Puhu minulle

Neurologi Oliver Sacks kertoo ohimennen kirjassaan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi, kuinka tärkeätä kielellinen oikeaoppisuus ja kunnollinen kommunikointi voi olla - ei siksi, että vastaanottaja on nipottaja, kuten minä, vaan koska hänellä on fysiologinen sairaus, jonka vaikutuksien kumoamista oikeaoppinen kommunikoiminen tukee.

Sacksin kirjan luvussa Presidentin puhe tohtori kuvailee, kuinka tonaalista agnosiaa sairastava Emily D keskittyy naama peruslukemilla kuuntelemaan presidentin televisiopuhetta, kun taas afaatikot nauravat revetäkseen samalle puheelle.

Emily D:n sairaus tarkoittaa sitä, ettei hän kykene erottamaan puheen eri äänensävyjä; hän ei tiedä, onko puhuja vihainen, iloinen tai vaikkapa lattea. Huonon näkönsä vuoksi Emily ei myöskään pystynyt turvautumaan puhujan kasvonilmeisiin koettaessaan päätellä puheen asiasisältöä. Niinpä Emily keskittyi koko olemuksellaan kuuntelemaan puheen kieliopillista tarkkuutta ja sanavalintojen sopivuutta (rikkaalla sanavarastolla puhuja sai juttuunsa sisältöä, jonka jopa Emily kykeni erottamaan). Entisenä englanninopettajana Emily oli taitava analysoimaan ja erittelemään ilmaisua ja puhetta. Emily totesikin Sacksille presidentistä: "Hän ei ole vakuuttava. Hän ei puhu hyvää kirjakieltä. Hänen sanakäyttönsä on sopimatonta. Joko hänellä on aivovaurio tai hänellä on jotakin salattavaa."

(Sivuhuomautus: tietenkään kukaan ei puhu hyvää kirjakieltä, sillä sitä on mahdotonta puhua, mutta Emily tarkoittanee hyvää puhuttua kirjakieltä.)

Afaatikot osastolla puolestaan nauroivat presidentin puheelle, koska heidän sairautensa - afasia - tekee heidät sanakuuroiksi. He eivät ymmärrä sanojen merkitystä tai kuulevat ne toisina sanoina, joka tietenkin tekee mistä tahansa puheesta rikkinäistä puhelinta muistuttavaa sanasekamelskaa. Sen sijaan he ovat oppineet tulkitsemaan äänen sävyjä ja puhujan ilmeitä hyvinkin tarkasti. He nauroivat presidentin puheelle, koska he näkivät tämän teatraalisen esityksen läpi aivan kuten Emilykin. Presidentin ristiriitaiset ilmeet ja äänensävyt tekivät ilmiselväksi näille neurologian potilaille sen, mikä Sacksin mukaan jäi terveiltä huomaamatta: presidentti valehteli.
Sacks lopettaa luvun sanoihin "Ja niin taitavasti yhdistyi pettävä sanankäyttö pettävään sävyyn, että vain aivovaurioiset pysyivät kovina - heitä ei ollut pettäminen."


Olisi mielenkiintoista - ja samalla todella hirvittävää - saada kokeilla, miltä afasia tai tonaalinen agnosia tuntuisi. Jo pelkän vaivaa potevan henkilön seuraaminen voisi olla huikean mielenkiintoista (ja surullista).

Olen kerran ollut tilapäisesti halvaantuneena niin, etten kyennyt puhumaan sanaakaan, vaikka ajatus kulkikin tahmeasti eteenpäin. Suusta tuli vain epämääräistä ulinaa. Sama oli kehonkin suhteen: ainoastaan oikea käsivarsi liikkui typerästi yhden liikkeen rataa edestakaisin. Näin hyvin huonosti ja kuuloaisti oli kuin korvieni värekarvat olisivat sitkaan tahman peitossa.
Pelottavinta tilanteessa oli kuitenkin juuri puhekyvyn katoaminen. Se, että päässä oli selkeitä lauseita ja virkkeitä, tärkeitä kysymyksiä ja huomautuksia, joita olisin halunnut esittää, mutta mitään en saanut kommunikoiduksi sen kummemmin sanoin kuin eleinkään.

Arvostetaan kaikki tänään puhekykyämme, eikös juu?
Se taitaa olla yksi niitä asioita, joita ei osaa tarpeeksi paljon arvostaa, ennen kuin sen menettää.

Voittoja ja kaipailuja

Suomen ja Skotlannin välisestä kahden tunnin aikaerosta oli näköjään niin rankkaa toipua, etten täälläkään saanut aikaiseksi kirjoitella...

Matka oli onneksi loistokas ja pieniä säästä johtuvia vastoinkäymisiä lukuunottamatta onnistui suunnitelmien mukaisesti.
Raahasin myös mukaani kotiin runsaasti kirjoja niin historiallisista linnoista, museoista kuin Waterstone'sistakin. (Viimeisimmän laskun mukaan ostin kymmenen kirjaa, taskukalenterin ensi vuodelle ja mukavan pinon tulevia päiväkirjoja, sekä kirjanmerkin.)
Teen valokuvamerkinnän hankinnoista ja muusta matkaan liittyvästä kirjallisuushöpöilystä, kunhan uskallan liittää iPhoneni taas tietokoneeseen kiinni. Jostakin syystä lähes aina, kun liitän iLaitteen tietokoneeseen, kaikki mediatiedostoni häipyvät laitteesta. Koska jokainen iLaitteeni sisältää sadoittain muistiinpanoja ja lukulistoja, en ole rohjennut riskeerata niiden häviämistä pitkään aikaan.


Ajankohtaisin asia hoidettavien juttujen listallani on kuitenkin syyskuun arvonnan voittaja. Koska ainoastaan yksi ihminen täytti arvontavaatimukset (asiallinen kommentti kolmeen eri merkintään), ei minun tarvinnut edes arpoa voittajaa.
Onnea Elinalle! Otathan yhteyttä yläoikealla olevaan sähköpostiosoitteeseen, että saamme palkintoasiaa hoidettua eteenpäin.

Lokakuun arvonta toimii kuten aiemmatkin, eli mikäli haluatte osallistua, kommentoikaa vain kolmea milloin vain julkaistua eri merkintää asiallisesti, niin olette mukana kirja-, kieli- ja kirjoitusaiheisten pikku palkintojen arvonnassa!


Kun palasin matkaltani, oli kotona ihmettelevien kissojen lisäksi odottamassa pino kirjaston kirjoja, joita pitäisi saada luettua melko ripeään tahtiin. Tartuinkin niistä pariin ja huomasin viihtyväni erittäin hyvin, kunnes neurologi Oliver Sacksin alaviitehuomautus hänen verrattomassa teoksessaan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi sai minut haparoimaan hetkeksi.

Sacks kertoo alaviitteessään saaneensa joitakin vuosia aiemmin nuoren kirjailijan David Gilmanin käsikirjoituksen Croppy Boy luettavakseen. Gilman oli lähettänyt romaaninsa käsikirjoituksen Sacksille, koska neurologi oli julkaissut artikkelin miehestä, jonka muisti oli pysähtynyt vuoteen 1945 (luku Kadonnut merimies kirjassa Mies joka luuli vaimoaan hatuksi), ja Gilmanin teoksen päähenkilöllä oli samankaltainen vaiva - identiteetti katoaa, kun ei muista, tiedä tai tunne olevansa nykyhetkessä olemassa, ja kadonneen identiteetin tilalle tulee tarve keksiä ja kehitellä omia sepustuksia (katso myös luku Identiteettikysymys samassa Sacksin kirjassa). Sacks kuvailee käsikirjoitusta seuraavilla sanoilla: "[K]irja kertoo amnestisen neron hämmästyttävästä mielikuvituksesta kerrassaan joycemaisen rikkaasti ja innokkaasti. En tiedä, onko kirjaa julkaistu, mutta ainakin se pitäisi julkaista."

Kun Oliver Sacksin kaltainen asiantuntija kehuu käsikirjoitusta noin, sen on pakko olla lukemisen arvoinen. Innostuin teoksesta ja syöksyin suinpäin Googlen ihmeelliseen maailmaan, jossa odotti suuri pettymys. Croppy Boytä ei ainakaan vielä tähän päivään mennessä ole julkaistu (tai ainakin näin Google väittää).

Tunsin tavallaan jopa hupaisaa pettymystä, kun en saakaan lukea kirjaa, jonka olemassaolosta en edes tiennyt vielä vuorokausi sitten. Minua harmittaa miltei suhteettomasti verrattuna siihen, kuinka paljon (eli en juuri mitään) teoksesta tiedän.

Onko teille koskaan käynyt mitään vastaavaa? Eikö olekin harmillinen olotila?

Onneksi Oliver Sacksilta sentään löytyy lisää neurologisia ihmetyksiä esitteleviä teoksia.

Sing no mo'.

Viime viikolla mainitsin, kuinka "oikea elämä" runnoo joskus ylitse ja jättää jälkeensä vain ajatukseen lähes kykenemätöntä massaa, jonka ÄO riittää Älypään pelaamiseen muttei juuri sitä suurempiin henkisiin saavutuksiin.

Onneksi on kuitenkin Shakespeare!

Tässä elisabetinaikaista Dr Phil -meininkiä rakkaalta Bardiltamme;

Sigh no more, ladies, sigh nor more;
    Men were deceivers ever;
One foot in sea and one on shore,
    To one thing constant never;
        Then sigh not so,
        But let them go,
    And be you blithe and bonny;
Converting all your sounds of woe
    Into. Hey nonny, nonny.

Viisaita(ko?) sanoja näytelmästä Much Ado About Nothing.

Senkin Älypää.

Koska oman elämän murheet vyöryvät toisinaan päälle kuin hyökyaalto, ja elämme lisäksi parhainta sairasteluaikaa, on välillä vaikea saada aikaiseksi mitään mainittavaa.

"Oon mä yhden kirjan lukenut tällä viikolla..."
"No kyllä mä vähän suunnittelin sitä mun pseudokirjaa tossa eilen..."

Justiinsa joo.


Aina välillä onkin siis mukava karata jonkin aikaa vievän tekemisen pariin, joka ei kuitenkaan vaadi juuri lainkaan aivotoimintaa. Kevyt kirja voisi toimia tässä, mutta jos koneen edessä lahnaaminen tuntuu sopivan puuduttavalta toiminnalta, on yksi suosikkisivustoistani Älypään kirjallisuusvisa.

Se on sopivan muka-älyllistä ja koukuttavaa; tietovisan parissa vierähtää nopeasti useampi tunti. Ärsytystaso voi kuitenkin nousta aivan yhtä helposti - itse ainakin muutaman pelin jälkeen hermostun, kun jään aina kolmen kysymyksen päähän älypäätasosta. Pelaamista voi toki helpottaa käyttämällä oljenkorsia, mutta mitäs hauskaa siinä on?

Rentoa viikonloppua kaikille!

Luetaan lisää vaikka ensi viikolla...

Yarr!

Maanantaina vietettiin vuotuista kansainvälistä Talk Like a Pirate Daytä. Jotkut ottavat päivän todella tosissaan, toisten elämässä se ilmenee lähinnä hauskan Facebook-päivityksen tai muun vastaavan muodossa. Kummin päin vain vietitkin päivää (ja vaikket olisi viettänytkään sitä lainkaan), toivottavasti maanantai ei ollut masennusta täynnä.

Löysin jälleen eräältä Facebook-sivulta hupaisan statuspäivityksen ja hihittelin sille useamman minuutin.

LiveJournal
LongJohn: What is a pirate's favorite letter of the alphabet?
HandsomeJack: RRRRR, matey.
LongJohn: No, ya landlubber.The C is his first love.

Hehe. Tällaisilla hömelöillä jutuilla saa meikäläisen nauramaan!

Oma suosikkini näistä "epävirallisista" kansainvälisistä internet-aikakauden juhlapäivistä on kyllä tammikuun 6. päivä vietettävä Sherlock Holmes Day. Päivä valittiin Holmesin syntymäpäivän takia.

Grammarama

Facebookissa päivääni piristää usein Kielipoliisilaitos, jolla on asiallinen, mutta rento asenne nykypäivän kielellisiin kiemuroihin ja mietintöihin.

Pari päivää sitten kyseinen "poliisi" julkaisi statuspäivityksen, joka sai minut hihkumaan naurusta ja jakamaan sen omille naamakirjakamuillenikin:

Kielipoliisilaitos

kalasti verkosta nykykielioppia: Substantiivi on sana, jonka jälkeen voi lisätä "perkele", kuten äijänperkele tai autonperkele. Adjektiivin eteen voi lisätä "paskan", kuten paskantärkee tai paskanhailee. Verbi on sana, jonka jälkeen voi lisätä sanat "ihan sikana". Nyt voi pennunperkeleet päntätä ihan sikana paskanhaileeta kieliopinperkelettä. Yhdyssana taas on sellainen, jonka väliin ei voi panna "vittua". Niinku yhdysvittusana ei käy tai kuormavittuauto ei käy, mutta aivan vitun ihana käy.

Näillä mennään vaikka läpi sen kuuluisan pääkaupunkiseudun talven värisen kiven!
Vitsit, ettei kukaan kertonut moisia muistisääntöjä, kun minä olin ala-asteella...

Dynamiittia, prrrkele.

Luin tuossa äsken Anssi Kelan romaaniesikoista Kesä Kalevi Sorsan kanssa, joka on muuten ihan kelpo teos, vaikkei välttämättä Nobel-palkintoa Kelalle tulekaan ansaitsemaan. (Ei sillä, että kirjallisuuden Nobel olisi ainoa mittari, jonka mukaan kirjan arvo ja merkityksellisyys laskettaisiin!)
Olenkin tosin vasta sivulla 81, joten mistä sitä tietää, mitä tulevat 200 sivua pitävät sisällään.

Teos kertoo siis kolmikymppisestä Johanneksesta, joka on joutunut onnettomuuteen eikä muista mitään sairaalahoitoa edeltävistä kahdesta viikosta. Muistiaukkoa täyttämään saapuu jo edesmennyt entinen pääministeri Kalevi Sorsa, jonka Johannes vastentahtoisesti kuvittelee elämäänsä.

Pysähdyin hetkiseksi kohtaukseen, jossa kaksikko tapaa ensi kerran; Johannes istuu Ruttopuistossa penkillä, ja yhtäkkiä Kalevi Sorsa vain on siinä jutustelemassa hänelle. Johannes ei ensin tunnista häntä, eikä muutenkaan kaipaa seuraa, joten sulkee vain silmänsä nauttiakseen kesäsäästä.

Jonkin aikaa olikin hiljaista. Sitten mies huokaisi ja sanoi:

- Johannes, Johannes. 

Nyt silmäni räjähtivät auki. Katsoin miestä, joka oli kääntynyt puoleeni. Samassa tajusin kuka hän oli: vieressäni Ruttopuiston penkillä istui pari vuotta aikaisemmin kuollut, entinen pääministeri Kalevi Sorsa.

Tapaaminen on lainattu kirjan takakanteenkin, ja ymmärtäähän sen, sillä siitä lähtee liikkeelle tapahtumasarja, josta teos on saanut nimensäkin.

Minua jäi kuitenkin ihmetyttämään sanavalinta "silmäni räjähtivät auki". En ole koskaan ennen kuullut fraasia tuossa muodossa; silmien rävähtäminen auki on toki hyvin tuttu ele.

Ymmärrän, että Kela halusi sanavalinnallaan osoittaa, kuinka nopeasti ja voimakkaasti Kalevi Sorsan huomaaminen vaikuttaa Johannekseen, mutta silmiini tulee silti epämääräisen epämukava olo, kun luen jonkun silmien räjähtävän, vaikkakin vain kuvaannollisesti.

Onko vika minussa? Oletteko te törmänneet räjähtäviin ruumiinosiin useinkin (muualla kuin sota- ja agenttikirjoissa)?


Asiaan lähes liittymättömänä loppukevennyksenä: eräässä listakirjassa, jonka omistan, on lista oudonhupaisista kuolintavoista. Räjähdän (hahaa!) edelleen jokaikinen kerta raikuvaan, riehaantuvaan nauruun, kun luen antiikin Kreikan maalarista, joka maalasi taulun älyttömän rumasta noita-akasta, sai sen valmiiksi ja alkoi nauraa omalle maalaukselleen niin kovasti, että häneltä katkesi verisuoni päästä. Ainakin mies kuoli onnellisena!



P.S. Olen lähdössä pian taas matkalle ja käsimatkatavaroihini tungen Jani Kaaron hienon työn tuloksen Kaiken oudon ensyklopedia. Valintaperusteinani olivat teoksen paksuus - ei ainakaan lopu kesken - ja lyhyet, muista tietokirjoista tutut merkinnät - helppo lukea pari pätkää, kun odotamme lampaiden pääsevän tien yli. Toivottavasti kirjassa (ja paikan päällä!) on lisää hupsuja historiallisia juttuja, joille voin räkättää.

Tässä heti yksi:

Let them eat spam cake in the past!

Jälleen näitä pölyisiä kirja-arvioita menneiltä viikoilta.
Tein muuten varmaan henkilökohtaisen ennätykseni tunkemalla kaikki kolme kirjaa otsikkoon.

• Riikka Forsström: Kaunis turhuus. Ylellisyys ja nautinnot yksinvaltiuden ajan Ranskassa Sisko bongasi tämän kirjastosta, joten totta kai se päätyi minun lukupinooni (siskoni tukee harrastustani lainailemalla kiinnostavia kirjoja, joita ei viitsikään lukea). Ihastuin heti kauniiseen ulkomuotoon: teoksen selkä oli suora kuin mikä, ei ainuttakaan pyöristettyä reunaa missään. Kirja tuntuu kädessä jämäkältä ja on juuri sopivan kokoinen, hieman pokkaria suurempi ja paksu ja neliskanttinen. Myös glitterpinkki sopi siihen yllättävän hyvin; muodikkaat maalaukset kuin nenä päähän. Innostukseni jatkui sisälle asti, mikä on tosiaan kirjaa luettaessa melko hyvä seikka. Luvut on jaettu muutaman sivun pituisiin "sisälukuihin", ja muutama mustavalkoinen piirroskin yllättää aina välillä. Valokuvaliitteet on jaettu tasaisiin väleihin, mutta olisin kuitenkin pitänyt enemmän siitä, että asiaanliittyvät kuvat olisi esitelty tekstin rinnalla. Itse teksti, kirjan eittämättä tärkein sisältö, on asiansaosaavaa ja on kokonaisuutena erittäin tuhti paketti tietoa alaotsikon nimeämistä aiheista. Minua kuitenkin häiritsi paikoittain erittäin paljon Forsströmin tapa jättää esimerkiksi ranskankieliset nimet ja sitaatit kääntämättä - edes alaviitteistä ei löytynyt käännöksiä. Vaikka kaikkia mainittuja teoksia ei ole käännettykään suomeksi, olisi esimerkiksi suuntaa antava sulkuihin lisätty käännös auttanut paljon patonkimaan kieltä osaamatonta mutta kiinnostunutta lukijaa. Käännöspuutteesta jäi tunne, että minulta jäi tärkeitäkin asioita väliin (näin tuskin on, mutta tunne häiritsi). Toinen seikka, joka iski silmään monen monta kertaa, oli Forsströmin tapa runollistaa tekstiään sanomalla esimerkiksi "Pariisi, tuo romantiikan kaupunki". Päälauseessa oli siis jokin substantiivi, ja sivulause alkoi sanalla "tuo/tämä/nuo/nämä" ja kuvaili sitten taiteellisesti edellämainittua substantiivia. Se ei häiritsisi välttämättä muuten, mutta odotin kuitenkin tekstiltä hieman enemmän tietokirjamaisuutta (vaikka toki en halunnut, että se olisi kuiva ja tylsä), ja kertomani mukaisia relatiivipronominisivulauseita oli lähes joka sivulla, joskus useampikin kappale. Suuren määrän takia kauniista sivulauseesta tuli tylsä, banaali itseääntoistava motiivi. Kolmas "vika" Forsströmin kirjoitustyylissä oli hänen tapansa toistella samoja asioita lyhyenkin tekstinpätkän sisällä, ikään kuin lukija muistaisi vain kahden sivun jutut kerrallaan, ja jo G.W. Bernardin Anne Boleyn -tutkielmassa minua häirinnyt tapa kertoa asiasta puolen sivun verran ja sitten todeta, että palaamme aiheeseen myöhemmin, kun aiheesta olisi ollut noin puoli sivua kerrottavaa jäljellä. Eräänlaista, ehkä paikoin jopa hieman sekavaa pomppista on siis huomattavissa tässäkin historiallisessa tutkielmassa. Kokonaisuudessaan Kaunis turhuus on kuitenkin huikean mielenkiintoinen lukupaketti, ja jos pää ei räjähdä mainitsemieni ajoittaisten häiriötekijöiden takia, ei kirjaa kannata jättää väliin. Pienellä hionnalla - no, keskikokoisella raspilla - tästä olisi saanut aivan loistavan teoksen.
• Mrs Stephen Fry: Mrs Fry's Diary Stephen Fryn aivan huippusalattu vaimo on julkaissut päiväkirjansa, jossa kertoo elämästään kaljoittelevan, köyhää taksi-/ikkunanpesutyötä tekevän, noin viiden, kuuden tai seitsemän lapsensa isän kanssa-- heeetkinen nyt. Kirjahan on totta kai oikeasti itse nykyajan Oscar Wilden käsialaa, mutta sitä ei sanota missään. Tekijä on kaikkien tietojen mukaan rouva Stephen, jolla on oma Twitter-tilinsäkin, koska hänhän on ihan oikea ihminen - eiväthän keksityt ihmiset pidä päiväkirjoja! Teos on suhteellisen nopealukuinen, vaikka rouva Fry on joka päivä sinne rivin tai useammankin kirjoittanut. Huumoria revitään perinteiseen brittityyliin ruoanlaitosta, kunnollisesta perhe-elämästä ja vapaa-ajanviettotavoista; rouva Fry on tallettanut kirjaan muutaman hulppean säilykelihareseptin (myös jälkiruokien kohdalla), eikä kuolemakseenkaan muista kaikkien lastensa nimiä tai lukumäärää. Romanttiselle ulkomaanmatkalle puolestaan pariskunta suuntaa Blackpooliin. Totta kai myös Stephen Fry saa osansa päiväkirjan sivuille vuodatetuista kertomuksista, mies kun välillä katoaa mystisesti moneksi päiväksi, eikä televisiota saa katsella erään samannimisen miekkosen esiintyessä siellä... Hauskimmaksi kirja osoittautuu varmasti niille, jotka pitävät muutenkin Frysta ja tietävät hänestä muutakin kuin kansalaisuuden - tosin onhan se jo iso alku, sillä kuten totesin, huumori on hyvin englantilaista. Pikku-Britannian ja A Bit of Fry and Laurie -sarjan fanien ainakin uskoisin pitävän teoksesta, ja Stephenistä saa tärkeimmät tiedonkimpaleet irti tutkimalla hänen Wikipedia-sivuaan. Mitään Nobel-kirjallisuutta on ihan turha lähteä hakemaan mistään tämän kirjan läheltäkään, mutta rattoisan illan ja useat nauruntyrskähdykset sen kanssa saa vaivatta. Jos etsii lähes-aivotonta viihdettä (tai mielikuvituksellisia säilykelihareseptejä), tyrkyttäisin tätä paljon mieluummin kuin vaikkapa Twilightia. Toivottavasti rouva Fry jatkaa kirjoituksen parissa ja julkaisee lisää elämäävalaisevia tekstejään; kotitalousopassarjakaan ei olisi pahitteeksi, á la Bridget Jones.
• Audrey Niffenegger: The Time Traveler's Wife Kirjaa on kehuttu niin paljon, että pakkohan se oli katsastaa. Osa kehuista on ansaittuja, osa on mennyt aivan metsään. Mielestäni teoksen perusidea on mahtava: elämässään hieman eksynyt aikamatkustaja, joka tapaa naisen, rakastuu tähän ja koettaa elää normaalia elämää tämän kanssa sinkoillessaan aina välillä aivan eri vuosiin. Kerrontatyylikin on periaatteessa hyvä; aikamatkustaja Henry ja nimikkohahmo Clare vuorottelevat kertoessaan tarinaansa, jonka alkaessa Clare oli kuuden vanha ja Henry lähes 40-vuotias, vaikka heillä on vain kahdeksan vuoden ikäero. Toteutus ei ole kuitenkaan onnistunut niin hyvin kuin huikeat arvostelut ovat antaneet ymmärtää. Minua ja monia muita lukijoita häirinneitä asioita olivat muun muuassa se, kuinka Henry sinkoutuu aina ajassa eteen- tai taaksepäin ilman vaatteita (idea ei sinänsä ollut outo, ennen kuin kirjan loppupuolella käy ilmi, että se oli vain keino toteuttaa eräs Henryn kannalta tärkeä vastoinkäyminen); Claren hieman yhtäkkinen, lähes perustelematon vauvakuume, jota kumpikaan hahmoista ei käsittele sen kummemmin ja jonka voi kiteyttää Claren jatkuvaan "mä haluuuuuuuuun" -käytökseen Henryn täysin loogisista vastalauseista välittämättä; ja ylipäätään hahmojen jatkuva keskittyminen tapahtumiin - aikamatkustusta sinänsä ihan hyvin käsittelevältä teokselta olisi odottanut edes hiukan hahmojen ajatusten ja tunteiden käsittelyä. Lukija ei missään vaiheessa pääse kovin syvälle parin ihon alle, vaikka viettää usean sadan sivun verran heidän kanssaan aikaa. Hahmot jäävät siis melko etäisiksi, jos ei ryhdy eläytymään hahmoihin niin, että kuvittelee heidän puolestaan heidän tunteensa. Vioistaan huolimatta teos on suhteellisen omalaatuinen, eikä lainkaan hukkaan heitettyä lukuaikaa. Ilman aikamatkustuskonseptia voisin olla eri mieltä, mutta nyt se toimii ja suorastaan on se juonta eteenpäin mainiosti kuljettava tekijä, eikä lukija edes mene sekaisin useiden Henryjen ja eri-ikäisten Clarejen kanssa. Kaikista aikamatkustuslangoista kiinni pitäessään kirjoittajalta on vain jäänyt hahmojen lihavoittaminen liian vähäiselle huomiolle. Nokkelaa rakkaustarinaa etsivien kannattaa kuitenkin kokeilla tätä. (Sivuhuomautuksena suosittelen, ettette katso elokuvaversiota. Se oli todella huono; ainoa hyvä asia siinä oli Rachel McAdams Clarena.)

Pfft.
Arvioitavaa, ihmeteltävää ja ajateltavaa riittää, sillä tuolla on reilusti yli kymmenen kirjaa vielä odottamassa vuorojaan, ja pari päivää sitten herneen nenääni vetäneenä marssin kirjastoon ja kahmin sieltä itselleni kassintäydeltä lisää luettavaa (edellisiäkin lainoja olisi vielä ollut mukava pino...). Se oli kuin shoppailuterapiaa, mutta ilmaista.
Nyt vain koetan saada kaiken luettua ennen eräpäiviä. Huhhuh. Joskus väsyneenä istuskelen vain sängylläni ja katselen kirjojen kansia, kurkistelen sisälle satunnaisia sivuja selaten ja sekoittelen kirjojen järjestystä pinossa. Välillä tekee mieli lukea ne lainausjärjestyksessä (siinä järjestyksessä, jossa ne päätyivät kainaloon kirjastossa), joskus taas aihepiireittäin: "Hei, tää murhajuttu sopis tän Poe'n kanssa. Ja siitä sitten segue vampyyreihin!" Joskus pinosta valikoituu käteen kirja, koska se on lyhyt, hauska ja kiintoisa (Karmea totuus keskiajasta kihelmöi jo mielessäni).
Kun nyt vain lukisi jossakin järjestyksessä niitä!


Mitäs te luette tai aiotte lukea tässä kuussa?

Kaikennäköistä sitä onkin liikkeellä.

Ei, en ole unohtanut teitä! Tässä on ollut taas kaikenlaista ja ei mitään, mikä on näköjään outo yhdistelmä aivoilleni.

On oikeastaan aika ärsyttävää, ettei saa kirjoitetuksi, kun aivot ovat täynnä ideoita. Olen pähkäillyt eri sanoja, käännellyt ja väännellyt niitä innoissani ja tökkinyt, ihmetellyt niiden vapinaa kämmenellä. Olen tuijottanut lakattuja kynsiäni ja miettinyt, miten eri korpintehoja värisävyissä onkaan.

Lauantaina täytti ensimmäinen tallessa oleva päiväkirjamerkintäni kymmenen vuotta, joka on minulle pitkä aika. On kummaa ajatella, että sen merkinnän kirjoitti ihminen, josta oli tulossa minä, mutta oli vielä joku ihan muu kuitenkin.

Pidin minä jo joskus tarhaikäisenä päiväkirjaa, vaikken osannut kirjoittaa - minä sanelin, isä kirjoitti juttuni talteen suloiseen pieneen päiväkirjaan, jonka ulkonäön muistan edelleen todella hyvin. Kun opin kirjoittamaan, oli kirja täynnä 6-vuotiaan innokkaita, työteliäitä harakanvarpaita ja aivan yhtä mielekkäitä kerronnanaiheita.

Ensimmäinen merkintäni koskaan, se isäni avustama, taisi muuten käsitellä oksennusta! Haha.

Cheers kaikille vanhoille minuille ja heidän unelmilleen, suruilleen ja lukemilleen kirjoille. Olen iloinen, että minulla on hyllyntäydeltä kronikoita elämästäni.


Lauantaina oli myös ala-asteeni luokkakokous, joka on itse asiassa syypää kirjoittamattomuuteeni. Olen vatvonut sitä jo monta kuukautta, ja tapahtuman lähestyessä vatvominen muuttui kouluaikojen muisteluksi, joka puolestaan muutti puolihuomaamatta itsensä masennukseksi.

Masennus on siitä omituinen ongelmatilanne, että sillä tuntuu itsellään olevan mielialahäiriö. Ainakin minulla synkät jaksot ovat usein kirjoittamisen kulta-aikaa, kun mikään muu ei tunnu mielekkäältä ja pää on täynnä soljuvia, värähteleviä virkkeitä.

Tällä kertaa synkkyys on kuitenkin luokkaa "meh", eli ei kiinnosta, ei jaksa, ei välitä.
Onneksi se on se harvinaisempi muoto.

Ja pitänee minun kuitenkin taas typoilla niitä kirja-arvioita pois tuolta laatikossa pyörimästä, joten ei täällä kovin pitkään voi hiljaa olla.


Olen varma, että ärsyttävin syy hiljaisuuteeni on elokuun kommenttiarvonnan voittajan julkistamisen viivästys. Hoidetaan se siis alta pois!
Osallistujia oli kolme, eli jos et tällä kertaa voittanut, osallistu ihmeessä uudelleen! Mahdollisuudet voittaa ovat melko suuret.

Onnetar (eli Random.orgin random number generator ja kolminkertainen arvonta) suosi tällä kertaa Ilkkaa! Otahan yhteyttä oikeanpuoleisessa marginaalissa mainittuun osoitteeseen, jotta saat palkintosi.

Muille muistutan vielä säännöistä; kun kommentoi kolmeen eri merkintään kalenterikuukauden aikana, on mukana arvonnassa. Merkintöjen ei tarvitse olla kuukauden aikana julkaistuja.
Muistakaa käyttää aina samaa nimimerkkiä tai jättää jokin tieto, jolla henkilöllisyytenne varmistuu.

Onnea voittajalle ja tämän kuukauden osallistujille!


Kyllä me niistä kynsilakoista ja sanaväännöksistäkin pääsemme pian puhumaan, kunhan olen tökkinyt tämän mustan pilven päästä erisävyiseksi. Valokuvapainotteisiakin merkintöjä on luvassa, kunhan posti toisi sen viimeisen kuvattavan, eli väriä elämään nyt vain. (Helppohan se on sanoa, juu...)

Viimeinkin!

Jee, nyt se lupaamani hupaisia kirjoitus- ja kielioppimokia esittelevä sivusto toimii taas!

Varoitus: luultavasti kutkuttaa nauruhermoja ja saattaa aiheittaa nauruhepuleita herkemmille katsojille.

Kirotusvihreet voi aih-uutta sekanussija.


Oma suosikkini on... No, tykkään kyllä kaikista! Mutta ehkä ylimmäksi nousee tuo perussuomalainen "mämmiä saatana!"
Kasvisgranaatti, paistettu tuska, lastenlastenlapaset ja muut saavat kyllä minut vinkumaan naurusta ihan yhtä lailla.

Jos teille tulee muita vastaavia mieleen, haluaisin kovasti kuulla niistä! Tässä elämässä ei voi olla liikaa hupaisuuksia, joilla piristää päivänsä.

Something old, something new...

... Something borrowed, something blue!
Tämänkertaisilla kirja-arviointikirjoillani pärjäisi häissäkin, haha.

Eli kaksi vanhaa, kaksi uutta tällä kertaa, että joskus saisin kaikki nuo pölyttymään jääneet kirjat kirjoiteltua pois!

• Philippa Gregory: The Boleyn Inheritance Gregoryn Tudor-sarjan kolmas kirja seuraa kolmen naispäähenkilön elämää Henrik VIII:n hovissa. Hieman mielenkiintoisesti Gregory on hypännyt The Other Boleyn Girl -teoksessa kuningasta ihastuttaneen, tulevan kolmannen vaimon Jane Seymourin ohi kokonaan - ilmeisesti kuninkaan ainoan miespuolisen perillisen synnyttäneen ja lapsivuoteeseen kuolleen kiltin Janen tarina oli joko liian haasteellinen tai helppo. Tämä kirja alkaakin kuninkaan etsiessä neljättä vaimoaan, joka oli Anna Kleveläinen, joka pääsi historiaan paitsi yhtenä sarjakuningattarista, myös ainoana, joka selvisi hengissä eron Henrikistä. Englantia huonosti osaavan uuden kuningattaren palvelijoiksi päätyvät myös edesmenneen Anne Boleynin käly Jane Boleyn ja serkku Katherine Howard (kuninkaan tuleva viides vaimo). Kirja pomppii ymmärrettävästi välillä melko pitkiäkin aikahyppyjä pystyäkseen kertomaan pitkän aikavälin tarinan luettavan pituisessa romaanissa, mutta kertomus ei kärsi hyppelystä. Pääasiat tulevat hyvin esille ja kolmen päähenkilön välillä vaihtelevat luvutkin pysyvät melko hyvin hyppysissä. Gregoryn tärkein anti on kuitenkin mielestäni historiallisten, hieman huomiottakin jääneiden hahmojen lihallistaminen. Anna Kleveläinen ei ollutkaan tyhmä lehmä, Jane Boleyn saattoi kyllä olla juonitteleva ilkimys mutta kuinka hän siitä kärsiikään Anne ja George Boleynin mestautusten jälkeen, ja nuori Kitty Howard on kertakaikkinen bimbo. Kittyn hahmo jäikin minulle etäisimmäksi, sillä hänestä oli tehty niin stereotyyppinen teini, ettei hahmo tuntunut enää edes todenmukaiselta. Toisaalta nuoria naisia ei tapahtuma-aikoihin koulutettu, ja Mary Boleynin typeryyttähän olen jo ehtinyt harmitella täällä, joten Kittyn hahmo pysyy juuri ja juuri realismin rajoissa. Sulostuttavana pikkudetaljina Jane Boleyn puhuu usein kälystään Annesta ja miehestään Georgesta aivan kuin he vielä eläisivät, juonittelisivat yhdessä ja nauraisivat linnan käytävillä kaksin kuten aina ennen. Janen haikeankatkera kaipaus ja siihen sekoittuva mustasukkaisuus luovat kauniin jännitteen kerrontaan, eivätkä edellisten kuningatarten ikävät kohtalot ole unohtuneet muiltakaan hahmoilta. Kuten aiemminkin, suosittelisin Gregoryn kirjoja lähinnä tapahtumien ja miljöön rikkaan kuvailun ja uljaiden hahmojen takia; historiasta kiinnostuneet voivat lukea teosten seuraksi jotakin paikkaansapitävämpää. Historiallisena puolifiktiona Gregoryn kirjat ovat aivan upeita, mutta muistakaa tarkastaa faktat jälkikäteen!
• G.W. Bernard: Anne Boleyn. Fatal Attractions Kuten olen aiemmin ääneen ihastellutkin, Anne Boleyn on yksi lempihahmoistani historian pitkässä näyttelijälistassa. Tämä päätyi siis kainaloon kirjastosta nimensä perusteella. ... Olisin periaatteessa voinut jättää väliin! Bernard tuskailee moneen otteeseen teoksessa aiempien aiheesta kirjoittaneiden historiantutkijoiden "viallisia" päätelmiä ja puutteellisia selityksiä sortuessaan itse heti perään aivan samoihin virheisiin. Lisäksi minua otti pannuun Bernardin tapa aloittaa kirja lööppimäisillä julistuksilla (kuten että kirjan aikana hän paljastaa, kuinka Annea vastaan nostetut syytteet olivatkin osittain totta eivätkä keksittyjä) ja suunnilleen viimeisessä luvussa sitten puolivillaisesti todeta, että osa syytteistä saattoi ehkä jopa olla totta. No ihanko tosi? Bernard viljelee tekstissään myös hyvin reippaasti toteamuksia "lukija tulee huomaamaan myöhemmin" ja "kuten tulen näyttämään myöhemmin". Hyvä ihminen, jos olet jo puoli sivua asiasta kirjoittanut, kerro nyt kokonaan se sitten tässä äläkä palaa sekavasti siihen sadan sivun ja viidenkymmenen uuden asian jälkeen. Epäilen myös vahvasti, että osa näistä "myöhemmin tulevista" asioista jäi kertomatta sitten myöhemmässä vaiheessa - en pitänyt listaa, mutta niitä oli todella paljon... Huomasin jossakin välissä teosta olevani vihainen kirjailijalle siitä, että hän oli ottanut niin negatiivisen asenteen Annea kohtaan, mikä taas oli minulle silmätavaava huomio; me emme tosiaankaan tiedä Annesta juuri mitään tärkeää - hänen motiivejaan, tunteidensa syvyyttä ja kohdetta tai kohteita... Useimmiten käykin niin, että historioitsijalla on jo valmiiksi jokin asenne Annea kohtaan, joka valitettavasti värittää sitten tutkijan tulkintaa Henrik VIII:n toisesta vaimosta ja hänen elämästään. Huonon ja hieman sekavan kirjoitustyylin takia haluaisin sanoa, ettei teos ole lukemisen arvoinen, mutta toisaalta sen sisältämä teoreettisen tutkinnan määrä ja lukijan itse kokemat hehkulamppuoivallukset antavat sille kyllä paljon lukuarvoa. Kunhan saan luettua muutaman muun Anne Boleynia käsittelevän historiallisen teoksen kykenen toivottavasti paremmin sanomaan, minkä arvoinen tämä teos sisällöltään on.
• Mervi Marttila: Molemmista päistä tähystetty - Päättömiä potilaskertomuksia 3 Sain syntymäpäivälahjaksi 10 euron lahjakortin, jonka käytin tämän ostamiseen. Minulla oli jo sarjan aiemmat osat, joista olen pitänyt kovasti, ja tämä oli kirjalistallanikin, joten valinta oli melko selkeä, mutta 15 euron hinnalla (no, 5 euroa lahjakortin kanssa) olisin odottanut hieman enemmän kuin 71 sivua. Näihin 71 sivuun sisältyy muutama aukeaman kokoinen kuva ja pari edellisistä kirjoista nostettua "potilaskertomusta". Ymmärrän, että rahaa pitää saada (... tai no, en kyllä itse asiassa ymmärrä) ja sarja on ollut ymmärtääkseni todella suosittu, joten jatko-osia ulos vain niin kauan kuin materiaalia riittää - mutta olisikohan tämänkin teoksen kanssa voitu odottaa vielä jonkin aikaa, että olisi saatu lisää sivuja siihen? Kirjasen lukaisee aivan kevyesti alle puolessa tunnissa, naururemakat mukaan lukien. Onneksi teoksen tärkein ominaisuus eli hauskat ja kummastuttavat otteet potilaskertomuksista toimii. Itse ainakin nauroin pari kertaa niin, etten meinannut henkeä saada. Pelkäsin kaulasuoneni poksahtavan ja päätyisin seuraavan jatko-osan sivuille! Yhtä tai kahta "hauskan lausahduksen" hauskuutta en ymmärtänyt, mutta kenties joku avaa ne minulle joku päivä, ja pari nyt-en-tajunnut-miksi-tämä-on-muka-hauskaa -juttua ei pilaa kirjaa. Summa summarum: hauska kirja, mutta olisi kaivannut mielellään vielä ainakin 50 sivua lisää ollakseen hieman pitkäkestoisempi ja hintansa väärti.
• Helena Petäistö: Aamiainen Cocon kanssa. Lontoossa Edinburghissa ja Dublinissa Mainostelevisiosta ja vähän muualtakin tuttu legendaarinen kirjeenvaihtaja kertoo Aamiainen Cocon kanssa -sarjassaan Euroopan eri kaupunkien parhaat hotellit, ravintolat ja muutamia erikoisia nähtävyyksiä. Tämä miniteos keskittyy nimensä mukaisesti Lontooseen, Edinburgh'hun ja Dubliniin. Tavallista Berlitzin matkaopasta ei siis kannata odottaa - ja miksi pitäisikään? Jos lukija kaipaa Berlitzin opasta, lukija on hyvä ja ostaa/lainaa sellaisen. Petäistö kirjoittaa ihanan värikkäästi ja kaikella sillä asiantuntemuksella, jota hänelle on vuosien aikana kertynyt. Parissa kohtaa tekstiä Petäistö kuulosti hieman itseään kehuvalta, mutta ne tunteet menivät onneksi nopeasti ohi - ja annettakoon hänelle pieni lipsahdus anteeksi ihanien ravintola-, herkkukauppa- ja tunnelmahotellisuositusten takia. Pidin kovasti jokaisen kaupungin eri suosituslistoja edeltävistä pienistä esseistä, joissa Petäistö kertoo kyseisestä kaupungista omien kokemustensa valossa. Petäistö onnistuukin kautta kirjan välttelemään suurimpia perusmatkaoppaiden ominaisuuksia esittelemällä ja suosittelemalla omia suosikkejaan ja vähemmän tunnettuja paikkoja niiden tavallisten turistirysien sijaan. Myös esimerkiksi Dianan ja Harry Potterin ihailijoille löytyy omia arvokkaita vinkkejä paikoista, joissa kannattaa käväistä. Olen varma, että Petäistön sarjasta hyötyvät kaikki Euroopan matkailijat ja nojatuolimatkustajatkin, mikäli oma kohdekaupunki vain löytyy sarjasta - tutuksi luulemastaankin alueesta Petäistö osaa kertoa vaikka mistä mielenkiintoisista  paikoista, joita tekee heti mieli lähteä kokeilemaan itsekin. Mikäli matkakohde on itselle tuntematon, kannattaa Coco pariuttaa vaikkapa sen tutun ja turvallisen (ja käytännöllisen) Berlitzin oppaan kanssa, varsinkin jos haluaa oikein lomailla matkallaan eikä vain juosta nähtävyyksien ja museoiden välillä. Coco ja Berlitz soveltuvatkin myös kokonsa puolesta hyvin matkalle mukaan otettaviksi, joten nyt reissaamaan! (Jos varat tai aika eivät riitä, nojatuoli on hyvä "lentopaikka".)

Häitä ei nyt tällä hetkellä ole tiedossa, mutta tänään on Chewing on Pearlsin ensimmäinen syntymäpäivä! Jee!

(kuva täältä.)

Om nom nom... Makoisaa ja rentoa sunnuntaita teille!
Muistakaa, että ensi viikolla kuun vaihtuessa päättyy elokuun kommenttiarvonta. Asiaa ei onneksi tarvitse surra, sillä silloin alkaa samalla syyskuun kommenttiarvonta!

Tänään!

Minun piti linkittää teille älyttömän hupaisa sivusto kaupoissa ja lehdissä kohdatuista yltiöhuvittavista kirjoitus- ja kielioppimokista, mutta totta kai minun tuurillani sivusto on tällä hetkellä tilapäisesti pois käytöstä. Kokeillaan sitten ensi viikolla uudelleen...


Nauruhepulin sijaan tarjoilen teille taas pieniä ajankohtaisia paloja kirja- ja kirjoittamiselämästäni.


Ensinnäkin, Pottermore-tilini on viimein avattu! Hipsin äsken sydän pamppaillen ihmettelemään Potter-fanittamiseni pelastusta ja tulevan oikean elämäni kammotusta, mutta pääsin vasta ensimmäisen luvun alkuun ja päätin jo siinä, että minun on pakko lukea kirja samaan aikaan uudelleen, että saan kaiken irti. Lisäksi jännitän Lajitteluhattua ja taikasauvan valintaa (sitä, että sauva valitsee minut) niin paljon, etten uskaltanut vielä sinne asti edetä. Lunaa elokuvissa esittävän Evanna Lynchin "identiteettikriiseily" Twitterissä jätti pieniä henkisiä naarmuja minuunkin - Evanna lajiteltiin Rohkelikkoon suurista Korpinkynsi-odotuksistaan huolimatta, ja tämä aiheutti närää näyttelijättäressä.
Itse haluaisin kaikkiin tupiin kyllä (jokainen tupa saa totta kai omat tupakertomuksensa ja muut), mutta on minullakin suosikkitupani. Mikä pettymys olisi, jos ei päätyisi niihin!

Lajittelu on kyllä näkemäni perusteella tehty fiksusti; eräs mahdollisista kysymyksistä on silmien väri. Lajittelu- ja sauvakysymyksiin vastatessaan ei siis voi päätellä vastauksista, mihin tupaan niillä todennäköisimmin päätyy tai millaisen sauvan saa. Mielestäni melko ovela ja mukava keksintö. Olisi myös hauska nähdä, millaisilla matemaattisilla kaavoilla tupa ja sauva valikoituvat vastausten perusteella.

No, huomenna vain kaivamaan vanhaa rakasta Harry Potter and the Philosopher's Stonea kirjahyllystä; seikkailu alkaa jälleen...


Toinen mukava yllätys tänään oli, kun GoodReadsiin kirjautuessani huomasin saaneeni viestin. Viestin saaminen jo itsessään on tällaiselle sosiaalihylkiölle hieno juttu, mutta viestin sisältö se vasta ilahdutti - olen voittanut kirjan itselleni ennakkoarviointiarvonnassa! Jos jostakin pidän kirjamaailmassa, niin ilmaisista uusista tuttavuuksista, kuten tämä. Ensin ajattelin, etten lue kirjaa, sillä se ei ollut toivelistallani, mutta hetken tuumailtuani totesin, että miksi ei. Pian saamani teos kertoo siis burmalaisista pakolaisista ja heidän elinolosuhteistaan. Voi olla aika mielenkiintoinen lukuelämys. Ja miksen lukisi, kun kerran Pjongjangin akvaariot -kirja ja esimerkiksi keskitysleiriartikkelit lehdissä ovat olleet häkellyttävän pysähdyttäviä lukukokemuksia.
Jos kirja on hyvä, se saattaa jopa päätyä tänne blogin kuukausi-/kommenttiarvontaan!

Itse voit osallistua arvontoihin tekemällä GoodReadsiin tilin ja klikkaamalla Explore-välilehden giveaways-linkkiä sivuston oikeassa ylälaidassa.


Arvonnasta puheenollen, koska huomenna on Chewing on Pearlsin 1-vuotissyntymäpäivä (!!!), lisään tämän kuukauden kirjapakettiin jonkin mukavan pikku yllätyslahjan voittajan selvittyä. Muistakaa kommentoida, jos haluatte osallistua!


Lopuksi haluan vielä esittää julkisesti vilpittömän iloisuuteni siitä, että kissani viime viikolla raatelemat kädet ovat lähes parantuneet, ja että oikea käteni sai vähiten vammoja. Oikeakätisenä kirjoittajana kynän onnistunut pitäminen kädessä on minulle suunnattoman tärkeä asia.

Päivän vinkki voisikin olla: olkaa tänään "pienestä" iloisia!
Iloitkaa, että osaatte lukea, että teillä on internet-yhteys, että voitte sukeltaa mielenkiintoisiin maailmoihin ja kokeilla toisten ihmisten kenkiä omassa olohuoneessanne.

Ilahduttavaa viikonvaihdetta teille kaikille.

Tänään ja eilen.

En ole unohtanut teitä, älkää huolehtiko! Tässä kuluneella viikolla on sattunut kaikenmoista, joka on pitänyt minut poissa koneelta. Koetan ensi viikolla päästä taas hieman normaalimpaan rytmiin - pyydän anteeksi tilapäistä häiriötä.

Juttuideoita minulla on kirjaimellisesti kansiokaupalla, mutta, koska olen ajankohtainen ja tiedostava ihminen (... Not!), pohdin tällä kertaa teille ääneen muutamia tämän viikon mietintöjäni.


Ensinnäkin osasyy kirjoittamattomuuteni on se, että kissaani pisti ampiainen ja kisu sitten hädissään kävi itsensä kimppuun, jota koettaessani estää omat käteni jäivät väliin. 75% käsistäni, ranteet mukaan lukien, on nyt naarmutettu loppuiäksi. Ei siinä sinänsä mitään, minulla oli arpia jo entuudestaan ihan riittävästi, mutta nyt tulehtuneet haavat estävät käsien täyden käyttämisen, mikä puolestaan on johtanut mitä kummallisimpiin ongelmiin. En saa limupulloa auki, DVD-levyn irtisaaminen kotelosta on vaikeaa, housujen päälle vetäminen kolmen sormen ollessa käytössä on tuskaisaa ja yllättävän pulmallista... ja mikä kamalinta, kirjoittaminen ja pelkkä kirjan kädessä pitäminen ovat hetkittäin aivan liian kivuliaita toimenpiteitä! (#whitepeopleproblems)
Eilisen vietinkin istuen sängyllä paksun coffee table -kirjan kanssa, joka lojui peitolla ja jonka sivuja sain varpailla pideltyä paikoillaan. Kirjoittamisessa taas olen suosinut iPadiä, koska sen näppäimistön käyttämiseen riittää pelkkä hipaisu.


Kirjoista ja yllättävistä tilanteista minulle kertyi pari päivää sitten toinenkin kumma uusi kokemus. Tapasin pitkästä aikaa kaverini, joka antoi minulle syntymäpäivälahjaksi kirjan Damn You, Autocorrect! (lyhykäinen arvio tulossa ensi viikolla!). (Kavereilta saamistani neljästä lahjasta kaksi on ollut kirjoja, mikä on melko mukava saldo, ja lisäksi kolmas lahjani oli Sherlock Holmes -nukke! Kiitokset asianomaisille!)
Kaverini sanoi lahjaa ojentaessaan, että se on kierrätetty kirja, mikä on minusta aivan OK - itsekin antaisin mielelläni enemmän kierrätettyjä kirjoja lahjoiksi, jos niitä ei karsastettaisi niin kovin. Sitä paitsi olin aivan ihastunut kannessa olevaan kirjakehuun, jonka oli antanut mielestäni paras mies sitten Oscar Wilden, Stephen Fry. Kaverini kuitenkin jatkoi selitystään kertomalla, että hän oli ostanut kirjan itselleen matkalukemiseksi ja ei keksinyt sille muutakaan käyttöä. Kirja olisi mennyt kai roskiin, jos syntymäpäiväni ei olisi ollut sopivasti lähettyvillä.
... Ei siinäkään sinänsä ole minusta mitään vikaa. Haluan painottaa tätä. Olen aivan todella vilpittömästi iloinen kaikista saamistani lahjoista. Jäin vain miettimään, miksi kaverini oli pitänyt kertoa asia minulle. Itse olisin mieluummin vain sanonut sen olevan käytetty kirja ja jättänyt asian siihen.
Silloin en myöskään pohtisi, mitä se kertoo, että kirjan välistä löytyi usealta sivulta veritahroja. (Tai, ainakin luulen niiden olevan verta. En uskaltanut tutkia kovin läheltä.)

Toistan vielä, että kaikki lahjat ovat mukavia ja on ihana saada niitä, samoin kuin on ihanaa, että on kavereita, jotka hankkivat niitä.
Kysymys kuuluukin kai enemmän, tarvitseeko lahjan, erityisesti kirjan, alkuperästä kertoa aina kaikkea, mikäli se on vähemmän imarteleva juttu...?


Kolmas tämän viikon pohdintani on liittynyt Disneyn uudehkon elokuvan nimen käännökseen. Englanninkielisissä maissa elokuva kulkee nimellä Tangled, ja kun nimeä ei oltu vielä käännetty, ehdotin kaverilleni, että se voisi olla Takussa. Nimi sopisi elokuvan Tähkäpää-tarinaan ja olisi lisäksi suhteellisen toimiva suora käännös alkuperäisnimestä. Jopa nimi Tähkäpää, tai Rapunzel kuten elokuva esimerkiksi Italiassa on nimeltään, olisi ollut ihan okei.
Vaan ei niin ei. Suomessa elokuva sai nimekseen Kaksin karkuteillä - hiuksia nostattava seikkailu. ... No okei, onhan siinä tuo mukava allitteraatio alussa, mutta silti! Eihän pääpari edes ole kaksin karkuteillä. Ja fraasista 'hiuksia nostattava' tulee ainakin minulle ensimmäisen assosiaationa mieleen kauhutarina, ei Disneyn seikkailuanimaatio prinsessoineen ja miltei-puhuvine eläimineen.


... Kaipa sitä voisi potkia päätään vaikka minkälaisten asioiden takia, jos vain vaivaantuu. Mutta muun muuassa tällaisia typeryyksiä olen vatvonut pääkopassani viime päivinä. Onneksi olen myös saanut muutaman kirjan luettua, joten koetan kirjoitella niistä juttua tulevan viikon ratoksi, samoin kuin jotakin hieman älyllisempää pohdittavaa rikkaille päillemme.


Toivottavasti te ja kätösenne voitte hyvin! (Muistakaa kirjoitella vikkelillä sormillanne kommentteja, jos haluatte osallistua kirja-arvontaan kuun loputtua! Tällä hetkellä vain kaksi on mukana arvonnassa, joten tulee tiukka arpominen, haha!)

Aakkosia.

Tiedättekö, mikä minua ärsyttää?

Oikea vastaus on "aika hiton moni asia", mutta ollakseni tarkempi, minua ärsytti eräs asia suhteettomasti vieraillessani Akateemisessa kirjakaupassa.

Sanon "suhteettomasti", sillä asia on periaatteessa mitättömän pieni, mutta mielestäni silti tarpeeksi huomattava aiheuttamaan ärtymystä.

Etsin hyllystä Sir Arthur Conan Doylen teoksia, eikä niitä löytynyt. Osoitin ystävälleni hämmentyneesti kirjahyllyä ja totesin, että tässä kirjat olisivat, mutta niitä ei ole ainuttakaan. Miten Helsingin suurimmassa kirjakaupassa ei ole Conan Doylen teoksiä hyllyssä?

Ystäväni siirtyi metrin oikealle ja löysi kirjat.

Arvatkaa, missä vika oli.


Kyllä. Minä etsin tyhmänä C-kirjaimen kohdalta (kirjathan ovat tekijän sukunimen mukaan aakkostettuina), kun taas kirjat olivat D-kirjaimen kohdalla.

Vika ei tässä tapauksessa ollut harmittavan häiritsevä, sillä C ja D ovat onneksi vierekkäin, mutta mitä jos Holmesin luoja ei olisikaan Conan Doyle vaan esimerkiksi Conan Xavier?

Ymmärrän myös, ettei jokaikinen kadulla tallaaja tiedä tai välitäkään tietää, että Conan Doyle on kaksiosainen sukunimi, eikä toinen etunimi ja sukunimi -pari, mutta odottaisin Akateemisen kirjakaupan tasoiselta putiikilta asian tietämystä.

Conan on toki nimenä hämäävä, sillä se kohdataan useimmiten etunimenä. Tämän asian olisi kuitenkin voinut tarkistaa helposti ja nopeasti internetistä tai jopa kirjojen takakansiteksteistä tai tekijänoikeustiedoista.


Itse taas hämäännyin Edgar Allan Poen kanssa. Allanhan voisi myös olla toinen etunimi, jättäen sukunimeksi vain Poen, mutta Allan oli Edgarin adoptioperheen sukunimi, joten eikö Edgarinkin sukunimi olisi Allan Poe?

Järkeilyni oli Wikipedian mukaan ihan siedettävää, mutta Poe otti oman sukunimensä takaisin käyttöön otettuaan adoptioperheen Allanin toiseksi etunimekseen.


Eli muistakaa kirjakaupassa: "Conan Doyle, Arthur" ja "Poe, Edgar Allan".

Poe ja Conan Doyle ovat ainoat "kolminimiset" kirjailijat, joita luen paljon, mutta kunnioitettavaan komppaniaan kuuluvat myös muun muuassa Ford Madox Ford, Mario Vargas Llosa ja Gabriel García Márquez.

Ei nimi miestä pahenna.

Kuolema kylätiellä ja muita tarinoita

Olisi varmaan aika alkaa kirjoitella väliinjääneitä kirja-arvioita pois, ja samalla toki käsitellä kevyesti myös uudet lukemiset, ettei niille käy samoin.

Kirjoitan kirjoista parin tai muutaman kappaleen erissä, ettei merkinnöistä tule liian "tl;dr".
Tässä ensimmäiset:

• Aapeli: Siunattu hulluus En edes muista, miksi kirja oli lukulistallani. Kenties nimensä ja synopsiksensa ansiosta: ennen teoksen avaamista tiesin vain, että tarina on 1900-luvun alkupuoliskolle sijoittuva humoristinen kertomus kahdesta veljestä, jotka lähtevät viemään kolmatta hullujenhuoneelle. Siinä kirjan tärkeimmät ansiot ovatkin: miljöö on juuri sellainen kuin sopii odottaa - lukija voi miltei nähdä suomalaisen Vaahteramäen Eemelin vilahtavan tienmutkassa ohi - ja hahmot tutun jurottavia perussuomalaisia maalaismiehiä ja typeriä maalaisakkoja; teksti on pakinoitsijan käsialaa alusta loppuun joskus rivien väliin piilotetun huumorinsa kera; matka hullujenhuoneelle keskeytyy milloin minkäkin omalaatuisen sattumuksen takia, ja lukija alkaakin pian ihmetellä yhdessä "hullun" Elmerin kanssa, kuka tässä lopulta onkaan päästään vialla. Teos ei ole niin haha-hauska kuin etukäteistietojeni perusteella odotin, mutta itse asiassa se on parempi näin - huumori on sivaltavampaa ja teksti älykkäämpää. Stereotyyppisen suomalaisista kirjoista ja hahmoista pitäville ehdoton lukuvaatimus.
• Gregory Maguire: Confessions of an Ugly Stepsister Vanhan tutun Tuhkimo-sadun uudelleenkerronta, tällä kertaa rumien sisarpuolten näkökulmasta. Ruth ja Iris ovat menettäneet kotinsa ja päätyvät äitinsä kanssa Hollantiin rikkaan perheen piioiksi. Perheen tytär Clara on kaunis kuin satuolento, mutta omituinen ja vaikeaselkoinen. Maguire on onnistuneesti ujuttanut sekä tulppaanikuumeen että Hollannin kuulut maalarit tarinaan mukaan, mutta itse kertomus jää hiemn pintapuoleiseksi. Johtuneeko asia hämäävästä minäkertojasta vai tarinan eteenpäinkuljettamisvimmasta, mutta joskus kertomus junnaa paikoillaan ja etenee sitten ylinopein sykäyksin, eikä lukija saa kovin tiukkaa otetta hahmoista. Liian paljon tuntuu jäävän kirjoittamatta. Sadun uudelleenkerrontaidea kuitenkin viehättää, ja jos unohtaa kaipuut syvällisistä hahmokaarista ja kerronnasta, on teos kerrassaan viehättävä pikku lukukokemus. Odotan mielenkiinnolla pääseväni tutkimaan kirjailijan muita uudelleenkertomuksia - sarja sisältää muun muuassa Lumikin ja Ihmemaa Ozin uudet versiot. Idean tasolla teos on mielestäni täyden kympin arvoinen, mutta toteutus jää killumaan sinne kuuden, seitsemän tai kahdeksan korville (riippuen lukijasta).

Katselin äsken HelMetistä kirjastolainojani. 14 lainaa, joista kolme olen lukenut ja yhtä en vielä voi palauttaa muistiinpanojen kirjoittamisen takia. Kolme olen aloittanut, kahta koetan lukea edes jonkinasteisella innolla.
Eräpäivät ovat ensi viikolla ja sitä seuraavalla.

Tämä on niitä oman elämän challenge accepted -hetkiä.



Älkää unohtako kommenttiarvontaa! Tällä hetkellä vain kaksi henkilöä on kommentoinut riittävästi osallistuakseen arvontaan.

Voi jösses.

Heti, kun pääsin sanomasta, ettei ole ollut kielioppiaiheisia valituksia teille purnattaviksi, löytyi lehdestä suupieleni irvistämään saava juttu.

9.8.2011 ilmestyneessä Ilta-Sanomat -lehdessä oli aukeaman juttu Opettajien painajainen, joka kertoi siis kiusallisista, hankalista, jopa pelottavista oppilaiden vanhemmista. Artikkeliin sisältyi informaatiota Hannele Cantellin samaa aihetta käsittelevästä teoksesta Vaikeat vanhemmat, kurjat kollegat?, ja aukeaman alalaita oli omistettu lainauksille kirjasta.

Lainaukset ovat siis opettajien kokemuksia vanhemmista, ymmärtääkseni ihan opettajien itse kirjottamia kommentteja.

Eräs kertoi kirjain kirjaimelta lehden mukaan näin:

"Se, että vanhemmat huolestuvat jokaisesta yksittäisestä asiasta kuulostaa erikoiselle. Ikään kuin vanhemmat eivät olisi ymmärtäneet, että koulun yksi tarkoitus on itsenäistää heidän lastaan."

... Siis. Mitä.

"-- kuulostaa erikoiselle."

No tuo koko kommentin muotoilu kyllä kuulostaa minusta erikoiselta. Eikö opettaja osaa näin helppoja kielioppiasioita?
Kuulostaako viimeinen lause kenenkään muun mielestä oudolta?

Alakoulussa opettaja on kuitenkin melko lailla vastuussa lasten kokonaisvaltaisesta opetuksesta, ja muutenkin odottaisin kaikkien osaavan edes tuon verran kielioppia. Opettajan ei tietenkään odoteta osaavan tai tietävän kaikkea, niin suuri järkytys kuin se joillekin voi ollakin, mutta... edes tuon verran? Pretty please?

(Ja jos opettaja opettaa yläkoulussa tai jopa lukiossa, tuijotan häntä vielä vihaisemmin yllälainatun kommentin muotoilun vuoksi. Eikä puolustukseksi riitä esimerkiksi matemaattis-luonnontiedeaineiden opettajien suosima "emme me tarvitse kieliopin tuntemusta!". Piste.)



Myönnän kyllä auliisti edelleen, että vedän kenties hieman liian isokokoisen herneen nenään tuosta "kuul(l)ostaa jollekin" -muotoilusta, mutta voi jestas silti.


(Olisikohan tässä päivän vitutukset nyt virallisesti hoidettu?)

No love, no glory

Sydänsuruihin auttaa tiukka sääntöihin tuijottelu. Näin ainakin uskoin joskus monta vuotta sitten.

Joka tapauksessa en ole pitkään aikaan muistanut / jaksanut urputtaa kieliopista, joten linkitän teille nyt tämmöisen hauskan pikku pelin. Koulun penkille palaaville se on varmasti enemmän kuin paikallaan aivojen virkistämiseksi hikisen kesän jälkeen, ja kyllä me kaikki muutkin luultavasti sitä kaipaamme!
Itse ainakin olen välillä joutunut mulkoilemaan juurikirjoittamiani tekstejä ja etsimään hätäisesti muokkausnappulaa, kun kieliopin perussäännöt ovat unohtuneet takaraivon ylähyllylle.

Mutta pidemmittä höpötyksittä, tässä on mukava lyhyt peli kieliopin taitojen testaamiseen.

Felix Felicis, Liquid Luck

En tiedä, muistaako kukaan ehdottamaani kommenttiarvontasysteemiä, joten kirjoitan siitä nyt uudelleen ja tarkemmin.

Näin alkuun ainakin arvontakausi on aina kalenterikuukauden mittainen. Kun kuukauden nimi vaihtuu, nollaantuvat kommenttimäärät ja arvontapalkinto vaihtuu (koska edellinen on toivottavasti saanut uuden kodin).

Jokainen kommentoija, joka jättää vähintään kolmeen eri merkintään asiallisen kommentin, on mukana arvonnassa.
Merkintöjen ei tarvitse olla arvontakauden aikana julkaistuja, eli vanhempiinkin merkintöihin saa kommentoida, jos siltä tuntuu.

Arvonnan ratkettua otan yhteyttä voittajaan, jotta voin postittaa hänen voittonsa hänelle.


Nämä ovat hieman pelkistetyt ohjeet/säännöt, joten kysykää ihmeessä, jos jokin jäi epäselväksi!


Onnea arvontaan!

No hohhoijaa...

Kävimme eilen isäni kanssa ajelemassa Loviisaan, josta ei kulkenut lauttaa Svartholman linnoitukseen, joten ajoimmekin sitten Strömforsin ruukkialueelle. Kaunista seutua, ainakin näin kesällä. Käsityöpajat olivat samankaltaisia kuin Fiskarsin alueellakin, mutta arvatkaapa mitä löysimme pienestä latokirpputorimyymälästä?

Tietosanakirjasarjan vuodelta 1948. Se on nähtävästi suunnattu ylioppilaille tai senkaltaisille opiskelijoille, sillä volyymi yksi oli alaotsikoitu nimellä Jatko-opintoja yleistieteellisesti katsoen.

Selailin teoksia jo hieman (luen ne kokonaan myöhemmin), ja ainakin algebran, englanninkielen ja kemian ja fysiikan osastot olivat vanhanaikaisuudessaan suloisen hupaisia.

Koko seitsemänosainen sarja maksoi vain 10e. Maltan tuskin odottaa, että pääsen päivittelemään tietojani ja oppimaan uutta. Ja ehkä ihan vähän ihastelemaan vanhoja kirjoja noin muuten vain.


Kävimme myös kirjastossa. Arvanette jo, miten minun kävi... Heti alakertaan pomppiessani näin syrjäsilmällä eräässä hyllyssä nimen Agatha Christie, ja se tarttuikin kainaloon. Hylly oli onnekseni poistohylly, kaikki kirjat 50 senttiä kappale, joten omistan nyt kirjan Helmeilevä kuolema. (Aivan mahtava nimi, ja englanniksi vielä parempi - Sparkling Cyanide. Hykertelen innosta.)

Kuplivan kuolonjuoman lisäksi nappasin lainahyllyistä itselleni vielä lisää lukemista, koska edellisissä kahdessatoista ei nähtävästi ollut tarpeeksi... Yhden teoksen sentään jätin hyllyyn, vaikka se lukulistallani onkin, sillä se vaikutti yöunet syövältä tarinalta, ja sitä ei stressaantunut kehoni juuri nyt kaipaa.

Harvinaista kyllä käytin siis järkeäni kirjastossa. Stop the presses!


Kaiken lukemisen ohella minun pitäisi siivoilla huonettani, mikä on mielenkiintoinen urakka, sillä jokaisen lattialla lojuvan vaatteen alta tuntuu löytyvän pino sivuun siirrettyjä kirjoja. Saunalahden mainosta mukaillen olenkin monta kertaa huokaissut, "Mistä näitä kirjoja oikein tulee?!"
Välillä tuntuu, että ne sikiävät siellä itsekseen pimeyden turvin, tai kloonailevat toisiaan. Ainakin Jane Austenin Pride and Prejudice ja F. Scott Fitzgeraldin Tender is the Night -teoksia tuntuu olevan useampi kuin yksi kappale...

Joululahjalistaongelmat on kuitenkin helposti ratkaistu: kirjahyllyjä, kirjahyllyjä ja ehkä vielä yksi kirjahylly.


Muistakaa: asiat ovat ongelmia vain, jos annatte niiden olla ongelmia.

No mutta!

Kirjoittelenpa tänne nyt sitten ihan muuten vain nyt aluksi.

Visual Bookshelf, josta minun pitkään piti kirjoittaa ihasteleva merkintä, on päättänyt lopettaa toimintansa, ja suositteli sijalle GoodReadsiä.

Sivustosta on muutamassa päivässä tullut useimmin katselemani sivusto, ja pidän sen monipuolisesta tarjonnasta. Typoilenkin varmaan lähitulevaisuudessa siitä laajemman oijoijoij-merkinnän, mutta jo nyt haluan ihastella yleisön edessä marginaaliin liittämääni laatikkoa, jossa näkyy osa kirjoistani.

Laatikkoa saa muokata aivan miten itse haluaa - minä laitoin sen valitsemaan satunnaiset viisi kirjaa tämänhetkisestä lukupinostani.

Se miltei inspiroi lukemaan! (Tällaista kelpaa sanoa, kun on juuri käynyt hakemassa "yhden varatun kirjan" eli seitsemän lainaa kirjastosta, edellisen keskeneräisen pinon kamuksi.)


GoodReadsistä löytyy myös muun muuassa ilmaisia arviointikappaleita tulevista teoksista, triviakysymyksiä ja, mikä parasta blogia ajatellen, ominaisuus liittää GoodReadsissä kirjoitetut kirja-arviot linkittymään suoraan blogiin.

Tulevat mahdolliset kirja-arviot ovatkin luultavimmin sitten niitä, joten niitä putkahtelee esiin sitä mukaan kun kirjoja tulee luettua loppuun. Ensimmäinen on jo jonossa.


Palataan asiaan...

Oh, take me back to the start

Muutama ihana lukija on kirjoitellut enemmän kommentteja kuin sain kolmessa kuukaudessa ennen lopetuspäätöstä, ja ainakin pari heistä ymmärtääkseni lukisi mielellään lisää blogimerkintöjä täällä. (Korjatkaa ihmeessä nopsaan, jos olen ymmärtänyt väärin...!)

En yleisesti ottaen koe olevani takinkääntäjä, mutta sekä näiden muutaman ihanan ihmisen kommentit että oma vilpitön ja yllättävän syvä suruni ovat saaneet minut vielä miettimään asiaa. On ollut outoa lukea kirjoja loppuun ja miettiä, missä ja kenelle niistä kertoisin.

Lukisitteko te, jos kirjoittaisin?

Enkä nyt tarkoita, että jokaisen olisi pakko kommentoida jokaista jutunpätkää hartaasti ja sivkertomuksilla varustettuna!

Olisi vain mukava joskus kuulla teidänkin mielipiteitänne, mietintöjänne, toiveitanne ja ääntänne ylipäätään.

Jos ette pidä jostakin blogissa olevasta asiasta, saatte aivan mielellänne kertoa siitä minulle sekä kommentein että palautelaatikon kautta.

Kaiken lisäksi minulla on valtava pino arvontaan tarkoitettuja kirjoja, joista pitäisi päästä eroon! Että kuulkaas nyt.


... Eipä minulla kai tässä muuta. Jätän lopullisen päätöksen teidän käsiinne. Jos emme palauta blogia toimintaan, kiitos teille, jotka kommentoitte sen puolesta! Ette edes tiedä, kuinka liikutuin kirjoituksistanne.



[Tähän piti laittamani YouTubesta Coldplayn The Scientist -kappaleen video, mutta iPadillä ei nähtävästi saa Bloggerissa liitettyä videoita tekstiin. Samaten "syytän" törkeistä kirjoitusvihreistä iPadin hömelöä näppäimistöä. J'accuse!]

Pienimuotoinen ilmoitus

Blogi lopetetaan ihmisten mielenkiinnon puutteen vuoksi.

Yksinpuhelua varten minulla on päiväkirja, joka vaatii paljon vähemmän vaivaa ja antaa takaisin enemmän.

Kiitos niille harvoille, jotka joskus viitsivät jotain kommentoidakin.

Lukekaa ja kirjoittakaa joka päivä ja iloitkaa kyvystänne tehdä niin.




toivoo nooris

Englannista Helvetin ja Japanin kautta koto-Suomen metsiin.

Viime viikon kirjat, olkaahan niin hyvät.

• Carol Shields: Jane Austen (suomeksi) Melko proosallinen elämäkerta Jane Austenista. Itse asiassa elämäkerta saattaa olla hieman väärä sana, sillä teos on hyvin nopealukuinen eikä paneudu yksityiskohtiin juuri lainkaan. Esimerkiksi päivämäärät mainitaan usein pelkkinä vuosilukuina, ei sen tarkemmin. Austenia tuntemattomalle teos on kuitenkin melko mukava aloitusaskel kirjailijattaren maailmaan ja elämään, eikä Austenin kirjojakaan tarvitse tuntea läpikotaisin (joskin niiden lukeminen auttaa tekstin ymmärtämistä). Minua häiritsivät jokseenkin paljon Shieldsin omat analyysit ja tulkinnat Austenin teksteistä ja niiden symboliikasta. Shields ei tue väitteitään juuri millään perusteluilla, ja usein tulkinnat putkahtavat esille ilman minkäännäköistä aasinsiltaa. Pienten vikojensa ja yleiskatsantonsa takia kirja ei ole mikään päätähuimaava tai ylenpalttisesti suositeltava, mutta kyllä sen lukaisee, jos aihe kiinnostaa.
• Aarni Korpela: Pieni kuolema Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä esiintyneet yksiruutuiset sarjakuvat kuolleista hurmaavat kirjanakin. Huumori ei ole aivan mustaa, mutta ironian tajua lukijalla pitää olla, eikä saa olla täysi tiukkapipo. Kuvat ovat toisinaan hyvin samanlaisia, joten se voi olla vähän puuduttavaa, mutta itse ideat ja tekstit ovat onneksi suhteellisen monipuolisia. Nimensä mukaisesti teos on mukava pieni (nauru)kuolema, heh.
• Arthur Golden: Geishan muistelmat Kun luin tämän englanniksi, halusin kirjan loppuun saatuani aloittaa sen heti uudelleen alusta. Nyt en kokenut aivan samankaltaista suurta intoa teosta kohtaan, mutta tunne ei paljon jäänyt maalista. En tiedä kuinka todenmukainen geishojen maailma on amerikkalaisen Goldenin käsissä, mutta ainakin lukijalle välittyy maaginen kuva salaisesta maailmannurkasta, jossa alistuvanoloisilla naisilla on hyppysissään uskomaton voima. Teos on suhteellisen paksu yli puolella tuhannella sivullaan, mutta ne lukee hujauksessa, niin magneettinen ja kiinnostava Sayurin kasvutarina on. Suosittelen kieltä taitaville englanninkielistä versiota; siinä on jotakin lisähurmaa, joka jää suomenkielisestä versiosta uupumaan... Mutta kyllä tämä suomenkielinenkin loistaa!
• Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja Ihastuttava sarja vanhan papan mieltä pahoittaneista asioista (muun muuassa lähipalveluiden katoaminen ja jonottaminen). Kyrö osaa nuoresta iästään huolimatta asettua kahdeksankymppisen metsäläispapan saappaisiin todella hienosti. Ja mikä parasta, suurin osan papan purnaamisesta on aivan asiallista - kuten Eniten vituttaa kaikki -teoksen kanssa, lukija on samaa mieltä yllättävän monista kirjan sisältämistä mielipahoista. Teos saa myös pohtimaan maamme vanhuksia ja heidän elämäänsä aivan uudelta kantilta - heidän omasta näkökulmastaan. Lukijalle jää samaan aikaan hyvä ja paha mieli lukemisesta; varautukaa tunnetulviin.

Saas nähdä, tuleeko ensi viikolla viikon kirjoja lainkaan. Tällä hetkellä en ole lukenut vielä yhtään kirjaa loppuun tämän viikon aikana.
Onneksi meillä on sijainen, jos kirjoja ei tule...


Vaikuttaako teoksen tapahtumamaa kiinnostukseesi lukea se?
Itse ainakin karsastan hieman kirjoja, jotka sijoittuvat maihin, jotka eivät iske minuun kuin pallosalama verisuonissa. Toisaalta moni sellainen kirja on ollut iloinen yllätys, lopulta, ja samalla oppii aivan uudesta kulttuurista paljon.

Asdfghjklöä.

Vastaus viimeviikkoiseen triviakysymykseen on totta kai notre ami, belgialaisten aivosolujen ja siistien viiksien kiistaton esikuva Hercule Poirot!

Mielestäni vihje - tai pikemminkin vain herran lausahdus - oli melkoisen riittävä arvaamaan henkilöllisyyden. Poirot viihtyy sisätiloissa tehdessään töitä, ja salapoliisina ja tärkeiden tietojen vaalijana hän kammoksunee mys salakuuntelijoita, joita avoimen ikkunan takana saattaa lymytä.
Siispä "raittiin ilman myrkytys" oli Poirot'n mielestä varsin hyvä syy suutahtaa...


Koska kukaan ei ottanut osaa arvailuun, eikä teistä muutenkaan kuulu miltei koskaan mitään, olen miettinyt sekä arvontojen ja muiden vastaavien lisäämistä että niiden poistamista ohjelmasta.
Toisaalta olisi mukava, jos ihmiset kommentoisivat enemmän, ja toisaalta tuntuu typerältä järjestää ja keksiä erilaisia pikku kisailuja, kun kukaan ei lähes koskaan kommentoi muutenkaan.

Yksi idea, jota olen pyöritellyt melko paljon mielessäni, olisi määrätä jokin kommenttien määräraja per lukija/kommentoija, ja tämän rajapyykin ylittäneiden kesken arvottaisiin esimerkiksi kerran kuussa kirja.
Miltä tämä kuulostaisi?

Elokuun suurta juhla-arvontaa en näillä näkymin järjestä, edellämainituista syistä. En halua käyttää montaa kymmentä tai jopa sataa euroa palkintoihin vain huomatakseni, ettei kukaan ole edes osallistunut.
Mutta jospa saisimme edes tuon kirja-arvonnan käyntiin...?

Arvontoihin ja muihin kannattaa kyllä osallistua, ja kommentoida yleensäkin, sillä mitä enemmän osallistujia täällä on, sitä enemmän voidaan teitäkin palkita.

Alla on iloinen Kalevalan päivän arvonnan voittajamme Elina uuden Sherlock Holmes -muistikirjasensa ja teemamuottiin tungetun kynän kanssa.

... Puhukaa, ihmiset! Täällä on kovin yksinäistä ja hiljaista ilman teitä, vaikka kirjoja roppakaupalla löytyykin.

Tutkielma eri sävyissä

Viime viikon kirjat, kuten lupasin. Pidemmittä puheitta, olkaa hyvät:

• Charlaine Harris: From Dead to Worse Vampyyrisarjan kahdeksas osa. Samaa vanhaa, periaatteessa, mutta ei kuitenkaan niin tylsää tai itseääntoistavaa, että lukija kyllästyisi tai puutuisi. Luin kirjan melko innokkaasti ja jännitin jopa parissa kohtaa, miten hahmoille käy. Teoksessa ei ilmene sen ihmeempiä uutuuksia niin juonen kuin tekstin kannalta - itse asiassa ehdin jo unohtaa suurimman osan juonesta -, mutta sarjan ystäville teos on varmasti mukavaa luettavaa. Ja paljon ei voisi juonesta kertoakaan ilman juonen paljastamista. Sen verran voin sanoa, että Jason joutuu hankaluuksiin, Sookie on hankaluuksien keskellä (kuten tavallista), ja Stackhouseien sukuun ilmaantuu uutta verta. Kirjaimellisesti... Vampyyrit ovat ihania, kuten aina tässä sarjassa, mutta tällä kertaa he eivät ole aivan yhtä suuressa roolissa kuin yleensä. Harmi.
• Anne Rooney: 1001 järisyttävää tieteellistä faktaa Nimensä mukaisesti teos sisältää 1001 faktaa elämästä, avaruudesta ja vaikka mistä. (En kylläkään laskenut, mutta kyllä niitä faktoja oli aikamoinen määrä.) Maapalloa koskeva faktakokoelma on melko ahdistavaa luettavaa, varsinkin tiedostaville aikuisille, mutta muut luvut olivat täynnä hupaisia, joskus yllättäviäkin tietoiskuja. Tiesittekö esimerkiksi, että kun mustekala stressaantuu liikaa, se alkaa syömään itseään? Ahdistavuuden lisäksi moitin suuresti suomentajaa, joka oli kääntänyt joitakin helppoja englanninkielisiä virkkeitä täysin väärin. Vaikka kirja onkin suunnattu lapsille, ei käännöstä silti pitäisi tehdä hutiloiden. Oikolukijat, missä lienette?
• Graham Moore: The Sherlockian Dan Brownin teosten Enkelit ja demonit sekä Da Vinci -koodi mukaisesti tämäkin murhamysteeri sekoittaa totta ja fiktiota taitavasti ja liikkuu useammalla aikatasolla. Tällä kertaa tarina liikkuu vuoroluvuin nykyajassa, jossa Baker Street Irregularsien uusi jäsen selvittää vanhan jäsenen murhaa ja etsii tältä kadonnut Arthur Conan Doylen päiväkirjaa, ja 1900-luvun alussa, jossa Conan Doyle tappaa Sherlock Holmesin ja ajautuu tahtomattaan selvittämään ovelaa sarjamurhaa. Lopussa kaksi erillistä tarinaa sitoutuvat yhteen, kuten on lukijalle sopivaa. Tarinan perään kirjoittaja on lisännyt ilahduttavan tekstin, jossa hän kertoo tarinan sisältämistä faktoista ja historiasta. Oli mukava huomata, kuinka paljon tekstistä pohjautuu tosielämään. Mielestäni teoksen molemmat juonenpätkät toimivat, mutta nautin paljon enemmän Conan Doylen ja muiden tuttavien (J.M. Barrie ja Oscar Wilde, esimerkiksi) seurassa ihmettelemisestä. Jokin nykyajan sankarissa Haroldissa otti lähinnä pannuun puolet ajasta. Harold hapuilee ja ihmettelee, mikä voisi olla lukijaa ja hahmoa lähentävää, mutta toteutuu suurimman osan ajasta häiritsevänä taustaininänä. Juoni kulkee kyllä hyvin eteenpäin, ja varsinkin Conan Doylen lukujen ansiosta Haroldiakin kestää ilman sen suurempia purnauksia. Kaiken kaikkiaan kirja ei yllä sille korkealle tasolle, jonka Holmes jätti jälkeensä, mutta puolikevyenä iltalukemisena teos loistaa. Kunhan et odota liikoja, pidät varmasti teoksesta!
• Alice Fellows: Berlitz Skotlanti matkaopas Koska Bertlizin matkaoppaat ovat taskukokoisia, ei niiltä sovi odottaakaan syvällisiä ja yksityiskohtaisia, monisivuisia listoja kaikista mahdollisista turistikohteista ynnä muista. Tässä Berlitz onnistuukin erittäin hienosti; pienestä koostaan huolimatta kirja sisältää suuren määrän näkemisen arvoisten kohteiden ehdotuksia ja esittelyjä samoin kuin maan historiaa ja kulttuuria, sekä matkalla käytännölliset kieli-, tieto-, hotelli- ja ravintolaosiot. Hieman ihmettelen suuren Edinburgh'hun ja Glasgow'hun keskittyvän tiedon määrää; eikö kaupungeille olisi voinut tehdä omat erilliset oppaat (kuten sarjasta löytyy muun muuassa Lontoolle ja Dublinille)? Näin kirjassa olisi ollut enemmän tilaa keskittyä pienempiin, vähemmän tunnettuihin, mutta aivan yhtä kauniisiin kohteisiin. Eipä minulla tuon isompaa motkottamista ole. Teos sopii mainiosti niin nojatuolimatkailuun, matkakohteeseen etukäteen tutustumiseen kuin paikan päällä selailuunkin, eli se täyttää kriteerit täysin.

Oletko sinä koskaan lukenut tai selaillut matkaoppaita? Millainen on mielestäsi hyvä? Herättävätkö ne kipeän matkakuumeen vai auttavatko ne tyrehdyttämään matkanhimoa?

Sieppari ruispellossa

Ajattelin, että voisi pitkästä aikaa olla lyhyen ja ytimekkään triviapostauksen aika.

Tämähän ei siis ole mikään kilpailu; palkinnoksi oikeasta vastauksesta saa valitettavasti vain "rispektiä" minulta.
Enkä tiedä itse asiassa, kiinnostaako tällainen ketään muuta kuin minua, mutta minusta tämä olisi hauskaa.

Joten... Palautelaatikko löytyy oikealta, jos tämä työntää herneitä todella syvälle nenään.


Kuka varsin tunnettu kirjallisuuden hahmo tokaisi avonaisesta ikkunasta tuohtuneena, "Kyllä minäkin pidän raittiista ilmasta - ulkona, minne se kuuluukin!" ?


Antaisin pari vihjettä, mutta jos pysähdytte miettimään ja tutkimaan hahmon tokaisua, voitte kyllä päätellä siitä miltei suoraan hahmon henkilöllisyyden...
(Saatte myös itse päättää, miten merkinnän otsikko liittyy tähän.)

Vastaus kerrotaan ensi viikon ei-viikon-kirjat -merkinnässä, joten teillä on muutama päivä aikaa arvuutella. Ilahdun kyllä todella paljon, jos joku tietää tai arvaa!


Tämän viikon viikon kirjat -merkintä on tulossa sunnuntaina ja trivian vastauksen yhteydessä ensi viikolla utelen teiltä kommenteista palkitsemisesta. Ja ehkä ihan vähän hihkun kirjastossa käynnin riemuja (joihin kuuluu myös se kahdeksan kirjan kotiin raahaaminen).


Iloisia arvailuja ja rauhallista juhannusta, rakkaat lukijat!

A truth universally acknowledged.

Viikon kirjat tuttuun tapaan, yllätys yllätys!

• Sir Arthur Conan Doyle (compiled by Richard Lancelyn Green): The Uncollected Sherlock Holmes Kirja kokoaa yksiin kansiin kaikki Conan Doylen Sherlock Holmesiin liittyvät tekstit, jotka eivät ole canon-tarinoita. Teoksesta löytyykin kaikkea lehtiartikkeleista parodioihin ja runoelmiin. Vaikka teos on aivan uskomaton lähdeteos niin viktoriaanisen Englannin elämään kuin Sherlock Holmesiinkin (382-sivuinen kirja muun muuassa sisältää 146-sivuisen introductionin), oli minusta hieman masentavaa lukea, kuinka paljon Conan Doyle toisinaan inhosi Holmesia. Toisaalta jokainen kirjoittajaksi halajava saisi ottaa oppia siitä, kuinka Conan Doyle silti arvosti Holmesia ja Holmesin tuomia apuja. Teos ei välttämättä jaksa vedota ihan keneen tahansa satunnaiseen lukijaan, mutta Holmesin ja Conan Doylen faneille sekä 1800-1900 -lukujen vaihteen Englannista kiinnostuinelle teos on kultaakin kalliimpi. Miltei kirjaimellisesti, sillä pelkät espanjankieliset käytetyt painokset tästä kirjasta maksavat 200 puntaa.
• Jane Austen: Northanger Abbey (englanniksi) Tekstistä huomaa jo asiaa tarkistamatta, että tämä on yksi varhaisimpia Austenin teoksia (vaikka se julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen, oli se ensimmäinen valmistunut teos). Tarinassa on kuitenkin nähtävissä jo kaikkea sitä, mikä pitää Austenin vielä meidän aikanammekin yhtenä suosituimmista kirjoittajista - huumori on puhkeamassa kukkaan ja erityisesti dialogi toimii jo erinomaisesti. Kirjan juoni rakentuu hieman epätavallisesti toisen kirjan ympärille, joskin Austen ja tarinan sankaritar Catherine kertovat kirjasta niin usein ja paljon, ettei lukijaa haittaa, vaikkei Udolpho goottilinnoineen olisikaan lukulistalla. Hahmot jäävät harmittavasti hieman pinnallisiksi, mutta sen voi mielestäni laskea kirjailijan kokemattomuuden piikkiin, eivätkä hahmot ole niin yksiulotteisia, ettei teosta kestäisi lukea. Jos haluaa lukea vain pari Austenia, en suosittele tätä, mutta Austenin teoksista pitäville ja kevyttä, viihdyttävää vanhan ajan romantiikkaa haikaileville Catherinen hupsut edesottamukset ovat mukavaa luettavaa.

Ensi viikolla on luvassa lisää Sherlock Holmesia murhamysteerin muodossa, vampyyrejä ja tieteellisiä faktoja.


Mitä mieltä te olette: tuoko taustatietojen lukeminen uutta särmää teoksiin (kuten yllä Sherlock Holmesin kanssa) vai onko parempi keskittyä pelkästää canon-teosten tarjontaan?

Lue kirja!

Meitillä on ollut niin kirjoja pursuileva viikko, että...!

Napsin tuossa äsken sitten iPhonella kuvia pinoistani, joten saatte nyt tiivistetyn esittelyn viikostani.

Ensinnäkin poimin maanantaina suihkusta ryömiessäni meidän poisannettavien kirjojen pinosta Hietamiehen Hylätyt talot, autiot pihat -teoksen. En ole mikään Suomi-fani eikä Suomen historiakaan juuri iske niin kuin kunnon kansalaiseen kuuluisi, mutta selailin kirjaa ja se vaikutti ihan lupaavalta. Sitä paitsi Väinö Linnan Tuntematon sotilas oli niin suuri positiivinen yllätys, että pitäähän minun tätäkin koettaa.



Sitten kiiruhdimme Elinan kanssa Tikkurilan kierrätyskeskukseen (osoite on Horsmakuja 6, 01300 Vantaa) etsimään VHS-elokuvia. Emmehän me edes ensin päässeet elokuvaosastolle asti, kun silmiimme osui kirjaosasto. Ei valikoima ole mikään järkyttävän suuri, mutta kyllä me luultavasti melkein tunnin pengoimme hyllyjä ja hihkuimme löytöjämme. Minä ostin alla näkyvät 10 kirjaa (hintaa tuli vain 6,80e!) ja kuitin mukaan säästin kiinteitä luonnonvaroja 26,6 kg. Hyvä juttu kaikin puolin, siis!

Seuraavat pari päivää sujuivat hyvin kirjaston kirjojen parissa (kyllä, kävimme sielläkin Elinan kanssa). Kaksi kirjaa on jo luettu, niistä lisää ensi viikon viikon kirjoissa, ja kaksi on kesken.

Eilen kuitenkin oli taas oikea törsäilypäivä. Saatuani rahaa olin luvannut itselleni matkan kirjojen Mekkaan eli keskustan Akateemiseen kirjakauppaan, ja niin me suuntasimme sinne Marian kanssa. Pyörimme siellä reilun kaksi tuntia, emmekä edes ehtineet yläkerran osastoille. No, ensi kerralla sitten...
Olin luvannut itselleni, että saan ostaa kolme kirjaa tai 50 eurolla. Molemmat ehdot toteutuivat, harvinaista kyllä! Seuraavalle satsille tuli hintaa vajaa 46e (tosin siinä on mukana kanta-asiakasalennus...).

Pahoittelen pikselöitymistä, mutta saanette onneksi selvää. Kuvassa on siis kolme pokkaria, jotka olivat -20%, suloinen kansio, uusin päiväkirjani ja magneettinen kirjanmerkki, jossa lukee ladygagamaisesti "Give a girl the right pair of shoes... and she can conquer the world."

Akateeminen kirjakauppa on muuten edelleen ykkösvalintani, sillä sen valikoimia ja tunnelmaa ei voita mikään, mutta minua otti päähän todella paljon epäystävällinen, tympeä henkilökunta. Eräs myyjä oli koko ajan ystäväni ja minun tielläni eikä voinut väistyä sitten millään, ja kassaneiti puhutteli minua kuin halpaa makkaraa. En minä mikään kuningatar olekaan, mutta minä olen asiakas. Odottaisin Akateemisen tasoiselta kaupalta hieman enemmän palvelun osalta...

Olin kuitenkin todella iloinen ostoksistani - ja samoin siitä, että Marian kanssa kahvilassa ollessamme pohdimme pitkään muun muuassa sanojen "keksi" ja "pikkuleipä" eroa ja syntyperiä. Hyvät ystävät ovat kultaakin kalliimpia!



Kotiin tullessani minua odotti vielä muutama kirja lisää, kun tuttavamme oli tyhjentänyt hyllyjään ja lahjoittanut löytöjä meille. Ihanan huomaavaista: muotihullulle teinisiskolleni vaatteita, minulle kasa kirjoja!

Kaksi kirjoista siirsin syrjään tuleviksi blogiarvonnoiksi, mutta nämä minä luetutan itselläni jossakin vaiheessa:

Mikä mahtava viikko siis! Aivan hykertelen onnesta, vaikka eilinen Sherlock Holmesin loppu saikin kyyneleet silmiin.

Haaveasuntoni kirjastohuone kerää sisältöä mukavaan tahtiin...

"And thus I take my leave of the world and of you all, and I heartily desire you all to pray for me."

Viikon kirjat, armaat lukijat. Mummin nuoruudenaikaisia romansseja ja historian veristä kahinaa!

• Anni Polva: Rakkaus rasittaa Samaa vanhaa Polvaa kuin aiemmatkin, toki jälleen eri hahmolla ja juonella kyllästettynä. Olen huomaavinani teoksissa pientä toistoa tapahtumapaikkojen suhteen (aina sama kylpyläkaupunki tai maalaiskylä järvineen), mutta tarinat ovat onneksi sen verran erilaisia, ettei toisto häiritse sen suuremmin. Tässä teoksessa pääjuonena on, että kun rikas mies kieltää poikaansa naimasta (tulevaa) voimistelunopettajaa, kehittää nuoripari ovelan suunnitelman: typykkä hurmaa isäukon, jolloin tämän on pakko hyväksyä hänet miniäkseen. En usko, että monikaan nykyajan suomalaiskirjailija osaisi tehdä tuosta ideasta kovinkaan onnistunutta teosta, mutta Polvan 1950-lukulaiseen miljööseen ja tekstiin se - kumma kyllä? - sopii kuin nenä päähän. En välittänyt tästä teoksesta yhtä paljon kuin parista aikaisemmasta, mutta se johtunee siitä, että minun kävi niin sääliksi höpläytettävää isärukkaa, etten osannut pitää päähenkilöstä. Se on melko suuri ongelma useissa kirjoissa. Teoksen kyllä lukee ihan mielellään, mutta ei siitä mikään erityisen ilahtunut olo jää.
• Philippa Gregory: The Other Boleyn Girl Jos Troijan Helenalla oli kasvot, jotka lähettivät matkaan tuhat sota-alusta, Anne Boleynillä oli aivot, jotka muuttivat maailman suurimman ja vaikutusvaltaisimman imperiumin uskonnolliset ja poliittiset käytännöt kertaheitolla. Ymmärrettävästi Gregoryn kirjakin siis keskittyy puolet ajasta Anneen päähenkilönsä Maryn sijaan; Annessa on vetovoimaa, jonka kaikki kuningas Henrik VIII:sta sisko Maryyn huomaavat. Lukijaa selvästi vedetään koko ajan Maryn puolelle tämän jäädessä Boleyn- ja Howard-perheiden kunnianhimon jalkoihin, mutta ainakin minulle Anne on aina The Boleyn Girl. Jo teoksen nimikin asettaa Maryn toissijaiseksi Boleynin tytöksi, viattomaksi altavastaajaksi jollaisilla romanssiromaanit ovat kautta aikain kosiskelleet lukijoita, mutta tavoiteltu vaikutelma jää etäiseksi. Kuten ylläolevassa teoksessa, päähenkilöstä on vaikea pitää pyyteettömästi. Mary on lukijalle lähinnä rasittava, typerä tyttö, joka ei välillä tajua yksinkertaisiakaan asioita. Onko ihmekään, että tuollaisen neidon rinnalla kaunis, älykäs ja koulutettu Anne loistaa niin kuninkaan kuin lukijankin silmissä? Teos ei tietenkään ole historiallisesti täysin pitävä, mutta fiktiivisenä historiaantutustuttajana se on ilmiömäinen. Tämä teos itse asiassa sai minut tekemään historian loppututkielmani koulussa aiheesta Englannin kirkon reformaatio, niin vaikuttava se oli. Siinä missä Gregoryn muut kirjat ovat hyvää ajanvietettä ja vievät ajatukset Tudorien Englantiin, jää tämä toinen Boleynin tyttö mieleen moneksi viikoksi. Suosittelen teoksen lukemisen (tai jopa sen aikana, jos keskittymiskyky riittää) tutustumaan esimerkiksi Wikipedian kautta Henrik VIII:een ja hänen kuuteen vaimoonsa. Erityisesti Anne (ensimmäinen kahdesta) häikäisee, kuten kirjassakin. Kuinka ei voisi rakastaa ihmistä, joka teloitustaan edeltävänä iltana nauroi kädet kaulallaan vanginvartijalle, "Kuulin, että teloittaja on erinomainen työssään, ja minulla on niin kapoinen kaula!" Anne on yhtä viehättävä Gregoryn ja Maryn kriittisten, ajoittain jopa kateellisten ja vihaavien silmien läpi katsottuna kuin oikeassa elämässäkin, joten tämä teos kuuluu jokaisen lukulistalle. 630 sivua semimodernia englannin kieltä lentää ohitse kuin siivillä. Historiaa, upeita henkilöitä ja metrikaupalla veren tahraamia pukuja! (Minulle olisi mieluisaa kuulla joltakulta toiselta lukijalta, joka ei ole niin suuri Anne-fani, mitä hän piti teoksesta.) Otsikon sitaatti oli muuten Anne Boleynin viimeisiä sanoja hänen puhutellessaan hänen kuolemaansa seuraamaan tulleita kansalaisia. Kun Anne polvistui side silmillään odottamaan kaulan katkaisua, myös koko yleisö polvistui kunnioituksesta naista kohtaan, jota he olivat haukkuneet huoraksi ja noidaksi vain pari vuotta aiemmin.

Ensi viikolla tällä ohjelmapaikalla tutustutaan Arthur Conan Doylen ja Sherlock Holmesin suhteeseen sekä Jane Austenin suloiseen Catherine Morlandiin (mikäli minä nyt saan nuo kaksi viimeistä lukua Northanger Abbeystä luetuksi huomiseen mennessä...).
Raamatunlukukin edistyy! Olen selvinnyt jo Uuteen testamenttiin, joka on huomattavasti kevyempää luettavaa (ja lyhyempi) kuin Vanha testamentti. Kyllä tästä viimeistään ensi vuoden alussa on selviydytty kunniakkaasti! (En kyllä odota yhtään innolla sen arvioimista kirjana...)

... Seuraava kirjoitusharjoitukseni näkyisi olevan sulkeiden poistaminen käytöstä...


Catherinen goottiromaanien rakkauden vuoksi kysyn teiltä tällä kertaa, mikä on mieleenpainuvin historiallinen teos (=menneeseen sijoittuva romaani).

Jos en olisi niin ihastunut Anne Boleyniin, vastaisin itse varmaankin Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläinen. Myös Oscar Wilden Salome-näytelmä on viime päivinä pyörinyt mielessäni jostakin syystä, mutta Sinuhessa on jotakin samaa lumoa kuin The Other Boleyn Girlissä. Kirjaa lukiessa tuntee miltei aavikon hiekat silmissään.
Toki myös viktoriaaniset Sherlock Holmesini saavat maininnan. Oli Arthur Conan Doyle mitä mieltä hyvänsä, minusta Holmes on aivan mahtava tyyppi.

Liittyykö valitsemaanne kirjaan (tai kirjoihin) oma mieltymyksenne siinä käytettyyn miljööseen? Huomaan nimittäin itse, että muinainen Egypti, keskiajan Englanti ja viktoriaaninen Englanti ovat lempimiljöitäni, joten kirjavalintani eivät liene sittenkään mikään yllätys...?

Yksinkertaista, ystävä hyvä.

Arthur Conan Doyle kirjoitti kerran seuraavanlaisesti ystävälleen, joka oli vastuussa Sherlock Holmes -tarinoiden ilmestymisestä Strand-lehdessä; "You will be amused to hear that I am at work upon a Sherlock Holmes story. So the old dog returns to his vomit."

Lukiessani kuuluisan etsivän synnystä, elämästä, kuolemasta ja elämäänpaluusta kiinnitin huomioni usein toistuvaan seikkaan: Arthur Conan Doyle ei aina pitänyt Holmesista - hän ei pitänyt Holmesia minkään arvoisena (paitsi rahan).

Holmesin oletettu kuolemakin Reichenbachin putouksilla johtui juuri siitä, että kirjailija oli lopen kyllästynyt hahmoon ja sen sensaatiomaiseen suosioon.

Toisaalta yhtä usein tuli esille myös se, että ajoittain Conan Doyle sekä arvosti hahmoaan että jopa piti siitä. Hän nimitti Holmesia "monin tavoin hyväksi ystäväksi" useammalle tuttavalleen.

Conan Doylea kaiveli arvattavasti eniten se, että hän koki salapoliisikertomukset huonommiksi kuin muut kirjoittamansa teokset (historialliset romaanit ja tutkielmat). Yleisön rynnätessä innoissaan uusimman Holmesin kimppuun Conan Doyle kärvisteli vieressä, arvostamansa historialliset romaanit lähes unohdettuina.

Tavallaan ymmärrän miehen tuntemukset. On vaikea katsella jonkun rahanpuutteen ja tylsyyden takia luodun menestyvän samalla kun vaivalla työstetyt "arvokkaammat" teokset jäävät hyllyille pölyttymään. Lausahtipa Conan Doyle Reichenbachin putouksilla vieraillessaan, että jollei hän tapa Holmesia, Holmes tappaa hänet.

Arvostankin todella paljon sitä, että ajoittaisista kiukunpuuskistaan huolimatta Conan Doyle koetti aina parhaansa mukaan pitää Sherlock Holmesin tasolla, jota etsivä itsekin odottaisi tarinoiltaan. Conan Doyle sanoikin kustantajalleen, että "The day when Holmes will really die will be the day that I think I am letting him down."

Arvostan tuollaista asennetta paljon. Sitä, että Conan Doyle joskus harmitteli koko etsivävirtuoosin luomista, mutta ei milloinkaan lakannut pitämästä tätä hahmon ansaitsemalla tasolla.

Aivan kuin kaikki muutkin vanhemmat - minä en aina pidä lapsestani, mutta rakastan häntä aina - Conan Doyle seisoi luomansa rinnalla. Juuri tämän takia, hänen ansiostaan soi Baker Streetillä edelleen kaihoisa viulu tupakansavun täyttämässä huoneistossa.

"Ei se varmaan sit vastaa."

Liikaa kirjoja? Ei ikinä! ... Paitsi jos kyse on niiden arvioinnista tai huoneen kuntoon järjestämisestä.

Joka tapauksessa, koska en viime viikonloppuna selviytynyt tänne typoilemaan viikon kirjoista, saatte tällä kertaa tupla-annoksen. Olkaa hyvät!

• Yann Martel: Life of Pi Olin niin hölmö, että uskoin jälleen kerran esipuheen takia tarinan olevan totta. Vasta takakannen genremerkintä ja pikainen wikipediointi muistuttivat minua käyttämään järkeäni. Tiedättehän kuinka tämä kirja kerää kehuja joka paikassa? Ne ovat lähes kaikki ansaittuja kehuja. Kirjan luettuaan lukija saattaa alkaa mutista pikakelatusta lopusta ja veneretken loppua kohden kasaantuneista outouksista (toinen haaksirikkoontunut, myrkkysaari ynnä muut), mutta teosta lukiessa sitä on aivan haltioitunut. Varsinkin alkupuolelta tarinaa löytyvät lyhyet, mutta sitäkin pontevammat pohdinnat niin eläintarhoista kuin uskonnosta lämmittivät sekä sydäntäni että aivojani, ja itse teoksen pääosio eli Pi-nimisen pojan seilailu keskellä Tyyntä valtamerta yhdessä bengalintiikeri Richard Parkerin kanssa on aivan huikeasti tehty. Kirjailija on tullut miettineeksi asioita, joita useimmat meistä eivät pohtisi lainkaan - kaikki tarinan narut punotaan yhteen lujaksi ja kestäväksi köydeksi. Lisäplussaa annan lyhyisistä luvuista, joihin on mukava uppoutua hetkeksi jos toiseksikin mutta joista pääsee helposti pois, mikäli jokin asia ahdistaa. Kielellisesti teos ei ole päätähuikaiseva, mutta tarinan puolesta annan sille täydet pisteet. Kuten sanoin jo aiemmin, ainoastaan lopun muutamat outoudet pilaavat kirjan mahdollisuudet olla täydellinen.
• Pasa & Atpo: Eniten vituttaa kaikki Aloitin teoksen odottaen löytäväni itseni joka toiselta sivulta pilkkattavana. Ilokseni olin kirjassa vain pariin otteeseen ja voin lohduttaa itseäni sillä, että jokainen muukin on. Kirjassa on lähes kaikkea, mistä voi vittuuntua (ja sehän kattaa kaiken koko maailmassa). Jos tästä teoksesta jotakin uupuikin (esimerkiksi lätkä ja tangokuninkaalliset), olen varma, että ne löytyvät sarjan seuraavista osista, joita tuskin maltan odottaa saavani ostettua. Olin ajatellut lukea kirjaa vain luvun sieltä, luvun täältä pikkuhiljaa, omaksi vihanhallintaterapiakseni (tässäpä sitä lätkävitutuslukua olisikin kaivattu!), mutta teos on niin mainio, että sitä lukee huomaamattaan puolet yhdeltä istumalta eikä malta laskea sitä käsistään. Kaikki kirjan jutut eivät naurata jokaista lukijaa, eikä siinä mitään, sillä vitutuksen aiheita on niin laajalti, että jokainen löytää itselleen jotakin nauruhermoja kutkuttavaa. Minua nauratti usein jo pelkkä jatkuva vitutus - kuinka joku voikin olla niin vihainen kaikesta! Samalla oma vitutustaso laski siedettäväksi. Hyvä kirja kaikin puolin, siis. Lukijalta tosin odotetaan maireaa huumorintajua, toim. huom.!
• John Keats: Yön kirkas tähti. 99 viimeistä kirjettä Häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ole Keatsin runoja juuri lukenut. Osaan nimetä pari, yhden tunnen omakohtaisesti. Keatsin henkilöhahmo kuitenkin vetoaa minuun kovasti - elämäniloinen mutta kuolemasta viehättynyt nuorena kuollut kirjoittaja, jonka rakkausrunoelmat ja -kirjeet ovat maailmankuuluja. Mitä minä en rakastaisi tällaisessa? Odotin takakannen tekstin perusteella teokselta enemmän rakkaushöyryistä ylistystä, mutta sen sijaan Keatsin viimeiset 99 kirjettä ovat täynnä käytännön asioita, kirjeitä ystäville, perheelle ja nuoruuden rakastetulle - tekstin seasta löytyy rakkautta ja sen runollisia tunnustuksia, mutta suurin osa musteesta on kulunut asunnon, velkojen ja sairauden hoitamiseen. Suomentaja on tehnyt hienoa työtä, mutta ihmettelen päätöstä leikata pois runot, jotka Keats on kopioinut kirjeisiinsä. Olisihan ne voinut jättää suomentamattakin, jos kyse oli siitä - kunhan ne vain olisivat olleet mukana jossakin muodossa.
• Charlaine Harris: All Together Dead Olen jäänyt onnistuneesti koukkuun! Harmi vain, että kirjan päähenkilöistä peräti kaksi voisi mielestäni poistua sarjasta... Tämä tuskin tulee toteutumaan, sillä toinen heistä on sarjan minäkertoja Sookie. Sookie ja Bill, ugh. Tässä teoksessa molemmat ovat onneksi lähestulkoon siedettäviä, vaikkakin Sookien hahmolle tuttu tyhmyys paistaa edelleen kuin kuutamo kirkkaalla taivaalla. Lukijaa ärsyttää, muttei niin paljon kuin joissakin muissa sarjan teoksissa. Sarjan ystäville teos on tuttua kauraa, ei mitään uutta tai ihmeellistä (paitsi iki-ihanat kuningatar Sophie-Anne ja vampyyrien seremoniat ovat esillä ihastuttavan paljon). Nopealukuinen ja mukava kirja ei ole älyttömän paljon Twilight-sarjaa kypsempi, mutta se pieni ero on aivan tarpeeksi suuri.
• Johnny Morgan: Gaga Tähänastisista Lady Gaga -kirjoista paras, jonka olen lukenut. Muutama räikeä väärä fakta iski taas silmääni melko kipeästi - nähtävästi populäärimediakirjoittajilla on vaikeuksia tehdä taustatutkimuksensa kunnolla - mutta niiden määrä on paljon pienempi kuin aiemmissa kirjoissa, eikä kirjoittaja esitä olevansa parempi kuin Gagaloo ja tämän pikkumonsterit. Morgan kuulostaa hieman tekopirteältä ja yli-innokkaalta tekstissään, mutta suon sen anteeksi muistellessani aiempien teosten ilkeitä äänensävyjä. Eniten ihastusta kirja herätti minussa suurten, värikkäiden, tarkkojen kuviensa ansiosta - tämänhän voisi vaikka ostaa itselleen ihan silkasta kuvien katselun ilosta. Lisäksi teoksessa oli muutama kuva, joita edes minä en ollut nähnyt ennen (Gagan upea kotitalo, vanha koulu ynnä muita harvinaisuuksia), ja riemastuttava kokoelma Gagan sankareita ja idoleita, joita esiteltiin onnistuneesti nuoremman sukupolven lukijoille. Joukosta löytyvät muun muuassa Cyndi Lauper, Elton John, Queen ja totta kai discopallo. Kaiken muun kauniin ja ihastuttavan lisäksi jokainen luku oli selkeästi rakennettu ja jaoteltu, joten kirjaa voi huoletta selata sieltä täältä. Jos faktavirheet korjattaisiin ja tekstin sävyä muutettaisiin pikkuriikkisen, olisi tämä teos täydellinen coffee table -kirja kaikille Gaga-faneille. Nykyiselläänkin suosittelen sitä mieluiten.
• Nick Hornby: Skeittari Hornbyn aiemmat teokset ovat ihastuttaneet asiantuntevuudellaan, höpsöllä huumorillaan ja ihanilla hahmoillaan. Samaa tapahtuu tässäkin teoksessa, mutta jossakin menee metsään. Minun ikäisilleni sekä tarina että kerrontatyyli ovat hieman liian lapsellisia (mutta toisaalta pitää ihailla tapaa, jolla Hornby hyppää 15-vuotiaan pojan kenkiin), kun taas kohdeyleisölleen kirja on hieman liian pikkuvanha, paikoin jopa tylsistyttävä. Se menee kohdeyleisön päiden yli ja jäi minulla kaulan korkeudelle tökkimään ärsyttävästi. Kirjassa ei sinänsä ole muuta vikaa; se on hyvin kirjoitettu ja tarina kulkee eteenpäin, mutta teos ei vain osu oikealle kohdalle. Aihe (teiniraskaus) itsessään olisi ollut loistava "oikeiden aikuisten" kirjankin aihe; harmittaa hieman tällainen tekstin perillesaamattomuus.
• Nikolaj Frobenius: Pelon kasvot Joskus tielle osuu puolivahingossa aarteita, jotka häikäisevät silkalla olemassaolollaan mutta joista lähes kukaan ei ole kuullut. Frobeniuksen teos on tällainen. Edgar Allan Poen ihailijana ja historiallisista romaaneista muutenkin pitävänä ajattelin kokeilla, onko tämä mistään kotoisin - ja voi pojat, että se on! Teos on ikään kuin Dan Brownin Enkelit ja demonit sekoittaessaan historiallisia faktoja hyvin kulkevaan mysteerikerrontaan, ja lukija ihastuu varmasti jo ensimmäisillä sivuilla. Luin teosta innokkaasti kuin koulutyttö ja jännitin seuraavien lukujen tapahtumia, vaikkei teoksessa miljöön huomioon ottaen tietenkään mitään ylikutkuttavaa actioniä olekaan. Kuinka mahtavaa olisikaan lukea tämä ja heti perään Matthew Pearlin The Poe Shadow, joka alkaa siitä, mihin tämä teos loppuu. Samaa aihetta käsittelevät kaksi teosta, jotka tulkitsevat historiaa aivan eri tavoin ja kuitenkin muistuttavat toisiaan hyvin paljon! Ja molemmat niin hienosti kirjoitettuja. Oijoi.
• Debra Adelaide: The Household Guide to Dying En tiedä, mitä odotin tältä kirjalta - enemmän melankoliaa ja kuolemisen pohdintaa kenties - mutta ainakaan en odottanut tällaista. Teos on täynnä elämän pieniä nautintoja, kodin ja kirjojen hurmaa ja elämää. Toisaalta se taas oli myös täynnä sekavuutta, eikä selkeätä punaista lankaa tuntunut olevan. Kirjoja suuresti rakastavalta kirjoittajalta odotin myös hieman parempaa jälkeä tekstin suhteen. ... En oikein osaa edes sanoa, mikä teoksessa mätti. Tarina on ihan OK, samoin teksti ja taloudenhoito-oppaiden idea... Kenties ongelma on siinä, että ainakaan minä en sitten millään pystynyt samastumaan minäkertojaan. Enimmän aikaa toivoin voivani läpsäyttää häntä - hän ei ole mikään onnistunut sympatiapisteiden kerääjä. Kuolema ja kuoleminen ovat niin hankalia ja herkkiä aiheita, että niistä on vaikea kirjoittaa onnistuneesti, ainakin jos päähenkilönä on sellainen ihminen, jota ei sietäisi oikeassa elämässä tuttavapiirissään. Mikäli hahmo oli lähestyttävämpi ja mukavampi, olisi teos varmasti aivan upea. Tällaisenaan parasta teoksessa oli lukuisten kuolemaa käsittelevien proosateosten maininta - lukulistani karttui jälleen mukavasti uusilla teoksilla.
• Anni Polva: Etsin miestä itselleni Aarteita mummin kirjahyllystä! Ihan ensiksi minun on pakko sanoa, että nostan ainakin viisitoista hattua tälle kirjalle, koska sen enempää lukija kuin päähenkilö Elsakaan ei saa tietää Elsan sulhon nimeä vielä häiden kynnykselläkään. Ihailtavaa. Elsa on siis lopulta menossa naimisiin miehen kanssa - miehen, josta ei tiedä paljon mitään. Että sellaista menoa silloin siveällä 1950-luvulla... Toisaalta näin kirjan nimi toteutuu aivan prikulleen; Elsa kutsuu miestä yksinkertaisesti Mieheksi, joten Elsahan löysi miehen itselleen. Ei näissä Polvan halpisromansseissa juuri mitään ihmeellistä ole, mutta niitä on hauska lukea (varsinkin nykyaikaisen nuoren näkökulmasta) ja niiden kieli ja miljööt ovat aivan ihastuttavia. Kevyttä kesälukemista etsiville nämä ovat mielestäni aivan täydellisiä kirjoja. Antikvariaattiin mars!
• Anni Polva: En rakastu kiusallakaan Eri tarina kuin ylläolevassa Anni Polvan kirjassa, mutta samanlaista romanttista sotkua ja puolisonmetsästystä hulppeine dialogeineen tämäkin sisältää. en pitänyt tästä aivan yhtä paljon, sillä tämä oli tarinaltaan jonkin verran parempi eikä siten sisältänyt yhtä paljon tahatonta komiikkaa.

Kuten ehkä huomaatte, otin käyttöön systeemin, jossa lisään tunnisteet kaikkien arvioitujen kirjojen kirjoittajille. Näin voitte hakea tiettyyn kirjaan tai kirjoittajaan liittyviä merkintöjä helpommin. Lisäksi ylhäällä on tuo kätevä Google-hakukenttä!
Vanhemmant merkinnät tullaan myös merkitsemään kirjailijatunnistein lähitulevaisuudessa.

Ensi viikolla on näillä näkymin luvassa ainoastaan yksi viikon kirja (lisää Anni Polvaa, jee!), vaikka toki muitakin teoksia on lueskeltu täällä ahkerasti. Tällä hetkellä ahmin ihastuneena The Other Boleyn Girliä, vaikka Jane Austenin Northanger Abbey kutsuisikin jälleen...


Jos olet lukenut mitään ylläolevista kirjoista tai niihin liittyvistä muista teoksista, kerro kommenteissa lisää!