Ilmoitus itselle

Blogi on pienellä tauolla henkilökohtaisen kriisin takia.

Toivottavasti heinäkuussa olo jo paranee ja kirjoittamiseen tulee taas mieltä.

Ajatellaan tätä parin viikon kesälomana.

Kisuhaiku

Cat haiku

You read books. I like
To lie on top of them. We're
Both bibliophiles.

~Unknown

Cold comfort

Naureskelimme äsken siskoni kanssa entisaikojen fraaseille. Kerroin keskiajalla päivittelystä, johon kuului eittämättä huudahdus "O Jesu Christu!" ja manasin, ettei nykyajan kirosanavirtojen keskeltä koskaan kuule omaa suosikkiani, "Voi rutto!". Täytynee alkaa viljellä fraasia itse.

Tästä saimme kätevän aasinsillan William Shakespeareen, ja kerroin, ettei herra osannut kirjoittaa nimeään "oikein". Itse asiassa Bardi kirjoitti elämänsä aikana nimensä lukuisia kertoja eri papereihin, eikä yksikään kirjoitusmuodoista ollut tämä, jota me nykyisin käytämme.

Tähän sisareni totesi, "No mut sit mäkin voin alkaa joksku hienoks kirjailijaks - ainakin mä osaan kirjottaa mun nimen oikein!"

Siinäpä päivän positiivinen ajatus: osaan kirjoittaa oman nimeni oikein, voin siis vaikkapa olla seuraava Shakespeare!

Pysähdyspaikkoja

Tämän viikon kirjoissa esiintyy erilaisia tapoja ja paikkoja pysähtyä. (Kyllä, aina näistä jotain saa revittyä! Kunnon iippari - joka en taida olla - kirjoittaisi edelläolevan virkkeen auki viiden sivun esseeksi lähteineen ja lainauksineen sekä metaviittauksineen kahdessa tunnissa kello yksi yöllä palautuspäivänä.)

• Milla Nykänen: Vauhti pysähtyi ilman jarruja Itsekustannusteos nuorelta naiselta, joka purki auto-onnettomuudesta juontunutta masennusta, vihaa ja muita tuntemuksiaan runojen ja piirrosten kautta paperille. Kirjan läpi kahlatessa lukija käy kirjoittajan kanssa läpi niin itsesyytöksiä, muiden ihmisten vihaamista kuin byrokratian kierteisiin joutumista. Teoksen pääongelma on juonnettavissa suoraan siitä, että se on omakustanne. Koska kukaan ammatti-ihminen ei ole editoinut teosta, kirjailija itse on tunkenut nähtävästi kaiken mahdollisen materiaalin sivuille. Runoissa on täten hurjan paljon toistuvuutta, tällä kertaa jopa liiaksi - vähempi, hienovaraisempi viittaus muihin runoihin parissa runoelmassa olisi tehnyt paljon hienomman kirjallisen vaikutuksen. Nyt lukija miltei tuskastuu, kun samoja asioita jauhetaan ja vatvotaan runo runolta. Toinen asia, joka häiritsi minua, oli runojen hyvin selkeä kotikutoisuus. Tekstistä näkee heti, ettei kirjoittaja ole niinkutsuttu ammattirunoilija, vaan tavallinen pöytälaatikkokirjailija. Tätäkin ominaisuutta olisi mielestäni voinut editoida, edes vaikkapa kirjallisuustietoisen ystävän kanssa. Hyvä puoli kotikutoisuudessa on, että runoissa näkee kirkkaan kehityskaaren: keskivaiheen jälkeen runot rupesivat selvästi paranemaan niin tekniseltä tasoltaan kuin aiheiltaan. Syviä metatasoja runoista ei harmittavasti kyllä löytynyt missään kohdin teosta. Teoksen muutaman piirustuksen oheen olisin kaivannut jonkinlaisia kuvatekstejä, jotka olisivat avanneet niitä kirjoittajaa tuntemattomalle lukijalle. Itsessään ne eivät aina tuntuneet klikkaavan minkään tekstin kanssa. Eniten kuitenkin potutti sivujen typografia - suorastaan raivostuin parin huonomman runoelman kohdalla kokemastani paperin tuhlauksesta, kun joka sivulle on voitu laittaa vain pari pienellä fontilla näperrettyä säkeistöä. Joskus runo jatkuikin seuraavalla sivulla muutaman uuden säkeistön voimin! Miksei niitä voinut laittaa samalle sivulle? Mikä ihmeen syvällinen motiivi siinä oli taustalla? Annan toki suurta painoarvoa sille parantumisprosessille, jota kirja on lietsonut, ja parin foorumikeskustelukurkistuksen perusteella muutama muu samassa tilanteessa ollut on samastunut teksteihin todella paljon, joten kirjassa on paljon hyvää. Tällaisenaan se kuitenkin on suurimmalle osalle lukijoista raskaslukuinen ja hieman tympeä. Olisi mielenkiintoista saada tietää, miksi teos piti painattaa omakustanteena. Summa summarum: ei huono kirja, varsinkaan saman asian kokeneille, mutta olisi kaivannut raskaan käden editointia.
• Imogen Edwards-Jones & tuntematon: Hotelli Babylon Tämä teos oli to-read -listallani varmaankin reilusti yli kymmenen vuotta, kunnes sattumakohtaaminen paikalliskirjastossa muutti tilanteen. Ja onneksi - Hotelli Babylon ei ole mikään metafysiikalla pilattu teos, vaan juuri sitä, mitä siltä odottaakin: kevyt teos hotellielämästä työntekijöiden silmin. Vuorokauteen, joka on kirjan tarinan sykli, mahtuu niin absurdeja kuin liikuttaviakin tilanteita, ja hotellityön hektisyys ja omalaatuiset asiakkaat on kuvattu hyvin. Kaikesta teoksen omituisista anekdooteista ja lukuisista tapahtumista huolimatta realismi säilyy, ja lukijaparka voikin miettiä, mitä kaikkea omankin lomamajan seinien sisällä tapahtuu koko ajan, vaikkei sitä itse näekään. Teoksen anonyymiksi jäävä kirjoittajaosapuoli kehuskeleekin, että kaikki perustuu hänen omiin kokemuksiinsa töistä Lontoon hienostohotelleissa. Mikäli on nähnyt kirjaan perustuvaa televisiosarjaa, tietää jo suunnilleen, mitä kirja on täynnä, mutta TV-sarjaa tuntemattomallekin teos on helposti lähestyttävä ja mukaansatempaava. Nautin teoksen lukemisesta paljon, koska se oli nopealukuinen olematta sisällyksetön ja omassa kategoriassaan - kevyt viihde - todella nautittava ja mielenkiintoinen (harvemmin sitä näkee tätä puolta hotellityöstä, jos ei itse työskentele alalla). Ehkä sitä osaisi kunnolla arvostaa hyvän hotellin työntekijöiden väsymätöntä työtä ensi lomamatkalla!

... Välillä tekisi mieli kirjoittaa arvion kohdalle vain "Hyvä. Kannattaa lukea!".

Puhdasta tekstiä

Kaikkeen sitä näköjään voi aikansa käyttää. En sano tätä pahalla, sillä God knows miten hienosti saan itse päiviä ja öitä kulumaan kaikenlaiseen "turhaan". Pikemminkin allaolevan linkin ihmiset ihmetyttivät puritaanisuudellaan, kun en itse osaa ymmärtää heidän näkemyksiään.

GoodReadsin Clean Reads -ryhmästä löytyi siis tällainen keskustelu. Ryhmän jäsenet auttavat toisiaan vinkkaamalla kirjoja, jotka olivat sopivan puhtaita heidän näkemyksilleen ja kertovat samalla, mitä kirjoja eivät pystyneet lukemaan loppuun ja miksi. Useimmiten syy tuntuu olevan jonkinasteinen kiroilu, "Jumalan" hokeminen tai promiskuiteettinen käyttäytyminen.

Ymmärrän kyllä, että syvästi uskonnolliset ihmiset eivät välttämättä välitä kauheasti lukea yllämainittuja asioita, mutta noin tiukka kirjallisuuden rajaaminen omaan mukavuusalueeseen sopivaksi tuntuu kamalalta. Eikö kirjallisuuden idea ole juuri avata uusia maailmoja, tutustuttaa erilaisiin ihmisiin, miljöisiin ja tapahtumiin? Vaikka se tuntuisikin joskus hieman ahdistavalta?

Esimerkiksi Nabokovin Lolita kuulostaa synopsiksena kauhealta - nuoriin tyttöihin mieltynyt vanha mies menee järkyttävän pitkälle saadakseen unelmiensa tytön -, mutta kirjaa lukiessa Humbert Humbert on jotenkin omalla oudolla tavallaan säälittävä ja paikoin jopa hieman suloinen, ja lukijan huomio kiinnittyy ennen kaikkea uskomattoman upeaan kielenkäyttöön, ei irvokkaaseen tarinaan.

Eugenidesin Virgin Suicides ei taida myöskään löytyä ylläolevien ihmisten listoilta itsemurhia ja seksuaalisesti aktiivisia nuoria vilisevän tarinansa takia. Kuitenkin heiltä jää täten kokematta se viipyilevä haikeus ja kauneus, jota teksti huokuu.

Nostan hattua ryhmän ihmisille siitä, että he pystyvät pitämään ja pitävät päänsä noin tarkkaan, mutta samalla säälin heitä, sillä he eivät edes tiedä, mitä kaikkea menettävät rajatessaan upeita kirjoja pois lukulistaltaan.

Read it right!

Tulin taas huomanneeksi, kuinka helposti asioita voi lukea väärin, varsinkin aamulla unisena ja mietteliäänä. Erhettä ei usein välttämättä edes huomaa, ellei sitä jää ihmettelemään niin paljon, että lukaisee kohdan uudelleen, mutta tällöin lukuvirhe saattaa jäädä nakertamaan ajatuksia, ja koko teoksen arviointi muuttuu. Toki eri virheillä on eri painoarvonsa, joten pulma on hyvin yksilöllinen.

Ihmettelin kuitenkin eilen aamulla kuuden aikaan Skotlanti-opasta lukiessani, mistä ihmeen valkosipulien nimikkeet -teoksista kirjoittaja höpisee. Saahan niistä höpistä, mutta ei minun Skotlanti-kirjassani, ellei valkosipuleilla ole siellä omintakeisia, hauskoja nimikkeitä.

Käynti optikolla auttaa yleensä, kuten sanotaan: uudelleenlukaisu paljasti oikeaksi teoksen nimeksi Gaelic Names, eikä garlic names. Asiayhteys selkeni heti ja mielipiteeni kirjoittajasta palasi normaaliksi.

Sattuu näitä typeryyksiä onneksi fiksummillekin ihmisille. Ihastuttava Gustave Flaubert vieraili vuonna 1866 (huomaa uudistuksen ja tiedon rejuvenaation vuosisata!) South Kensington Museumissa ja jäljensi muistiinpanoihinsa tietoiskulapussa isolla lukeneen Stoke-upon-Trent -kaupungin nimen muotoon Stroke-upon-Trend. Flaubert'n versio on kyllä paljon muodikkaamman kuuloinen, täytyy myöntää. Kenties hänen alitajuntansa haki juuri sitä...?

Onneksi huomatut virheet ovat yleensä niitä, joille nauraa kaikista parhaiten - varsinkin aamulla väsyneenä! Mukavaa vatsalihasjumppaa.

Ikuisen rakkauden maita

Tällä kertaa viikon kirjat ovat kauniita, monikerroksisia maita karuilla historioilla ja fantastisin myytein varusteltuna.

• Daína Chaviano: Ikuisen rakkauden saari Siskoni tuki taas harrastustani: lainasi tämän kirjastosta, ja kansikuvan nähtyäni hihkaisin, että kirja taitaa olla lukulistallani. Teimme siis muikean vuorottelun: minä luin kirjaa öisin, sisko otti päiväksi TET-lukemisiksi. Pari yötä teokseen meni, sillä vaikka teksti on nopealukuista ja paikoin todella mielenkiintoista, tönkköinen dialogi ja epäuskottavan mahtava päähenkilö eivät ole kirjalle eduksi. Teoksessa nuori Kuubasta Floridaan levottomuuksien takia muuttanut nainen siis alkaa selvittelemään mystisen aavetalon ilmestymisiä, ja kas kummaa, kaikki teoksen hahmot ja tapahtumat pyörivät mielekkäästi juuri hänen ympärillään. Toki lähes jokaisessa kirjassa on näin, mutta tässä teoksessa asia on niin silmiinpistävän räikeä ja puolihuolimattomasti järjestelty, ett se häiritsee lukijaa jonkin verran. Pidinkin paljon enemmän luvuista, joissa edellisten elämien hahmot johdattelivat tarinaa kohti sen lakipistettä. Kevyeksi, niinsanotuksi rantalukemiseksi kirja kelpaa kyllä oikein hyvin, eivätkä mainitsemani tönkköisyydet pilaa koko lukuelämystä. Melko arvattavassa lopussakin on se mukava puoli, että kaikki kirjan eri keskushenkilöiden tarinat nivoutuvat sopivasti yhteen. Kuuban lämpöä hehkuvat kadutkin tulivat ajoittain ihanasti tekstin läpi esiin.
• John K.V. Eunson: Caledonication. A History of Scotland. With Jokes. Lempimaani koko meidän piskuisella pallollamme, täynnä mielenkiintoista historiaa, (huonoilla) vitseillä höystettynä? Kyllä kiitos! Jo teoksen lööppimäiseksi muotoiltu kansi sai minut ihastumaan, ja aloitinkin kirjan varmana siitä, että tässä on yksi vuoden suosikkiteoksiani. Kovasti en pettynyt ennakkotunnelmiini, vaikka toki iipparina minun pitäisi tietää paremmin kuin arvioida etukäteen yhtään mitään. Mitään historiankirjan korvaajaa teoksesta ei millään saa, mutta pikaisen overviewn Skotlannin historiasta saa mukavasti - kiinnostavista tapahtumista voi lukaista lisää "vakavammista" teoksista. Nimensä lupauksen mukaisesti kirja on täynnä vitsejä ja humoristisia huomautuksia ja anekdootteja, joista suurin osa on puujalkavitsejä, mutta ainakaan meikäläistä se ei haitannut lainkaan. Nauraa räkätin yli puolet kirjan sivuista läpi. Sitä paitsi kevyesti pari tuhatta vuotta historiaa läpikäyvään teokseen kevyt huumori sopii hyvin. Vaikka kirja ei olekaan mikään Nabokovin mestariteos, se saa minulta lähes täydet pisteet juuri siksi, että sen kanssa saa juuri sitä, mitä tilaakin. Paksuille, monitasoisille klassikoille on omat hetkensä ja näille köykäisille huumorin ja tietoiskun sekoituspläjäyksille omansa. Molempia tarvitaan!

Olen todella höntti, tiedän, mutta minusta on hauska nähdä aina, mitkä kaksi teosta osuvat tähän viikon kirjat -spottiin sieltä isosta listastani. IB:llä teimme toisinaan kirja-arvioita kahden eri aikakauden tai genren teoksen voimin, jolloin haasteena oli nimenomaan huomata, mitä yhteistä esimerkiksi teoksilla Tristan ja Isolde ja Rouva Bovary on. Oma suosikkini oli World Literature Assignmentiin tekemäni essee päähenkilöiden tuomioista teoksissa Orjattaresi ja Sivullinen.
Samoja "ahaa!"-elämyksiä kokee näidenkin kirja-arvioiden parissa aina joskus.

CV: Kävelevä sanakirja

En eilen sitten millään muistanut, mikä hickey (fritsu) on suomeksi. Hetken aivoraksuttelun jälkeen totesin "... Hitsu...?"

Reaktioista osasin onneksi ihan itse päätellä menneeni metsään. Lopulta haetun sanan selittäminen Alias-tyyliin pelasti tilanteen ja sain oikean sanan taas käyttöön.

No, ainakin sinne päin...!


Inhottava tunne, kun tietää tietävänsä jonkin asian, mutta ei löydä tietoa aivojen varastolokeroista. Tilannetta riemastuttaa vielä muille omasta älystään antamansa upean edustava kuva. (Hitsu, mitä hittoa oikeasti?! Haha.)

Ajankohtainen ykkönen

Monissa kirjablogeissa ja muuallakin kirjamaailmassa (esimerkiksi erilaisten kirjamyymälöiden sosiaalimediasivustoilla) suositaan kovasti niinsanottujen ajankohtaisten kirjojen esittelemistä. Blogataan uusimmista julkaisuista ja mainostetaan painotuoreita tekeleitä, ja mikäs sen parempi, jos ne sattuvat vieläpä osumaan yksiin jonkin muutoin ajankohtaisen tapahtuman tai uutisen kanssa.

Sinänsä en näe tässä mitään huonoa - onhan se hauskaa, kun lukeminen osuu yksin tosielämän kanssa! Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että iäkkäämmät loistoteokset ja suuret klassikot jäävät vähäiselle, joskus jopa liian vähälukuiselle yleisölle.

Tekeekö se jotenkin kirjasta paremman, että se liittyy johonkin (usein) satunnaiseen yksittäiseen uutiseen tai tapahtumaan? Lisääkö se lukuarvoa? Tai toisinpäin: vähentääkö vanhentunut miljöö ja hahmovalikoima kirjan arvoa?

Asia ei onneksi voi olla painomusteen sotkeavuudesta kiinni, sillä klassikkojakin painetaan yhä uudelleen ja uudelleen, joskus jopa riemastuttavasti vanhanaikaisten painosten facsimile-versiona. Luen juuri Agatha Christien Postern of Fate -teosta, joka on hurmaavasti ensipainoksensa (1973) näköinen, vaikka käsissäni oleva teos onkin painettu 2011. Eron huomaa oikeastaan vain sivujen ei-kellastuneisuudesta.

Muutenkin tuntuu joskus, että tämä yhteiskunta on yhä enemmän nuortumassa asenteidensa puolesta. Sinänsä siinäkään ei ole vikaa. Päinvastoin, vanhentuneet asenteet esimerkiksi maahanmuuttajia, mielenterveysongelmia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan on mielestäni kitkettävä pois. Iäkkäitä ihmisiä saisi kuitenkin kunnioittaa ja auttaa esimerkiksi kaupassa, julkisissa liikennevälineissä ja kotona mummien ja ukkien kanssa ollessa.

Iäkkäitä kirjojakin pitää kunnioittaa samalla tavalla! Kaikki mielipiteet ja asiat eivät osu yksiin oman ajatusmaailman kanssa, mutta ei se vähennä niiden arvoa kokonaisuutena.

Mielestäni on häkellyttävää, että Jane Austen kirjoitti 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa kirjoja, joihin me pystymme vieläkin samastumaan osittain ja joiden huumori toimii edelleen. Samoin William Shakespearen tekstien pysyvyyttä tulee ihailla. Harvoissa nykyteoksissa yhdistyvät äly ja huumori niin säkenöivästi, lennokkaiden riimien saattelemana.

... Lyhyestä virsi kaunis? En oikeastaan edes ole varma, mitä mietin kirjoittaessani tätä merkintää. Totta kai on hyvä, että mainostetaan ja luetaan uusia kirjoja, ja on vain hauska lisä, kun ne saadaan yhdistettyä ajankohtaisuuksiin muutenkin kuin julkaisuajankohtansa puolesta. Kenties minua vain harmittaa klassikoiden näennäisesti vähäinen suosio, vaikka ne ovat juuri niitä, jotka suosiota eniten ansaitsisivat. Sekin sapettaa, kun sattuu bussissa kuulemaan teini-ikäisten viisastelijoiden nälvivän kaveriaan parikymmentä vuotta vanhan kirjan lukemisesta. Mitä siitä, jos teos on vanhempi kuin lukija? Mitä ihmettä sillä on lukemisen ilon ja hyvän tarinan tai ilahduttavien hahmojen kanssa tekemistä?

Onneksi klassikoistakin saa aina välillä ajankohtaisia uusien filmatisointien, näytelmien ja muiden tapahtumien avulla. Merkkipäiviäkin löytyy ainakin kerran vuodessa per kirja! Vuonna 2016 tulee suuren Bardin kuolemasta täyteen tasan 400 vuotta, ja Austenin kiistattomasti tunnetuin teos Pride and Prejudice täyttää ensi tammikuussa 200 vuotta.

Juhlat pystyyn ja pölyt pois (kirja)vanhuksista!

Hirrrvittävän ihania joulujuttuja

Juuri viime kirja-arviomerkinnässä pääsin kehumaan sattumaa... Nyt ei osunut aivan niin nappiin. Tosin ei kukaan ole kieltänyt puhumasta joulukirjoista kesällä. Löytyyhän tämä merkintä sitten joulunakin, jos vähän klikkailee tuolta marginaalista. Jospa vaikka arvioisin ensi kerralla Dickensin kuulun joulutarinan! (... Paitsi että en arvioi, koska se ei näköjään ole listalla sopivassa paikassa. Turha sotkea järjestystä, näin on hauskempaa.)

• Dave Eggers: The Wild Things Maurice Sendakin kulttimaineeseen nousseesta lastenkirjasesta Where the Wild Things Are tehtiin elokuva muutama vuosi sitten, ja tämä teos on elokuvan käsikirjoittajien romaaniversio siitä. Elokuvaa en ole vielä nähnyt, ja Sendakin alkuperäisteoksen (josta tulee arvio, kunhan se löytyy tuolta arvioitavien kirjojen listalta) lukaisin juuri ennen tätä teosta, joten hassut hurjat hirviöt olivat minulle melko uusi tuttavuus. Tästä johtuukin, että toisin kuin monet muut arvioijat, en pitänyt teosta lapsuuden sankarillisen klassikon raiskauksena. Pidän muutenkin vanhojen teosten lukemisesta uusista näkökulmista (esimerkiksi Gregory Maguiren kirjat). Kuitenkin, kuten moni muukin arvioija esimerkiksi GoodReadsissä, pidin eniten kirjan alkuosasta, jossa kertoja seuraa alakouluikäisen, riehakkaan Max-pojan päivittäistä elämää isosiskon ja äidin sekä äidin uuden poikaystävän kanssa. Aiheesta olisi saanut jo itsessään kattavan ja monipuolisen romaanin, mutta koska tosielämässä ei ole hassuja hurjia hirviöitä, tarina muuttui melko pian Maxin seikkailuksi niiden maahan, aivan kuten alkuperäissadussakin. Perillä Max oppii nimensä mukaisesti hassujen ja hurjien hirviöiden avulla uusia asioita niin oman käytöksensä kuin vallankäytön ja kanssaihmisten (tai, tässä tapauksessa, kanssahirviöiden) miellyttämisen suhteen. Teos oli mielestäni hyvin luettava, mutta loppu tuli sen verran nopeasti ja selittelemättä, että siitä jäi hieman karvas maku suuhun. Maxin ikäisille ja heitä hieman vanhemmille lukijoille ensisijaisesti tähdätyksi kirjaksi tämä teos ei kyllä selosta lukijalle liikoja. Kypsempiin kirjoihin aukot sopivat, mutta tässä ne jäivät häiritsemään epämukavalla tavalla. Toivottavasti elokuvan katsominen auttaa asiaan, sillä kirjoittaja kertoi jälkisanoissa poikenneensa käsikirjoituksesta ajoittain melko paljonkin. Sendakin sadussa sentään oli tarinaan sopiva, mukasti paikalleen muljahtava lopetus. Kenties juuri aiemmasta kokemattomuudestani johtuen olisin kaivannut teokseen hieman lisää kertojan selitystä, mutta muuten teos oli suhteellisen mukavalukuinen. Harvinaista kyllä alku oli kyllä ehdottomasti paras osa kirjaa.  
• Irmeli Tanttu Porkka et al.: Kotilieden Suuri Joulukirja (Kyllä, isot kirjaimet joka sanaan! Tekisi mieleni jupista pari valittua sanaa...) Kotiliesi-lehden pitkästä julkaisuhistoriasta on poimittu parhaat ja nostalgisimmat joulujutut yksiin kansiin - teoksesta löytyy runsaasti reseptejä teema-aterioittain lajiteltuina, itsetehtyjen lahjojen ohjeita ja vinkkejä, sisustus- ja siivousohjeita sekä pari hupaisaa vanhaa lautapeliä ja wanhan ajan joulumainosta. Askarteluohjeissa olin joskus hieman ymmälläni, kun ohjeiden mukaa ei oltu laitettu vaihekuvia ja ohjeet selkeästi olettivat askartelijan olevan kokenut tekijä, mutta onneksi muutoin kaikki ohjeet ruoista siivoukseen olivat noviisienkin ymmärrettävissä. Ruokaohjeissa pientä hämmennystä tosin herätti parin reseptin kohdalla merkintä "soveltuu myös diabeetikolle", mutta onneksi me diabeetikot itse tiedämme, että kaikki ruoka soveltuu myös meille. Oli tosin mielestäni hyvä, että ruokiin oli merkitty kasvissyöjille sopivat erikseen - vaikka toki kasvissyöjätkin osaavat itse katsoa ainelistasta, sopiiko ruoka heille vai ei. Muutoin kirja oli kyllä mielestäni todella hyvä: jutut on jaettu teemoittain, jolloin sopivien ohjeiden ja vinkkien etsiminen esimerkiksi lahjojen tekoon helpottuu huomattavasti, kun ei tarvitse hakemiston kanssa selata koko kirjaa läpi. Lämminhenkiset, isot valokuvat loivat myös kaunista joulutunnelmaa teokseen. Jos on jouluihmisiä, kirja kannattaa ehdottomasti metsästää jostakin käsiinsä - luulisin, että ainakin huuto.netistä ja Antikasta voi kokeilla, samoin kuin Kotiliedeltä itseltään. Muut eivät välttämättä juurikaan tarvitse kirjaa elämäänsä, mutta ei siitä ainakaan mitään haittaa ole. Teosta oli mukava lueskella joulun alla tunnelmaan virittäytyessä.

... Kuten joku joskus kai sanoikin, sekalaisuus on elämän suola. Tai ehkei sentään suola, kun sen käyttöä pitäisi vähentää, mutta jokin mauste nyt ainakin! Makua elämään. Saa nähdä, minkä kaksikon sattuma ensi kerraksi valitsee! (Meitillä on halvat huvit.)

Diamond Jubilee!

Viikonloppuna juhlittiin kuningatar Elisabet II:n 60-vuotista hallituskautta Brittein saarilla, ympäri maailmaa anglofiilien kanssa ja entisen imperiumin hallinnonalaisissa maissa. 60 vuotta on huisin pitkä aika - kuinka paljon maailma onkaan muuttunut siitä, kun "Ellu" sai korkeimman kruunun päähänsä.

60 vuotta on hallitsijalle myös sikäli hieno saavutus, että koko Englannin reilusti yli tuhatvuotisen hallintokauden aikana vain yksi monarkki on aiemmin saanut juhlia timanttijubileeta. 1800-luvulla kaikkialla esillä ollut kuningatar Viktoria jätti jälkensä niin hyvin historiaan, että nykyään puhumme kokonaisesta aikakaudesta hänen nimellään.

Juhlistaakseen historiallista juhlaa tällä kertaa Englannin hovi on ryhtynyt julkistamaan aiemman timanttirouvan, Viktorian päiväkirjoja. Viktoria sai jo nuorena neitinä ensimmäisen päiväkirjansa, ja kirjoitus jatkui koko hänen loppuelämänsä ajan. Valikoituja otteita kuvineen ja selityksineen löytyy täältä.

On päätä huimaavaa ajatella, millaisia merkintöjä Viktoria kirjoitti kruunajaisistaan, häistään ja prinssipuoliso Albertin ennenaikaisesta kuolemasta. Toivottavasti transkriptio etenee nopeasti ja tekstit saadaan julkaistua.

On hienoa olla saanut nähdä juhlat, joihin osallistuivat koko Brittein imperiumin, mikäli siitä edelleen saa käyttää tuota nimeä, ystävät ja kansalaiset. God save the Queen! Cheerio.

kuva napattu täältä.

"Ei oo todellista!"

Varasin yli kolme viikkoa sitten kirjastosta kirjan, jonka löysin vahingossa HelMetistä etsiessäni erästä aivan toista kirjaa. Pikaisen GoodReads-kurkistelun jälkeen innostuin hauskannimisestä teoksesta niin, että se oli pakko lainata.

Seuraavat kolme viikkoa menivätkin sitten rattoisasti lähes päivittäin HelMetiä kytäten. Kyseisen kirjan kohdalla luki koko ajan vain "HYLLYSSÄ", vaikka kaikki muut varaukseni liikkuivat jonossa eteenpäin ja siirtyivät lopulta tiloihin "MATKALLA" ja "haettavissa".

Mietin juuri, pitäisikö asiasta kysäistä HelMetin Facebook-sivuilla tai ensi kerralla kirjastovisiitillä, mutta äsken lisää kirjoja varatessani huomasin, että kovin odoteltu kirja on viimein MATKALLA. Jee!

Normioloissa voisin ehkä hieman purnata tapahtumien kestosta, mutta nykyisen lainapinon kurkotellessa edelleen iloisesti kohti kattoa (sen yli saa hypätä, kun kulkee ovelta sängylle päin) odotus oli vain hyväksi.
Ja pääasiahan on, että kirja on tulossa!

Game of shadows!

Tämä on viikon kirja-arvioni, muahaha. On tuolla tosiaan niitä arvioimattomia kirjojakin lukuisia kappaleita, mutta tällä kertaa tämän arviointi kutkutti enemmän.

Lainasin kirjastosta vähän aikaa sitten ensimmäisen konsolipelini. Olin aiemmin nähnyt saman pelin kolmen euron hintaan parissa verkkokaupassa, mutta onneksi lainasinkin kirjastosta - kolme euroa ei ole iso rahasumma, mutta en usko, että pelaan pelin enää koskaan uudelleen.

etukansi

takakansi (pahoittelut sotkusta)

Pelissä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta sen pelasi läpi alle kolmessa tunnissa - ja tuohon kolmeen tuntiin sisältyy kymmeniä minuutteja puzzleien pohdintaa ja epäonnistuneita yrityksiä. Pelin suurimmat viat ovatkin juuri lyhyt kesto ja se, että puzzle-vaikeustasot vaihtelevat todella, todella helpoista sellaisiin, joissa tulee melkein itku, kun ei joko tajua, mitä pitäisi tehdä tai ei vain saa peliä onnistumaan ymmärryksestä huolimatta. Jonkinlainen alkuvihje olisi ollut mielestäni hyvä, sillä vaikka aivopähkinät olivatkin holmesmaisia kinkkisyydessään, pelin yleissävy - murhat mukaanlukien! - on selkeästi nuoremmille tähdätty (huomaa ikäraja k-3). Värikäs, puzzleja lukuunottamatta helppo peli kärsii selkeästi siitä, että vaikeusaste heittelee niin roimasti parin minuutin pelipätkien sisällä.

Holmesista pitävät ovat varmasti mielissään hahmoista - Holmes ja Watson sekä lukuisat roistot aina kuningatar Viktoriaan asti on piirretty hyvin ja selkeästi, ja dialogia selkeyttävät hahmojen kuvat puheen yllä. Tosi-sherlockianit tosin voivat olla pettyneitä niin Watsonin koomiseen viittavaan hahmoon kuin komeaksi dandyksi esiteltyyn Holmesiin. Itse tosin nautin hieman Holmesin ulkomuodosta, koska hän toi mieleen miespuolisen Eva Greenin, mikä oli yllättävä, mutta miellyttävä assosiaatio.

Tylsän kesäiltapäivän ratoksi peli on mainio! Sen seurassa viihtyy ja internetistä löytyy apua niihin kinkkisempiin pulmatilanteisiin. Sen meriitit eivät kenties riitä ostamisen perusteluiksi, mutta kirjastolainana tämä oli niitä parempia tapauksia. Ihanaa, HelMet, että tämmöisiä saa!

Escapology

Vuosia sanoin aina, että vaikka monille kirjat tarjoavat upean tilaisuuden karata hetkeksi omasta elämästä, minulle ne eivät olleet sitä. Kirjat olivat huikeita matkoja eri aikakausiin ja joskus jopa eri planeetoille, mutta koskaan niiden lukemissyy ei ollu karkumatka.

En tiedä, missä välissä asia muuttui, mutta havahduin siihen vasta hiljattain. Nykyään lukemisillani on se erittäin tärkeä ja raskas taakka, että niiden pitää olla eskapistisia kokemuksia. Niitä täytyy olla koko ajan saatavilla - asia, jonka ei luulisi olevan ongelma kirjojen kansoittamassa huoneessani istuskellessa. Kirjakaupasta selviän ulos ilman ostoksia vain, jos minulla ihan aikuisten oikeasti ei ole varaa ostaa mitään, tai jos mitään ostettavaa ei kertakaikkiaan löydy (kyllä näinkin käy välillä!). Kirjastoon hupenee yhtäkkiä yhdellä reissulla perinteisen 50 sentin sijaan yli viisi euroa. Pari päivää sitten varustauduin kirjastoreissulle vanhan kunnon IB-laukkuni kanssa (Niken iso urheilulaukku, johon painavat ja paksut IB-kirjat mahtuivat hyvin ja jossa on olkahihna kahvojen lisäksi), eikä sekään meinannut riittää.

Piti sitten saada vähän iltalukemista.

Kirjastosetä ei räpäyttänyt silmääkään latoessaan varauksiani tiskille, mutta itse en ollut ihan varma, pitäisikö itkeä vai nauraa. Vähän vähemmälläkin olisi kai pärjännyt. Ääni päässä tosin selittää, ettei ei sitä koskaan tiedä.

Viime kesänä minulla oli sama ongelma; sohvan nurkka oli pinottu täyteen kirjastokirjoja. Kyllä ne saatiin onneksi luettua vain muutaman lainanuusinnan avulla, joten kai tämäkin tilanne sutviutuu tästä jossakin vaiheessa. Ehkä paniikkiaalto ei iske päälle, ainakaan niin voimakkaana kuin viime aikoina, kunhan olo paranee, ja sitten selviää parin kirjan avulla. Niitä omiakin pitäisi jossakin välissä lukea hyllyihin sieltä lattialta! Pölyn kerääminen ei ole kirjan tehtävä.


Fiiliksiin ja erityisesti otsikkoon sopiva biisi lukemisia siivittämään: