Puhu minulle

Neurologi Oliver Sacks kertoo ohimennen kirjassaan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi, kuinka tärkeätä kielellinen oikeaoppisuus ja kunnollinen kommunikointi voi olla - ei siksi, että vastaanottaja on nipottaja, kuten minä, vaan koska hänellä on fysiologinen sairaus, jonka vaikutuksien kumoamista oikeaoppinen kommunikoiminen tukee.

Sacksin kirjan luvussa Presidentin puhe tohtori kuvailee, kuinka tonaalista agnosiaa sairastava Emily D keskittyy naama peruslukemilla kuuntelemaan presidentin televisiopuhetta, kun taas afaatikot nauravat revetäkseen samalle puheelle.

Emily D:n sairaus tarkoittaa sitä, ettei hän kykene erottamaan puheen eri äänensävyjä; hän ei tiedä, onko puhuja vihainen, iloinen tai vaikkapa lattea. Huonon näkönsä vuoksi Emily ei myöskään pystynyt turvautumaan puhujan kasvonilmeisiin koettaessaan päätellä puheen asiasisältöä. Niinpä Emily keskittyi koko olemuksellaan kuuntelemaan puheen kieliopillista tarkkuutta ja sanavalintojen sopivuutta (rikkaalla sanavarastolla puhuja sai juttuunsa sisältöä, jonka jopa Emily kykeni erottamaan). Entisenä englanninopettajana Emily oli taitava analysoimaan ja erittelemään ilmaisua ja puhetta. Emily totesikin Sacksille presidentistä: "Hän ei ole vakuuttava. Hän ei puhu hyvää kirjakieltä. Hänen sanakäyttönsä on sopimatonta. Joko hänellä on aivovaurio tai hänellä on jotakin salattavaa."

(Sivuhuomautus: tietenkään kukaan ei puhu hyvää kirjakieltä, sillä sitä on mahdotonta puhua, mutta Emily tarkoittanee hyvää puhuttua kirjakieltä.)

Afaatikot osastolla puolestaan nauroivat presidentin puheelle, koska heidän sairautensa - afasia - tekee heidät sanakuuroiksi. He eivät ymmärrä sanojen merkitystä tai kuulevat ne toisina sanoina, joka tietenkin tekee mistä tahansa puheesta rikkinäistä puhelinta muistuttavaa sanasekamelskaa. Sen sijaan he ovat oppineet tulkitsemaan äänen sävyjä ja puhujan ilmeitä hyvinkin tarkasti. He nauroivat presidentin puheelle, koska he näkivät tämän teatraalisen esityksen läpi aivan kuten Emilykin. Presidentin ristiriitaiset ilmeet ja äänensävyt tekivät ilmiselväksi näille neurologian potilaille sen, mikä Sacksin mukaan jäi terveiltä huomaamatta: presidentti valehteli.
Sacks lopettaa luvun sanoihin "Ja niin taitavasti yhdistyi pettävä sanankäyttö pettävään sävyyn, että vain aivovaurioiset pysyivät kovina - heitä ei ollut pettäminen."


Olisi mielenkiintoista - ja samalla todella hirvittävää - saada kokeilla, miltä afasia tai tonaalinen agnosia tuntuisi. Jo pelkän vaivaa potevan henkilön seuraaminen voisi olla huikean mielenkiintoista (ja surullista).

Olen kerran ollut tilapäisesti halvaantuneena niin, etten kyennyt puhumaan sanaakaan, vaikka ajatus kulkikin tahmeasti eteenpäin. Suusta tuli vain epämääräistä ulinaa. Sama oli kehonkin suhteen: ainoastaan oikea käsivarsi liikkui typerästi yhden liikkeen rataa edestakaisin. Näin hyvin huonosti ja kuuloaisti oli kuin korvieni värekarvat olisivat sitkaan tahman peitossa.
Pelottavinta tilanteessa oli kuitenkin juuri puhekyvyn katoaminen. Se, että päässä oli selkeitä lauseita ja virkkeitä, tärkeitä kysymyksiä ja huomautuksia, joita olisin halunnut esittää, mutta mitään en saanut kommunikoiduksi sen kummemmin sanoin kuin eleinkään.

Arvostetaan kaikki tänään puhekykyämme, eikös juu?
Se taitaa olla yksi niitä asioita, joita ei osaa tarpeeksi paljon arvostaa, ennen kuin sen menettää.