Parfyymi

Rakastan sitä, kun lainaan kirjan joltakulta läheiseltä ihmiseltä, ja se tuoksuu siltä ihmiseltä.
Kirjaa yksin lukiessaankin tuntee olevansa lähellä sitä toista, ihan kuin lukisi samaa kirjaa yhdessä.

Ihana ystäväni lainasi minulle pari A Song of Ice and Fire -kirjaa, ja kun avasin ensimmäisen, aukeamilta lähestulkoon lehahti ilmoille pilvi hänen after-shaveään tai jotakin vastaavaa.
Melkein harmitti, kun muutamaa tuntia myöhemmin tuoksu oli kadonnut sivuilta.

Monta vuotta tupakoineen mummini kirjatkin tuoksuvat omalaatuisilta; eivät suoranaisesti tupakalta ja savulta, mutta joltakin vastaavalta, jonka aina yhdistän mummiin. Iltamyöhään mummin kirjaa lukiessa tulivat aina lapsuuden kyläilyt mieleen.

Tuoksut toimivat toki toisinkin päin. Myin/annoin lukioaikana jo lukemani The Great Gatsbyn luokkatoverilleni, joka tarvitsi sitä englanninkursseilleen, ja iltapäivällä huomasin hänen näyttävän kirjaa silloiselle ihastukselleni ja panevan tämän haistamaan kirjaa; "Haisee ihan Nooralle, eiks?"
Mietin vieläkin välillä, miltä kirja oikeasti haisi, ja mitä jo kauan sitten unohdettu ihastukseni tuumaili asiasta. Ainoa, jonka keksin, on appelsiinimehu, jota olin läikyttänyt parille sivulle. Tai kenties teos oli imaissut itseensä hieman hajuvettäni, samalla tavalla kuin ystäväni ASoIaF-kirjat tuoksuivat hetken hänen "turhamaisuustuotteiltaan".

Tiedemaailma toteaa vuosi toisensa perään, että tuoksut auttavat meitä valitsemaan elämäämme tärkeitä ihmisiä muita aisteja herkemmin, joten olfaktoristen kokemuksien tärkeyttä ei voi vähätellä.
Ja kuinka julma voikin olla jokin tuoksu, joka lennähtää esille kauan sitten luetusta kirjasta - tuoksu, joka liittyy ihmisiin tai aikoihin, jotka ovat jo menneitä mutta joita on yhä edelleen riipivä, raastava ikävä.


Simpsonien muikeaa Nelsonia lainatakseni, Smell ya later!