Aadeet taas vauhdissa

Ystäväni sanoi pari iltaa sitten chatissä apropos seuraavaa:

"olen vähän niuho, mutta minun kielikorvaani särähti vähän maikkarin uusi urheilu-uutisten nimi: "MTV Sport Uutiset". olisivat voineet pitään vanhan hyvän tulosruutu-nimen käytössä tuon sanahirviön sijaan :D"

Vastasin "Juu ei kiitos, kukakohan tonkin paskan on keksinyt... Miksei voi vaan olla "maikkarin urheilu-uutiset"?"

Ilkka sitten totesi: "joku mainostoimisto ton on keksinyt (isoa korvausta vastaan). urheilu-uutiset ei käy, koska a) se on kieliopillisesti oikein ja b) se on kokonaan suomeksi :D mainostoimistot rakastavat vääntää kieltä solmuun ..."

It's funny 'cause it's true, eikö vain?

(Huomauttaisin myös chattikielestämme: ei 100% kieliopillisesti oikein, mutta suhteellisen selkeätä, ja suurin osa sanoista on kirjoitettu oikein. Hymiöitä en käytä itsekseni edes päiväkirjassani, mutta muistiinpanojen ja chat-keskustelujen äänensävyä selkeyttämään ne ovat hyviä ja helppokäyttöisiä.)

Haaveeni ovat suuria satuja...

Karmea luomisen tuska iski heti taas päälle, kun sain aikaiseksi typoilla tänne pitkästä aikaa merkinnän. Ugh.
Ilmiö on mielenkiintoinen, sillä minähän pidän tätä blogia juuri siksi, että saan puhua aiheista, jotka ovat sydäntäni lähellä, ja saan samalla kirjoittaa! Kirjoittaminen on mieluisaa puuhaa jo siksikin, että saan tunkea tänne omituisia uudissanojani ja unholaan jääneitä suosikkejani, puhumattakaan paljon tarvitsemastani kirjoitusharjoitteesta. Harjoitus tekee bestsellerin...

Otetaan kuitenkin pehmeä lasku takaisin arkeen, joten tänään tarjolla on vain pari lyhyttä asiaa:

1. Olen jo vuosia haaveillut valokuvasta, johon kokoaisin kaikki noin kaksi miljoonaa viisikymmentäseitsemän tuhatta kolme päiväkirjaani pinoon (kronologisessa järjestyksessä tietenkin) ja poseeraisin sen vieressä naama muikeana. Kasa olisi nykypäiväkirjoilla mitattuna noin... kolmisen metriä korkea. Tuplat meikän "pituudesta"!

2. Eräs toinen haave on sentään viimein käymässä toteen: pääsen useiden pettymysten jälkeen viimein katsomaan National Theatren Frankenstein-näytelmän elokuvateatteriin! Mahtavat nyky-Sherlockit Benedict Cumberbatch (Sherlock/Uusi Sherlock) ja Jonny Lee Miller (Elementary/Holmes NYC) tähdittävät kauhuklassikkoa, Cumberbatch "hirviönä" ja ihana JLM Victor Frankensteinina.

Muistelimme juuri, kuinka teininä ei lukenut Frankensteinia kauhukirjana: lähinnä kirja herätti suuria surun ja säälin tunteita "hirviötä" kohtaan. Moni koulukiusattu lienee samastuu hahmon kokemuksiin. Kipu tekee meistä julmia, oli se kipu sitten fyysistä tai henkistä.

Haluaisin lukea Frankensteinin uudelleen pian, mutta tällä hetkellä on taas ihan liian monta kirjaa kesken - ja kaikki lainattuja kaiken lisäksi! Loputon kirjojen suo.

Käärme, nimesi on nainen!

Nyt tuli kyllä aikamoinen aivopaussi vastaan, kun en millään saanut päähäni, miten frailty, thy name is woman! menee suomeksi. Aikoinaan vielä luin Eeva-Liisa Manner -nimisen hienouden käännöksen bardin Hamletista. Fie on me.
(Näin sanotaan Nooris-tavalla, että on lukenut Hamletin suomeksi kauan sitten. Lyhyt asia, monta sanaa.)

Merkintä on muuten (TAAS!) myöhässä, koska kehoni mielestä on tärkeätä nukkua 19 tuntia vuorokaudessa. Ei ole bloggaaminen oikein onnistunut unissatyöskentelynä, vaikka monta muuta asiaa olenkin jo kokenut (suosikkini oli hammastahnatuubin piilottaminen sukkalaatikkoon). Pahoittelen. Tämä ei tunnu olevan blogin kannalta lainkaan hyvä kevät! Tai kesä. Tai syksy...

• Rachel A. Sussman: Erokirja. Naisen opas erosta toipumiseen Varoitus: amerikkalaiseen yltiöpositiivisuustyyliin näpytelty teos! Kirjoittaja kehuu sekä itseään että lukijaa huomattavan useaan otteeseen teoksen sivuilla. Välillä tämä tuntuu suorastaan pateettiselta, ainakin näin suomalaiseen "ihan sama..." -olotilaan kolahtavana, mutta toisaalta jos teosta lukee eron jälkeisinä herkkinä kuukausina, tsemppaus voi tuntua mukavalta ja tarpeelliselta. Teos sisältää kuitenkin yllättävän paljon yleismaailmallisia toipumisohjeita ja elämässä pärjäämiseen tarvittavia vinkkejä, joten pelkästään kirjan nimeä ei kannata tuijottaa.
• Antero Järvinen: Käärme - jumalattaresta paholaiseksi. Käärmeen ja ihmisen tarina Entisen käärmefoobikon pintapuolisesti hyvinkin kattava, lähinnä antropologinen esitelmä käärmeen roolista eri uskonnoissa, kulttuureissa ja eläintiedekunnissa. Järvinen keskittyy välillä tekstissä liikaa omiin syvälle juurtuneisiin näkemyksiinsä ja kokemuksiinsa, ja monet osiot jäävät kovin pintapuoleisen tuntuisiksi, mutta nimenomaan "raavitaan pintaa vähän kaikesta asiaan liittyvästä" -tyylisenä teoksena kirja toimii. Tekstirekisteri on myös maallikkokirjailijan ansiosta maallikkolukijalle selkeää, eivätkä kappaleet ole järisyttävän pitkiä, joten kirjan paksuutta ja tietokirjamaisuutta ei tule pelätä. Jos tällaisia kirjoja olisi kattava valikoima, ei Järvisen käärmetietous olisi lukulistani kärjessä, mutta ainakaan vielä en ole kohdannut yhtäkään vastaavaa teosta. Mielenkiintoinen opus ainakin kokeiltavaksi niin ofiofiileille kuin -foobikoillekin. (Päivän tietoisku: ofiofiili on käärmefani, ofiofoobikko ihminen, joka pelkää käärmeitä.)

En ole edes saanut luettua ihan liian pitkään aikaan mitään, ja silti arvioimattomia kirjoja on vielä tuhoton määrä! Viiden kuukauden blogitauko ei tietenkään vaikuta asiaan mitenkään...

No, jos joskus läytyy itsensä ojasta, tärkeintä on, ettei jää sinne makaamaan, kuten kirja Herra Rehtori aikoinaan opetti!

Lingvistiikkaa hakusessa

Olen jo pidemmän aikaa naureskellut yksisarvisen englanninkieliselle termille unicorn - suoraan suomennettunahan se olisi yksimaissi. (Cornin voi toki myös kääntää viljaksi.)
Mielikuvani kauniista hopeanvalkeasta hevosolennosta, jonka otsaa koristaa kultainen maissintähkä, ei oikein tunnu luontevalta...

Kuten olemme todenneet usein viime aikoina, suora käännös toimii melko harvoin (erehdyn vieläkin usein puhumaan silmäkontaktista, vaikka pitäisi olla puhe katsekontaktista...): unicorn selittyy varsin yksinkertaisesti tutustumalla sanan etymologiaan.

Unicorn muotoutui keskiajan englannin sanasta unicorne (huomatkaa hurmaava Ye Olde English -kirjoitusasu!), joka puolestaan tuli käyttöön anglo-ranskasta, joka taas otti sanan mallin myöhäislatinalaisesta termistä unicornus - joka tietenkin on muodostettu latinan sanoista yksi- ja sarvinen (uni- ja cornu).

Lyhyesti sanottuna siis unicornin "corn" ei viittaa maissiin, vaan sarveen. Tadaa!

Sanaa on käytetty ensimmäisen kerran tutkijoiden mukaan jo 1200-luvulla, eli mitä me modernit tässä ihmettelemme - tuolloin yleisin käytössä oleva kieli oli latina, vaikkakin englanti oli jo alkanut muotoutua tuohon aikaan. Englannin ylhäistö puhui tosin latinan lisäksi tuohon aikaan vielä ranskaa, mikä on hupaisaa, kun ottaa huomioon tulevien vuosisatojen tulehtuneet anglo-frankosuhteet.


Yksisarvisen sarvi on muuten englanniksi alicorn. Tutkimukseni eivät vielä paljastaneet, mistä ali- tulee tai mihin se puolestaan viittaa...

Kuten loppukokeeni armaassa Albionin kielessä totesi, "English is the language that hides in dark alleyways to attack unaware languages, mauls them and rifles through their pockets for spare vocabulary without always knowing quite what to do with it."

Ihanan kamalaa...

Olen huonolla tuulella, joten känkkäränkkäisen tekstin sijaan tarjoan teille huvitusta päivään: tästä linkistä löytyy hupaisan hirvittäviä kirjankansia!

Loistavaa kamaa, haha.

Kuiden viemää

Hienoja, paksuja eepoksia tällä kertaa viikon kirjoina!

• Haruki Murakami: 1Q84. Book Three Murakamin hieno, monikerroksinen rinnakkaistodellisuusseikkailu ei oikein huipennu loppua kohden, vaan tuntuu hieman lässähtävän ensimmäisen nidoksen tunnelmasta. Perinteisen juonenkaaren sijaan loppu on suhteellisen antikliimaktinen, ja teos kärsii samasta syndroomasta kuin Stephenie Meyerin Breaking Dawn; miltei mitään ei oikeastaan tapahdu, eikä lukija tunne tyydytystä sulkiessaan teoksen. Tengon ja Aomamen tarina pysyy mielenkiintoisena loppuun asti, mutta edes Ushikawan nostaminen kertojan huomion kohteeksi ei tuo tarinaan mitään tähdellistä uutta tai auta rakentamaan tyydyttävää lopetusta. Osaa lukijoista häiritsee myös tarinalle tarpeettoman seksin runsas esilläolo. Teos kuitenkin viihdyttää lukijaansa ja kulkee eteenpäin mukavan helposti, joten jos Murakamille antaa anteeksi antiklimaktisuuden, lievästi silmäänpistävän itseääntoistavuuden ja joidenkin aukkojen aukijättämisen, 1Q84 on erittäin muikea lukukokemus.
• Margaret Mitchell: Gone With the Wind Oi voi, mitäköhän tästä edes voi enää sanoa? Viestini kiteytyy harvinaisen selkeäksi: "Jos et ole vielä lukenut tätä ja nähnyt kuuluisaa elokuvaversiota, korjaa virhe heti!" Eivät kaikki välttämättä pidä klassikosta, vaikka se yleismaailmallisesti pidetty onkin, mutta mielestäni jokainen kykenee toivottavasti arvostamaan Mitchellin hienoa tarinaa ja pohtimaan Yhdysvaltain sisällissotaan liittyviä asioita eri kanteilta. Teosta on kritisoitu jonkinasteisesta rasismista ja stereotypiasta varsinkin värillisten apulaisten suhteen, mutta mielestäni lukijalle esitellään myös uskollisia, rakastettavia tummaihoisia hahmoja, ja ainakin minulle he jäivät enemmän mieleen kuin Mitchellin kieltämättä melko negatiiviset kuvaukset vapautetuista orjista. Pääosan varastaa kuitenkin ihastuttavan vihattava Scarlett; Mitchell on onnistunut luomaan huikean hahmon, joka kaikessa vihattavuudessaan ja rosoisuudessaan hurmaa lukijan ja saa tämän toivomaan, että huominen olisi parempi Scarlettille. Samoin Scarlett kietoo naapurinsa Ashleyn ja tämän hiirulaisvaimo Melanien pikkusormensa ympärille, kuten myös lukuisat miehet. Yhdestä elokuvahistorian hienoimmasta linesta vastaava Rhettkin jää kaikessa charmikkuudessaan protagonistimme jalkoihin. Eepos on painoksesta riippuen noin tuhatsivuinen, mutta tarinan päättyessä lukija jää himoaamaan lisää: itse aloin jo hieman puolenvälin jälkeen harmittelemaan, että kohta se loppuu... Miljöö ja ihmisten hätä ja tietämättömyyden tuska ovat käsin kosketeltavia karmivinekin yksityiskohtineen, mutta silti teos on nautittava ja hyvin luettava sitkeänsisukkaan Scarlettin ansiosta. Sherlock Holmesin lisäksi tuskin tulee heti mieleen päähenkilöitä, jotka saavat lukijat tsemppaamaan heitä luonteenvioistaan huolimatta näin elävästi!

Suora käännös ei aina ole paras käännös

 

(Anteeksi rakeisuus, olin liian hätäinen kuvaamisen ja Bloggeriinlataamisen kanssa - onneksi siitä saa vielä selvää...)

Tuollainen made in -tieto löytyi Pieni merenneito -huulikiiltopaketistani.

Tehty sisään Kiinassa, okei!

Spotted dick, anyone?

Yksi hauskimmista huomioista eri kielten välillä on se, kuinka sama asia ei olekaan samanniminen toisella kielellä. Usein käännös ei ole edes suora, ja vaikka ei-äidinkielinen termi olisikin aivan looginen, ei se usein tule mieleen kuin sinä hölmönä äidinkielestä suorakäännettynä sanana.

Itse sorrun lähes aina tiikerikakusta puhuessani käyttämään lapsekasta termiä tiger cake, vaikka oikea nimitys marble cake onkin mielestäni selkeämpi nimike kuin tiikerikakku. Enemmänhän se marmorilta näyttää kuin tiikeriltä!

Ja kuitenkin, aina... "We had some tiger cake last night! ... I mean marble cake. Damn it."

Show me your teeth!

Yllättäen aktivoitunut sosiaalielämä, laivamatka hamuamaani Irlantiin ja nihkeä krooninen väsymys kaikkeen ovat pitäneet blogin hiljaisena aivan liian pitkään! Suuret pahoitteluni. Toivottavasti tämä tästä. Viikon kirjatkin ovat nopealukuisia, jos joku kärsii samoista ilmiöistä...

• Josephine Hart: The Truth About Love Kunnianhimoisesti nimetty, pääosin Irlantiin sijoittuva lyhykäinen teos (mielestäni pikemminkin pitkähkö novelli kuin "kunnon" romaani) käsittelee traagisia menetyksiä kokeneita ihmisiä niin maahanmuuttajan, rikkoutuneen perheen kuin kokonaisen maankin tasolla. Teoksen päähenkilöiksi muotoutuvat yksinäinen saksalainen tutkija ja perhettään kasassa pitelevä nuori neitokainen, mutta myös sivummalle jäävien henkilöiden tunteita koetetaan seuloa varsin läpikotaisin. Eräänlaiseksi ongelmaksi lukijalle muodostuu Hartin erikoinen kerrontatyyli, jossa puhujia ei aina eritellä, aika pomppii edestakaisin, lukijalta odotetaan sisäsyntyistä Irlannin lähihistorian tuntemusta, ja kerrontaan jätetään aikamoisen suuria aukkoja. Luultavasti näillä on haettu taiteellista, korkealentoista efektiä, mutta toteutus jää puolitiehen ja jättää lukijalle lähinnä huonosti rakennetun kertomuksen mielikuvan. Hart kiusoittelee lukijaa monenlaisten hienojen ajatusten ja tuntemusten avulla, mutta ei anna tälle edes työkaluja niiden esille kaivamiseen. Tästä jää hyvin epämukava maku suuhun. Tuntuu melkein, että teos olisi vain kömpelösti kirjoitettu synopsis itse tarinasta - mutta missä on loput? Hart jättää aivan liikaa lukijan mielikuvituksen ja arvailujen varaan.
• Lady Gaga and Terry Richardson: Lady Gaga X Terry Richardson Kuulu muotikuvaaja - ja itsenimitetty pikkumonsteri - seurasi popleidiä yli vuoden tämän kiertäessä maailmaa. Tuloksena oli suunnaton määrä lähikuvia Gagasta niin konserteista kuin perhe-elämän keskeltä, ja parhaat otokset on koottu tähän suurikokoiseen, kiiltäväpaperiseen teokseen. Erikoista kyllä kirja sisältää huomattavan vähän tekstiä - esipuheen ja kuvalähteiden lisäksi sivuilta löytyy vain kuvia. Toisaalta tämä on hyvä, sillä näin lukijan (vai pitäisikö sanoa "katselijan"?) huomio pysyy vain ja ainoastaan kuvissa, mutta toisaalta joihinkin kuviin olisi ollut mieluista saada kontekstia. Fanina haluan kuitenkin kiittää kirjan painajia ja suunnittelijoita korkealaatuisista kuvista ja kauniista painojäljestä, sekä Gagaa ja Richardsonia katselijan päästämisestä kaikille elämän osa-alueille (harvemmin näkee idoliaan kylvyssä tai ruokailemassa suu täynnä spagettia)! Tätä teosta kelpaa katsella kerta toisensa jälkeen.

GoodReads purnaa koko ajan tämän vuoden lukutavoitteeni karkaamisesta - äskenkin käväisin sivustolla ja heti silmiin iski "You are 11 books behind". Tekee mieli lainata Gandalfia; "A WIZARD IS NEVER LATE. HE DOES THINGS PRECISELY WHEN HE MEANS TO. SHUT UP."
Voi, kun voisi ottaa saman asenteen blogin kanssa. Kaikesta sitä osaakin ahdistua!

Maanantaifiilis?

Deceased on huikean osuva sana kuolleelle.

Kun on deceased, on (lopullisella) tauolla elämästä. He has ceased to exist. He has deceased.

Tai jos haluaa ajatella elämää taisteluna, voi kelata, että deceased on loputtoman pitkällä tulitauolla, ceasefire.


Tänään on tiistai ja jos tätä lukee, todennäköisesti myös hengittää ja on vain pienellä paussilla.

Viisaita sanoja typeriin tilanteisiin

Status quo, you know, is Latin for 'the mess we're in'.
~ Ronald Reagan

Tuhansittain ajatuksia

Melko painavien teemojen kanssa liikutaan edelleen, kun viikon kirjoissa esiintyy tälläkin kertaa elämän perusoppeja.

• anonymous: The Book of The Thousand Nights and One Night, Volume III Kirja numero 6.3 tuhannen ja yhden teoksen listalta. Teos käyttää edelleen samaa rakennetta kuin ensimmäiset kaksi osaa; päänsä menettämisellä uhattu prinsessa kertoo pitkiä, polveilevia tarinoita miehelleen yö toisensa jälkeen, joten mies ei voi karjua "Off with her head!" ennen kuin jännittävät tarinat on kerrottu loppuun. Vaikka prinsessan tarinat ovat usein melko samankaltaisia ja päättyvät ennalta-arvattavasti, on eksoottisia kertomuksia mukava lukea muutama "yö" kerrallaan. Myös kauloja katkovan miehen ja prinsessan suhteen lämpenemisestä kertovien pienten lauseiden huomaaminen on antoisaa. Hauskinta on kuitenkin varmaankin bongata kertomuksista lapsuudesta tuttuja tarinoita (tässä kirjassa oli ainakin Aladdin ja taikalamppu alkuperäisversiona) ja huomata, kuinka paljon tarinoita on pitänyt muokata lapsille sopivaksi materiaaliksi. Muslimikeskeiseksi teokseksi kirjassa onkin yllättävän paljon väkivaltaa, seksiä ja mitä ihmeellisimpiä juonitteluja (vaikka samaa voisi toki sanoa monesta muunkin uskonnon keskeisestä teoksesta). Täällä kylmän pohjolan lumisen kevään keskellä on kyllä erittäin antoisaa matkustaa kirjan sivujen lentävillä matoilla ihmeelliseen itään!
• koonnut Hannu Tarmio: Ajatuksia elämästä, onnesta ja vanhenemisesta Otsikon mukaisesti teemoihin jaettu sitaatti-/runoelmakokoelma. Valikoima on iästään huolimatta varsin kattava, mutta harvasta sitaatista löytyy huumoria - tämä ei tietenkään ole mikään miinus sinänsä, ja teoksen otannan huomioon ottaen kukaan tuskin edes odottaa hupaisia lausahduksia. Mummon syntymäpäiväkorttiin tai omaksi elämänopiksi tästä nidoksesta saa paljon. Kirja ei ole koskaan huono, jos se herättää edes yhden omaa elämää edistävän ajatuksen, ja tässä niitä on sivukaupalla.

Illalla tulee joskus melkein hätä, kun katson hyllyvää lukupinoani ja mietin, monelta pääsen nukkumaan, jos luen kaikkia edes vähän. Monesti olenkin laiskuuttani jättänyt suurimman osan väliin ja keskittynyt vain yhteen tai kahteen teokseen. Kunhan keko tuosta vähän pienenee, niin sitten...
Toissailtana tosin aloitin iloisena da Vincin koottujen muistiinpanojen (~1050 sivua) lukemisen, haha.

Myydään: haaveita

Hemingway kirjoitti kerran tarinan, jota kutsutaan maailman lyhyimmäksi, surullisimmaksi tarinaksi. Kuudella, yksittäin tarkasteltuina tavallisella sanalla Hemingway luo painokkaan, pysäyttävän tunnelman lukijalle.

For sale: Baby shoes. Never worn.

Suomeksi tämä sanojenkäytön mestarinäyttö olisi vieläkin lyhykäisempi: "Myydään: vauvantossut. Käyttämättömät."


Vaikken itse lapsirakas olekaan, minäkin kykenen samastumaan sanojen valtavaan painoon ja niiden sisältämään murheen taakkaan. Mikä tahansa haave, josta on unelmoinut niin paljon ja vahvasti, että on thenyt konkreettisia toimia tai hankintoja sen eteen, jättää toteutumatta jäädessään syviä, kirveleviä haavoja sydämeen.
Tätä juuri on kirjallisuuden mahti; se voi auttaa parantamaan haavoja, se voi luoda kodin yksinäisille, mutta se voi myös satuttaa tuskallisen voimakkaasti.

Se, joka väittää kirjallisuutta umpikuivaksi ja tylsäksi, ei ole vain kohdannut sitä oikeaa tarinaa tai teosta, joka sykähdyttäisi häntä peruuttamattomasti.

Eureka!

Merkintä on hieman myöhässä, pahoittelen asiaa.

Piristysruiskeeksi harmaaseen eloon on tarjolla muikea kirjallisuusanekdootti:


Edgar Allan Poe'n runo Eureka vuodelta 1848 sisältää esityksen siitä, että kaikki materia on joskus ollut yksi ainokainen partikkeli, joka sitten levisi täyttämään tilan ja avaruuden - tämä samainen teoria hyväksyttiin tiedemaailmassa vasta vuonna 1931.
Eureka ennustaa myös yleisen suhteellisuusteorian, rinnakkaisuniversumit ja atomin rakenteen.

Kuten eräs tuttuni totesi, "Aika hyvin runolta, joka ei edes rimmaa."

Faktoja, faktoja...

Viikon kirjat ovat erityisesti nippelitiedon ystäville sopivia! Nasevia sitaatteja ei voi koskaan osata liikaa. Varsinkaan Albert Einsteinin lausumina, koska silloin kukaan ei kehtaa väittää vastaan, haha.

• John Lloyd & John Mitchinson: If Ignorance Is Bliss, Why Aren't There More Happy People? Quotes for Quite Interesting Times Q.I.-triviatietosarjan hengessä koottu sitaattikokoelma, jonka lukuisat kuolemattomat lausahdukset on jaettu teemoihin aakkosittain. Täten esimerkiksi kemistikaverin syntymäpäiväkorttiin on helppo etsiä kemiaa pilkkaava kuuluisuuden tölväisy! Sitaatteja on niin hupaisia, ivallisia kuin oikeasti pohdiskeleviakin, ja teemat ja aiheet kulkevat laidasta laitaan - elämän tarkoitusta miettiville, seksille naureskeleville kuin suurta surua kantaville löytyy jokaiselle varmasti osuva lausuma. Hieman tuntemattomampien lausujien kohdalle on myös liitetty lyhyt esittelyteksti, ja kirjan lopussa on kattava hakemisto. Tietoa ja syvällisiä aatteita harvoin tarjotaan näin napakassa ja viihdyttävässä paketissa!
• Ellie Down: The Unofficial Guide to Harry Potter. Facts and Trivia Every Fan Should Know Söpönpieni taskukokoinen triviakirjanen kärsii kahdesta olemukseensa nähden hirvittävän suuresta ongelmasta: osa "faktoista" on selkeästi vääriä, ja loputkin ovat niin peruskauraa, että eiköhän jokainen HP-sarjaan tykästynyt tiedä jo lähes kaikki. En missään nimessä ole sarjan fanaattisimpia faneja, mutta silti löysin kirjasesta vain yhden uuden tiedonmurusen, eikä sekään hetkauttanut elämääni mihinkään suuntaan. Voi toki olla, että teos on suunnattu nuorimmille faneille, ja kirjasen ikäkin vaikuttaa asiaan - kenties nämä faktat olivat vähemmän tunnettuja vielä muutama vuosi sitten. Nykyisellään en voi suositella tätä, sillä kaikki samat jutut löytyvät netistä paremmin ilmaistuina ja usean fanin tarkistamana. Pieni kirjanen aiheuttaa lukijalle hämmästyttävän suuren pettymyksen!

Lukulistani sen kun paisuu, tuskastuttavaa kyllä. Nyt joukkoon on liittynyt kirjastosta löytämäni parivaljakko 1Q84 ja The Truth About Love (kunnianhimoinen nimi teokselle) sekä omasta hyllystä Korppi-elokuvan innoittama The Poet.
Pitäisi sanoa PLÄÄH suuren kirjamäärän vuoksi, mutta silti olen innoissani.

Kirjoittamisesta

If there is a book you want to read but it hasn't been written yet, then you must write it.
- Toni Morrison

Why do writers write? Because it isn't there.
- Thomas Berger

Ilimoetusta pukkaapi...

Tiedoksi niille mahdollisille lukijoille, jotka tänne ovat syystä tai toisesta useampaan otteeseen päätyneet - sekä lahopäiselle itselle! -, että blogin merkinnät ilmestyvät tästä lähtien ainakin jonkin aikaa joka kolmas päivä tämänhetkisen joka toisen päivän sijaan.

Pidän blogin pitämisestä, vaikka joskus turhaudunkin itsekseenpuhumiseen - kuten olen marmattanut aiemminkin, päiväkirja ja peili ovat sitä varten -, mutta viime viikkojen masennusaallot ovat olleet sen verran suuria hyökyjä, etten ole monena päivänä edes konetta avannut.

Tästä aiheutuu turhaa stressiä blogin suhteen, sillä ajastetut merkinnätkin hupenevat kumman nopeasti kansiosta ja pitäisi näpytellä uusia, vaan ei jaksa, ei pysty, ei viitsi, ei halua.
Tämä näkyy toki tekstissäkin, mikä harmittaa minua paljon, koska itsekin huomauttelen usein muiden kirjoittajien tönkköisestä kielestä. (Huomasin jokin aika sitten jännittävän seikan: surullisempina kausina käytän enemmän englantia ja suomenkielinen toteutus menee koko ajan päin mäntyä kaiken kommunikaation suhteen. Kenties sielu hakee jotakin lohtua asioista, jotka tuntuvat läheisimmiltä...?)

Niille päiville, joina sängystä pääsee vasta iltamyöhällä ylös, olen priorisoinut lukemisen kirjoittamisen jäädessä taka-alalle. Päiväkirjanikin on oikeastaan vain hitonmoinen kasa sekavia muistilappusia.


... Hitsi, miten vaikeata Bloggerin omilla sivuilla on editoida iPadillä. Kursori menee minne sattuu ja unohtaa alimman kappaleen olemassaolon! Ärsyttävää. Se pieni kirjoitushalun murunenkin tuli jo hyödynnettyä. Ärh.

Nähdään viides päivä, jos näkyillään.

Taustatietoja!

Viikon kirjat ovat molemmat tällä kertaa eräänlaisia behind the scenes -teoksia...

• Bryan Cogman: Inside HBO's Game of Thrones Supersuositun Game of Thrones -sarjan kahden ensimmäisen tuotantokauden synnystä ja luomisprosesseista kertova teos on silmiähivelevän näköinen. Tämän laittaisi mielellään sohvapöydälle useamminkin ihailtavaksi! Huikeita kuvia on kiitettävä määrä, sillä itse teksti on varsin nopeasti luettu läpi: suurin osa lukuajasta meneekin kuvien ihasteluun. Tekstiä varten on haastateltu niin näyttelijöitä kuin taustatyöntekijöitä, kirjailijaa unohtamatta, ja heidän suorat sanansa kattavat suurimman osan tekstistä. Tämä on oikeastaan hyvä asia, sillä näin lukijalle välittyy sopivan monipuolinen - vaikkakin hämmästyttävän yhtenäinen - kuva sarjan tekemisen iloista ja pulmista. Mielenkiintoisena lisänä teos sisältää Dothraki-kieltä käsittelevän aukeaman, sekä muutamia hauskoja piloja, joita käsikirjoittajat tekivät näyttelijöille. Teoksen hienointa antia on kaikesta huolimatta sen visuaalisuus - koko aukeaman kokoinen komea värikuva ja lukuisat storyboardille jääneet luonnokset ovat mukavaa katseltavaa, ja kirja on selkeästi koottu rakkaudella, mikä näkyy jo sisäkansien upeassa vakuunakuvioinnissa. Sarjan faneille teos on ehdoton luettava!
• Alan Mackaill & Dawn Kemp: Conan Doyle & Joseph Bell. The Real Sherlock Holmes Edinburgh'n lääketieteellisestä museosta löytyi tällainen aarre! Asian ei oikeastaan pitäisi olla yllätys, sillä sekä Sherlock Holmesin luoja että hahmon esikuvana toiminut herra liittyvät vahvasti 1800-luvun lopun lääketieteen historiaan. Teos keskittyy Conan Doylen ja Bellin suhteeseen sekä näyttää, kuinka Holmesin hahmo syntyi Bellin henkilöä ja erikoisia huomiointikykyjä hyväksi käyttäen. Kirjasesta löytyy myös molempien herrojen lyhyeköt elämäkerrat mukaankuuluvine valokuvineen, sekä Edinburgh'n lääketieteellisen museon Conan Doyle & Bell -näyttelyn esineiden esittelyä. Vaikka teos onkin melko ohut ja nopealukuinen, se sisältää verrattain paljon informaatiota, ja kuten näyttelykin, on luultavimmin tarkoitettu tutustuttamaan lukija/museovieras näiden kahden kuuluisan skottilääkärin elämiin ja huipputunnetun yksityisetsivän syntyyn - lisää tietoa aiheista löytyy monesta paikasta, ja kirjasen bibliografia on hyvä paikka aloittaa. Itse lääketiedettä ei teoksessa juurikaan sivuta (toisaalta, miksi pitäisikään?), mutta muuten aivan huikea pikku tietopaketti!

Jokailtaisia seuralaisiani on taas kertynyt enemmän kuin piti:
- Karl Pilkington vie mukanaan ihmettelemään Ääliötä ulkomailla keskiviikkoisin niin televisiossa kuin kirjassani
- PS, I Love You joko itkettää tai ärsyttää
- Eat Haggis and Ceilidh On muistuttaa Skotlannin parhaista pikku iloista
- A Dance with Dragons seikkailuttaa minua Tyrionin, Daeneryksen ja muiden kanssa Narrow Sean toisella puolen
- The Book of the Thousand Nights and One Night, volume III mietityttää ihmeellisellä matematiikallaan (onko niitä öitä oikeasti 1001?)
- Taivas mikä työpaikka! kertoo lentoemojen eriskummallisista kokemuksista

Ainakaan ei voi syyttää yksitoikkoisuudesta...

Perjantai-illan kevennys

(Joskus asiat osuvat kohdalleen. Otsikko oli jo päätetty, kun älysin tarkistaa, mikä viikonpäivä tämä 29. maaliskuuta on. "Tiistai-illan kevennys" ei kuulosta yhtä raflaavalta.)

Kustannustoimittaja ruoti esikoiskirjailijan lähettämää käsikirjoitusta.
"Pelkkää seksiä ja väkivaltaa, viinan kanssa läträämistä ja rötöstelyä. Kielikuvat ja vertaukset ovat niin törkeitä, ettei niitä pysty punastelematta lukemaan kukaan."
"Jaa... No, se siitä sitten", kirjoittaja huokaisi masentuneena.
"Siis juuri tällainen roskahan uppoaa kansaan kuin häkä. Tästä otetaan heti jättipainos!"

Here's looking at you, Fifty Shades...

No bird, no net

Olen nähtävästi jonkinlaisella listatuulella, mutta en nyt jaksa panostaa kunnolliseen tekstiin, joten näillä mennään.

Tällä kertaa listasin hyvän kirjan merkkejä, ja sain kokoon muun muassa seuraavia seikkoja, joista huomaa, kuinka upea teos on käsissä:


*se aiheuttaa sekalaisia, voimakkaita tunteita - lukija huomaa huutavansa kirjalle ääneen: "Mitä? EIi! MITÄ?! Eiiiii, älä tee noin...!" ynnä muuta vastaavaa

*yllämainitusta seikasta ja/tai sarjan hitaasta valmistumisesta johtuen lukija suunnittelee usein kirjoittavansa kirjailijalle vihaisia kirjeitä. Toinen ääripää on rakkauskirjemäinen vuodatus siitä, kuinka ihana ja elämääparantava teos on

*seuraavien, kenties vielä täysin kesken olevien teosten odottaminen tuntuu jumalten rangaistukselta ja on piinaavan tuskallista - julkaisupäivänä lukija on todennäköisesti keskiyöllä kirjakaupan jonossa tilanteeseen sopiva kostyymi yllään
*lukija näkee unia, jotka sijoittuvat kirjan maailmaan ja/tai joissa hän on eräs teoksen hahmoista

*lukija lukee kirjan spoilerit etukäteen tai ainakin selaa kirjaa eteenpäin, koska ei malta odottaa saavansa tietää, miten tarina etenee, ja on silti yllättynyt/järkyttynyt/hämmentynyt/vihainen päästessään tapahtumien kohdalle

*lukija äkkää tekevänsä aivan tahtomattaan (mutta mieluisasti) huomioita oman elämänsä ja suosikkihahmojensa elämien ja tapahtumien yhteisistä tekijöistä: "Rakas päiväkirja, huomasin tänään olevani aivan kuin Sansa, sillä --"

*lukija puhuu ja/tai ajattelee teo(kse)sta lakkaamatta, jopa - ja varsinkin - silloin, kun pitäisi keskittyä johonkin aivan muuhun

*lukija alkaa huomaamattaan puhua kirjan hahmojen tavoin ja siteeraa muistettavimpia lausahduksia mitä erikoisimmissa kohdissa keskustelua, vaikkei toinen osapuoli edes ymmärtäisi viittausta täysin

*lukija tuntee kirjan väräyttäneen jotakin syvällä sisimmässään ja on hyvin kiitollinen siitä, että teos on eksynyt hänen elämäänsä ja muuttanut sitä kirjoille ominaisilla tavoilla sekä opettanut paljon uutta niin lukijasta itsestään kuin häntä ympäröivästä maailmasta (vaikka kyseessä olisikin aivan eri universumiin sijoittuva seikkailu)



Moni kirja on hyvä, mainittava määrä on loistavia, mutta vain muutama säväyttää yllämainituilla tavoilla ja yllättävän intensiivisellä teholla. Samalla tavalla kuin Disneyn animaatioelokuvat ovat vääjäämättä muokanneet käsityksiäni ystävyydestä, hyvästä ja pahasta ja uskosta, toivosta ja rakkaudesta, samoin nämä kyseiset kirjat ovat tehneet elämästäni selvittävämpää tai ainakin tarjonneet lämpimiä, turvallisia suojapaikkoja ja hetken lepoa omasta elämästä ja pääkopan sisällöstä.
Kiitos kaikille kirjaystävilleni, että olette osuneet nenäni kohdalle.

Eläväisiä ruumiinosia

Jotakin kotimaistakin vaihteeksi viikon kirjoissa, jee! Listani on kovin englantilaispainotteinen yleensä.

• Brian Ruckley: The Edinburgh Dead Historiaa ja sci-fiä varsin sujuvasti sekoittava teos sijoittuu 1820-luvun Edinburgh'hun, jonka valaistumisen kausi perustuu varsin synkille varjoille. Burken ja Haren surullisenkuuluisa murhasarja ja lääketieteen laitosten pimeä ruumiinhankinta ovat pohjana Ruckleyn teokselle, mutta mukaan on ujutettu Frankenstein-tyylistä kalmojen henkiinherättämistä - sekä tietenkin rikosvyyhti, jota sodassa rypenyt antisankaripoliisi Adam Quire ryhtyy selvittämään hengestään tai työpaikastaan välittämättä. Teoksen parhainta antia oli ainakin minulle ehdottomasti miljöö - joka toisella sivulla haikailin takaisin tuttuihin maisemiin. Edinburgh'ta tuntemattomillekin paikat ja hämyinen 1800-luku tuodaan lähes kosketusetäisyydelle. Kehuja annan myös siitä, että Frankensteinin lailla The Edinburgh Dead ei ole pelottava eikä selkäpiitä karmiva, vaan pikemminkin science fictioniä, joten heikkohermoisemmatkin kykenevät lukemaan kirjan. Tarinan huonoksi puoleksi nousee esiin sen sarjamainen olemus. Lukija ei kykene tutustumaan ja kiintymään hahmoihin tarpeeksi syvästi todella välittääkseen heidän kohtaloistaan; tämä ilmiö on tuttu niille, jotka aloittavat uuden kirjasarjan lukemisen puolestavälistä sarjaa, ja yksinään luettavaksi tarkoitetun teoksen kohdalla suoraan tapahtumiin hyppääminen tekee hallaa. Teoksessa tai tarinassa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta lukijalle jää lopuksi hieman tyytymätön olo pinnallisten tunteiden takia. Adam Quiren seikkailuja olisi varsin hyvin voinut lukea sarjana, jolloin hänen kenkiinsä hyppäisi paremmin astelemaan. En missään nimessä ollut pettynyt kirjaan, mutta viimeisille sivuille liitetty pätkä kustantajan toisesta kirjasta (jonka päähenkilöön tutustui paljon paremmin) oli, masentavaa kyllä, lempikohtani näiden kansien välissä.
• Mikko Rimminen: Nenäpäivä Yksinäinen mummeli Irma esiintyy gallupien tekijänä ja kokee ohessa elämänsä sotkuseikkailun valheiden vyyhtien kasvaessa liian isoksi. Hyvää tarkoittava Irma on kaikessa höpsöydessään hellyyttävä, mutta lukija kokee usein lähestulkoon raivon tunteita: Irman totaalinen, lamaannuttavan voimakas hämmennys ja hätäännys typeryyteen yhdistettynä on paikoin melko ahdistavaa luettavaa. Useampaan otteeseen lukija ärsyntyykin Irmalle - kuinka tämä voikin saada itsensä noin tyhmään kiipeliin?! Toisaalta, yksi kirjallisuuden hyvistä puolista on juuri se, että pääsee aivan erilaisten hahmojen vaatteisiin ja mietteisiin. Irman kohdalla pieni etäisyys olisi kuitenkin tehnyt hyvää, sillä lukija tuodaan niin kiinni Irmaan, että hyvä tarina menee hukkaan negatiivisia tunteita aiheuttavan, itsessään kuitenkin varsin hyvin rakennetun hahmon takia. Irman omalaatuinen poika ja ystävälliset uudet tuttavat onneksi lievittävät antipatiaa, ja Irman sisäiseen monologiin on mahdutettu pari aivan loistavaa ajatusta maailmanmenosta, joten kirja kannattaa kyllä lukea. Tuskastumista voi lievittää vaikka lukemalla samalla Rimmisen aiemman teoksen, sympaattisuudessaan loistokkaan Pussikaljaromaanin (josta tulee arvio, kun siihen kohtaan listaa päästään...).

Jännittävää, miten jotkin tietyt tunteet vyöryvät vuosienkin jälkeen päälle, vaikka monet muut yksityiskohdat ovat jo unohtuneet. Minun piti tarkistaa Googlen kautta, onko Nenäpäiväkirja se, jonka muistelen sen olevan, mutta Irman aiheuttama ärtymys palasi heti aivan yhtä voimakkaana kuin silloin lähemmäs kaksi vuotta sitten, kun luin kirjan.
Onneksi nyt on vähän fiksumpaa porukkaa lukemistossa, haha. Vaikkakin A Song of Ice and Fireä lukiessa tekee usein mieli lähettää George R.R. Martinille vihainen korppi...

Elää eikä koskaan kuole

Mietin eräs päivä kirjallisuuselämyksieni iskevimpiä kuolemia. Niitä hahmoja, joiden elämänlangan katkeaminen pysäytti, järkytti, ravistutti lukijaa ja tekee niin yhä, kun kuoleman hetkeä muistelee.

Omia ravisuttavimpia kuolemiani ovat olleet muun muassa

Severus Snape (Harry Potter)
Hahmon kuolema tuli jotenkin täysin puun takaa ainakin minulle, ja kaiken sitä edeltäneen ja heti seuranneen tunneriepottelun ja salaisten tunteiden paljastamisten seassa entisen taikajuomaopettajan kuolema vavahdutti eniten viimeisessä Harry Potter -kirjassa (ja siinä sarjassa sentään oli lukuisia rakkaiden hahmojen kuolemia). Itkin tauotta Severuksen kuolemasta viimeisille sivuille ja muutaman tunnin sen jälkeenkin - suruun oli monia syitä, mutta laukaiseva tekijä oli nuoruusikäni liikuttavimman rakkaustarinan epäonninen osapuoli. (Always on edelleen yksi kauneimpia kohtauksia ikinä, missään.)

Boromir (The Lord of the Rings)
Tämä on ehkä enemmän elokuvaversion kuin kirjan itsensä ansiosta listallani (Sean Bean on täydellinen Boromir!), mutta menee kuitenkin. Koko seikkailun ensimmäisen osan olemme pohtineet Boromirin vaikutteita ja lojaaliutta, vihastuneet hänen tekoihinsa ja sanoihinsa, mutta kun mutanttiörkit hyökkäävät saattueen kimppuun, Boromir taistelee ja puolustaa Merryä ja Pippiniä henkensä kaupalla.

Viserys Targaryen (A Song of Ice and Fire)
Valittavan, kitisevän Viseryksen kuolema ei ollut niinkään surullinen kuin kohahduttava ja huikaisevan kekseliäs. Dothraki-heimojen kaupungissa ei saa paljastaa miekanterää tai käyttää sitä toiseen ihmiseen (tai hevoseen!), ja kruunua hamuava Viserys saa lopulta aikaiseksi sellaisen hernepellon nenäänjumiutumisen hevoskuninkaille, että Khal Drogo kirjaimellisesti kruunaa Viseryksen hopeiset kutrit sulalla kullalla. Näin lyödään yhdellä raipalla montaa hevosta: Viseryksen kitinä loppuu ja hänestä päästään eroon, Viserys itse sai kruununsa, eikä verta vuodatettu pyhässä kaupungissa. George R.R. Martinin kirjoissa saa koko ajan pelätä lempihahmojensa hengen puolesta, sillä kukaan ei ole varma selviytyjä, mutta Viseryksen stage exit on tähänastisista (lukuisista!) kuolemista hienoin.

Sam (Ways to Live Forever)
Pikkuvanha, parantumatonta leukemiaa sairastava Sam sulattaa kovimmankin lukijan sydämen reippaudellaan, hyvällä asenteellaan ja mutkattomuudellaan. Sam kirjaa vihkoonsa niin hellyyttäviä, hupaisia kuin ällistyttäviäkin haaveita ja listoja (esimerkiksi erilaisia tapoja elää ikuisesti) ja käsittelee kuolemaa niin kypsästi, että vaikka kuolema ei tulekaan minkäänlaisena yllätyksenä, lukijan sydän on silti pakahtua surusta. Kyllähän Samin olisi pitänyt kuitenkin selvitä...!

Hercule Poirot (Poirot)
Holmesin "kuolema" uupuu listaltani, koska a) se ei ollutkaan oikea kuolema ja b) tiesin sen jo lukiessani The Final Problem -novellia, joten kuoleman isku ei vaikuttanut kuten pitäisi. Holmesin kollegan kuolema olisi voinut olla samanlainen lopahdus etukäteistiedon takia, mutta jotenkin onnistun aina unohtamaan, kuinka riipaiseva Poirot'n loppu on. Olen lukenut Esiripun suomeksi ja englanniksi ainakin muutamaan otteeseen, ja joka kerta Poirot'n poismeno iskee suoraan palleaan. Suuri kiitos tästä efektistä kuuluu toki Hastingsille, jonka tuskaa ja surua lukija emuloi lukiessaan hänen selostustaan belgialaisherrasmiehen viimeisestä rikostenselvittelystä. Poirot'n kuolema ja hänen valmistelunsa siihen ja rikosvyyhtiin liittyen ovat myös sen verran ovelia ja kutkuttavan poirotmaisia, että miljoonia lukijoita hurmannut munapäinen mies tuskin voisi lähteä paremmalla tavalla.



Toki listalle tulisi varmasti monta nimeä lisää, jos oikein alkaisin listaamaan... Kenties editoin niitä tänne myöhemmin, jos joku oikein hengen salvannut tapaus muistuttaa olemassaolostaan.
Shakespearen hahmoja ei listalta löydy, vaikka hienoja kuolemia ovatkin - olisin enemmän järkyttynyt, jos kaikki selviäisivät Williamin teoksista hengissä loppuun asti!

Kaksikielisyys kunniaan!

To have another language is to possess another soul.
-Charlemagne

Koskeekohan tämä meitä IB-ressujakin, jotka puhumme kahta kieltä sujuvasti sekaisin...?

Voldemort olisi päässyt paljon helpommalla, mikäli olisi vaivautunut opettelemaan kieliä. (Ranskaa hän tosin nimestä päätellen osaa ainakin hieman. Mites nyt suu pannaan hirnyrkkien kanssa?)

Älä niele miekkoja!

Sekalainen pariskunta tällä kertaa viikon kirjoina.

• George R.R. Martin: A Clash of Kings Hienon A Song of Ice and Fire -sarjan toinen ja samalla kenties tähän asti ilmestyneistä teoksista parhain osa. Fantasiaa paljon lukeville teoksen (kuten koko sarjan) peruselementit ovat turhankin tuttua kauraa: vaarallisia taikoja, yllättäviä lohikäärmeitä, joukko keskenään taistelevia ja juonittelevia kuninkuutta halavia vihamiehiä, verisiä taisteluita... Martinilla on kuitenkin useita ässiä hihassaan: monen varsin erilaisen hahmon kautta kuljetettu tarina soljuu vaivatta eteenpäin olematta sekava tai pomppiva, ja kirjailija on onnistunut luomaan hahmoille omalaatuisia ääniä ja puherekistereitä. Fantasiateoksia usein vaivaava mustavalkoinen maailmankuva sekoitetaan täysin, kun aiemmin kaksiulotteisen kusipäiset hahmot pääsevät ääneen ja hämmästyttävät lukijan, aivan kuten suosikkeina pidetyissä hahmoissa ilmenee vähemmän ihastuttavia piirteitä. Lisäksi Martin ujuttaa tekstiin huikeaa blink-and-you'll-miss-it -ennakointia tulevien kirjojen tapahtumiin! Sotkuiselta kuulostava monen kuninkaan sekasoppa yhden valtaistuimen varjossa hurmaa yhtä lailla, ja kliseinen suurtaistelukin hoituu niin tyylikkäästi ja epätavanomaisesti, että lukija jää haukkomaan henkeään kirjan loputtua... kunnes on pakko tarttua seuraavaan osaan!
• Bryony Evens, suomeksi toimittanut Jouni Paakkinen: Varoitus! Älä niele nauloja! Kummallisia käyttöohjeita Maailma on täynnä mitä ihmeellisimpiä laitteita, joiden mukana tulee tietenkin yksityiskohtaisia ja joskus sekaviakin käyttöohjeita. Varsinkin amerikkalaismarkkinoilla myös simppeleihin tuotteisiin pitää jostakin syystä lisätä maalaisjärkeä pilkkaavia ohjeistuksia - omistan paidan, jossa lukee "Paita palaa, jos se poltetaan." Evensin teos, jota Paakkinen on toimittanut suomalaisyleisöä varten, kokoaa yksiin kansiin aikamoisen liudan Darwin Awardsien mahdollisille voittajille suunnattuja ohjeita. Kirjasta ei kannata lukea kerralla, sillä sen luettuaan lukijan pää on niin pyörällä, että ihan tuskastuttaa. Voiko niin typeriä ihmisiä olla olemassa, että heille pitää erikseen huomauttaa naulojen olevan epäterveellistä ravintoa? Teos sisältää myös käännösvaiheessa erikoisia mutkia saaneita ohjeita, joten tyhmyyttä löytyy kyllä ohjeentekijöidenkin päästä. Vatsalihasjumppaan teos sopii erinomaisesti... kunhan muistaa olla nautiskelematta nauloja ennen treenausta!

Pidän hirmuisesti nykyisestä lukunelikostani: 1001 yötä (jo yli 700 yötä takana!), QI-sitaattikokoelma, Dorian Gray nokkeluuksineen ja A Feast for Crows viihdyttävät joka ilta.

Got vocabulary?

Merriam-Websterin ihana ja käytännöllinen sivusto tarjoaa paljon ilmaisia sanakirjatouhuihin liittyviä palveluita (esimerkiksi, yllätys yllätys, ilmaisen sanakirjan!). Muiden kielellisten mahtavuuksien lisäksi sivustolta löytyy hauska testi, jolla voi mittailla oman englanninkielisen sanavarastonsa laajuutta!

Click here to test your vocabulary range!

Testin voi lisäksi tehdä monta kertaa - ei liene shokeeraava yllätys kenellekään, että Merriam-Websterillä riittää testisanoja.


A craic St Paddy's Day to everyone!

Jos paniikki iskee edes vähän

Vaikka suosinkin oman rakkaan läppärini linjakasta näppäimistöä kaikenlaisessa kirjoittamisessa, tällä viikolla olen ollut todella kiitollinen puhelimen ja iPadin hipaisuherkästä kosketusnäytöstä.

Pyllähdin maanantaina kyljelleni ja mursin kirjoituskäteni rannealueelta jotakin, ja pelkkä näppäinten painelu aiheuttaa joka kirjaimen kohdalla kamalan ja kivuliaan tärähdyksen koko käteen. iPadillä onkin paljon mukavampi chattailla ja kirjoitella, kun näppäimiä ei tarvitse edes painaa.

Lisäksi käsi alkaa vasta nyt olla siinä kunnossa, että sormet taipuvat tarpeeksi pitämään kynää hyppysissä, joten iPad Notes-applikaatioineen tuli taas tarpeeseen!

Vanhat hyvät ajat kutkuttavat historiafania, mutta on teknologiassa ihanat puolensa.

(Onneksi kirjoja pystyy lukemaan toisenkin käden avulla. Tai e-kirjoina!)

Kerrassaan kummallisia tyyppejä

Hauskasti osuva kirjakaksikko viikon kirjoina! Hölmöjä asiakkaita ja nettisivujen keräilyn pohjalta syntyneet teokset.

• Jen Campbell: Weird Things Customers Say in Bookshops Nimensä mukaisesti kirjanen sisältää kokoelman villejä asiakkaiden lausahduksia kirjakaupoista. Jen Campbell itse on työskennellyt sekä Edinburgh'ssa että Lontoossa kirjakauppiaana, joten teoksen kaksi ensimmäistä osiota ovat hänen kokoamiaan. Kolmas osio sisältää muiden kollegojen lähettämiä outouksia ympäri maailmaa. Asiakkaiden hämmentävät utelut ja toteamukset saavat lukijan usein hihkaisemaan naurusta, mutta Campbellin hieman alentuva "..."-vastaustyyli alkaa nyppimään melko nopeasti. Viimeinen osio on myös melkoinen pettymys: "from all over the world" tarkoittaakin muutaman amerikkalaisen, australialaisen ja saksalaisen myyjän keräämiä tapauksia. Onneksi teoksessa esiintyvät asiakkaat ovat kaikessa hölmöydessään riemastuttavia ja kohottavat kirjasen lukemisen arvoiseksi! Nauroin heidän jutuilleen makeasti sivusta toiseen. Odotan mielenkiinnolla, jatkuuko samanlainen meno jatko-osassa, vai olisiko teos jopa parantunut moittimiltani osin. Toivottavasti se ei ainakaan ole ottanut mallia Päättömiä potilaskertomuksia -sarjasta, jossa ensimmäisestä kirjasta tuttuja juttuja löytyi kolmannestakin...
• Lauri Luomanen: Aasiakas ei ole koskaan oikeassa Kotimainen, kaikkia kauppaliikkeitä sisäänsä kasannut teos ylläesitellyn mukaisesti. Luomanen on koonnut kirjaan samannimiselle verkkosivustolleen lähetettyjä lähes absurdeja kauppatilanteita. Koska anekdootit ovat (ainakin oletettavasti ja toivottavasti!) tosia, tilanteet tuntuvat varsin tutuilta lukijallekin. Asiakaspalvelijoiden reaktiotkin ovat mielestäni parempia kuin Campbellin "...", vaikka perisuomalaisella hämmennystyylillä mennäänkin. Asiakkaiden typeryyksille nauretaan pilkkaamatta heitä ihmisinä. Onneksi asiakkaiden hölmöilyt ja outoilut ovat sen verran hauskoja, ettei lukija naurultaan juuri kykene muun huomioimiseen. Tätä ei kannata lukea julkisissa liikennevälineissä! Toivottavasti tällekin teokselle saadaan jatkoa (ja jos sitä on jo, miksen ole tietoinen asiasta?!). Tästä verkko-osoitteesta löytää onneksi lisää ihmeteltävää ja naurettavaa pahimpaan hätään.

Tämänhetkisinä viihdyttäjinäni toimivat edelleen 1001 yön tarinat, A Song of Ice and Fire (jo neljäs kirja menossa - mitä teen viidennen jälkeen?) ja juuri uudestaan aloitettu iki-ihana Dorian Gray.

Huikeaa historiaa!

Eikö historia olekin mielenkiintoinen kiinnostuksenkohde? Katsokaa vaikka tätä:

PURE adj. clean; unsoiled, unmixed; chaste, etc. - n. dog's faeces or any similar substance (Chambers Dictionary)

Viktoriaanisella aikakaudella oli olemassa jopa työ nimeltä pure collector (koska koiran ulostetta tarvittiin nahkatuotteiden valmistukseen).

(Tanning, joka tuohon aikaan viittasi nimenomaan "raakanahkan jalostamisprosessiin" - kieron hieno eufemismi, eikö? -, ymmärretään nykyään yleensä auringonottamiseksi ja ruskettumiseksi, mikä lisää sanan hauskuutta. Tanningiin tarvitaan koirankakkaa, siispä ruskea väri... Haha!)

Elvis Valedro

Julkkishömppäuutisia selatessa löytyi tällainen jännittävyys! Kaikesta voi siis todella oppia jotakin.

Voldemortin (vai pitäisikö tuo nyt kirjoittaa Voldemort'n, jos T-kirjainta ei oikeasti äännetä?) nimen ja anagrammi-iloittelun kääntämisongelmien selvittelyä eri maissa:

The name "Tom Marvolo Riddle", first mentioned in Harry Potter and the Chamber of Secrets, is rearranged to spell "I am Lord Voldemort". This has required translators to alter Riddle's name to make the anagram work. Sometimes translators manage to alter only one part of the name. For example, Tom Riddle's middle name of Marvolo was changed to Marvolodemus in the Serbian second edition; the first edition had lacked the anagram and the original name Tom Marvolo Riddle had simply been copied. In the Bulgarian translation his middle name becomes "Mersvoluko" so the whole name forms an anagram for "And here I am, Lord Voldemort" (instead of "I am Lord Voldemort" as in the original English). Analogous alterations of the middle name Marvolo have been made in several other languages; for example; it became Servolo in Brazilian Portuguese, Vandrolo in Hebrew, Marvoldo in Turkish, Vorlost in German, Narvolo in Russian, Sorvolo in Spanish, Rojvol in Czech, Marvoloso in Slovak, and Orvoloson in Italian.

In other languages, translators replaced the entire name to preserve the anagram. In French, Riddle's full name becomes Tom Elvis Jedusor (i.e. phonetically "game of fate") which forms an anagram for "Je suis Voldemort" ("I am Voldemort"). In Norwegian, his name is Tom Dredolo Venster, an anagram of "Voldemort den store", which means "Voldemort the Great". In Greek, his name is "Anton Marvolo Hurt" (Άντον Μαρβόλο Χέρτ), anagram of "Άρχον Βόλντεμορτ" which means "Lord Voldemort". In Icelandic, his name is Trevor Delgome, which becomes "(Ég)Eg er Voldemort" ("I am Voldemort"), but his middle name is not used for the anagram and stays as Marvolo. In Finnish his name is "Tom Lomen Valedro"; the corresponding anagram is "Ma(ä) olen Voldemort", "I am Voldemort". In Dutch, his name is "Marten Asmodom Vilijn", an anagram of "Mijn naam is Voldemort", or "My name is Voldemort". In Swedish, his name is "Tom Gus Mervolo Dolder", an anagram of "Ego sum Lord Voldemort", where "ego sum" is Latin, not Swedish, for "I am".

In Slovenian, both names are completely changed. Tom Marvolo Riddle is Mark Neelstein and Lord Voldemort is translated as Lord Mrlakenstein. When the name Mark Neelstein is rearranged in the scene, it spells Mrlakenstein. Because the books in Slovenia were released with a three-year delay, the translation of Voldemort is consistent throughout the series. The film series corresponds with the book translation.

In Hungarian, Voldemort's name becomes "Tom Rowle Denem", which is an anagram of "Nevem Voldemort" ("My name is Voldemort"), with the "w" in the name becomes two "v"s. This caused a name collision with the character Thorfinn Rowle, who first appears in Harry Potter and the Deathly Hallows, but who is not related to Voldemort. Because of this collision, in the Hungarian translation his family name was altered to Rowle. The Arabic version avoids the issue entirely by having Riddle directly write out, "I am Lord Voldemort" (أنا لورد فولدمورت). These changes to the name created problems in later books however; in the English edition, a line of dialogue mentions that Tom Riddle shares his given name with the bartender of the Leaky Cauldron, and this becomes a plot point. However, this is not the case in all translations. In the Latin version his name is Tom Musvox Ruddle, which is an anagram of "Sum Dux Voldemort", or "I am the leader Voldemort".

Lisää tietoa Harry Potter -käännöksistä löytyy täältä!

"Nyt tulee hevii settii...!"

Viikon kirjoiksi osuivat tällä kertaa kaksi pitkää, monipuolista, vahvasti uskonnollista teosta, joiden kirjoittajista ei ole varmuutta. Jee.

• anonymous: The Book of The Thousand Nights and One Night, Volume II Shahrazād jatkaa jokaöisiä tarinoitaan miehelleen saadakseen pitää päänsä olkapäillään ainakin seuraavaan iltaan asti. Nokkela neitokainen ei koskaan anna tarinan ja yön loppua samaan aikaan, joten utelias aviomies joutuu säästämään tarinankertojan hengen, mikäli mielii kuulla, miten senkertainen kertomus päättyy. Tarinat ovat melko samankaltaisia, mutta kyllä niitä ihan mielellään lukee, jo kulttuuri-immersion vuoksi: länsimaalaisena 2000-luvun tuotoksena on mielenkiintoista lukea, millaista elämä oli ennen vanhaan Lähi-Idässä, varsinkin naisen näkökulmasta. Perusidealtaan tarinat ovat samanlaisia kuin muutkin opettavaiset tarinat: paha saa palkkansa, hyvyys ja uskollisuus palkitaan aina lopulta, ja kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää. Tarinoiden hahmot siteeraavat usein ja innolla suurta profeettaansa ja aikansa tunnettuja runoilijoita, ja laulelevat vielä päälle, eikä seksiä ja surmia vältellä, joten yksipuolisuudesta Shahrazādin stooreja ei voi syyttää. Ja niitähän riittää tosiaan sen tuhat ja yksi yötä, kuten nimikin kertoo - ainakin kunnon painoksissa ja käännöksissä! (Halpisversiot kulkevat usein nimellä Arabian Nights ja sisältävät vain osan öistä.) Mukavaa luettavaa vaikka jokailtaiseksi "saduksi" (aikuisille!); näiden lukemiseen yö kerrallaan menisikin rattoisasti vajaat kolme vuotta. 1001 kirjaa, jotka kannattaa lukea ennen kuolemaa #6.2 (enää 995, plus tämän kaksi seuraavaa volyymiä, jäljellä...)!
• various: Raamattu Tämäkin viikon kirja on 2000-luvun länsimaisena naisena hyvin mielenkiintoinen ja ristiriitainenkin lukukokemus. Raamattua on hyvin vaikea arvioida pelkästään kirjana, ainoastaan sen kirjallisten meriittien suhteen, kun se on niin vahvasti sidottu koko kulttuuriimme. Luin erään hupaisan "arvion" netistä: "The first half is just fuelled by LSD, man, all these weird rules and depressing stuff and pages and pages of names and who begat whom and so on, and then the second half completely contradicts the first, and the main character goes and dies before we even get to the middle of it! And the other characters are kind of static. I like the free bookmark ribbon, though." Suurinpiirtein noin se meneekin. Koin teoksen kuitenkin hyvin silmiäavaavaksi historiallisen painoarvonsa ja sisältönsä puolesta; kuten ylläoleva 1001 yön tarinat -kokoelma, Raamattukin kertoo paljon kirjoitusaikansa elintavoista ja yhteisöelämästä arvoineen. Molemmista teoksista löytyy myös aimo annos opettavaisia metaforia ja tarinoita. Mielenkiintoisin kohta itselleni oli Ilmestyskirja, jota oli jännittävää lukea, kun tiesi kaikista pedon numeron laskelmista ja muista ovelista ennustusteorioista. (Pedoksihan on eri laskelmien avulla haukuttu muun muassa Hitleriä, Napoleonia ja Neroa.) Itse tulkitsinkin monet kohdat kirjassa symbolisiksi tai kielikuvallisiksi, ei kirjaimellisina otettaviksi, mutta huomaan olevani vähemmistössä tämän asian suhteen. Mielestäni teoksesta saa kuitenkin enemmän irti niin. Lähi-Idän kulttuurihistoriasta kiinnostuneiden kannattaa lukea teos, vaikkei uskonnollisista osuuksista kovasti pitäisikään. ... Ei, scratch that; kaikkien tulisi lukea tämä teos (ja Koraani ja muut pääuskontojen omat "raamatut") ihan yleissivistyksen kannalta. Vaikkemme nykyaikana ajattelisikaan niin, elämme edelleen yhteiskunnassa, jossa uskonto on joka puolella vaikuttamassa. Raamatun ja kirjakollegoidensa avulla asian huomaa paremmin ja sitä ymmärtää helpommin. Jokaisen uskovaisen tulisi tietää, mihin uskonsa perustuu (tämän kirjan mukaan), ja jokaisen vihamielisen ateistin kannattaisi tietää, mitä oikein vastustaa. Raamatusta saa yllättävän paljon lohtua ja hyvää mieltä, vaikkei mikään fundamentalisti tai edes sunnuntaiuskovainen olisikaan! Sanon tämän kokemuksen syvällä rintaäänellä. (Sitä paitsi on hauska katsoa ihmisten ilmeitä, kun sanoo ohimennen lukeneensa Raamatun kannesta kanteen!)

... Harvemmin sitä tekee kirja-arviota moisista järkäleistä - enkä nyt puhu kirjojen sivumääristä.
Toivottavasti en loukannut ketään, sillä se ei todellakaan ollut tarkoitukseni. Olen täällä rakastamassa kirjoja ja ihmeellistä maailmaa, kuka tai mikä ikinä sen loikin.

Have you heard the news?

It's the little things!

Kun olen lakannut kynteni, minusta tuntuu aina siltä, että kirjoitan paljon tehokkaammin ja nautin siitä enemmän (ainakin tietokoneella näpytellessä).

Tunnen oloni päteväksi sihteeriksi, heh.


Kaikki keinot ovat sallittuja sodassa ja rakkaudessa, niinhän se meni...?

Kokeile mua

Paha mieli puskee (taas vaihteeksi) päälle, ja kaikkien muiden, vähemmän mukavien surunpurkukeinojen lisäksi tekee mieli kirjoittaa: vuodattaa arvottamattomalle paperille kaikki pienetkin mielenkaiherrukset ja ne ainaiset pahat, joita kukaan muu ei enää jaksa kuunnella.

Päiväkirja ei tuomitse, ei valita, ei katso syyllistävästi tai tuhahda paheksuvasti. Se vain kuuntelee, ja kun sen antaa kuunnella tarpeeksi pitkään, löytyy asiaan yleensä jonkinnäköinen ratkaisukin - tai ainakin helpotusta.

Goethekin tiesi tämän sanoessaan "kirjoita itsestäsi paha pois".


Voi kun se toimisikin täysin!

Ignorantteja muskettisotureita

Viikon kirjoina tällä erää klassikoita!

• Alexandre Dumas: The Three Musketeers Kaiken ylittävästä ystävyydestä ja hullunrohkeasta elämän kohtaamisesta kertova klassikko alkaa, kun nuori d'Artagnan saapuu maalta kaupunkiin haaveenaan päästä musketööriksi. Parissa tunnissa arvonsa tietävä mies on jo saanut hankittua itselleen kolme kaksintaisteluhaastetta: yksi historian hienoimpia kirjallisuuskohtaamisia tapahtuu, kun huvittuneet Athos, Porthos ja Aramis kokoontuvat sovitulle paikalle kohtaamaan nuoren haastajansa. Loppu on historiaa - ja hyvin havisevaa sellaista. Dumas kirjoitti teoksen alunperin lehteen sarjajulkaistavaksi, ja tämä näkyy tarinassa niin juonen kuin tekstin suhteen, mutta meno on sen verran reipasta ja railakasta, ettei se juurikaan haittaa lukemista. Vaikka seikkailun hahmot ovat karikatyyrimäisiä ja osa jopa historiankirjoista tuttuja, Dumas on onnistunut luomaan mieluisan tarinan, jonka parissa lukija jännittää tapahtumien tuloksia, vaikka tietääkin varmasti "hyvisten" voittavan lopulta. Huumoria, kommelluksia ja hupaisia naissotkujakin löytyy! Lopussa lukija on aivan pettynyt tarinan päättyessä... ainakin jatko-osan avaamiseen saakka. Klassikko on aivan oikeutetusti klassikko.
• John Lloyd and John Mitchinson: The Second Book of General Ignorance Nippelitiedon ystävien Raamattu-sarja Quite Interesting koostuu teoksista, jotka sisältävät lyhykäisiä selostuksia mielenkiintoisista faktoista. Tiesittekö esimerkiksi, että kaikki maailman timantit muuttuvat hyvin hitaasti takaisin hiileksi? Yllätävän antoisa teos tarjoaa lukijalleen sivukaupalla ahaa!-elämyksiä, huutomerkkihetkiä ja hihkuvaisia naurunhetkiä. Faktat ja anekdootit esitellään lukijalle kuivaan brittihuumorin tyyliin, ja perässä seuraa usein sitaatti tai kommentti sarjan TV-versiolta Q.I. Esipuheessa Stephen Fry kehottaa kaikkia olemaan "liekeissä" joka päivä kaikesta hienosta, mitä maailma meille antaa, ettemme muuttuisi synkiksi ankeuttajiksi. Tämä kirja auttaa olemaan palavan innoissaan pienistä jännittävyyksistä.

Näin taas unta A Song of Ice and Fire -sarjasta. En ole kokenut tällaista kirjasarjainnostusta Harry Potterin jälkeen! Olen liekeissä, haha.
Myös The Edinburgh Dead koukuttaa mukavasti. Voiko elämässä olla liikaa hyviä kirjoja kerralla?

Miss Lonelyhearts

Minusta on hauska katsella, mitä termiä eri blogien pitäjät käyttävät itsestään ja kollegoistaan. Seuraavan listan sanat esiintyvät lukemissani blogeissa eniten:

bloggaaja
blogaaja
bloggeri
blogisti


"Bloginpitäjä" olisi kai lähinnä alkuperäänsä, jos termi blog tulee sanasta weblog eli verkkolokikirja.  Verkkolokikirjanpitäjä tosin on aivan liian pitkä ja hölmönnäköinen nykypäivään sopivaksi, eikä bloginpitäjäkään oikein saa kannatusta.

Itse pidän listan sanoista eniten bloggaajasta, vaikka siinä on tuo suomeksi raiskatuille lainasanoille tyypillinen tarpeeton tupla-G.

Blogisti vivahtaa vahvasti turhalta snobismilta ja tärkeilyltä. Miksi täällä interverkossa pitäisi tärkeillä? Ei blogin pitäminen mitään varsin hohdokasta "työtä" ole! (Eikä hohdokkaan työnkään tekijän pitäisi tärkeillä, toim. huom.!)

I choose you!

Hurahdin kymmenen vuoden tauon jälkeen taas pelaamaan Pokémonia, ja heti ensimmäisillä peliminuuteilla sain aihetta hihkumiseen.

Ensimmäinen itse nappaamani taskuhirviö oli nimittäin suloinen, ovelan näköinen kissaotus, joka Pokédexin mukaan varastelee omistajaltaan tavaroita. Olion nimi on Purrloin!

Purr nyt tuo ilman muuta kehräävän kisun mieleen, mutta kuinka ovelaa saada nimeen varastamisen synonyymin homonyymi! To purloinhan on tavallaan hienompi termi varastamiselle, tuttu monelle ei-natiiville englanninpuhujalle varsinkin Edgar Allan Poen ihanasta etsivätarinasta The Purloined Letter.

Ekans ja Arbok ilahduttavat myös; peruskäärmeeltä näyttävä Ekans on vain snake väärinpäin, ja kobramainen Arbok on tietenkin kobra, mikäs muukaan.

Vulpixista hihkuinkin jo aiemmin sanan vulpine yhteydessä.

Hatunnosto pelien kääntäjille!

Sotaa ja rakkautta

Ei olisi varmaan erilaisempi kirjakaksikko voinut osua tämän viikon kirjoiksi!

• George R.R. Martin: A Storm of Swords. Part One: Steel and Snow Eeppisen fantasiasarjan A Song of Ice and Fire kolmas osa jaettiin useissa maissa kahteen osaan suuren sivumääränsä takia; Steel and Snow on ensimmäinen puolisko (kuten "part one"sta voi päätellä!). Teos kärsii voileipäilmiöstä: sarjan toinen kirja ja kolmannen teoksen jälkimmäinen puolisko ovat sen verran vaikuttavia, kliimaktisia hetkiä ja lukijaa ravistelevia tapahtumia sisältäviä, että kakkososan jälkimaininkeja käsittelevä, kolmannen kirjan loppua pohjustava kirja on auttamatta "huonompi" kuin vierustoverinsa hyllyllä. Kirja kärsii eniten tosin juuri vertailusta, sillä itsessään se kantaa tarinaansa eteenpäin melko hyvin, vaikkakin suurin osa tekstistä kuluu henkilöhahmojen rakentamiseen tärkeiden tapahtumien sijaan. Vastapainoksi tälle Martin tarjoaa lukijalle muutaman uuden henkilön (Jaime!), jonka näkökulmasta Westerosin maailmaa tarkastellaan; näin aiemmin varsin kaksiulotteisiksi jääneet hahmot lihallistuvat huomattavasti ja lämpenevät lukijalle. Ja eihän sarjaa voi lukea eteenpäin ilman Steel and Snowia! Kelpo kirja, joka vain jää huikaisevien siasrustensa varjoon.
• Allison Pearson: I Think I Love You Bieber-kuumeen ja muiden vastaavien superfanitusilmiöiden aikakauteen sopiva kertomus siitä, kuinka fanitus muuttuu ajan myötä, mutta muuttaa myös fania itseään monella tapaa. Pearsonin hahmot elävät menneisyyden pikkukylässä Walesissä, nykyajan suurkaupungissa ja reissaavat jopa Amöriikan mantereelle, mutta suurimmat matkat tehdään hahmojen sydämissä. Pikkutyttönä kaikkien muiden tavoin Petra fanitti suunnattomasti David Cassidyä, kaikkien sydämet sulattavaa teini-idolia. Aikuistuttuaan Petra muistelee lapsuuttaan omalaatuisten vanhempien, pienen kylän ja musiikkiharrastuksen kanssa, ja oudot sattumat johdattavat hänet tutustumaan Cassidystä kirjoittavaan toimittajaan. Jos teos olisi elokuva, se olisi auttamattomasti kliseinen romanttinen komedia, joten juonen kannalta tarjonta jää melko vähäiseksi. Hahmot ovat kuitenkin mukavat moniulotteisia, Petran lapsuus koskettavantuntuinen, ja Pearsonin rivien väliin kirjoittama pohdinta siitä, mitä fanitukselle tapahtuu, kun fani ja idoli vanhenevat, on ajankohtainen ja mielenkiintoinen mietinnänaihe. Kirjan suljettuaan lukijalle jää kuitenkin hieman pettynyt olo; tässäkö tämä oli?

The Edinburgh Dead -teos onkin melko mukavalukuinen! Minua miltei harmittaa välillä, että päivänvalon huvetessa pitää sulkea kirja, mutta minun tuurillani eteen astelisi pian jokin yöunet viikoiksi vievä kalmo, joten parempi olla varovainen.
Onneksi on muutakin luettavaa: Pussikaljaromaani on hurmannut minut täysin, ja A Storm of Swordsin toinen osakin pitäisi lukaista loppuun...

Nettietsivä

Vanhasta ET-lehdestä (numero 4/2011) löytyi oikea helmi:

"Käyn netimässä, totesi kainuulaisrouva ja kertoi etsivänsä tieto internetistä. Mikä uudissana!"

Aivan loistava termi! Pitääkin koettaa saada se omaankin sanavarastoon talteen. Googlettaminen / googlaaminen on niin brändikeskeinen ja ääntäminenkin menee aina vähän niin ja näin, kun vaihtaa äidinkielestä toiseen.

Bloggii

Minua ihmetyttää, kuinka paljon täältä interverkosta löytyy blogeja ja muita vastaavia sivustoja, jotka on kirjoitettu huomattavan huonolla kieliopilla.
Koska osaan vain suomea ja englantia ymmärrettävän paljon, olen kohdannut lähinnä silmiäkirvelevää teinienglantia ja "jotenkin vähän sinne päin" -suomea, mutta oletettavasti ilmiö on kaikkikielinen.

Tietenkään blogin, varsinkaan esimerkiksi muotia tai kynsilakkoja esittelevän, ei tarvitse roikkua epätoivoisesti kieliopin nipotussäännöissä kuten minä teen, mutta eikö olisi jo kirjoittajan, merkinnän aiheen ja lukijoidenkin kannalta parempi, että tekstiä ymmärtäisi ilman päänsärkyä?

Inhimilliset virheet toki ymmärretään ja suodaan kirjoittajille - itsekin tappelen yhä edelleen liian pitkien virkkeiden kanssa, vaikka siitä jo IB:llä purnattiin!, - mutta jotain yritystä pitää olla.
Blogi voi olla vaikka kuinka muikea ja mielenkiintoinen, mutta jos teksti näyttää tympääntyneen alakoululaisen kirjoittamalta, se työntää monia mahdollisia lukijoita kauemmas.

Blogi saa - ja mielestäni sen miltei pitääkin - olla persoonallinen ja kirjoittajansa näköinen niin kuviensa kuin tekstin puolesta. Panostamalla edes vähän tekstiin kirjoittaja antaa itsestään vaikutelman, että hän arvostaa lukijoitaan ja välittää aiheestaan.

Jos kerran pitää kirjoitustensa aiheista sen verran, että jaksaa näpytellä niistä merkintöjä ja ottaa kuvia, eikö myös välitä siitä sen verran, että panostaa tekstin asuun ja luettavuuteen?


Tämä merkintä ei ole suunnattu ketään tiettyä kohti. Kunhan tuli mieleeni ihmetellä asiaa!

Pata soimaa kattilaa, haha.



EDIT: Jokseenkin taiteellisen noloa, että tässä purnausmerkinnässä on koko blogin historian suurin määrä kirjoitus- ja kielioppivirheitä.
Näillä mennään tai ei mennä lainkaan, joten eipä itketä liikaa. To err is human (and to arr is pirate).

Mysteerejä, mysteerejä...

Toinen tämänkertaisista viikon kirjoista ei oikeasti ole trilleriosastolla kirjastossa, matkakertomus kun on, mutta enpä ole vielä törmännyt kaikenkattavaan vastaukseen siitä, mitä Irlanti ja irlantilaisuus ovat ja mikä niissä viehättää. (Asia johtunee varmasti kyllä siitä, että vastauksia on niin monia!)
Oli myös mysteeri, miksi nappasin sen kainalooni, kun aihe satuttaa kuitenkin jonkin verran yhä edelleen...

• Ville Zilliacus: Irlantia etsimässä Euroopan länsireunalla sijaitseva Irlanti on pienikokoisuudestaan huolimatta yksi maailman vaikuttavimpia kulttuurimaita: maastamuuttajia ja heidän jälkeläisiään löytyy vähän joka paikasta, tunnelmalliset irkkupubit ovat täällä pohjolassakin suosittuja, kirjallisuuden Nobel-palkinto on mennyt maahan tietääkseni useammin kuin mihinkään muuhun... Lista on pitkä. Silti on hankala selittää edes itselleen, mistä maan ja sen asukkien viehätys johtuu. Jutustelevan vaarin puhetyyliä muistuttavaa kerrontaa sisältä teos etsii vastausta tähän maan historian ja lähitulevaisuuden näkymien kautta tehden samalla maantieteellisen tutkimusmatkan. Irlantia etsimässä on mukavan monipuolinen nojatuolimatka: se sisältää ankeaa historiaa, vihreitä nummia ja urbaania kaupunkielämää ystävällisyydestään kuuluja irlantilaisia unohtamatta. Valokuviakin on, kuten matkakirjassa kuuluukin olla. Pidin kirjoittajan helpostilähestyttävästä puherekisteristä, ja nostan hattua sille, että hän oli hankkinut viisi muiden kirjoittajien esseetä täydentämään teosta niiltä osin, joiden asiantuntija hän itse ei ollut. Nojatuolimatkailuun on hankala keksiä kattavampaa, mukavampaa teosta.
• Agatha Christie: Kortit pöydällä Kuten aina, kun Poirot kutsutaan kylään/illanviettoon/lomailemaan, paikalla tapahtuu murha, jota hurmaava yksityisetsivä ryhtyy selvittämään. Tällä kertaa omalaatuinen "rikollisten keräilijä" on kutsunut bridgeillalliselle Poirot'n lisäksi joukon murhaajia, jotka ovat päässeet kuin koira veräjästä. Valitettavasti joku heistä surmaa myös isännän kesken rattoisan korttipelin, eikä lisävahingoiltakaan vältytä, kun pienet harmaat aivosolut kiristävät verkkoa surmaajien ympärille... Christien teoksista huokuu aina hurmaava vanhanaikainen englantilaisuus; hän on todellakin onnistunut siirtämään miljöön paperille. Tässäkin teoksessa Poirot selvittelee tapahtumia vanhanaikaisilla lääkärinvastaanotoilla, bridge-pelejä analysoiden, maalaiskartanossa vieraillen... Kortit pöydällä ei ole lempi-Poirot'ni (Hastingsin uupuminen vaikuttaa eittämättä asiaan!), mutta tarina on kyllä mielenkiintoisuutensa ja monipuolisuutensa ansiosta yksi parempia belgialaisherrasmiehen tutkimuksia.

Sain yhden ikuisuuksia kestäneistä lukemisistani loppuun, jee! Tai oikeastaan harmi, sillä nautin kovasti neljän musketöörin edesottamuksista - ja kuka voisikaan olla rakastamatta kaiken taitavaa Athosta? Myös A Song of Ice and Fire -sarja etenee miellyttävästi, vaikka kertomus aiheuttaakin ristiriitaisia tuntemuksia. (Seuraava teos on "ehkä valmis kahden vuoden päästä"?! Tuskaa!)
Jännitän muskettisoturien korvaajan lukemista, sillä teos sisältää lukemani mukaan zombeja. Kauhutarinat menevät yleensä auttamatta sietokykyni ylitse, joten saapa nähdä, mitä Edinburgh Dead -teoksen lukemisesta tulee...
Toisaalta selkäpiitä karmiva Lunar Park -kirjakin meni alas, sivu kerrallaan ja tsemppaavia lappusia apuna käyttäen.
Sivu kerrallaan!

Pitkät piuhat

Olen varmaan hiukan vajaaälyinen, kun vasta muutama kuukausi sitten tajusin, että damn pitäisi oikeastaan kirjoittaa damn', koska se on lyhenne sanasta damned. Vanhoissa kirjoissahan ihmiset aina kiroavat esimerkiksi ontuvaa hevostaan "that damned lame horse"!
Nykykielellä sama hoituisi kai muodossa "that damn fuck-footed horse"...

"Tiede on taikuutta, mutta sähköllä varustettuna."

Tiedättekö, mitä hippopotomonstrosesquipedaliofobiasta kärsivä pelkää?

Pitkiä sanoja.

Syvällinen otsikko tähän...

Viikon kirjoina on tällä kertaa hienoja mietteitä ja koskettava tarina, jee!

• Kahlil Gibran: Ajan virta Kokoelma sitaatteja Gibranin varsin kattavasta kirjavalikoimasta, jokaiselle vuoden päivälle yksi miete. Kirjan idean mukaisesti luinkin jokaisena vuoden päivän yhden mietteen ennen jokailtaista päiväkirjahetkeä. Mietinnöt vaihtelevat koskettavasta ja yksinkertaisesti sellaisiin astraalitajuntahommiin, että vaihtelua ainakin on runsaasti eikä kokoelma kärsi yksitoikkoisuudesta! Moni miete käsittelee Jumalan ja Kristuksen rakkautta ja filosofiaa, mutta löytyi joukosta useampikin ei-uskonnollinen tuumaus, joka koskettaa. Suurin osa teoksen korkealentoisista ajatuksista meni kyllä hieman meikäläisen pään yli "ei-kiinnostavuuden" takia, mutta tällä kertaa vika oli kyllä selkeästi lukijassa.
• Anna Quindlen: Se mikä on totta Päähenkilö on aikuinen, itsenäistynyt nainen, joka muuttaa takaisin kotiin hoitamaan syöpää sairastavaa äitiään tämän voimien hiipuessa. Isä luuhaa päivät ja joskus yötkin työpaikallaan töiden ja muiden naisten parissa, joten äidin ja tyttären suhde vahvistuu auttamattakin näiden viettäessä suurimman osan ajasta yhdessä. Käsistään näppärä äiti opettaa tyttärelleen askartelun ja ruoanlaiton salaisuuksia, mutta tarina ei kärsi näiden takia tai muutu Niksi-Pirkan romaaniversioksi. Naisten sopeutumisesta toisiinsa ja muuttuvaan elämäänsä kertova teoksen ensimmäinen osio on niin mukaansatempaava ja hienosti rakennettu, että lukija miltei hämmästyy toisen osan ilmoittaessa alustaan: mitä, eikö teos ollutkaan siinä? Toisessa osiossa puidaan mysteeristä kuolemaa ja etsitään syyllisiä perheen keskeltä, jolloin perheenjäsenten jo ennestään tulehtuneet suhteet huononevat entisestään. Lopulta mikään ei ole varmaa, paitsi se, mikä on totta. Teos oli ensimmäinen, jonka luin Quindlenin tuotannosta, mutta ihastuin heti hänen taitoihinsa kuljettaa tarinaa soljuvasti eteenpäin ja rikastuttaa sitä samalla kotoisilla, pienillä realistisilla yksityiskohdilla ja elävänoloisilla hahmoilla. Ihmissuhteiden ja tunteiden kuvaajana Quindlen on huikea. Haluan ehdottomasti lukea lisää hänen teoksiaan, mikäli ne ovat yhtä hienoja kuin tämä.

Jauhan vieläkin samoja teoksia kuin ennen; 1001 yön tarinoita on luettu vasta vajaat 400, Muskettisoturitrion (tai oikeastaan jo -nelikon) seikkailujakin on vielä vajaan viikon verran luettavana, ja sitaattikokoelmassakin olen vasta D-kirjaimen kohdalla! A Song of Ice and Fire -sarjan kolmannen teoksen ensimmäistä osaakaan en ole saanut loppuun, vaikka olenkin aivan täpinöissäni tarinasta.
Kurjaa, kurjaa... mutta pian saan monta teosta samaan aikaan loppuun! Eikä kai pitäisi valittaa, kun teokset ovat kuitenkin mielenkiintoisia, ja niiden kestäessä saan arvoimattomien kirjojen listaa karsittua edes hitusen lyhyemmäksi.

Osuva sitaatti

(Olenpas ottanut huonon kuvan. Siinä lukee Here is my lens. You know my methods. -Sherlock Holmes)

Kuva on Michael Simsin editoiman The Dead Witness -yksityisetsivätarinoiden kokoelman aloitussivulta.

Eikö olekin osuva sitaatti kokoelmalle, jonka yksi päähuvituksista on se, että lukija itse pääsee arvailemaan (tai jopa päättelemään) syyllisen?

Minä ainakin rakastuin jo tämän sivun kohdalla teokseen.

Kirjat tulevat uniin

Joskus herätessäni huomaan touhunneeni yön aikana jotakin mielenkiintoista ilman mitään muistikuvaa tapahtuneesta. Olen muun muassa viikannut tyynyliinani sukkalaatikkoon, siirrellyt silmälasien ja kännykän paikkaa niin, että aamulla saa tuskaisena etsiä niitä... ja nyt viimeisimpänä kokemuksena nähtävästi kirjoitellut yöllä hyviä ideoita talteen. Löysin allaolevan lapun muutama aamu sitten yöpöydältäni:

Olin nähtävästi niin innoissani A Clash of Kings -kirjasta, että sitä piti työstää vielä unissakin! Parhaat kirjat tekevät niin; ne jäävät mieleen pitkäksi aikaa teoksen sulkemisen jälkeenkin.

Pidän myös sanan "finitively" käytöstä, haha. Shakespearen oppien mukaisesti pitää vääntää omia sanoja, jos mikään oikeasti olemassaoleva ei ole sopiva.

Pelottavia ihmisiä

Viikon kirjoina taas karmeinta kauhua: nämä tarinat ovat joko totta tai voisivat olla, mikä tekee niistä selkäpiitä hyytäviä.

• John Fowles: The Collector Ujo, epäsosiaalinen ja kouluja käymätön nuori mies ihastuu palavasti kaukaa seuraamaansa kauniiseen taideopiskelijaan. Pakkomielle tytöstä kasvaa pian niin suureksi, että mies kokee olevansa olosuhteiden pakottama kidnappaamaan tämän. Perhosia koko elämänsä keräillyt mies onkin saanut haaviinsa - tai siis kellariinsa - aivan erityisen yksilön... Teos koostuu "keräilijän" kertomana kuljetetusta tarinasta, sekä opiskelijaneitosen vankeudessa raapustamista päiväkirjamerkinnöistä. Ihailinkin suuresti Fowlesin tapaa rakentaa henkilöhahmoja heidän puherekisterinsä avulla; korostamatta liikaa kummankaan päähenkilön ominaisuuksia Fowles kokoaa heistä yllättävän monipuolisen ja hahmon historiaan sopivan henkilön. Oli myös kutkuttavaa lukea, kuinka itseään hyvänä miehenä pitävä päähenkilö selitti itselleen (ja lukijalle) oudon, häiriintyneen toimintansa askel askeleelta. Pelottaakin hieman, että Fowles on osannut selittää ihmisen kidnappaamisen ja täydellisen ulkomaailmasta eristämisen niin järkevän kuuloisesti...! Kirja ei ole pelottava siinä mielessä, että siinä tapahtuisi mitään yllättävän järkyttävää tai yliluonnollista, mutta nimenomaan sen hiljaisen synkkyyden ja näennäisen "normaaliuden" takia se jää hyytämään lukijan mieltä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Teos on karmiva juuri siksi, että sen tapahtumat voisivat aivan hyvin olla totta - ja todennäköisesti joillekin epäonnisille ovatkin...
• Elie Wiesel: Yö Wieselin muistelmateos toisen maailmansodan ajalta kertoo samankaltaisen tarinan kuin Primo Levin koruton ja koskettava Tällainenko on ihminen, mutta Wieselin teksti koostuu enemmän uskonnollisista kysymyksistä, joita mies kohtasi nuoruudessaan keskitysleirin kauhujen keskellä. Toki mies kirjoittaa myös käytännön tapahtumista ja päätymisestään leiriin, mutta Levin teoksen kanssa peräkkäin luettuina kontrasti oli selkeä - ja täysin sopiva. Uskonnollisessa yhteisössä ikänsä viettänyt Wiesel kyseenalaistaa oppimansa kohdatessaan leirin kauhuja, ja Jumalan apua sydän vereslihalla etsivä nuorimies koskettaa lukijaa aivan erilaisella tavalla kuin kylmän objektiivisesti tapahtumia kertova Levi. Vaikka Wieselin uskonnollisuus ei olekaan älyttömän suuressa roolissa tekstissä, teoksessa oli kuitenkin jotain, joka sai minut pitämään enemmän Levin kirjasta. Oliko syynä sitten liika pohdiskelu ja filosofisuus, aiheen etäiseksi jättävä kaunopuheisuus vaiko keskitysleirikokemusten melko lyhyt käsittely (sotaa edeltävät ja seuranneet tapahtumat vievät ison osan alusta ja lopusta), en osaa sanoa. Wiesel lieneekin mielestäni parhainta lukea yhdessä Levin kirjan kanssa, jotta sekä henkevä että fyysinen puoli tulee käsiteltyä ja käsitettyä perinpohjaisesti. Wieselin Yössä on kyllä jotakin hyvin riipaisevaa, joka kannattaa kokea.

Kuten olen monesti todennut, en laukaavan mielikuvitukseni takia lue mitään kauhujuttuja. The Collectorkin oli kaikessa normaaliudessaan sen verran hyytävä, että se ja Criminal Minds -putki televisiosta saivat minut pitämään yölampun päällä monta yötä.
Kuinka karmaisevia asioita me ihmiset keksimmekin tehdä kanssaeläjillemme!

Dubai

Isäni kävi Dubaissa ja kaikki, mitä sain tuliaisiksi, oli... aika kivoja juttuja, itse asiassa! Kyniä, kaunis orientaalimattokirjanmerkki, hienolla näppäimistöllä varustettu bluetooth-näppäimistö ja -suojakotelo iPadille, ja ihania taatelimantelisuklaita.

Kyllä nyt kelpaa näpsytellä merenneitotarinaa! (Motivaatio, missä luuhaat?)

Monipuolisuus on elämän suola

Mietin eräs päivä, että on hauska, kuinka jokainen "kategoria" lempikirjallisuusjutuistani sisältää eri hahmon/kirjailijan/teoksen. Mitäs hauskaa siinä olisi, jos kaikki suosikit olisivat samoilta sivuilta?
Alla huvin vuoksi omat kirjallisuussuosikkini. Ainoastaan miljöö ja hahmo liittyvät toisiinsa, vaikkakin yleisesti ottaen lempparini tulevatkin Englannin nummilta näköjään lähes poikkeuksetta.



Lempihahmo:
Sherlock Holmes

Lempisarja:
Harry Potter

Lempimiljöö:
viktoriaaninen Iso-Britannia

Lempigenre:
rikoskirjallisuus

Lempikirjailija:
Vladimir Nabokov

Yleisesti paras kirjallisuuteen liittyvä "McBadass":
William Shakespeare

Lempisankari:
The Lord of the Ringsin Sam

Parhaat painomusteelta tuoksuvat miehet:
Jane Eyren Mr Rochester ja Bridget Jonesin Mark Darcy

Karmivia naapuritarinoita

Viikon kirjoissa esiintyy tällä kertaa, kuten otsikko jo sanookin, karmaisevia tarinoita naapureista.

• Sofi Oksanen: Stalinin lehmät Oksasen debyyttiteos kertoo kahden naisen tarinaa: Katariina on virolaisnainen, joka suomalaisavioliiton avulla "pääsee pakoon" Neuvostoliiton ahmaisemasta Virosta. Anna taas on hänen moderni tyttärensä, joka rakastuu palavasti syömishäiriöönsä koettaessaan selvitä kahden kovin erilaisen maan kansalaisena muuttuvassa ympäristössä. Oksanen kirjoittaa varsin taitavasti, eikä aika- ja hahmohyppyjen sarjatulitus häiritse lukijaa. Puolessavälissä teosta herää kuitenkin kysymys: onko tässä teoksessa juonta? Stalinin lehmät tuntuu olevan enemmänkin kokoelma tilannenovelleja - luvut itsessään toimivat oikein hyvin ja ovat oivallista luettavaa, mutta hahmojen kehityskaari jää kovin lättänäksi. Juonellisesti odotin teokselta enemmän - osittain samoja aiheita käsittelevä Puhdistus on draamankaareltaan paljon hienompi teos. Kauniita lauseita, latteanriipaisevia ihmiskohtaloita ja  syömishäiriön pohtimista teoksessa kyllä riittää, eikä se ole missään nimessä huono tai tylsä lukukokemus. Osa GoodReadsin arvioijista totesikin, että kenties äidin ja tyttären tarinat olisivat toimineet paremmin omina teoksinaan. Tällaisenaan kirjaa vaivaa liika pysähtyneisyys, vaikka se itsenäistyvän Viron tarinaan sopiikin.
• Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri Lapseton, toisiaan syvästi rakastava vanha pariskunta muuttaa maalle omaan rauhaansa; he haluavat olla aivan kahdestaan. Pian kuitenkin heidän ainoa naapurinsa tekee itsestään oikean maanvaivan. Mies tunkee sisälle joka ilta ja istuu lähes täydessä hiljaisuudessa monta tuntia pariskunnan sohvalla, eikä välitä sen enempää kohteliaista kuin vihaisista pyynnöistä jättää rakastavaiset rauhaan. Mukaan sotkuun tulee vielä miehen kotiin jumiutunut kehitysvammainen vaimo, jota pääpariskunta säälii ja koettaa vapauttaa sanattomuudessaan julman miehensä käpälistä. Moderniin ranskalaistyyliin belgialaiskirjailijan teos on paikoin jopa absurdi ja inhorealistinen, mutta mitään ihmiskohtaloiden kammottavuudella mässäilyä teos ei ole. Lukijalle jää kirjasta hieman häiriintynyt, vaivaantunut, typertynyt, hiljainen olo. Teos kammottaa juuri siksi, että se voisi aivan hyvin olla totta.

Ranskalainen luoti!

Tiede-lehden ihana kysymyspalsta piristää aina; kuinka muikeita kysymyksiä ihmiset pohtivat, ja kuinka huikeita vastauksia niihin saa!

Numerossa 1/2013 oli joku kysynyt asian, jota olen itsekin miettinyt ajoittain: miksi ranskalaiset viivat ovat nimenomaan ranskalaisia?

Suomen kielen professori Kaisa Häkkinen vastaakin, etteivät kielentutkijat tiedä varmasti. Hän kertoo, että kyseessä on melko uusi ilmaus kielessämme, eikä sille ole mitään suoraa kansainvälistä käännöstä (englanniksihan ranskalaisten viivojen tekeminen on bullet points, varsin eri asia termin synnyttämän mielikuvan suhteen).

Ilmaus saattaakin juontua siitä, että ranskalainen hallinto on aina ollut tykästynyt pitkiin, yksityiskohtaisiin luetteloihin, joihin on lisätty näitä "ranskalaisia viivoja" erittelyn ja lukuselkeyden vuoksi.

Mielenkiintoista, että kyseinen ilmaus on (tietääkseni) ainutlaatuinen juuri meidän kielellemme! Ranskasta ja sen loisteliaasta hovista ja byrokratiasta on pitkä matka tänne meidän kylmille kielialueillemme.

Nyt minua kutkuttaa saada tietää, miksi samaa hommaa kutsutaan englanniksi luotipisteiksi. Toinen asia, joka ei liity kieliin mutta jota olen pohtinut viime aikoina, on: miksi kasvot turpoavat/pöhöttyvät itkemisen yhteydessä? Mikä evoluution jänkäys siinä on takana?
Pitänee pistää postia menemään Tiede-lehdelle...

Hold me and love me

En lainaa kirjoja kovin usein ystäviltäni. Tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä syystä, että heidän kirjahyllyjensä tarjonta koostuu pääosin kirjoista, jotka
- saa myös kirjastosta
- olen jo lukenut
- eivät kiinnosta minua.
Toki välillä ystävältä löytyy oikea aarrelöytö, kirja, jonka olen halunnut lukea jo pitkään ja jota en ole saanut aikaiseksi lainata kirjastosta tai ostaa. Tällöin olen onneksi saanutkin lainata kyseisen teoksen. Ihania ovat ystävät, joilla on samanlainen kirjamaku!

Omienkin kirjojeni kanssa olen varovainen, varsinkin pehmeäkantisten: kulmia ei taitella sen enempää kansista kuin sivuilta koirankorville, teokseen ei tehdä mitään merkintöjä minkäänlaisilla kynillä (ja ruoka- ja juomatahrat ovat suuri harmistuksen aihe), eikä selkää taitella miten sattuu. Selkää ei taitella lainkaan! Ja mikäli muste on vielä tuoretta, sormet pysyvät visusti marginaalien sisällä.
(Ensimmäinen hankkimani Harry Potter and the Goblet of Fire sisältää lukuisia musteisilla sormenjäljillä tuhrittuja sivuja, ja muutama luku on tippumassa irti selän taittelun vuoksi. Minun piti ostaa uusi kappale - omistan nyt sekä mokatun version, jossa James Potter tulee ensin Voldemortin sauvasta ulos, että kunnon version, jossa Lily ilmestyy ensin - ja otin opikseni.)

Tästä syystä olikin todella tuskaisa hetki, kun jätin ystäväni lähes tuhatsivuisen pokkarin pöydälle puoleksi tunniksi itsekseen ja palatessani huomasin, että kirja oli akrobatioinut itsensä auki. Painonsa ja kokonsa vuoksi kirja oli taipunut niin, että molemmat kannet koskettivat pöydän pintaa, ja selkä oli kauniisti kaarella.
Selässä oli jo aiemmin hieman ryppyjä, mutta sormiini tuntuu nyt, että juonteet ovat syventyneet. Samoin etukannen yksi kulma on mielestäni paljon irvokkaamman näköinen kuin saadessani teoksen lainaan.


Melko sulava liike.



Hätä ei ole niin suuri kuin ensin panikoin, mutta minusta tuntuu silti kurjalta, että kirjalle kävi noin. En tietenkään voi olettaa vahtivani sitä kuin elollista olentoa, mutta ottaessani kirjat vastaan ystävältäni se oli sanaton lupaus pitää niistä huolta ja palauttaa ne samassa kunnossa takaisin.
Ylireagoidessani ajattelin asian olevan perusteellinen luottamuksen pettäminen. Ystäväni tuskin onneksi ajattelee näin radikaalisti, mutta... Onhan tässä jotakin symbolista.


... Kaikki tämä suru ja huoli, ja todennäköisesti ystäväni vain nauraa, "Se on vaan kirja!"
Toivon näin.

Oli muuten ensimmäinen kerta, kun kirja liikkui itsekseen minun hoiteissani! Mielenkiintoinen kokemus.

Mestarillisia tarinankertojia

Mielenkiintoisia tarinoita ja aiheita tällä kertaa viikon kirjoissa.

• Jeffrey Eugenides: The Marriage Plot Eugenidesin kaksi edellistä teosta, Virgin Suicides ja Middlesex, häikäisivät molemmat kauneudellaan ja upealla tarinankerronnallaan. Odotukset olivat siis korkealla kolmannen romaanin suhteen. Pääosin The Marriage Plot ei petäkään; Eugenides kirjoittaa hienosti kolmen päähenkilön äänillä, sujahtaa uskomattoman uskottavasti nuoren naisen pään sisälle ja tykittää lukijalle koruttomia totuuksia itsestä, uskomuksista ja sairaudesta alleviivaamatta mitään liikaa. Päähenkilöinä collegessa tutustuneet Madeline, hänen kärsivä poikaystävänsä Leonard ja Madelineen toivottomasti rakastunut ystävä Mitchell selvittävät - tai pakenevat - tunne-elämänsä ongelmia ja solmuja häkellyttävän samastuttavasti. Oman lisänsä tarinaan tuo tapahtuma-aika, 1980-luku, joka tuo tekstiin menneen nuoruuden haikeutta. Mukaan on myös saatu aimo annos metakirjallisuutta Madelinen graduaiheen ("romaanien avioliittojuonet") ja lukemisten myötä, mutta Eugenides tasapainottelee vaivattoman oloisesti eri osatekijöiden kanssa, samalla tavalla kuin vaihtuvien kertojanäänienkin. Teoksesta löytyy varmasti sykähdyttäviä osia kaikenlaisille eri lukijoille. Osuvimmin kirjaa kuvasikin mielestäni takakannen teksti (ei sanasta sanaan näin, mutta tähän tyyliin): "If you were ever young and in love and thought you knew what you wanted, then this book is for you."
• Gabriela Stoppelman & Jorge Hardmeier: Edgar Allan Poe vasta-alkaville ja edistyville Sarjakuvan muodossa toteutettu graafinen novelli on sekoitus Poe'n elämäkertaa ja hänen teostensa syväluotausta. Nimensä mukaisesti teos sopii sekä Poe'een vasta tutustuville ja jo hänet ja hänen työnsä paremmin tunteville. Siloittelematon, rosoinen piirrostyyli saattaa särkeä joiden lukijoiden silmää, eikä teoksesta saa mitenkään kaikenkattavaa kuvaa gotiikan mestarista ja hänen huikean monimuotoisesta tuotannostaan, mutta aloittelijoille ja pikaista kertausta tai muutamaa uutta näkökulmaa varten kirjanen sopii hyvin. Kuten aina, mestareiden tuotantoon ja elämään tutustuessa kannattaa sukeltaa mahdollisimman moneen kirjaan ja koota tutkimuksista omat päätelmänsä; tällä logiikalla Stoppelmanin ja Hardmeierin kirjakin kannattaa sisällyttää Poe-lukemistoon!

Ahmin edelleen A Clash of Kingsiä, jonka sivussa aina välillä nautin muutaman luvun 1001 Nightsia ja muskettisotureita. Iltaisin päiväkirjasessiotani piristää If Ignorance is Bliss, Why Aren't There More Happy People? -sitaattikokoelma.
Ainoa harmistukseni on, että kaikki lukemiseni sattuvat olemaan englanniksi. Olisi mukava, jos olisi jokin suomenkielinen teos muiden tasapainoksi, mutta pitää saada yksi noista ensin loppuun...
Yksipuolisuudesta ei onneksi tarinoitani voi syyttää!

Pikainen uutinen

Akateemisella kirjakaupalla on tässä osoitteessa kysely siitä, millainen sinun unelmakirjakauppasi on. Osallistua voi myös myymälöissä, ja osallistujien kesken arvotaan 100 euron lahjakortti.

Jee!

Parfyymi

Rakastan sitä, kun lainaan kirjan joltakulta läheiseltä ihmiseltä, ja se tuoksuu siltä ihmiseltä.
Kirjaa yksin lukiessaankin tuntee olevansa lähellä sitä toista, ihan kuin lukisi samaa kirjaa yhdessä.

Ihana ystäväni lainasi minulle pari A Song of Ice and Fire -kirjaa, ja kun avasin ensimmäisen, aukeamilta lähestulkoon lehahti ilmoille pilvi hänen after-shaveään tai jotakin vastaavaa.
Melkein harmitti, kun muutamaa tuntia myöhemmin tuoksu oli kadonnut sivuilta.

Monta vuotta tupakoineen mummini kirjatkin tuoksuvat omalaatuisilta; eivät suoranaisesti tupakalta ja savulta, mutta joltakin vastaavalta, jonka aina yhdistän mummiin. Iltamyöhään mummin kirjaa lukiessa tulivat aina lapsuuden kyläilyt mieleen.

Tuoksut toimivat toki toisinkin päin. Myin/annoin lukioaikana jo lukemani The Great Gatsbyn luokkatoverilleni, joka tarvitsi sitä englanninkursseilleen, ja iltapäivällä huomasin hänen näyttävän kirjaa silloiselle ihastukselleni ja panevan tämän haistamaan kirjaa; "Haisee ihan Nooralle, eiks?"
Mietin vieläkin välillä, miltä kirja oikeasti haisi, ja mitä jo kauan sitten unohdettu ihastukseni tuumaili asiasta. Ainoa, jonka keksin, on appelsiinimehu, jota olin läikyttänyt parille sivulle. Tai kenties teos oli imaissut itseensä hieman hajuvettäni, samalla tavalla kuin ystäväni ASoIaF-kirjat tuoksuivat hetken hänen "turhamaisuustuotteiltaan".

Tiedemaailma toteaa vuosi toisensa perään, että tuoksut auttavat meitä valitsemaan elämäämme tärkeitä ihmisiä muita aisteja herkemmin, joten olfaktoristen kokemuksien tärkeyttä ei voi vähätellä.
Ja kuinka julma voikin olla jokin tuoksu, joka lennähtää esille kauan sitten luetusta kirjasta - tuoksu, joka liittyy ihmisiin tai aikoihin, jotka ovat jo menneitä mutta joita on yhä edelleen riipivä, raastava ikävä.


Simpsonien muikeaa Nelsonia lainatakseni, Smell ya later!

Päät poikki - kahdesti

Viikon kirjoina on tällä kertaa jännittävän huono ja hämmentävän mielenkiintoinen teos.

• Suzannah Dunn: The Queen of Subtleties Anne Boleynin nousua ja tuhoa kertaava romaani on jaettu siten, että kertojina vuorottelevat mestaustaan odottava Anne ja kuninkaan sokerileipuri Lucy, joka on tahtomattaan sekaantunut hovin juonitteluihin syvemmin kuin aikoi. Perusajatus kertojien vaihtelusta on hyvä, mutta molemmat naiset kuulostavat aivan samalta hyvin erilaisista persoonistaan huolimatta. Hahmot ovat myös aivan liian moderneja niin käytöksensä kuin puhetyylinsä puolesta - Anne esimerkiksi huutaa julkisesti kuninkaalle "Fuck you!" ja käyttää moderneja termejä (kuten "ex-" puhuessaan entisestä rakastetustaan). Historiallisessa, faktoihin perustuvassa teoksessa olisi tärkeätä kunnioittaa hahmojen esikuvia, mutta Dunn ei tee niin; hahmot ovat lähes tunnistamattomia. Anne on muka alistuva, hyväntahtoinen lempeä neitokainen, kuningas Henry VIII tossun alla elelevä huomaavainen herrasmies, naisleipuri pomotteleva ja itsenäinen... Perusidea kirjassa on tosiaan hyvä, mutta valitettavasti Dunn ei saa sitä toimimaan millään tasolla. Edes juonta ja sen kuljettelua ei voi kehua, sillä juonta Dunn ei ole itse keksinyt, ja aukkoinen, hyppivä kerrontatyyli vaatii lukijalta vahvaa tapahtumien ja henkilöiden tuntemusta. Ainoa aidosti hyvä asia teoksessa olikin kait sen nimi, mutta sekin harmittaa siksi, että jokin paremmin tehty teos olisi voinut käyttää monitulkintaista nimeä Dunnin kyhäelmän sijaan. Kummallisinta olikin mielestäni se, että tunnettu ja arvostettu Tudor-historioitsija Alison Weir kehui kirjaa vuolaasti. Ei!
• Valtteri Suomalainen: Kuolet vain kahdesti Pilapiirtäjä Kari Suomalaisen poika Valtteri kirjoitti teoksen kokemuksistaan ruumishuoneen töissä. Makaaberista aihepiiristään huolimatta teos on kevytlukuinen, ja lähes joka kertomuksen kohdalla myös hauska! Kuolemaa ja vainajia kunnioitetaan kuitenkin sopivasti, joten teoksesta ei jää paha maku suuhun sen suhteen. Isä-Suomalaisen kuvituksetkin sopivat menoon. Kirja koostuu siis lyhyistä anekdooteista ja mielenkiintoisista tapahtumista, joita Suomalainen on kohdannut työssään. CSI-sarjojen ja lääketieteen/patologian ystäville teos lienee mannaa (ainakin minä pidin kovasti!). Suomalainen kirjoittaa muutamaan otteeseen epämiellyttävästi (hieman rasistisesti ja töykeästi), mutta pääosin teosta on mukava lukea, eikä aihekaan ällötä, ellei se ällötä jo pelkän ajatuksen voimalla (jolloin on lienee viisainta jättää kirja kokonaan väliin). Teoksen parasta antia mielenkiintoisen informaation ja hupaisien tarinoiden lisäksi on Suomalaisen kirjoitustyyli, joka ei ota kuolemaa liian vakavasti, mutta kunnioittaa silti menehtyneitä ja heidän omaisiaan. Juuri näin sen pitää mennäkin! Oikein harmittaa, että mies kuoli pian kirjan julkaisemisen jälkeen - olisin mielelläni lukenut monta teosta lisää.

Olen kenties kertonut seuraavan anekdootin jo, mutta se huvittaa minua edelleen niin, että kerronpa sen sitten uudelleen!
Isäni luki Kuolet vain kahdesti -teoksen joskus heti sen julkaisun jälkeen vuonna 1994. Olen melko varma ajoituksesta, sillä muistan olleeni vielä aika pieni ja olin juuri oppinut lukemaan. Kyselin tuolloin, mistä kirja kertoo, ja muistan huikaistuneeni ajatuksesta ruumiita tutkivan miehen kertomuksista.
Vuosi tai puolitoista sitten mieleeni muistui yhtäkkiä tämä kyseinen teos jostakin syystä, vaikka en tiennyt siitä muuta kuin tuon "ruumiita tutkivan miehen" ja muistamani punaiset kannet. Soitin isälleni innoissani, "Mikä se oli se punakantinen kirja jota sä luit sillon kun mä olin pieni?" Haha, olipa selkeää. Isäni ei tietenkään muistanut, mistä puhuin.
Jonkin kumman sattuman kautta Google osasi avittaa minua niin, että löysin teoksen - ja se oli vieläpä saatavilla HelMetistä! Luin innostuneesti ja ihastuin. Pitkä odotus ja kuumeisesti hapuileva internet-etsintä palkittiin hyvin.

Oppia ikä kaikki

Jokainen hetki voi opettaa jotakin!

Opin aikoinaan roomalaiset numerot Final Fantasy -pelisarjan ansiosta, ja tuossa muutama päivä sitten luin jostakin kirjasta, kuinka hahmolla oli "vulpine smile" naamallaan.
En olisi välttämättä osannut ymmärtää kyseistä adjektiivia ilman sanakirjaa, mikäli en nuorempana olisi ollut kova Pokémon-fani. Vulpix-hahmo nimittäin toi heti mieleen ketun, ja "vulpine" viittaakin kettumaisuuteen ja oveluuteen.

Sanakirjaa ei tällä kertaa kaikesta kiinnostuneen lapsi-minän takia tarvittu. Tattista vaan taskumonstereiden nimien keksijöille!