Karmivia naapuritarinoita

Viikon kirjoissa esiintyy tällä kertaa, kuten otsikko jo sanookin, karmaisevia tarinoita naapureista.

• Sofi Oksanen: Stalinin lehmät Oksasen debyyttiteos kertoo kahden naisen tarinaa: Katariina on virolaisnainen, joka suomalaisavioliiton avulla "pääsee pakoon" Neuvostoliiton ahmaisemasta Virosta. Anna taas on hänen moderni tyttärensä, joka rakastuu palavasti syömishäiriöönsä koettaessaan selvitä kahden kovin erilaisen maan kansalaisena muuttuvassa ympäristössä. Oksanen kirjoittaa varsin taitavasti, eikä aika- ja hahmohyppyjen sarjatulitus häiritse lukijaa. Puolessavälissä teosta herää kuitenkin kysymys: onko tässä teoksessa juonta? Stalinin lehmät tuntuu olevan enemmänkin kokoelma tilannenovelleja - luvut itsessään toimivat oikein hyvin ja ovat oivallista luettavaa, mutta hahmojen kehityskaari jää kovin lättänäksi. Juonellisesti odotin teokselta enemmän - osittain samoja aiheita käsittelevä Puhdistus on draamankaareltaan paljon hienompi teos. Kauniita lauseita, latteanriipaisevia ihmiskohtaloita ja  syömishäiriön pohtimista teoksessa kyllä riittää, eikä se ole missään nimessä huono tai tylsä lukukokemus. Osa GoodReadsin arvioijista totesikin, että kenties äidin ja tyttären tarinat olisivat toimineet paremmin omina teoksinaan. Tällaisenaan kirjaa vaivaa liika pysähtyneisyys, vaikka se itsenäistyvän Viron tarinaan sopiikin.
• Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri Lapseton, toisiaan syvästi rakastava vanha pariskunta muuttaa maalle omaan rauhaansa; he haluavat olla aivan kahdestaan. Pian kuitenkin heidän ainoa naapurinsa tekee itsestään oikean maanvaivan. Mies tunkee sisälle joka ilta ja istuu lähes täydessä hiljaisuudessa monta tuntia pariskunnan sohvalla, eikä välitä sen enempää kohteliaista kuin vihaisista pyynnöistä jättää rakastavaiset rauhaan. Mukaan sotkuun tulee vielä miehen kotiin jumiutunut kehitysvammainen vaimo, jota pääpariskunta säälii ja koettaa vapauttaa sanattomuudessaan julman miehensä käpälistä. Moderniin ranskalaistyyliin belgialaiskirjailijan teos on paikoin jopa absurdi ja inhorealistinen, mutta mitään ihmiskohtaloiden kammottavuudella mässäilyä teos ei ole. Lukijalle jää kirjasta hieman häiriintynyt, vaivaantunut, typertynyt, hiljainen olo. Teos kammottaa juuri siksi, että se voisi aivan hyvin olla totta.

Ranskalainen luoti!

Tiede-lehden ihana kysymyspalsta piristää aina; kuinka muikeita kysymyksiä ihmiset pohtivat, ja kuinka huikeita vastauksia niihin saa!

Numerossa 1/2013 oli joku kysynyt asian, jota olen itsekin miettinyt ajoittain: miksi ranskalaiset viivat ovat nimenomaan ranskalaisia?

Suomen kielen professori Kaisa Häkkinen vastaakin, etteivät kielentutkijat tiedä varmasti. Hän kertoo, että kyseessä on melko uusi ilmaus kielessämme, eikä sille ole mitään suoraa kansainvälistä käännöstä (englanniksihan ranskalaisten viivojen tekeminen on bullet points, varsin eri asia termin synnyttämän mielikuvan suhteen).

Ilmaus saattaakin juontua siitä, että ranskalainen hallinto on aina ollut tykästynyt pitkiin, yksityiskohtaisiin luetteloihin, joihin on lisätty näitä "ranskalaisia viivoja" erittelyn ja lukuselkeyden vuoksi.

Mielenkiintoista, että kyseinen ilmaus on (tietääkseni) ainutlaatuinen juuri meidän kielellemme! Ranskasta ja sen loisteliaasta hovista ja byrokratiasta on pitkä matka tänne meidän kylmille kielialueillemme.

Nyt minua kutkuttaa saada tietää, miksi samaa hommaa kutsutaan englanniksi luotipisteiksi. Toinen asia, joka ei liity kieliin mutta jota olen pohtinut viime aikoina, on: miksi kasvot turpoavat/pöhöttyvät itkemisen yhteydessä? Mikä evoluution jänkäys siinä on takana?
Pitänee pistää postia menemään Tiede-lehdelle...

Hold me and love me

En lainaa kirjoja kovin usein ystäviltäni. Tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä syystä, että heidän kirjahyllyjensä tarjonta koostuu pääosin kirjoista, jotka
- saa myös kirjastosta
- olen jo lukenut
- eivät kiinnosta minua.
Toki välillä ystävältä löytyy oikea aarrelöytö, kirja, jonka olen halunnut lukea jo pitkään ja jota en ole saanut aikaiseksi lainata kirjastosta tai ostaa. Tällöin olen onneksi saanutkin lainata kyseisen teoksen. Ihania ovat ystävät, joilla on samanlainen kirjamaku!

Omienkin kirjojeni kanssa olen varovainen, varsinkin pehmeäkantisten: kulmia ei taitella sen enempää kansista kuin sivuilta koirankorville, teokseen ei tehdä mitään merkintöjä minkäänlaisilla kynillä (ja ruoka- ja juomatahrat ovat suuri harmistuksen aihe), eikä selkää taitella miten sattuu. Selkää ei taitella lainkaan! Ja mikäli muste on vielä tuoretta, sormet pysyvät visusti marginaalien sisällä.
(Ensimmäinen hankkimani Harry Potter and the Goblet of Fire sisältää lukuisia musteisilla sormenjäljillä tuhrittuja sivuja, ja muutama luku on tippumassa irti selän taittelun vuoksi. Minun piti ostaa uusi kappale - omistan nyt sekä mokatun version, jossa James Potter tulee ensin Voldemortin sauvasta ulos, että kunnon version, jossa Lily ilmestyy ensin - ja otin opikseni.)

Tästä syystä olikin todella tuskaisa hetki, kun jätin ystäväni lähes tuhatsivuisen pokkarin pöydälle puoleksi tunniksi itsekseen ja palatessani huomasin, että kirja oli akrobatioinut itsensä auki. Painonsa ja kokonsa vuoksi kirja oli taipunut niin, että molemmat kannet koskettivat pöydän pintaa, ja selkä oli kauniisti kaarella.
Selässä oli jo aiemmin hieman ryppyjä, mutta sormiini tuntuu nyt, että juonteet ovat syventyneet. Samoin etukannen yksi kulma on mielestäni paljon irvokkaamman näköinen kuin saadessani teoksen lainaan.


Melko sulava liike.



Hätä ei ole niin suuri kuin ensin panikoin, mutta minusta tuntuu silti kurjalta, että kirjalle kävi noin. En tietenkään voi olettaa vahtivani sitä kuin elollista olentoa, mutta ottaessani kirjat vastaan ystävältäni se oli sanaton lupaus pitää niistä huolta ja palauttaa ne samassa kunnossa takaisin.
Ylireagoidessani ajattelin asian olevan perusteellinen luottamuksen pettäminen. Ystäväni tuskin onneksi ajattelee näin radikaalisti, mutta... Onhan tässä jotakin symbolista.


... Kaikki tämä suru ja huoli, ja todennäköisesti ystäväni vain nauraa, "Se on vaan kirja!"
Toivon näin.

Oli muuten ensimmäinen kerta, kun kirja liikkui itsekseen minun hoiteissani! Mielenkiintoinen kokemus.

Mestarillisia tarinankertojia

Mielenkiintoisia tarinoita ja aiheita tällä kertaa viikon kirjoissa.

• Jeffrey Eugenides: The Marriage Plot Eugenidesin kaksi edellistä teosta, Virgin Suicides ja Middlesex, häikäisivät molemmat kauneudellaan ja upealla tarinankerronnallaan. Odotukset olivat siis korkealla kolmannen romaanin suhteen. Pääosin The Marriage Plot ei petäkään; Eugenides kirjoittaa hienosti kolmen päähenkilön äänillä, sujahtaa uskomattoman uskottavasti nuoren naisen pään sisälle ja tykittää lukijalle koruttomia totuuksia itsestä, uskomuksista ja sairaudesta alleviivaamatta mitään liikaa. Päähenkilöinä collegessa tutustuneet Madeline, hänen kärsivä poikaystävänsä Leonard ja Madelineen toivottomasti rakastunut ystävä Mitchell selvittävät - tai pakenevat - tunne-elämänsä ongelmia ja solmuja häkellyttävän samastuttavasti. Oman lisänsä tarinaan tuo tapahtuma-aika, 1980-luku, joka tuo tekstiin menneen nuoruuden haikeutta. Mukaan on myös saatu aimo annos metakirjallisuutta Madelinen graduaiheen ("romaanien avioliittojuonet") ja lukemisten myötä, mutta Eugenides tasapainottelee vaivattoman oloisesti eri osatekijöiden kanssa, samalla tavalla kuin vaihtuvien kertojanäänienkin. Teoksesta löytyy varmasti sykähdyttäviä osia kaikenlaisille eri lukijoille. Osuvimmin kirjaa kuvasikin mielestäni takakannen teksti (ei sanasta sanaan näin, mutta tähän tyyliin): "If you were ever young and in love and thought you knew what you wanted, then this book is for you."
• Gabriela Stoppelman & Jorge Hardmeier: Edgar Allan Poe vasta-alkaville ja edistyville Sarjakuvan muodossa toteutettu graafinen novelli on sekoitus Poe'n elämäkertaa ja hänen teostensa syväluotausta. Nimensä mukaisesti teos sopii sekä Poe'een vasta tutustuville ja jo hänet ja hänen työnsä paremmin tunteville. Siloittelematon, rosoinen piirrostyyli saattaa särkeä joiden lukijoiden silmää, eikä teoksesta saa mitenkään kaikenkattavaa kuvaa gotiikan mestarista ja hänen huikean monimuotoisesta tuotannostaan, mutta aloittelijoille ja pikaista kertausta tai muutamaa uutta näkökulmaa varten kirjanen sopii hyvin. Kuten aina, mestareiden tuotantoon ja elämään tutustuessa kannattaa sukeltaa mahdollisimman moneen kirjaan ja koota tutkimuksista omat päätelmänsä; tällä logiikalla Stoppelmanin ja Hardmeierin kirjakin kannattaa sisällyttää Poe-lukemistoon!

Ahmin edelleen A Clash of Kingsiä, jonka sivussa aina välillä nautin muutaman luvun 1001 Nightsia ja muskettisotureita. Iltaisin päiväkirjasessiotani piristää If Ignorance is Bliss, Why Aren't There More Happy People? -sitaattikokoelma.
Ainoa harmistukseni on, että kaikki lukemiseni sattuvat olemaan englanniksi. Olisi mukava, jos olisi jokin suomenkielinen teos muiden tasapainoksi, mutta pitää saada yksi noista ensin loppuun...
Yksipuolisuudesta ei onneksi tarinoitani voi syyttää!

Pikainen uutinen

Akateemisella kirjakaupalla on tässä osoitteessa kysely siitä, millainen sinun unelmakirjakauppasi on. Osallistua voi myös myymälöissä, ja osallistujien kesken arvotaan 100 euron lahjakortti.

Jee!

Parfyymi

Rakastan sitä, kun lainaan kirjan joltakulta läheiseltä ihmiseltä, ja se tuoksuu siltä ihmiseltä.
Kirjaa yksin lukiessaankin tuntee olevansa lähellä sitä toista, ihan kuin lukisi samaa kirjaa yhdessä.

Ihana ystäväni lainasi minulle pari A Song of Ice and Fire -kirjaa, ja kun avasin ensimmäisen, aukeamilta lähestulkoon lehahti ilmoille pilvi hänen after-shaveään tai jotakin vastaavaa.
Melkein harmitti, kun muutamaa tuntia myöhemmin tuoksu oli kadonnut sivuilta.

Monta vuotta tupakoineen mummini kirjatkin tuoksuvat omalaatuisilta; eivät suoranaisesti tupakalta ja savulta, mutta joltakin vastaavalta, jonka aina yhdistän mummiin. Iltamyöhään mummin kirjaa lukiessa tulivat aina lapsuuden kyläilyt mieleen.

Tuoksut toimivat toki toisinkin päin. Myin/annoin lukioaikana jo lukemani The Great Gatsbyn luokkatoverilleni, joka tarvitsi sitä englanninkursseilleen, ja iltapäivällä huomasin hänen näyttävän kirjaa silloiselle ihastukselleni ja panevan tämän haistamaan kirjaa; "Haisee ihan Nooralle, eiks?"
Mietin vieläkin välillä, miltä kirja oikeasti haisi, ja mitä jo kauan sitten unohdettu ihastukseni tuumaili asiasta. Ainoa, jonka keksin, on appelsiinimehu, jota olin läikyttänyt parille sivulle. Tai kenties teos oli imaissut itseensä hieman hajuvettäni, samalla tavalla kuin ystäväni ASoIaF-kirjat tuoksuivat hetken hänen "turhamaisuustuotteiltaan".

Tiedemaailma toteaa vuosi toisensa perään, että tuoksut auttavat meitä valitsemaan elämäämme tärkeitä ihmisiä muita aisteja herkemmin, joten olfaktoristen kokemuksien tärkeyttä ei voi vähätellä.
Ja kuinka julma voikin olla jokin tuoksu, joka lennähtää esille kauan sitten luetusta kirjasta - tuoksu, joka liittyy ihmisiin tai aikoihin, jotka ovat jo menneitä mutta joita on yhä edelleen riipivä, raastava ikävä.


Simpsonien muikeaa Nelsonia lainatakseni, Smell ya later!

Päät poikki - kahdesti

Viikon kirjoina on tällä kertaa jännittävän huono ja hämmentävän mielenkiintoinen teos.

• Suzannah Dunn: The Queen of Subtleties Anne Boleynin nousua ja tuhoa kertaava romaani on jaettu siten, että kertojina vuorottelevat mestaustaan odottava Anne ja kuninkaan sokerileipuri Lucy, joka on tahtomattaan sekaantunut hovin juonitteluihin syvemmin kuin aikoi. Perusajatus kertojien vaihtelusta on hyvä, mutta molemmat naiset kuulostavat aivan samalta hyvin erilaisista persoonistaan huolimatta. Hahmot ovat myös aivan liian moderneja niin käytöksensä kuin puhetyylinsä puolesta - Anne esimerkiksi huutaa julkisesti kuninkaalle "Fuck you!" ja käyttää moderneja termejä (kuten "ex-" puhuessaan entisestä rakastetustaan). Historiallisessa, faktoihin perustuvassa teoksessa olisi tärkeätä kunnioittaa hahmojen esikuvia, mutta Dunn ei tee niin; hahmot ovat lähes tunnistamattomia. Anne on muka alistuva, hyväntahtoinen lempeä neitokainen, kuningas Henry VIII tossun alla elelevä huomaavainen herrasmies, naisleipuri pomotteleva ja itsenäinen... Perusidea kirjassa on tosiaan hyvä, mutta valitettavasti Dunn ei saa sitä toimimaan millään tasolla. Edes juonta ja sen kuljettelua ei voi kehua, sillä juonta Dunn ei ole itse keksinyt, ja aukkoinen, hyppivä kerrontatyyli vaatii lukijalta vahvaa tapahtumien ja henkilöiden tuntemusta. Ainoa aidosti hyvä asia teoksessa olikin kait sen nimi, mutta sekin harmittaa siksi, että jokin paremmin tehty teos olisi voinut käyttää monitulkintaista nimeä Dunnin kyhäelmän sijaan. Kummallisinta olikin mielestäni se, että tunnettu ja arvostettu Tudor-historioitsija Alison Weir kehui kirjaa vuolaasti. Ei!
• Valtteri Suomalainen: Kuolet vain kahdesti Pilapiirtäjä Kari Suomalaisen poika Valtteri kirjoitti teoksen kokemuksistaan ruumishuoneen töissä. Makaaberista aihepiiristään huolimatta teos on kevytlukuinen, ja lähes joka kertomuksen kohdalla myös hauska! Kuolemaa ja vainajia kunnioitetaan kuitenkin sopivasti, joten teoksesta ei jää paha maku suuhun sen suhteen. Isä-Suomalaisen kuvituksetkin sopivat menoon. Kirja koostuu siis lyhyistä anekdooteista ja mielenkiintoisista tapahtumista, joita Suomalainen on kohdannut työssään. CSI-sarjojen ja lääketieteen/patologian ystäville teos lienee mannaa (ainakin minä pidin kovasti!). Suomalainen kirjoittaa muutamaan otteeseen epämiellyttävästi (hieman rasistisesti ja töykeästi), mutta pääosin teosta on mukava lukea, eikä aihekaan ällötä, ellei se ällötä jo pelkän ajatuksen voimalla (jolloin on lienee viisainta jättää kirja kokonaan väliin). Teoksen parasta antia mielenkiintoisen informaation ja hupaisien tarinoiden lisäksi on Suomalaisen kirjoitustyyli, joka ei ota kuolemaa liian vakavasti, mutta kunnioittaa silti menehtyneitä ja heidän omaisiaan. Juuri näin sen pitää mennäkin! Oikein harmittaa, että mies kuoli pian kirjan julkaisemisen jälkeen - olisin mielelläni lukenut monta teosta lisää.

Olen kenties kertonut seuraavan anekdootin jo, mutta se huvittaa minua edelleen niin, että kerronpa sen sitten uudelleen!
Isäni luki Kuolet vain kahdesti -teoksen joskus heti sen julkaisun jälkeen vuonna 1994. Olen melko varma ajoituksesta, sillä muistan olleeni vielä aika pieni ja olin juuri oppinut lukemaan. Kyselin tuolloin, mistä kirja kertoo, ja muistan huikaistuneeni ajatuksesta ruumiita tutkivan miehen kertomuksista.
Vuosi tai puolitoista sitten mieleeni muistui yhtäkkiä tämä kyseinen teos jostakin syystä, vaikka en tiennyt siitä muuta kuin tuon "ruumiita tutkivan miehen" ja muistamani punaiset kannet. Soitin isälleni innoissani, "Mikä se oli se punakantinen kirja jota sä luit sillon kun mä olin pieni?" Haha, olipa selkeää. Isäni ei tietenkään muistanut, mistä puhuin.
Jonkin kumman sattuman kautta Google osasi avittaa minua niin, että löysin teoksen - ja se oli vieläpä saatavilla HelMetistä! Luin innostuneesti ja ihastuin. Pitkä odotus ja kuumeisesti hapuileva internet-etsintä palkittiin hyvin.

Oppia ikä kaikki

Jokainen hetki voi opettaa jotakin!

Opin aikoinaan roomalaiset numerot Final Fantasy -pelisarjan ansiosta, ja tuossa muutama päivä sitten luin jostakin kirjasta, kuinka hahmolla oli "vulpine smile" naamallaan.
En olisi välttämättä osannut ymmärtää kyseistä adjektiivia ilman sanakirjaa, mikäli en nuorempana olisi ollut kova Pokémon-fani. Vulpix-hahmo nimittäin toi heti mieleen ketun, ja "vulpine" viittaakin kettumaisuuteen ja oveluuteen.

Sanakirjaa ei tällä kertaa kaikesta kiinnostuneen lapsi-minän takia tarvittu. Tattista vaan taskumonstereiden nimien keksijöille!

Ah ja voi.

Paksuissa kirjoissa on (monien muiden juttujen lisäksi) se hyvä puoli, että niiden lukemisessa menee joskus sen verran aikaa, että eräs laiska blogisti saa kerittyä arvioimattomien kirjojen listaansa hieman lyhyemmäksi... Krhm.

Suuria sotia

Viikon kirjoissa on tällä kertaa shoppailua, stressiä ja jos jonkinmoisia sotia, jee!

• Sophie Kinsella: Shopaholic Abroad Himoshoppaaja-sarjan toisessa osassa Becky neuvoo auttavasti finanssiongelmien kanssa painivia kansalaisia aamutelevisiossa ja painelee sitten itse shoppailemaan juuri poismaksettujen laskujen tilalle uusia. Mutkia matkaan tuo eläköityvä ystävällinen pankkiiri, jonka korvaaja ei ole yhtä myötämielinen Beckyn elämäntapojen suhteen, ja omien bisnespulmiensa kanssa pähkäilevä poikaystävä, jonka olemassaoloa Beckyn lapsuusmaisemien asukit epäilevät. Onneksi nokka osoittaa pian kohti New Yorkia, shoppailun mekkaa! Liiallinen ostosten teko heittää kuitenkin lähes julmia kapuloita viattomanhölmön Beckyn rattaisiin. Kirjan perusidea on (chick litiksi) melko ovela: Beckyn touhut ovat täysin käsittämättömiä, eikä hänen tavassaan selvittää sotkujaan ole yleensä mitään järkeä, mutta kuitenkin lukija tsemppaa loppuun asti (hurraten!) Beckyä ja toivoo, että kaikki kääntyy parhain päin. Tarkemmalla itsetutkiskelulla tajuaa myös, ettei Beckyn holtiton elämä olekaan niin kaukana omasta kuin toivoisi... (Vaan missäs se rikas, komea, ihanan huolehtiva mies on, häh?) Kirja on genreensä sopivasti kevyt ja nopealukuinen, mutta onnistuu herättämään lukijassaan tunteita puoleen ja toiseenkin. Nostan myös hattua kirjailijalle Beckyn urakäännöksistä, sillä saman homman jatkuminen kirjasta toiseen tympäännyttäisi nopeasti. Odotan mielenkiinnolla kolmannen osan lukemista.
• Pertti Jarla: Fingerpori. Kamppailuni Minialbumi kokoaa yksiin kansiin sota-aiheisia Fingerpori-strippejä. Sivuilta löytyy niin Lapin sotaa kuin Hitlerin ja Eva Braunin suhdepohdintaa. Vaikka jotkin stripit toki eivät vain naurata kovasti, on joukossa niitäkin, joille jaksaa räkättää kerta toisensa jälkeen. Albumin harmistus onkin sen lyhyys; paksut Fingerpori-albumit tarjoavat enemmän naurettavaa niiden muutaman ei-hauskan stripin vastapainoksi. Sota-aiheseen sitominen rajoittaa myös hupia, sillä mielestäni "oikeissa" Fingerpori-albumeissa hauskaa on juuri se, että vitsiaiheet vaihtelevat stripistä toiseen mukavan monipuolisesti. Sotahistoriasta kiinnostuneille Fingerpori-faneille tämä kokoelma on kuitenkin oiva, eikä elämässä voi mielestäni olla kovin paljon liikaa Fingerporia. Esipuheen on muuten kirjoittanut sarjan tummaa huumoria kunnioittaen ihana Roman Schatz.

Meitillä on tätä nykyä kesken seuraavat teokset:
- The Book of the Thousand Nights and One Night, volume II (luen kolme yötä päivässä)
- If Ignorance is Bliss, Why Aren't There More Happy People? (yksi sitaattiaihepiiri ennen päiväkirjaan kirjoittamista)
- The Three Musketeers (kännykällä, yksi luku päivässä)
- A Clash of Kings (niin paljon kuin sielu vetää!)
- Stalinin lehmät (mahdollisimman paljon, koska kirjasto halunnee sen pian takaisin)

Kirjoita minulle laulu

Olen jo pitkään miettinyt, että artistien tulisi tehdä enemmän kirjallisuuteen liittyviä lauluja. Haaveissani on levyllinen Lady Gagan tulkintoja klassikoista kuten Humiseva harju, Kolme muskettisoturia, Anna Karenina ja niin edelleen...

Ainakin muutamia lauluja löytyy jo, onneksi. Queenin legendaarinen Bohemian Rhapsody on osittain Albert Camus'n yhtä legendaarisen Sivullinen-teoksen innoittama, ja Kate Walshin Wuthering Heights lienee sanomattakin selvä juttu.

Joskus ongelma ei olekaa artisteissa, vaan teksteissä: esimerkiksi Kate Bush kirjoitti alunperin kappaleensa Sensual World sijoittumaan James Joycen Odysseuksen loppukliimaksiin, Molly Bloomin pikkutuntien tajunnanvirtaan. Joycen tekstien oikeudenhaltijat eivät kuitenkaan antaneet lupaa tekstin käyttöön, joten Bush joutui sanoittamaan kappaleensa uusiksi (en henkilökohtaisesti osaa arvioida teosten yhteneväisyyttä, mutta tästä lukiessani mietin, olisiko Bush voinut vain parafraasata Molly Bloomin tekstin lauluunsa).
Bush kysyi kuitenkin uudelleen myöhemmin paremmalla menestyksellä, ja nyt hänen tuoreempi tekeleensä Flower of the Mountain on se, joka Sensual Worldin piti olla. Jee!


Odotan myös mielenkiinnolla The Great Gatsby -elokuvaa, jonka soundtrack on kuulemma modernia poppia. Ihastuttavaa tyylien sekoittamista.

Gaga, eikös sinne ARTPOP-levylle mahtuisi pari kipaletta Kareninin vaimosta ja Jane Eyrestä...?

Sherlock is my Holmesboy~

Canonin mukaan kaikkien aikojen mestarietsivällä, Basil Hiirellä-- ei, anteeksi, Sherlock Holmesilla oli toissapäivänä syntymäpäivä. Tuetuimpien laskelmien mukaan mies olisi syntynyt 6.1.1854, joten ikää olisi herralle kertynyt 159 vuotta.
Tämä toki siis, jos a) Holmes olisi oikea, joskus elänyt ihminen ja b) vielä elossa (hän olisikin kuuluisa varsin monella tavalla!).

Parhaissa kirjoissa on kuitenkin se ihana taikuus, että hahmot tuntuvat eläviltä ja heistä alkaa välittää kuin aidoista ihmisistä.

"Here dwell together still two men of note
Who never lived and so can never die:
How very near they seem, yet how remote
That age before the world went all awry.
But still the game's afoot for those with ears
Attuned to catch the distant view-halloo:
England is England yet, for all our fears—
Only those things the heart believes are true.

A yellow fog swirls past the window-pane
As night descends upon this fabled street:
A lonely hansom splashes through the rain,
The ghostly gas lamps fail at twenty feet.
Here, though the world explode, these two survive,
And it is always eighteen ninety-five."

— "221B", Vincent Starrett

 

 Voi, kun olisin voinut aloittaa jonkin Holmes-teoksen päivän kunniaksi. Tyydyin kuitenkin skoolaamaan kaikkien aikojen lempihahmolleni, muistelemaan hetken parhaita hetkiä hänen ja Watsonin seurassa viettämistäni lukuisista tunneista, ja palasin normaalielämän pariin.
Kirjoissa on sekin hyvä puoli.

Hullut bileet!

Viikon kirjat hölmöllä otsikolla varustettuna, kuten totuttua!

Merkintä on kirjoitettu iPadillä, jonka näppäimistöä en vieläkään hallitse kehuttavasti, joten pahoittelen, jos tekstistä löytyy kirjoitusvirheitä. Poistan ne kyllä, jos vain huomaan niitä. Niistä saa reippaasti ilmoittaa!

• Hannele Törrönen: Hullu rakkaus. Selviytymisopas Melko nopsaan luettava pokkari koostuu lyhykäisistä pseudo-esseistä, joissa Törrönen käsittelee "hullua rakkautta" muutamista eri näkökulmista. Sekaan on ripoteltu (ymmärtääkseni) oikeiden ihmisten kokemuksista aiheisiin liittyviä pätkiä, joskin minua haittasi kovasti se, ettei pätkiä missään välissä selitetty. Mistä ne olivat peräisin? Muutenkin teosta vaivaa jatkuva epäpätevyyden tunne - esseet pomppivat ilman minkäänlaisia aasinsiltoja asioista toiseen, eikä Törrösen epävirallinen ja tönkkö kirjoitustyyli tunnu asiateokseen sopivalta, vaikka yleensä onkin hyvä olla maallikkoystävällinen. Jopa teoksen nimi on harhaanjohtava: hullua rakkautta sivutaan lähinnä rivien välissä, oireista puhutaan kyllä ajoittain, mutta niitä ei käsitellä suoraan ja kunnolla, kuten aiheen huomioon ottaen niitä pitäisi. Minkäänlaista selviytymisopasta on turha odottaa, joskin joissakin tarinoissa oli lupaava, toivoakin antava lopetus. Olisin paljon mieluummin lukenut kokoelman pelkästään näitä "tositarinoita".
• Agatha Christie: Hallowe'en Party Ihastuttava belgialaisetsivä Poirot tutkii jälleen murhaa, tällä kertaa kirjailijatarystävänsä Ariadne Oliverin lähes todistamaa sellaista! Lasten ja nuorten hallowe'en-juhlissa hukutetaan nuori neitokainen vain hetkiä sen jälkeen, kun hänen on kuultu kehuskelevan tietävänsä jotakin shokeeraavaa ja salaista... Poirot ottaa haasteen vastaan ja tutustuu tutkimustensa lomassa mitä erikoisimpiin englantilaiskylän asukkeihin, joista muutamalla on yllättävän suuri rooli pienen suuren miehemme tutkintojen lähetessä loppuaan. Hallowe'en Party ei vedä vertoja Christien parhaille teoksille ja kärsii loppua kohden tunnelman latistumisesta, mutta kevyttä dekkariviihdettä etsivät eivät liene pety tähänkään. Poirot'n seikkailujen ja Oliverin hupaisuuksien ystävät tykästynevät taas teokseen enemmän, ja miljöö on kyllä kehuttavan hyvä: vanhanaikainen suurkaupungin varjoon jäävä kyläpahanen Englannissa on kutkuttavan sopiva Poirot'lle. Hastingsiä tuli kyllä ikävä!

Ystäväni lainasi minulle A Song of Ice and Fire -sarjan osia, ettei minun tarvitse niitä kirjastosta raahata kotiin jonottamisen jälkeen, ja hykertelin juuri äsken itsekseni kirjoja katsoessani: Thank God for friends with similar tastes in books!

Itis parking

Itäkeskuksen parkkihallin kyltti ilahdutti taas päivääni olemassaolollaan. Siinä luki jotakuinkin näin:

MERKATULLA ALUEELLA LISÄ PYSÄKÖINTI


Okei, asia on vielä selvä vääräkielisyydestä huolimatta, mutta näistä pikkulapsuksista se alkaa...
Tekisi mieleni nähdä muiden kielten kylttejä (eikö Itäkeskus nautikin monikansallisesta asiakasmassasta?), jos edes suomeksi ei mene ihan nappiin.

Jäin niin jumiin sanaan "merkatulla", etten melkein edes huomannut yhdyssanan välilyöntiä, haha.

Hienoja sanoja!

Englannin kielessä esiintyvä muikea slighting tarkoittaa nykyään sitä, että ärsyttää jotakuta olemalla huomioimatta tätä laisinkaan.

1700-luvulla sama sana merkitsi linnan tuhoamista siten, että puolet tykitettiin ja räjäytettiin maan tasalle, ja loput jätettiin luonnonvoimien armoille. Hiuksiaan repivä linnanherra ei mahtanut strategialle yhtikäs mitään (varsinkin, kun rakennusajat olivat tuohon aikaan hieman pidemmät kuin nykyiset...).

Nokkelasti voikin ajatella, että vaikka sanan fyysinen tarkoitus on muuttunut, symbolisesti sama homma pätee edelleen: huomioimatta jättäminen on entisaikain ruutia ja tykinkuulia, ja toisen osapuolen ärsytys hoitelee tuhohomman loppuun kuten sade, tuuli, kasvit ja eläimet ennen.


Slighting liittyy myös mielessäni jotenkin sanaan lame, vaikkakin en juuri nyt saa päähäni, miksi näin on... Mutta ei kai ole suuri harppaus ajatella, että kun käyttää strategiaa slighting johonkuhun, tekee tästä lamen eli ramman tai nilkuttavan.
Linnanherratkaan tuskin hyppivät riemusta, kun vihamies pommitti kanuunoilla itäseinämän upouudesta 37-huoneisesta, sisävessalla (!) varustetusta linnasta alas.


Muikeaa uutta vuotta!
Älköön kukaan slightatko teitä.