Kuiden viemää

Hienoja, paksuja eepoksia tällä kertaa viikon kirjoina!

• Haruki Murakami: 1Q84. Book Three Murakamin hieno, monikerroksinen rinnakkaistodellisuusseikkailu ei oikein huipennu loppua kohden, vaan tuntuu hieman lässähtävän ensimmäisen nidoksen tunnelmasta. Perinteisen juonenkaaren sijaan loppu on suhteellisen antikliimaktinen, ja teos kärsii samasta syndroomasta kuin Stephenie Meyerin Breaking Dawn; miltei mitään ei oikeastaan tapahdu, eikä lukija tunne tyydytystä sulkiessaan teoksen. Tengon ja Aomamen tarina pysyy mielenkiintoisena loppuun asti, mutta edes Ushikawan nostaminen kertojan huomion kohteeksi ei tuo tarinaan mitään tähdellistä uutta tai auta rakentamaan tyydyttävää lopetusta. Osaa lukijoista häiritsee myös tarinalle tarpeettoman seksin runsas esilläolo. Teos kuitenkin viihdyttää lukijaansa ja kulkee eteenpäin mukavan helposti, joten jos Murakamille antaa anteeksi antiklimaktisuuden, lievästi silmäänpistävän itseääntoistavuuden ja joidenkin aukkojen aukijättämisen, 1Q84 on erittäin muikea lukukokemus.
• Margaret Mitchell: Gone With the Wind Oi voi, mitäköhän tästä edes voi enää sanoa? Viestini kiteytyy harvinaisen selkeäksi: "Jos et ole vielä lukenut tätä ja nähnyt kuuluisaa elokuvaversiota, korjaa virhe heti!" Eivät kaikki välttämättä pidä klassikosta, vaikka se yleismaailmallisesti pidetty onkin, mutta mielestäni jokainen kykenee toivottavasti arvostamaan Mitchellin hienoa tarinaa ja pohtimaan Yhdysvaltain sisällissotaan liittyviä asioita eri kanteilta. Teosta on kritisoitu jonkinasteisesta rasismista ja stereotypiasta varsinkin värillisten apulaisten suhteen, mutta mielestäni lukijalle esitellään myös uskollisia, rakastettavia tummaihoisia hahmoja, ja ainakin minulle he jäivät enemmän mieleen kuin Mitchellin kieltämättä melko negatiiviset kuvaukset vapautetuista orjista. Pääosan varastaa kuitenkin ihastuttavan vihattava Scarlett; Mitchell on onnistunut luomaan huikean hahmon, joka kaikessa vihattavuudessaan ja rosoisuudessaan hurmaa lukijan ja saa tämän toivomaan, että huominen olisi parempi Scarlettille. Samoin Scarlett kietoo naapurinsa Ashleyn ja tämän hiirulaisvaimo Melanien pikkusormensa ympärille, kuten myös lukuisat miehet. Yhdestä elokuvahistorian hienoimmasta linesta vastaava Rhettkin jää kaikessa charmikkuudessaan protagonistimme jalkoihin. Eepos on painoksesta riippuen noin tuhatsivuinen, mutta tarinan päättyessä lukija jää himoaamaan lisää: itse aloin jo hieman puolenvälin jälkeen harmittelemaan, että kohta se loppuu... Miljöö ja ihmisten hätä ja tietämättömyyden tuska ovat käsin kosketeltavia karmivinekin yksityiskohtineen, mutta silti teos on nautittava ja hyvin luettava sitkeänsisukkaan Scarlettin ansiosta. Sherlock Holmesin lisäksi tuskin tulee heti mieleen päähenkilöitä, jotka saavat lukijat tsemppaamaan heitä luonteenvioistaan huolimatta näin elävästi!