Päät poikki - kahdesti

Viikon kirjoina on tällä kertaa jännittävän huono ja hämmentävän mielenkiintoinen teos.

• Suzannah Dunn: The Queen of Subtleties Anne Boleynin nousua ja tuhoa kertaava romaani on jaettu siten, että kertojina vuorottelevat mestaustaan odottava Anne ja kuninkaan sokerileipuri Lucy, joka on tahtomattaan sekaantunut hovin juonitteluihin syvemmin kuin aikoi. Perusajatus kertojien vaihtelusta on hyvä, mutta molemmat naiset kuulostavat aivan samalta hyvin erilaisista persoonistaan huolimatta. Hahmot ovat myös aivan liian moderneja niin käytöksensä kuin puhetyylinsä puolesta - Anne esimerkiksi huutaa julkisesti kuninkaalle "Fuck you!" ja käyttää moderneja termejä (kuten "ex-" puhuessaan entisestä rakastetustaan). Historiallisessa, faktoihin perustuvassa teoksessa olisi tärkeätä kunnioittaa hahmojen esikuvia, mutta Dunn ei tee niin; hahmot ovat lähes tunnistamattomia. Anne on muka alistuva, hyväntahtoinen lempeä neitokainen, kuningas Henry VIII tossun alla elelevä huomaavainen herrasmies, naisleipuri pomotteleva ja itsenäinen... Perusidea kirjassa on tosiaan hyvä, mutta valitettavasti Dunn ei saa sitä toimimaan millään tasolla. Edes juonta ja sen kuljettelua ei voi kehua, sillä juonta Dunn ei ole itse keksinyt, ja aukkoinen, hyppivä kerrontatyyli vaatii lukijalta vahvaa tapahtumien ja henkilöiden tuntemusta. Ainoa aidosti hyvä asia teoksessa olikin kait sen nimi, mutta sekin harmittaa siksi, että jokin paremmin tehty teos olisi voinut käyttää monitulkintaista nimeä Dunnin kyhäelmän sijaan. Kummallisinta olikin mielestäni se, että tunnettu ja arvostettu Tudor-historioitsija Alison Weir kehui kirjaa vuolaasti. Ei!
• Valtteri Suomalainen: Kuolet vain kahdesti Pilapiirtäjä Kari Suomalaisen poika Valtteri kirjoitti teoksen kokemuksistaan ruumishuoneen töissä. Makaaberista aihepiiristään huolimatta teos on kevytlukuinen, ja lähes joka kertomuksen kohdalla myös hauska! Kuolemaa ja vainajia kunnioitetaan kuitenkin sopivasti, joten teoksesta ei jää paha maku suuhun sen suhteen. Isä-Suomalaisen kuvituksetkin sopivat menoon. Kirja koostuu siis lyhyistä anekdooteista ja mielenkiintoisista tapahtumista, joita Suomalainen on kohdannut työssään. CSI-sarjojen ja lääketieteen/patologian ystäville teos lienee mannaa (ainakin minä pidin kovasti!). Suomalainen kirjoittaa muutamaan otteeseen epämiellyttävästi (hieman rasistisesti ja töykeästi), mutta pääosin teosta on mukava lukea, eikä aihekaan ällötä, ellei se ällötä jo pelkän ajatuksen voimalla (jolloin on lienee viisainta jättää kirja kokonaan väliin). Teoksen parasta antia mielenkiintoisen informaation ja hupaisien tarinoiden lisäksi on Suomalaisen kirjoitustyyli, joka ei ota kuolemaa liian vakavasti, mutta kunnioittaa silti menehtyneitä ja heidän omaisiaan. Juuri näin sen pitää mennäkin! Oikein harmittaa, että mies kuoli pian kirjan julkaisemisen jälkeen - olisin mielelläni lukenut monta teosta lisää.

Olen kenties kertonut seuraavan anekdootin jo, mutta se huvittaa minua edelleen niin, että kerronpa sen sitten uudelleen!
Isäni luki Kuolet vain kahdesti -teoksen joskus heti sen julkaisun jälkeen vuonna 1994. Olen melko varma ajoituksesta, sillä muistan olleeni vielä aika pieni ja olin juuri oppinut lukemaan. Kyselin tuolloin, mistä kirja kertoo, ja muistan huikaistuneeni ajatuksesta ruumiita tutkivan miehen kertomuksista.
Vuosi tai puolitoista sitten mieleeni muistui yhtäkkiä tämä kyseinen teos jostakin syystä, vaikka en tiennyt siitä muuta kuin tuon "ruumiita tutkivan miehen" ja muistamani punaiset kannet. Soitin isälleni innoissani, "Mikä se oli se punakantinen kirja jota sä luit sillon kun mä olin pieni?" Haha, olipa selkeää. Isäni ei tietenkään muistanut, mistä puhuin.
Jonkin kumman sattuman kautta Google osasi avittaa minua niin, että löysin teoksen - ja se oli vieläpä saatavilla HelMetistä! Luin innostuneesti ja ihastuin. Pitkä odotus ja kuumeisesti hapuileva internet-etsintä palkittiin hyvin.