää, ja miten Roope Ankan hahmo muovautui sellaiseksi, jona me sen tunnemme. Jokaiselle, joka on kasvanut Aku Ankka -lehtien ympäröimänä (eli Suomessa ainakin joka toinen ihminen...) kirja on ehdoton must, mutta Rosan tarinat ovat niin upeita ja ajatuksella tehtyjä, että mielestäni kaikkien tulisi lukea Roopen seikkailut. Tästä ei Ankan klaani parane!
• Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi Kuuluisa neurologi Sacks kertoo teoksessaan muutamasta uransa aikana kohtaamasta erikoisesta potilastapauksesta - joukossa on muun muassa nimikkeen mies, joka luulee vaimonsa päätä hatuksi, koska ei kykene enää hahmottamaan kasvoja, mutta tunnistaa ihmiset heidän liikehdintänsä avulla, ja autistiset kaksoset, jotka eivät osaa lukea tai kirjoittaa, mutta ovat matemaattisesti hämmästyttävän lahjakkaita. Mielenkiintoisten tapausten lisäksi Sacksin kirjassa lukijaa viehättää kirjoittajan maallikkoläheinen tyyli kirjoittaa ja selittää asioita, sekä potilaista puhuttaessa selkeästi havaittava lämpö ja välittäminen. Lempeän ja leppoisan lääkärin käsissä omituisetkin vaivat saavat uusia näkökulmia: Sacks löytää jokaisesta ongelmasta jotakin filosofista ja positiivista. Lukijalle jää teoksesta häkeltynyt, mutta lämpöisä fiilis. Kuinka älyttömän ihmeellisiä aivomme ovatkin!

Näe ja koe: Irlanti palasi kirjastoon (tosin jossakin välissä lainaan sen uudelleen ja luen loppuun, koska luen aina loppuun kaiken, jonka aloitankin), joten tällä hetkellä luen Curtainia, The Thousand Nights and One Nightia ja 1000 Years of Annoying the Frenchiä. Mahtavaa luettavaa!

Himoitsen kuitenkin päästä käsiksi A Clash of Kingsiin ja Pretty Little Liars -sarjan kakkososaan.

Asiakas on aina oikein

Satu Salosen Sairasta! Lääkärin käyttöohje potilaalle -teoksesta opin kaiken muun hyödyllisen lisäksi tällaisen mielenkiintoisen seikan:

Englannissa käytetään termiä client asiantuntijapalveluiden (esimerkiksi juuri lääkärin) asiakkaista, ja customer-termiä taasen ostoksiin (esimerkiksi kioskilla ja kaupoissa) keskittyvän ihmisryhmän kuvaajana.

Tämä itsessään ei ollut mikään uutinen, vaikkakin se on pieni erotus, joka usein unohtuu ei-natiivipuhujilta.
Ajatus, joka jäi mietityttämään, oli, että meillä ei Suomessa ole vastaavanlaista erotusta. Käytämme kaikista yhtälaisesti sanaa asiakas.

Mielestäni kerrankin suomen keino on parempi - miksi asiakkaita pitää nimittää eri tavoilla sen mukaan, mitä he ostavat? Antamalla palvelun ostajalle eri nimikkeen kuin sipsipussin ja lottokupongin lunastajalle antaisimme samalla arvoa ihmisten erottelulle ja arvottamiselle.

Asiakas nyt ei vielä ole harmillinen tapaus, mutta me erottelemme ihmisiä jo aivan liikaa tässä maailmassa heidän "arvonsa" mukaan.

En ole koskaan edes oikein ymmärtänyt, miksi ammattinimikkeillä pitää olla sukupuolille omat versionsa. Onko se niin justiinsa, että on vaikkapa firewoman firemanin sijaan? Pääte -manhän viittaa tässä ihmiseen, eikä juuri mieheen.
Sukupuolineutraalit termit, kuten firefighter, puolestaan toimivat joskus ja joskus taas kuulostavat ylikorrektoiduilta.

Miksi palo"miehenä" toimivan naisen pitäisi välittää ammattinimikkeestään? Hän tekee hienoa, tärkeätä työtä, eikä kenenkään tulisi motkottaa moisesta teknisestä seikasta hänen kirjaimellisesti elintärkeän työnsä rinnalla.


Loppukevennyksenä talletan tähän aikoinaan Cosmopolitanista (!) lukemani hauskan anekdootin.
Kolumnin kirjoittaja (jota en nyt valitettavasti enää muista nimeltä...) oli palannut pitkän Pohjois-Amerikassa oleilun jälkeen palannut Suomeen, ja oli kovin pettynyt kotimaiseen kauppojen asiakaspalvelualttiuteen totuttuaan Amöriikkojen avuliaaseen palveluun. Eräskin kerta hän seisoi hölmönä kassalla, kun kassaneiti vain juorusi kollegansa kanssa välittämättä asiakkaasta tuon taivaallista.
Lopulta kolumnin kirjoittaja puuttui puheeseen keskeyttäen, "Anteeksi, mutta tiedätkö sä kuka mä oon?"
Molemmat kassaneidit olivat hiljentyneet ja tutkineet kolumnistia silmät pyöreinä. "Ei... Ooksä joku julkkis?"
"Minä olen asiakas."
Tämän jälkeen palvelu oli pelannut ainakin joten kuten asioinnin loppuun saakka.

7 Little Words

iLaitteille saa jos jonkinmoista peliä, mutta yksi suursuosikeistani on ollut jo pitkään ilmaiseksikin pelattava 7 Little Words (lataus ilmainen).

Pelissä on tarjolla maksullisiakin sanasettejä, mutta niiden lisäksi pelissä on yksi ilmainen setti, johon lisätään ajoittain uusia pelejä, ja päivittäinen ilmainen peli, jonka saa vieläpä valita britti- tai amöriikänenglannilla pelattavaksi. Pelattavaa siis löytyy, vaikkei haluaisikaan maksaa mitään! Pelin saa myös tietääkseni ainakin ranskaksi ja espanjaksi, mutta kieliä taitamattomana en ole kumpaakaan kokeillut.

7 Little Wordsin ideana on siis löytyy tavusotkusta seitsemän sanaa, joiden vihjeet näkyvät ruudulla sanan sisältämän kirjainmäärän kanssa. Peliä vaikeuttaakseen kirjainmäärät voi ottaa pois näkyviltä, mutta itse ainakin saan välillä tapella aivan riittävästi helpotusten kanssakin...

 

Shuffle-nappulalla voi sekoittaa tavukasaa - joskus etsitty sana ilmestyy sattumanvaraisesti tavujen osuessa oikeaan järjestykseen lähekkäin.

 



 

Sanoja ei tarvitse arvata missään järjestyksessä, joten jos jokin vinkki on helpompi avata, siitä saa aloittaa. Joskus harvoin tulee niin vaikea tai ennestään tuntematon erikoissana, että pitää käydä Googlen kanssa neuvottelemassa. Onneksi pelissä ei ole ajanottoa tai mitään aikarajoitusta!

 

 

Viimeiset sanat ovat usein niitä, jotka on tarkoituksella jättänyt viimeisiksi niiden vaikeuden takia, mutta kovasti huventunut tavuvalikoima helpottaa sanojen löytämistä (tai arvaamista).

 

"Palkkioksi" selvitetystä seitsemän sanan setistä saa mukavan pling!-äänen ja hymiön kehuineen. Parasta on kuitenkin fiksuuden tunne, kun on taas selvittänyt tiensä puzzlen läpi ja ehkä jopa oppinut samalla uusia sanoja.

Ihmissuhdeopas OAG:ltä ja viiniporhon murha

Olen tainnut pitkän elämäni aikana lukea yhden ihmissuhdeoppaan, ja se oli niin naurettava, että hämmennyin kovasti kuullessani, ettei se ollutkaan parodia. Kyseessä oli totta kai ikimustoinen Säännöt-teos, jossa neuvottiin muun muassa, että jos mies ei ensitreffeillä oikein pidä nenästäsi, sinun tulee leikkauttaa se paremman näköiseksi.
Kirjan painoarvoa söi myös se, että molemmat kirjoittajista olivat eronneet tai eroamassa teoksen luomisprosessin tiimoilta. Näiltäkö ihmisiltä haluan saada vinkkejä elämäni hallintaan?

En kuitenkaan menisi haukkumaan oppaita, sillä oikeanlaisista, asiallisista maalaisjärkeä viljelevistä opuksista on varmasti oikeasti apua monelle. Oppaita löytyy myös joka lähtöön laihduttamisesta töissäpärjäämisen kautta mielialahäiriöisen kumppanin kanssa elämiseen.
Itse sain eräs joulu lahjaksi terapiani loputtua äkillisesti Dr Philin kirjan Pidä huolta itsestäsi. Omistuskirjoituksena oli "Paremman terapian puutteessa..." ja juuri siihen se sopikin. Kirja ei poistanut ongelmiani tai edes korjannut niitä (pöh!), mutta se antoi minulle uusia näkökulmia ja asenteita tuttuihin tilanteisiin ja pulmiin - ja jo pelkkä kirjan lukeminen merkitsi sitä, että otin aikaa itselleni.

That said, olen suuri huumorin ystävä, ja mikäs sen parempaa aineistoa mahtavalle komedialle kuin ihmissuhteet, varsinkin romanttiset sellaiset!
Dekkarit ovat myös oivaa viihdettä, vaikkeivat aiheutakaan samanlaisia naurunpyrskähdyksiä...
Viikon kirjoihin, siis:

• Danielle Whitman: He Just Thinks He's Not That Into You. The Insanely Determined Girl's Guide to Getting the Man She Wants Parodiaversio ihmissuhdeoppaista kuten He's Just Not That Into You. Odotin teokselta paljon, koska hyvää lähdemateriaalia on niin huimasti, mutta petyin: nide on melko ohut, ja yhdelle sivulle on ahdettu vain yhden kappaleen verran tekstiä, joten teoksen lukaisee kevyesti puolessa tunnissa. Lisäksi teoksen "vinkit" olivat melko ääripäälaatua, joten huumori tuntui liiallisen kärjistetyltä. Olisin pitänyt enemmän hienovaraisemmasta pilkasta ja pilailusta. Tällaisenaankin teos on kyllä hauska ja lukemisen arvoinen - kuten Eniten vituttaa kaikki -sarjan kanssa, osa teoksen hupia on nimenomaan se, että jokainen lukija löytää itsensä ainakin yhdestä kohdasta kirjaa. Whitmanin kirja tarjoaa lukijalle muutaman hauskan pyrskähtelyn ja hieman asenteenmuutosta ihmissuhteisiin näiden kirjojen ahmijoille. Overly Attached Girlfriend -memeen koskaan samaistuneet ainakin saavat hiukan mietittävää tästä!
• David Dickinson: Death of a Wine Merchant Lord Powerscourt -sarjan yhdeksäs osa. Aloitin tosiaan sarjaan tutustumisen tästä teoksesta, joten kenties mielipiteeni olisi hitusen myötäilevämpi, jos olisin lukenut sarjaa kronologisessa järjestyksessä. Juoni on onneksi joka kirjassa omansa, joten sikäli sarjaa voi lukea miten päin haluaa, ja hahmotkin tulevat pian tutuiksi taustatarinoineen. Valitettavasti ainakin tässä teoksessa hahmot kärsivät staattisuudesta ja kerronta puolestaan ylisähköistämisestä - seikkaperäinen kuvailu luo saman vaikutelman kuin kullattu ruoste. Dickinson koettaa vyöryttää lukijalle kerralla liikaa, ja täten kaikki jää kovin pintapuoliseksi. Juoni (josta ei edes voi oikein sanoa muuta kuin sen, minkä jo nimestäkin voi päätellä) kyllä kulkee periaatteessa ihan vauhdikkaasti niin Englannin kuin Ranskan puolella, mutta kertomusta ei hyvällä tahdollakaan voi kuvailla kovin mielenkiintoiseksi. Kirjan laskee käsistään ihan mielellään, mikä ei koskaan ole hyvä merkki. 1900-luvun alun kaupunkilaistunut Englanti ja Ranskan maaseutu miljöinä toimivat, kuten myös aiemminkin kehumani sarjan comic relief Johnny Fitzgerald, yksityisetsivälordin ystävä ja oikea käsi. En haluaisi lytätä sarjaa, sillä ei se kehno ole (ja kenties tämä tietty osa oli vain keskinkertainen), mutta parempiakin on. Tämä lienee suunnattu niille, jotka ovat jo ahmineet Poirot't ja Holmesit moneen otteeseen.

Lukuvuorossa on edelleen sama kolmikko (+ yksi iltalukemisto) kuin aiemminkin. Näe ja koe: Irlanti on tosin menossa takaisin kirjastoon perjantaina, jonka jälkeen Roope Ankan lukaisee nopeasti loppuun... Vaikka olenkin pitänyt nykyisistä teoksista paljon, on mukava saada hieman vaihtelua pian. Agatha Christien Curtain kutkuttaakin jo lipaston päällä odotellen, ja olisi korkea aika jatkaa A Thousand Nights and One Nightin lukemista!

Loppuviikosta olisi myös riehumispaikkana Helsingin kirjamessut, joten sieltä tarttunee taas kassillinen uutta luettavaa mukaan...

Iik.

Intouduin eräs ilta päiväkirjaan päivästäni vahingossa runoillessani miettimään, miksi jotkin englanninkieliset tavut kirjoitetaan -ee- ja toiset -ea-, vaikka molemmat äännetään pitkinä iinä. Alla on pieni lista sanoista, joita minulle tuli ensimmäisenä mieleen asian tiimoilta (kaikki loppuvat k-kirjaimeen yhdenmukaisuuden vuoksi):

seek
eek
leek
peek
meek
week

leak
meak
speak
peak
bleak
weak


Toki sama ilmiö on myös esimerkiksi sanoissa meet ja meat, joten loppukirjaimella ei missään nimessä ole mitään väliä. Minusta oli vain hauska etsiä nimenomaan koohon loppuvia sanoja.

Mielenkiintoisen poikkeuksen ii-sääntöön tekee steak, joka ei kirjoitusasustaan huolimatta ole ääntämysmuodoltaan stiik vaan steik. Sana stake äännetään täsmälleen samalla tavalla eri kirjoitusasustaan välittämättä.


Ah, englanti, rakas henkinen äidinkieleni. Kanssasi ei koskaan ole tylsää tai liian simppeliä!

Tulitikkutyttö

Calling all French readers!

Valtaisan, koti-ikävänkin kokoiseksi usein äityvän anglofilian lisäksi ihastun kaikesta ranskalaisesta. Sisäisen anglofiilini sisällä piilee siis maiden yhteisen historian hyvin huomioon ottaen frankofiili.

Kävin esikouluiässä pari kertaa ranskantunneilla, mutta ahkeran harrastusaikataulun vuoksi kaukaisessa kaupunginosassa olevista tunneista oli luovuttava. Arvatkaa, harmittaako! Olisi pitänyt jättää mieluummin vaikka uimakoulu väliin, kun en siellä mitään oppinut. Nykyisin lisään siis herkästi keskusteluihin innokkaita ranskalaishuudahduksia, koska en parempaan kykene. Ranskankielistä tekstiä ymmärrän suurin piirtein tunnistamalla osan sanoista, käyttämällä lingvistiikan logiikkaa osaan ja arvailemalla loput, mutta oikeita kirjoja en koskaan tule lukemaan kielitaidollani.

Suurimman osan ajasta pärjään, sillä ranskalaiskirjallisuutta käännetään paljon sekä suomeksi että englanniksi - Claire Castillon äidin pikku pyöveleineen, Albert Camus sivullisineen ja ruttoineen ja suuret klassikot Rouva Bovarystä Kolmeen muskettisoturiin ovat kaikki onneksi tulleet tutuiksi ja olleet tutustumisen arvoisia.

Erään teoksen kohdalla kuitenkin suren suuresti ranskalaista lukutaidottomuuttani: Gaétan Soucyn Tulitikkutyttö (alkuperäisteos La petite fille qui aimait trop les allumettes) on suomeksikin huikeaa luettavaa erikoisen pikku miljöönsä ja hahmojensa takia, mutta sen enempää virallinen äidinkieleni kuin sen syrjäyttänyt englanti (The Little Girl Who Was Too Fond of Matches) ei tunne maskuliinisia ja feminiinisiä sanamuotoja. Tämän takia eräs teoksen keskeisistä juonikäänteistä selkenee lukijalle vasta kertojan selittäessä siitä. Ranskaa taitavat lukijat ovat voineet huomata kiintoisan käänteen jo kertojan käyttämien sanamuotojen sukupuolesta.

Muistan vieläkin lukion suomentunnin, jolla keskustelimme teoksesta ja eri käännösten erilaisuuksista. En ollut onneksi ainoa, jota harmitti yleensä täysin riittävän kielitaidon yhtäkkinen auttamattomuus kyseisen teoksen kohdalla.

Onneksi Tulitikkutyttö on niin muikea, ovelasti rakennettu ja hienolla kielellä (ainakin suomeksi!) täytetty kirja, että käännösversionkin lukeminen on elämys.

Quelle domage! vaan tässä iässä ei oikein enää voi asialle mitään.

Dublin & Edinburgh

Tämän viikon kirjoiksi osui listalta sopiva kaksikko; kahden ihanan kelttimaan pääkaupungit pääsevät esille kumpikin aivan omalla tavallaan.

• Tim Perry: Dublin (suomeksi) DK Eyewitness -sarjan Kaupunkikirjat -valikoiman opas Irlannin pääkaupungin nähtävyyksiin ja historiaan tutustumista varten, ruoka- ja majoitusvalikoimaa unohtamatta. Kuten kaikki DK Eyewitnessin teoksia selailleet tietävät, sarjan kirjat ovat yhdenmukaisesti muotoiltuja sisältönsä ja ulkonäkönsä puolesta. Formaatti toimii erittäin hyvin; sisältö on selkeää, hyvin jäsenneltyä ja hakemansa tiedon löytää jo ennen kuin ehtii kunnolla alkaa etsimään. Mukana on runsaasti kirkkaita värivalokuvia ja havainnollistavia, avuliaita pohjapiirroksia museoista, linnoista ynnä muista suosituimmista nähtävyyksistä. Teos on myös melko kevyt eikä paksuudellakaan pilattu, joten se sopii mainiosti matkailijan oppaaksi paikan päälle ja mahtuu hyvin käsilaukkuunkin. Olen lukenut vuosien varrella monia matkaoppaita eri maihin ja kaupunkeihin, mutta DK Eyewitnessin teokset ovat aina olleet listan huipulla juuri toimivuutensa ja monipuolisuutensa vuoksi: kirjasta löytyy tekemistä, näkemistä ja kokemista varmasti kaikkiin makuihin sopien, ja lisäksi opastus niin karttojen kuin käytännön tietojen puolesta on selkeätä. Tämän teoksen kanssa ei Dubliniin kohdistuva matka voi mennä kokonaan pieleen!
• Terry Deary: Horrible Histories: Gruesome Guides. Edinburgh Dearyn kirjoja olenkin jo ennättänyt kehumaan kovasti aiempien Karmea totuus... -sarjan nidosten kohdalla. Deary ei petä tälläkään kertaa: Skotlannin pääkaupungin historian sivuja pölytetään lukijalle kaikessa iljettävyydessään, kammottavuudessaan ja verisyydessään. Kirja onkin hauska vastakohta paikan päällä kaupunkia tutkivan silmin. Kaunis, aurinkoinen kaupunki täynnä historian hienouksia esitellään nuoremmille lukijoille kohdennetussa kirjassa synkeänä murhaajien, ruumiinryöstäjien ja tautipesäkkeiden kotina. Huumoria ei ole onneksi unohdettu, joten teoksen karmeimmatkin anekdootit saavat lukijan pyrskähtelemään naurusta. Historian, huumorin ja hupsunoutojen skottien ystäville, ikään katsomatta (aivan pienille lapsille ei silti ehkä kuitenkaan...).

Tekee ihan mieli lähteä matkalle, kun lukee näitä!
Olin jo melkein päässyt yli Irlanninmatkan peruuntumisen aiheuttamasta pettymystulvasta, mutta DK Eyewitnessin kirja oli niin loistava, että irvistelin harmista useaan otteeseen mahtavien nähtävyyksien soljuessa sivuilta esiin.
Jokainen Skotlannista kertova teos saa kyllä sydänjuuret vuotamaan koti-ikävästä, joten tunne on valitettavasti melko tuttu. (Onneksi en sentään valikoinut tämänhetkiseen lukupinooni samaan aikaan skotti- ja irkkukirjoja!)

Tällä hetkellä kesken on edelleen Näe ja koe: Irlanti (kunhan saan tämän luettua, saan pitää hetken taukoa irkkukirjoista), Roope Ankan elämä ja teot 2 ja 1000 Years of Annoying the French, sekä jokapäiväinen pikku mietelmä Ajan virta -kirjasta.
Tuttuja teoksia siis yhä vieläkin. Asia ei tosin harmita, sillä jokaista lukee mielellään.

Kirjasuosituksen makua

Tykkään suositella kirjoja ystävilleni - tiedän heistä ja heidän kirjamauistaan sen verran, että osaan veikata, millainen teos olisi kunkin mieleinen.

Usein mietin myös, että samalla tavalla voisi suositella kirjoja kenelle tahansa. Tarvitsisin vain joitakin esitietoja, jotka voisi saada esimerkiksi lomakkeen tai niinkutsutun haastattelun kautta. Kysymyksiksi riittäisi aiempien nautinnollisten teosten luettelointi, lempimiljööt, suosikkigenret, millaisista lopuista pitää... ja niin edelleen.

Yksi unelmatöistäni olisikin olla kirjastossa suosittelemassa kirjoja, niin yleisesti hyviä teoksia kuin asiakkaalle hänen toiveidensa mukaan kohdistettuja ihanuuksia.

Voisin toki väsätä yllämainitun tapaisen lomakkeen pienellä vaivalla, mutta kenelle antaisin suosituksia?
Jospa jokin päivä oikein pakahdun haluuni jakaa ilahduttavia lukuelämyksiä ja säntään kadulle kirjalistat kädessä pahaa-aavistamattomien ihmisparkojen perässä: "Let me entertain youuuuuuuuuuuu!"

Haha, onpa tuskaista!

Sanoja, sanoja

Joskus tylsistyneenä luen fiksusti kirjojen sijaan Bash.orgin random-sivulta sekalaisia IRC-keskustelujen "helmiä". Useimmat ovat melko hauskoja, ja joskus seasta löytyy oikeasti syvällisiä ja nauruhermoja kutkuttavia lainauksiakin.

Tällä kertaa tämä keskustelu kiinnitti minussa asuvan lingvistin huomion:

<Oceandream9> On another note, they should create a word that doesn't mean horny, but just having the urge to cuddle.
<Oceandream9> Yeah, there's cuddly, but that's more of an adjective. I want the actual yearning to cuddle to become a word.
<Oceandream9> Can anybody think of one?
<Combat_taco> cundry
<Thunder_cunt> Cuddlesome?
<Unpleasantries> snugglish
<Sm0t> “FEMALE”
 

Mielestäni cuddlesome kuulostaa tarkoitukseen sopivalta. Toisaalta pelkkä femalekin on osuva, vaikkakin melko yliyleistävä.

... Olen kuin anti-joke chicken! Ugh.

Tarvitsen halin.

Häivähdys vihreää

Karttakirjasen ja matkaoppaan yhdistelmä sekä nuorisokirjallisuutta tällä kertaa.

• Hélène Le Tac, Nicolas Peyroles, Pauline Mermet & Conn Corrigan: Karttaopas Dublin Teos koostuu kuudesta aukeamallisesta Dublinin kaupunginosia karttoineen ja nähtävyys-/ruokapaikkaesittelyineen, sekä alusta ja lopusta löytyvistä yleistieto-osioista. Formaatti tuntui aluksi hassulta availtavine karttoineen, mutta jo toisen aukeamallisen kohdalla tykästyin kekseliääseen muotoiluun - matkalla teos olisi loistava kumppani ja opas! Kaupunginosiin jaottelu tarkoittaa sitä, että jos liikkuu jollain tietyllä alueella, kirjasta löytää heti niin oman alueen karttansa kuin paikalliset nähtävyydet ja viihdykepaikat. Käytännöllisyyden lisäksi teoksen kieli oli ihanan elävää ja värikästä olematta kuitenkaan epäasiallista, mitä ei aina tarjota matkaoppaissa ja tietokirjoissa. Ohut ja kevyt kirjanen hämää yksinkertaisella ulkomuodollaan, sillä sisältö on hienosti tehty ja tietoa on jopa hämmentävän paljon verrattuna tekstin määrään. Jos on suuntaamassa Dubliniin, Karttaopas Dublin on varmasti hankkimisen tai ainakin tutustumisen arvoinen!
• Maggie Stiefvater: Häivähdys Toinen osa Stiefvaterin ihmissusista ja pikkukaupungin asukkaista kertovassa sarjassa, jonka ensimmäinen osa oli siis Väristys. Tässä osassa Grace ja Sam kohtaavat ongelmia rakkautensa tiellä niin Mercy Fallsin susivastaisten asukkien kuin uusien, hölmösti käyttäytyvien susien suunnalta. Häivähdyksen ongelma on, ettei siinä juuri tapahdu mitään sarjan kannalta olennaista. Uusi hahmo Cole on pirteän monitasoinen lisä hahmovalikoimaan, mutta itsensä lisäksi hänkään ei tuo mitään uutta sarjaan. En ole vielä lukenut trilogian viimeistä osaa, mutta olen melko varma, että suurimman osan Häivähdyksestä olisi voinut leikellä sen lomaan ilman suurta vahinkoa. Lisäksi Stiefvaterin kirjoitustyyli kärsii young adult -genrelle tyypillisesti liian staattisista, jo valmiiksi lähes täydellisistä ja kaikkien mielestä ihanista hahmoista á la Bella Swan - entiset vihamiehetkin liittyvät mukaan susitaistoon ilman muttia. Kaiken kaikkiaan Häivähdys, kuten Väristyskin, tuntuu Twilight-huumaan kirjoitetulta köyhän miehen vastineelta. Kyllähän sarjaa lukee, jos ei muuta ole käsillä, mutta ei siitä jälkikäteen jää lukijalle mitään.

Tällä hetkellä lueskelen Näe ja koe: Irlantia edelleen (hyvä kirja, mutta luen sitä hitaasti), ja lisäksi kierrossa on Exes Anonymous, Roope Ankan elämä ja teot 1, 1000 Years of Annoying the French ja Ajan virta, jota luen päivittäin ennen päiväkirjaan kirjoittamista.
Olen harvinaisen tyytyväinen kaikkiin keskeneräisiin teoksiini; kun olen lukemassa yhtä, kutkuttavat kaikki muut vieressä, mutta toisaalta sitä yhtäkään ei malttaisi vaihtaa toiseen. Jee!

Millainen lukija olet?

AVA-kanavan Kirjapiiri-ohjelman tiimoilta löytyi tällainen hupsu pikku testi: Millainen lukija olet?

Vastausvaihtoehdot ovat melko selkeästi eri tuloksiin kohdentavia, mutta harmitonta hupiahan tämä vain on, joten ei valiteta!

Oma tulokseni oli (yllätys, yllätys!):
Intohimoinen, kaikkiruokainen lukutoukka
Sinussapa on kiihkeän lukutoukan vikaa. Rakastat lukemista, painomusteen ja uuden kirjan tuoksua, koskettavia lauseita ja draamankirjavuutta. Saatat jopa pitää kirjaa lukemistasi kirjoista, kirjoittaa kirja-arvosteluita sekä antaa teoksille tähtiä asteikolla 1–5.
Lukijana saatat olla varsin malttamaton. Saatat myös lukea monta kirjaa yhtä aikaisesti, sillä haluaisit ahmia jokaisen kirjan heti suupalaksesi. Kodistasi löytyy mitä erilaisempia teoksia kansiin katsomatta niin kirjahyllystä kuin kotisi nurkista. Ostat kirjoja omaksi iloksesi, kuten myös ystävillesi ja läheisillesi lahjaksi. Kova(kantinen) paketti onkin mielestäsi paras lahja kaikista.

Erittäin osuva teksti!

"Sä et vaan tajuu."

Sunnuntain kirjaviihdettä, if you please!

(c) Darby Conley

Luottosarjoja

Tällä kertaa viikon kirjoiksi valikoitui kirjoja, joiden sarjaa olen muutenkin lukenut mielelläni ja joita aion lukea jatkossakin. (... Haha, pitäisiköhän joskus keksiä jotakin oikeata sanottavaa, eikä vain etsiä pintapuolisesti yhteisiä tekijöitä teoksista?)

• David Dickinson: Death in a Scarlet Coat Lord Powerscourt -yksityisetsiväsarjan kymmenes teos (aloitin sarjan lukemisen fiksusti yhdeksännestä osasta!). Tällä kertaa Powerscourt tutkii jahtiaamuna kuolleena löydetyn lordin murhaa ja uusin veritöihin johtavaa ketjua unisessa pikkukylässä. Juoni kuulostanee tutulta, sillä asetelma on englantilaisdekkareissa hyvin yleinen. Dickinson saa kuitenkin teoksensa eroamaan Marpleista ja Poirot'n seikkailuista hahmoillaan - jokseenkin staattiset hahmot, vaikkakin melko pinnallisesti rakennettuja, ovat mukavaa seuraa lukijan koettaessa päästä mysteerin juurille. Sivuhahmot on tehty mielestäni riittävän oivaltavasti, ongelmana on sarjassa toistuvasti esiintyvien hahmojen yksipuolisuus. Lord Powerscourt selvittää kaiken ja hänen ihastuttava vaimonsa on kaikessa hyvä - onpa puuduttavaa! Onneksi Powerscourtin ystävä ja sarjan comic relief Johnny Fitzgerald on niin mainio ja toimiva hahmo, että pääpariskunnan virheetkin antaa anteeksi. Pidin Dickinsonin tavasta tuoda esille tapahtuma-ajan kulttuuria muun muassa Silver Ghost -auton avulla - ilman hevosia kulkeva vehje! - ja informaatiohan kulkee poliisilaitoksen väen kesken iskemällä nuori konstaapeli pyörän selkään. Kuten edellisessä osassakin, nautin teoksen juonesta, murhan tai pikemminkin murhien selvittelystä, ja mukavista hahmoista miellyttävine miljöineen, mutta jokin jää uupumaan Dickinsonin teoksista joka kerta. Ne eivät missään nimessä ole huonoja, mutta lukemisen jälkeen lukijalle jää epämääräisen tyytymätön tunne. Se ei onneksi ole suuri tai kestä kovin pitkään, joten sarjan uskaltanee lukea, haha. Kenties se johtuu vain siitä, etten ole lukenut hahmojen alkuvuosien seikkailuja! Asia korjaantuu tai ainakin selviää lukemalla lisää...
• Terry Deary: Karmea totuus keskiajasta Karmea totuus... -sarja on, kuten toivottavasti kaikki hyvin tietävät, yksi maailman parhaimpia kirjasarjoja kaikenikäisille. Sarjasta löytyy teoksia monipuolisesti suklaasta matematiikkaan, ja vaikka kirjoittajia on monia, kirjojen taso pysyy vitsikkään muikeana. Huumorin avulla kerrottu tietokavalkadi iskostuu kummasti helpommin - yrittämättäkään - päähän kuin pölyinen vuosilukuluettelo. Deary on tullut sarjaa lukiessa tutuksi monen historiallisen kirjan tekijänä, ja tässä kyllä on mies oikeassa ammatissa. Karmea totuus keskiajasta on halkileikkaava, kevyydestään huolimatta syväluotaava ja monipuolinen katsaus keskiajan brittien karmeaan elämänmenoon niin yläluokkaisten kuin maalaisten osalta, unohtamatta koko Euroopan kiertomatkan tehnyttä Mustaa surmaa. Kuten historiallisten romaanien kanssa, kaikkia faktoina esiteltyjä tiedonpalasia ei välttämättä kannata niellä ainakaan maistelematta (vaikka täytyy sanoa, etten ole mitään räikeän väärää koskaan Dearyn kirjoista löytänyt), mutta pääosin Karmea totuus... -sarja antaa lukijalleen nimenomaan sitä, mitä lupaa: karmean uskomatonta totuutta. Koululaisille sopivilla vitseillä varusteltuna! What's not to love? Historia ja huumori saisivat liittoutua useamminkin.

Lueskeluvuorossa on tällä hetkellä menossa toinen hupaisa historianopus, 1000 Years of Annoying the French, ja vanhat tutut Dublin ja Näe ja koe: Irlanti. Dublinista tosin on enää aukeamallinen jäljellä, joten Roope Ankan elämä ja teot pääsee pian ihailtavaksi.

Uutuutena blogista löytyy nyt tuosta yläoikealta GoodReadsin viimeaikaiset touhuiluni. Twitteriä en juurikaan käytä, joten olkoon GoodReads-touhuamispäivitykseni tämän blogin Twitter-boksi.
Pitkään uuden laatikon tilalla hillunut keskeneräisten lukemistojeni laatikko on edelleen olemassa ja löytyy suosikkilinkkien ja infopisteen välistä (koska kaikille tänne eksyneillehän on älyttömän huikaisevan tärkeätä saada tietää, mitä kirjoja currently-reading -hyllylläni on GoodReadsissä!).

Tåisen kåtimaisen edustajat liikenteessä

Olen säästänyt tätä erikoistilanteeseen, jollainen nyt on. (Nooris ei jaksa ajatella mitään oikeasti kirjoittamisen arvoista.)


Muutama viikko sitten ajelin linja-autolla kotiin keskustasta. Pitkän matkan viihdykkeeksi ja väsymyksenestoksi ilmestyi lauma ruotsalaisen koulun teinejä, jotka valitsivat paikkansa onneksi kaukaa omastani (heidän huutonsa kuului silti aivan tarpeeksi äänekkäästi).

Kun ohitimme Hamlet-näytelmää mainostavan julistepömpelin, äityivät teinit keskustelemaan seuraavaa:

"Vem har skrivat ton Hamletin?"

"Eiks det är Agatha Christie?"
 

"Nej! Ku är det inte joku svensk?"

 

 

"No eiks se Agatha oo sit?"

 

 

"No daa, nej, se on Itävallasta! Österrike?"

 

 

"Hahaha, Erika, du är så dum! Ei Itävaltaa oo enää olemasssa!"

... Totesin kaverilleni kertoessani tästä älykkyyden ylärajoja hipovasta keskustelusta, että aivosolujani kuoli suuri joukko myötähäpeästä.

 

Pisteet osalle tytöistä kuitenkin tiedonhalusta!

 

Käynti optikolla voisi muuten olla suositeltavaa, sillä Hamletin nimen yllä luki tekijän nimi, kuten teatterimainoksissa usein.

La vie

Vietimme railakkaan lauantai-illan kotona pelaten kirjastosta lainattua Olipa kerran ihminen -lautapeliä. Historian siivillä havinoitua lasten tietopeliä oli aivan odottamattoman hauska pelata! (Asiaan ei toki yhtään vaikuta se, että olin nukkunut aamulla kaksi tuntia parin päivän valvomisen jälkeen...)

Pelatessamme tuli esille, ettei siskoni tiennyt, mikä Cro-Magnonin ihminen on. Selitin sen olevan ihmisen esi-isä, jolloin vastakysymys oli "... Hä?" Innostuin selittämään, että muumeillakin oli ne hassut pitkulaiset esi-isät, ne pelottavat, mankelin läpi vedettyjen muumien näköiset esi-isät.
Huomasin vasta kymmenen minuutin kuluttua, että olin puhunut koko selostukseni ajan esi-isämuumeista vahingossa sanalla muumeli. Kai tämä on tätä nykyaikaa, että on helpompi keksiä uusi yhdystermi kuin sanoa mankelin läpi mennyt muumi.
Eli ensi kerralla, kun puhun muumeleista, kyseessä ei ole virhe!

Huomasin myös hauskan sattuman (...?), kun katselimme Olipa kerran... ihminen -DVD:tä. Sarjahan on alunperin ranskalainen, joten Sydän-jakson nimi näkyi ruudussa Le coeur.
Englannissa, joka on lainannut iloisesti runsain määrin sanoja naapurimaidensa - varsinkin vihaamansa Ranskan - kielistä, lähin le coeuriltä kuulostava sana on liquor, viina.
Tästä voimmekin tehdä aivan asiallisen päätelmän, että rakkaus johtaa alkoholismiin. Kun le coeur sammuu, liquor astuu tilalle. Tai kenties liquor on se sammuttaja. Tai lääke!

Näkökulmia on yhtä monta kuin katsojaakin.


Kun le coeur on kipeänä, auttaa myös Muumi-sarjakuvien lukeminen muumeleineen. Pus.

Hyytävän ihanaa jännitystä

Viikon kirjoiksi eksyivät tällä kertaa elämäni ainoat kaksi sarjaa, jotka eivät periaatteessa kamalasta sisällöstään huolimatta järkytä minua unettomaksi. (Sherlock Holmes, Dracula, Harry Potter, A Song of Ice and Fire ja lukuisat kaverinsa kuuluvat siihen toiseen, isompaan kategoriaan.)

• Jeff Lindsay: Double Dexter Kaikkien aikojen hurmaavin ja sympaattisin sarjamurhaaja on taas täällä, ja miten mainiota se onkaan! Dexterin kolmas ja neljäs osa olivat niin kökköjä, että surkuttelin jo sarjan tulleen tiensä päähän, mutta viides teos nosti tasoa huomattavasti, ja tämä uusin kuudes osa jatkaa edellisen viitoittamalla kunniakkaalla tiellä. Tällä kertaa Dexterin elämässä on monta harmia, joista pienin tuntuu olevan poliiseja raa'asti tappava murhaaja: kotielämä ei luonnistu ihmistä yleensä hienosti esittävältä hurmuriltamme, Doakes kyttää edelleen Dexterin touhuja, ja joku on nähnyt katujen putsaajan yön touhuissaan ja kiristää verkkoa Dexterin ympärillä uhkaavasti. Lindsay tasapainottelee Dexterin lukuisten eri ongelmien kanssa mukavan onnistuneesti, eikä päähenkilön sisäinen kerronta kärsi epäuskottavuudesta tai epäjohdonmukaisuudesta - sulavasanainen Dexter Dark Passengereineen on muikeaa seuraa alusta loppuun. Sujuvan tarinan lisäksi lukijan hurmaa Dexterin vastustamaton ihastuttavuus ja ennen kaikkea miehen pieniä aivo-orgasmeja ajoittain tuottava, assonanssipainotteinen kerrontatyyli.
• Charlaine Harris: Dead and Gone Televisiossa True Blood -sarjana pyörivä Southern Vampire Mysteries / Sookie Stackhouse Mysteries lähestyy loppuaan, mikä on samaan aikaan harmillista ja huojentavaa. Harmillista, koska sarja on parantunut kirja kirjalta mukavasti, mutta toisaalta huojentavaa, sillä perusvampyyrien ja -ihmissusien ja muiden muodonmuuttajien lisäksi muutama viime teos on kärsinyt keijujen olemassaolosta. Harrisilla on niin monta ketjua tulessa, etteivät kaikki pysy aina kunnolla käsissä. Jotkin seikat esitellään lukijalle suurella mielenkiinnolla, ja teoksen lopuksi paljastuukin, että se oli vain sivujentäytettä, jotta tarina voisi kulkea eteenpäin. Sarjan yhdeksännessä osassa niin muodonmuuttajat kuin keijukaisetkin ovat sodassa, ja Bon Tempsin ihmiset jäävät sivullisuhreina jalkoihin. Totta kai Sookie, kuten aina, joutuu tapahtumien keskelle ja niiden selvittäjäksi. Apuna on kaikenlaisia hahmoja vampyyri Ericistä muodonmuuttaja Samiin ja Sookien keijukaissukulaisiin molemmilta sotapuolilta. Kuten aiemmatkin Harrisin teokset, Dead and Gonen lukee mielellään yhdellä istumalla, mutta mitään mieleenpainuvaa siinä ei juurikaan ole (minäkin jouduin kurkistamaan GoodReadsistä, mistä tämä kirja kertoikaan...). Päähenkilöt ovat myös edelleen kirjan huonointa antia, vaikka heidän asenteensa ovatkin parantuneet huomattavasti ensimmäisistä kirjoista. Eteenpäin vauhdikkaasti kulkevan, viihdyttävän tarinan ja huikeiden sivuhahmojen takia sarja on kuitenkin pakko lukea, joten ei valiteta. Odotan edelleen innolla seuraavien osien lukemista, vaikkei lukija näistä mitään ylitsepääsemättömän huikeaa löydäkään. Hyvin kevyenä viihteenä otettuna sarja on lähestulkoon loistava.

Unirytmini on mennyt täysin sekaisin nukkuessani päivät ja itkien ja/tai lukien vietettyjen öiden ansiosta, joten tämä merkintä on backdated. Pahoitteluni, toivottavasti tämä ei enää toistu.
Tällä hetkellä lukuvuorossa on Kolmanneksi eniten vituttaa kaikki, Näe ja koe: Irlanti, ja DK Eyewitnessin Dublin.