Eläväisiä ruumiinosia

Jotakin kotimaistakin vaihteeksi viikon kirjoissa, jee! Listani on kovin englantilaispainotteinen yleensä.

• Brian Ruckley: The Edinburgh Dead Historiaa ja sci-fiä varsin sujuvasti sekoittava teos sijoittuu 1820-luvun Edinburgh'hun, jonka valaistumisen kausi perustuu varsin synkille varjoille. Burken ja Haren surullisenkuuluisa murhasarja ja lääketieteen laitosten pimeä ruumiinhankinta ovat pohjana Ruckleyn teokselle, mutta mukaan on ujutettu Frankenstein-tyylistä kalmojen henkiinherättämistä - sekä tietenkin rikosvyyhti, jota sodassa rypenyt antisankaripoliisi Adam Quire ryhtyy selvittämään hengestään tai työpaikastaan välittämättä. Teoksen parhainta antia oli ainakin minulle ehdottomasti miljöö - joka toisella sivulla haikailin takaisin tuttuihin maisemiin. Edinburgh'ta tuntemattomillekin paikat ja hämyinen 1800-luku tuodaan lähes kosketusetäisyydelle. Kehuja annan myös siitä, että Frankensteinin lailla The Edinburgh Dead ei ole pelottava eikä selkäpiitä karmiva, vaan pikemminkin science fictioniä, joten heikkohermoisemmatkin kykenevät lukemaan kirjan. Tarinan huonoksi puoleksi nousee esiin sen sarjamainen olemus. Lukija ei kykene tutustumaan ja kiintymään hahmoihin tarpeeksi syvästi todella välittääkseen heidän kohtaloistaan; tämä ilmiö on tuttu niille, jotka aloittavat uuden kirjasarjan lukemisen puolestavälistä sarjaa, ja yksinään luettavaksi tarkoitetun teoksen kohdalla suoraan tapahtumiin hyppääminen tekee hallaa. Teoksessa tai tarinassa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta lukijalle jää lopuksi hieman tyytymätön olo pinnallisten tunteiden takia. Adam Quiren seikkailuja olisi varsin hyvin voinut lukea sarjana, jolloin hänen kenkiinsä hyppäisi paremmin astelemaan. En missään nimessä ollut pettynyt kirjaan, mutta viimeisille sivuille liitetty pätkä kustantajan toisesta kirjasta (jonka päähenkilöön tutustui paljon paremmin) oli, masentavaa kyllä, lempikohtani näiden kansien välissä.
• Mikko Rimminen: Nenäpäivä Yksinäinen mummeli Irma esiintyy gallupien tekijänä ja kokee ohessa elämänsä sotkuseikkailun valheiden vyyhtien kasvaessa liian isoksi. Hyvää tarkoittava Irma on kaikessa höpsöydessään hellyyttävä, mutta lukija kokee usein lähestulkoon raivon tunteita: Irman totaalinen, lamaannuttavan voimakas hämmennys ja hätäännys typeryyteen yhdistettynä on paikoin melko ahdistavaa luettavaa. Useampaan otteeseen lukija ärsyntyykin Irmalle - kuinka tämä voikin saada itsensä noin tyhmään kiipeliin?! Toisaalta, yksi kirjallisuuden hyvistä puolista on juuri se, että pääsee aivan erilaisten hahmojen vaatteisiin ja mietteisiin. Irman kohdalla pieni etäisyys olisi kuitenkin tehnyt hyvää, sillä lukija tuodaan niin kiinni Irmaan, että hyvä tarina menee hukkaan negatiivisia tunteita aiheuttavan, itsessään kuitenkin varsin hyvin rakennetun hahmon takia. Irman omalaatuinen poika ja ystävälliset uudet tuttavat onneksi lievittävät antipatiaa, ja Irman sisäiseen monologiin on mahdutettu pari aivan loistavaa ajatusta maailmanmenosta, joten kirja kannattaa kyllä lukea. Tuskastumista voi lievittää vaikka lukemalla samalla Rimmisen aiemman teoksen, sympaattisuudessaan loistokkaan Pussikaljaromaanin (josta tulee arvio, kun siihen kohtaan listaa päästään...).

Jännittävää, miten jotkin tietyt tunteet vyöryvät vuosienkin jälkeen päälle, vaikka monet muut yksityiskohdat ovat jo unohtuneet. Minun piti tarkistaa Googlen kautta, onko Nenäpäiväkirja se, jonka muistelen sen olevan, mutta Irman aiheuttama ärtymys palasi heti aivan yhtä voimakkaana kuin silloin lähemmäs kaksi vuotta sitten, kun luin kirjan.
Onneksi nyt on vähän fiksumpaa porukkaa lukemistossa, haha. Vaikkakin A Song of Ice and Fireä lukiessa tekee usein mieli lähettää George R.R. Martinille vihainen korppi...