Dynamiittia, prrrkele.

Luin tuossa äsken Anssi Kelan romaaniesikoista Kesä Kalevi Sorsan kanssa, joka on muuten ihan kelpo teos, vaikkei välttämättä Nobel-palkintoa Kelalle tulekaan ansaitsemaan. (Ei sillä, että kirjallisuuden Nobel olisi ainoa mittari, jonka mukaan kirjan arvo ja merkityksellisyys laskettaisiin!)
Olenkin tosin vasta sivulla 81, joten mistä sitä tietää, mitä tulevat 200 sivua pitävät sisällään.

Teos kertoo siis kolmikymppisestä Johanneksesta, joka on joutunut onnettomuuteen eikä muista mitään sairaalahoitoa edeltävistä kahdesta viikosta. Muistiaukkoa täyttämään saapuu jo edesmennyt entinen pääministeri Kalevi Sorsa, jonka Johannes vastentahtoisesti kuvittelee elämäänsä.

Pysähdyin hetkiseksi kohtaukseen, jossa kaksikko tapaa ensi kerran; Johannes istuu Ruttopuistossa penkillä, ja yhtäkkiä Kalevi Sorsa vain on siinä jutustelemassa hänelle. Johannes ei ensin tunnista häntä, eikä muutenkaan kaipaa seuraa, joten sulkee vain silmänsä nauttiakseen kesäsäästä.

Jonkin aikaa olikin hiljaista. Sitten mies huokaisi ja sanoi:

- Johannes, Johannes. 

Nyt silmäni räjähtivät auki. Katsoin miestä, joka oli kääntynyt puoleeni. Samassa tajusin kuka hän oli: vieressäni Ruttopuiston penkillä istui pari vuotta aikaisemmin kuollut, entinen pääministeri Kalevi Sorsa.

Tapaaminen on lainattu kirjan takakanteenkin, ja ymmärtäähän sen, sillä siitä lähtee liikkeelle tapahtumasarja, josta teos on saanut nimensäkin.

Minua jäi kuitenkin ihmetyttämään sanavalinta "silmäni räjähtivät auki". En ole koskaan ennen kuullut fraasia tuossa muodossa; silmien rävähtäminen auki on toki hyvin tuttu ele.

Ymmärrän, että Kela halusi sanavalinnallaan osoittaa, kuinka nopeasti ja voimakkaasti Kalevi Sorsan huomaaminen vaikuttaa Johannekseen, mutta silmiini tulee silti epämääräisen epämukava olo, kun luen jonkun silmien räjähtävän, vaikkakin vain kuvaannollisesti.

Onko vika minussa? Oletteko te törmänneet räjähtäviin ruumiinosiin useinkin (muualla kuin sota- ja agenttikirjoissa)?


Asiaan lähes liittymättömänä loppukevennyksenä: eräässä listakirjassa, jonka omistan, on lista oudonhupaisista kuolintavoista. Räjähdän (hahaa!) edelleen jokaikinen kerta raikuvaan, riehaantuvaan nauruun, kun luen antiikin Kreikan maalarista, joka maalasi taulun älyttömän rumasta noita-akasta, sai sen valmiiksi ja alkoi nauraa omalle maalaukselleen niin kovasti, että häneltä katkesi verisuoni päästä. Ainakin mies kuoli onnellisena!



P.S. Olen lähdössä pian taas matkalle ja käsimatkatavaroihini tungen Jani Kaaron hienon työn tuloksen Kaiken oudon ensyklopedia. Valintaperusteinani olivat teoksen paksuus - ei ainakaan lopu kesken - ja lyhyet, muista tietokirjoista tutut merkinnät - helppo lukea pari pätkää, kun odotamme lampaiden pääsevän tien yli. Toivottavasti kirjassa (ja paikan päällä!) on lisää hupsuja historiallisia juttuja, joille voin räkättää.

Tässä heti yksi: