Retro glamour Hollywood

Minä rakastan sanaleikkejä. Esimerkiksi Fingerpori-sarjakuva, josta en aluksi välittänyt ollenkaan, on noussut yhdeksi suosikeistani mustan huumorinsa ja ihailtavan monipuolisen suomenkielen vääntelyn ja sanaleikkien ansiosta.

Katsokaa nyt tätäkin, sopivasti kirjallisuuteen liittyvää strippiä:

(c) Pertti Jarla. poimittu täältä

(Psst, Camus taivutetaan Camus'ta ja lausutaan "kamyyta". Me jankutimme tätä puoli lukiojaksoa IB:llä, kun tutustuimme Sivulliseen. Sanasta "Camusia" - äännetään "kamusia" - saisi toki ihan oman sanaleikkinsä.)

Lempisanaleikkejäni ovat nimenomaan tuollaiset, joissa käytetään yksinkertaisia fraaseja tai sanoja, jotka voi kuitenkin ymmärtää monella eri tavalla ja joista joskus tulee hupaisia mielikuvia.

Ilmiölle on termikin, joskin termi ei tietenkään rajoitu vain sanaleikkeihin. Ambiguity on Google Translaten mukaan suomeksi epäselvyys, ja sitä se tosiaan onkin. Epäselvyys siitä, mitä sanan tai fraasin kirjoittaja on tarkoittanut, on joskus hermoja raastavaa, joskus tahattomasti hupaisaa ja joskus huiksevan älykästä.

Mietin vielä pari viikkoa sitten, voiko adjektiivia ambiguous käyttää sanasta tai fraasista, jolla on enemmän kuin kaksi merkitystä. Etuliite ambi- viittaa kahteen tai "molempiin". Sanakirjojeni mukaan sanaa voi käyttää; merkitysten määrällä ei nähtävästi ole väliä. Eikä ainakaan minulle tule mieleen kovinkaan monta yksittäistä tapausta, jossa merkityksiä olisi ollut enemmän kuin tämä peruskaksikko.

Yhden minä tosin voin heti nimetä: yhden, jota jaksan ihailla yhä uudelleen ja uudelleen sen monitasoisuuden takia.

Varoitan jo tässä välissä, että sanaleikkien lisäksi minä rakastan Lady Gagaa, ja koska seuraavat virkkeeni yhdistävät nämä kaksi ihanuutta, voi teksti olla pullollaan teinityttömäistä ihastelua ja yletöntä hihkumista. Pyydän anteeksi jo etukäteen.

Gagan levyllä The Fame Monster on kappale nimeltä Speechless, joka kertoo osittain Gagan omasta huonosta rakkaussuhteesta ja osin hänen isänsä ongelmista elämän kanssa. Kipaleessa vilisee korvien täydeltä viittauksia alkoholismiin, menetyksiin ja kuolemaan. Kappaleen lopussa Gaga laulaa syyttävästi:

Some men may follow me
But you choose Death & Co.
Why you so speechless?

Useimmille kuulijoille nimike Death and Company tuo luultavimmin mieleen kirjaimellisesti Kuoleman kumppaneineen - että Gagan isä valitsisi alkoholintäytteisen kuoleman tytärtensä ja vaimonsa sijaan. New York Cityä ja Gagaa enemmän tunteville fraasi tuo myös mieleen baarin nimeltä Death & Co., jossa Gagan isä kuulemma usein kävi. Lisäksi kirjallisuusystävällisille älyköille tulee epäilemättä mieleen samanniminen Sylvia Plathin runo, jossa on samoja teemoja (Plathiin yleisemmin Gaga viittaa monesti myös kappaleessa Dance in the Dark).

Sen lisäksi, että pidän Speechless-laulusta ja Gagasta ja Sylvia Plathista, ihailen suuresti tuota lyyristä suoritusta, jossa yhdelle fraasille on saatu ainakin kolme merkitystä (jos keksit lisää, antaa kuulua!). Se ei välttämättä kuulosta kovinkaan suurelta saavutukselta, mutta eipä ainakaan minulle itselleni tule koskaan tuollaisia mieleen ajoissa. Itse olisin tunkenut Speechless-laulunkin lyriikoihin jotakin kliseistä ja ylikäytettyä, selkeän yksitasoista ja tylsää.


Tuleeko sinulle mieleen jotakin hupaisaa tai ihanan älyllistä sanaleikkiä tai muuta, jossa on käytetty "epäselvyyttä" eli monitasoisuutta? Jos tulee, jaa toki kanssamme!

Swedophiles and psychomythology

Viikon kirjat. Jälleen myöhässä. Tästä alkaa tulla ilkeä, IB-elämääni muistuttava tapa.

Tällä kertaa minulla on kuitenkin kirjoja luettuna! Jopa huikeat kaksi. (Haha.)

• Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (suomeksi) Vaikka en ensin mediahypetyksen ja massaihastuksen takia aikonut lukea tätä, pidin teoksesta aika paljon. Tarinan sisältämä yksityiskohta- ja informaatiomäärä on huikaiseva: joko kirjailija on swedofiili kuten tarinan protagonisti (vai pitäisiköhän sanoa antagonisti?), keksi puolet yksityiskohdista tai hän on tehnyt älyttömän määrän taustatutkimustyötä. Joka tapauksessa nostan hänelle kuvaannollista hattuani uskottavasta työstä, jonka hän teki kirjoittaen suomalaisesta, joka haluaa olla ruotsalainen hinnalla millä hyvänsä. Jopa tekstin kieli oli jotenkin ruotsalaismaista: ei liian hienostelevaa, mutta silti jollakin tasolla lyyristä ja erittäin nautinnollista. Kieli muistutti minua Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -teoksesta ilman kaikkea Itkosen pseudotaiteellista yliviilailua. Tämän kirjan kieli tuntui tulleen suoraan paperille, valmiina ilman iänikuisia viilailuja ja nyanssinetsintöjä. Se oli autenttista. Minulla oli kesken eräs toinen teos, joka minun piti lukea ennen tätä, mutta Vadelmavenepakolainen piti minut sivuillaan; minun oli pakko nähdä, mitä kertojaraasulle tapahtuisi ja kuinka hänen outo, mutta samastuttava fiksaationsa kulminoituisi. Teoksessa on myös huomattava määrä tarkkasilmäisyyttä ja ylevää sarkasmia suomalaisista ja suomalaisuudesta - ja samma till Sverige - kudottuna hienosti humoristiseen tekstiin. Hyvä kirja on nautinnollinen ja ei turhan raskas jokaisella sivulla, mutta jättää sinut mietteliääksi pannessasi sen pois. Tämä täyttää nämä kriteerit.
• Scott O. Lilienfeld, Steven Jay Lynn, John Ruscio & Barry L. Beyerstein: 50 Great Myths of Popular Psychology. Shattering Widespread Misconceptions about Human Behavior (englanniksi) Mikä upea kokoelma pop-psykologian myyttejä ja niiden lyttäämistä! Todellinen psykomytologian aarre jokaiselle, joka haluaa olla fiksumpi, ajatella fiksummin ja tietää paremmin - kirjoittajat, opettajat, oppilaat ja maallikot mukaanlukien (mutta ei rajoitettu heihin). Jopa minä opin uusia asioita! Jotkut asioista tulivat aivan nurkan takaa, niistä ei monikaan ajattelisi niiden olevan väärin, mikä vain todistaa kirjoittajien premissin: väärinkäsitykset leviävät nopeasti ja kaikkialle, koska niistä tulee miltei urbaaneja legendoja ja ne leviävät helposti puskaradio-menetelmällä. Ja mitä useampi ihminen niihin uskoo, sitä useampi uusi ihminen uskoo niihin myös - ihmiset unohtavat, ettei enemmistö ole aina oikeassa. Kirja sisältää kaikkea ECT:stä sanan "skitsofrenia" väärinkäyttöön, oikeudenkäynneissä käytettävästä mielenvikaisuusmenetelmästä interpersoonallisiin suhteisiin ja ikääntymisestä muistiin. (Valtaosa tutkimuksiin osallistuneista ihmisistä luulee, että ihmismuisti toimii kuin videokamera - mitä ihmettä?!) Minulla on pari kritiikinpoikastakin: lähinnä se, että tekstistä näki aina selkeästi, kuka kirjoittajista oli kirjoittanut minkäkin tekstin, sillä samat vitsit ja sanaleikit sekä artikkeliformaatit toistuivat loputtomiin, ja se, että referenssiosiota lukiessani hämmästyin, kuinka monta saman tutkijan/kirjoittajan tekstiä oli käytetty lähteenä. Minulle ja harjaantumattomalle silmälleni se vaikutti laajalta ja oikeutetulta valikoimalta, mutta kenties kirjoittajat olisivat voineet lisätä teksteihinsä hieman enemmän lähteiden validiteettien käsittelyä. Mitä rakastin ja vihasin oli teoksessa käytetty kieli: rakastin, koska se oli niin simppeliä, että kuka tahansa psykologiaan perehtymätönkin voi rauhassa tutustua tekstiin ja ymmärtää asiat, ja vihasin siksi, että jotkin täysin arkipäiväiset, psykologiaan liittymättömät termitkin oli selitetty auki parenteesien avulla ja siksi, että joviaalin ja helppolukuisen tekstin takia lukija saattaa herpaantua ja unohtaa olla kriittinen ja itseajatteleva yksilö. Joissakin kohdin tuntui siltä, että kirjoittajat melkein aliarvioivat lukijansa älyä ja kykyä ymmärtää helppoja termejä. Olisin myös kaivannut hieman syvällisempää, tarkempaa analyysiä myytinmurtamiseen käytetyistä tutkimuksista ja muista lähteistä, mutta tällaisenakin kirja on lähes täydellinen "on-the-go" -lukemiseen, kuten jonkin tietyn aiheen tutkiskeluun psykologian projektia tai vastaavaa tehdessä. Lisäksi teoksessa on runsaasti lähteitä, lisälukemistoa ja muita referenssejä saatavilla, joten kenties minun pitäisi vain lukea niitä eikä mutista puutteista. Kyseenomaista teosta oli mukava lukea; pidin paljon laajasta aihevalikoimasta ja helposta lähestyttävyydestä, joka auttaa lukijaa sukeltamaan tekstiin ja pysymään innostuneena teoksen loppuun asti, ja kirja tosiaan lyttää kolmesataa tunnetuinta ja suosituinta psykomyyttiä, mutta tämä on vain oviaukko kokonaiseen maailmaan täynnä omaa taikaansa ja herkkyyttään. Mennäänkö kaapin kautta Narniaan?

... Taitaa taas ensi viikolla olla jonkin vanhan suosikin vuoro, ellen tästä nyt repäise Mansfield Parkia tai Pikku prinsessaa loppuun. Luulisi, että noin lyhyet kirjat lukee nopsaan, mutta sairaan kissan ja kaiken muun häslingin seassa lukemiset jäävät harmittavan vähäisiksi.

Mitä te luette tällä hetkellä?

Much ado about nothing

Saitteko tänä vuonna kirjoja joululahjaksi? Minulla taisi olla ensimmäinen vuosi piiiiiitkään aikaan, jolloin en saanut kirjaa tai kirjakaupan lahjakorttia. (Hämmentävää.)

Saittepa kirjoja tai ette, olitteko toivoneet niitä? Vai ostatteko mieluummin itse, jolloin voitte olla lähes varmoja sopivan kirjan ostamisesta?

Jos saatte kirjoja lahjaksi, haluatteko mieluummin, että ne ovat uusia vai kierrätettyjä (esimerkiksi antikvariaatista ostettuja), vai onko sillä mitään väliä, niin kauan kuin teos on mieluisa?

Itse pidän lahjakorteista, sekä kirjakauppaan että antikvariaattiin - valitsen mieluiten itse kirjani ostohetken fiiliksen mukaan. Jos saan minulle tuntemattoman kirjan lahjaksi, koen velvollisuudentunnetta lukea se, vaikkei se minua kiinnostaisi. Toisaalta joskus ystävä osaa ostaa mahtavan teoksen, johon en itse välttämättä koskaan olisi tarttunut, mutta josta pidän paljon tutustuttuani siihen. Kaikessa on siis kaksi puolta.

Kolmen tuhannen ja yhden vuoden tarinoita

Makoisaa joulunjälkeisaikaa! Toivottavasti vietitte mukavat joulut ja saitte mahtavia lahjoja.

Tämä merkintä on lähes viikon myöhässä rakkaan kissani vakavan sairastumisen ja oman laiskuuteni takia, mutta eipä sillä ole niin väliä, koska kuten viime viikolla pelkäsin, en saanut yhtäkään kirjaa luettua. Luin kyllä, mutta en saanut yhtään kirjaa loppuun asti. Tästä tulee siis hieman erilainen "viikon kirja" -merkintä.

Pari vuotta sitten kiertelin kouluni vieressä olevassa Suomalaisessa kirjakaupassa hyppytuntiani viettäen, ja silmiini osui teos, josta en saanut enää silmiäni irti. Menin kouluun, kiemurtelin itsekseni ja palasin ostamaan kirjan, ja raahasin sitä sitten iloisena ympäri koulua ja keskustaa koko loppupäivän (sanon "raahasin", koska teos ei tosiaan ole mikään kevyt pikku pokkari).

Kirja, jonka ostin, on nimeltään 1001 Books You Must Read Before You Die. Siinä on nimensä mukaisesti 1001 englanninkielistä teosta, jotka tekijöiden mielestä olisi hyvä lukea elämän aikana. Kirjoja ovat valinneet ja perustelleet yli sata kuuluisaa kirjallisuushenkilöä ympäri maailman, ja teoksia löytyy joka aikakaudelta. Kirjat ovatkin teoksessa kronologisessa järjestyksessä.

Ostettuani kirjan selailin sitä ja laskeskelin, että olen lukenut hieman alle sata sinne päässeistä teoksista. Päätin kuitenkin, että luen kaikki siinä järjestyksessä, jossa ne on esitelty. Aloitin siis aivan alusta, kategoriasta pre-1600s.

Ensimmäinen teos listalla oli Aesop's Fables, josta pidin. Suloisia, jokaisen lapsuudesta tuttuja opettavaisia tarinoita, joita myöhemmät kirjoittelijat ovat muokanneet ja kopioineet.

Toisena oli kirja, joka vei minulta suorastaan jalat alta ihastuksesta; Ovidiuksen (englanniksi Ovid) Metamorphoses.

Luin Penguin Classicsin julkaiseman uudehkon, free verse -muodossa latinasta englanniksi käännetyn version. Latinaa täysin taitamattomana ja teosta ennalta tuntemattomana en osaa sanoa, kuinka hieno tai osuva käännöstyö oli, mutta minut se ainakin vakuutti kielellään ja heksametreillään. David Raeburn on tehnyt tunnokasta työtä kääntäessään teoksen, ja lisäksi kirjasta löytyy monisivuinen introduction; joka "luvun" (teos on jaettu viiteentoista "lukuun" eli kirjaan) alussa oli lyhyehkö, helpostiymmärrettävä tiivistelmä ja selitys tulevasta luvusta; hyvin monipuoliset huomautukset ja lisämerkinnät tekstin henkilöitä, historiaa ja konteksteja koskien; ja lopussa on vielä antiikin mytologian erisnimien hakemisto selityksineen, sekä yleinen sanahakemisto tekstiä koskien.

Ovidiuksen eeppinen runo kertoo, lyhyesti sanottuna, maailman kulusta ja jumalten elosta aikojen alusta lähtien aina Ovidiuksen omiin aikoihin asti. Tarinoista löytyvät kaikki tutut jumalhahmot kreikkalaisroomalaisesta mytologiasta, sekä huima liuta hieman vähemmän tunnettuja. Teoksen nimi viittaa lähes joka sisustarinasta löytyvään muodonmuutokseen, joka on yleensä fyysinen (kuten kansikuvassa näkyvä Apollon jahtaaman Daphnen muuttuminen puuksi) ja joka on samalla kirjan läpi kantava voima ja jatkuva teema. Myös lukija kokee muutoksia: päähän valuu joka sivulta älytön määrä uutta tietoa sekä vanhan uudelleenymmärtämistä ja uudelleenverkostoimista. Jos se kuulostaa liian hienolta ollakseen totta, lisään vettä myllyyn sanomalla, että pelkkä teoksen sisältämä kieli on kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan huikaisevaa, ja minä ainakin menin aivan sanattomaksi joka kerta, kun muistin, että teos on alunperin julkaistu vuonna 8 j.a.a. Tarina ei todellakaan ole "tylsä, kuiva antiikkinen runoelma" vaan sisältää runsain määrin sotia, himokkaita kohtaamisia ja muita ikiaikaisia aiheita. Voisi melkein sanoa, että tässä on antiikin Kreikan ja Rooman Kauniit ja rohkeat.

Tämä oli viime kesän paras kirja, jonka luin. Muut lukivat Twilight-sarjaa ja kioskin hyllyltä löytynyttä uusinta harlekiinikirjaa, ja minä nautin hieman vanhemmasta "halpisromantiikasta" partneria vaihtelevien jumalten ja jumalattarien ja muotoaan muuttavien ihmisparkojen kanssa.

Kirja on klassikko juuri siksi, että se kestää lukemista vuosisatojen - tai tässä tapauksessa vuosituhansien! - kuluessa. Näillä avuilla tämä teos porskuttanee uljaasti vielä parin tuhannen vuoden kuluttua.


Tällä hetkellä minulla on viimein käsissäni listan seuraava eli kolmas kirja, Charitonin Callirhoe. Enköhän minä muutamassa sadassa vuodessa saa listan luettua, tätä vauhtia!

Kaunista joulua!

Toivottavasti saatte kaikkea, mitä olette aina tarvinneet ja halunneet, muttette ole sitä tienneet.

Tässä erään iki-ihanan suomalaisen tarinoitsijan jouluruno - sopivasti nimeltään Jouluruno - päivän kunniaksi. Lyhensin sitä hieman, koska viimeinen säkeistö viittasi Jeesuksen syntymään ja useammat tieteellisehköt tutkimukset ovat osoittaneet, ettei Jeesus syntynyt jouluna vuonna 0. (Herää kysymys, mistä joulunvieton traditio on syntynyt.)

Juhlikaamme joulua uskosta ja aatteista riippumatta ilon ja lämmön päivänä.


Joulu,
se on kuusenneulasten
ja sammuvien kynttilöiden tuoksua,
ja hiljaista,
onnellisen säikähdyttävää rakkautta,
ja lahjoja, ja unta,
jossa kasvoja hipovat enkelin siivet.
Me katselemme valaistuja ikkunoita
ja laskemme kynttilöiden pieniä liekkejä
ja avaamme hitaasti kirjoja,
jotka joskus luetaan ja unohdetaan.
-Mika Waltari


Huolimatta siitä, unohdatko sen myöhemmin, toivottavasti joulusi sisältää lukemattomia maailmoja ja mielikuvituksen korkeinta lentoa!

Sisäinen kauneus viehättää vain kirurgia.

Hei rakkahat! (Suomenopettajani IB:llä aloitti aina sähköpostiviestinsä ja muut asiointinsa meidän kanssa noilla sanoilla; nähtävästi suloisuus on tarttuvaa.)

Tässä on vielä jokunen viikko Chewing on Pearlsin puolivuotispäivään, mutta koska se on minulle tärkeähkö virstanpylväs, pitää suunnittelu aloittaa ajoissa etukäteen. Olen ajatellut järjestää pienimuotoisen "kilpailun" eli arvonnan päivän kunniaksi, ja kisaideatkin ovat jo valmiina... Huolenaiheeni on palkinto.

Palkinnon tulisi olla blogin aihepiireihin liittyvä, mutta ei kovin kallis (blogia ei ole vielä budjetoitu rahankäyttötarkoituksiini kunnolla). Keksin kyllä useita asioita, jotka sopivat kriteeriin, mutta paras tapa varmistaa hyvä palkinto on kysyä teiltä, mahdollisilta voittajilta.

Eli. Mikäli sattuisit olemaan arvonnan onnekas, mitä haluaisit voittaa?

Arvontoja tulee toki myöhemmin lisää ja palkintojen koko saattaa vaihdella, mutta aloitetaan tällä lailla pienimuotoisesti.


Toinen asiani koskee blogin taustakuvaa. Se on melko mukava - pidän siitä, ettei kirjojen selkämyksissä ole nimiä, mikä antaa jokaiselle katsojalle mahdollisuuden kuvitella omanlaisiaan tai mitä tahansa kirjoja hyllyyn -, mutta se on Bloggerin oma taustakuva. Haluaisin jotakin hieman uniikimpaa, jonkun tuntemani ihmisen ottamaa tai suosittelemaa.

Jos olet esimerkiksi ottanut taustakuvaksi sopivan kuvan ja haluaisit kenties jakaa sen meidän kanssamme, kerro ihmeessä!
Myös muita vinkkejä ja ideoita otetaan mielihyvin vastaan.

Kuva vanhanaikaisesta, 1930-luvun Englannin rikkaan kartanon lämminsävyisen kirjaston hyllystä kirjojen hienoine nahkakansineen ja kullattuine nimikkeineen olisi upea.


Toivottavasti kuulen teistä pian! (Kaikissa merkinnöissä paitsi kahdessa on liuta kommentteja, suurkiitos siitä! Lämmitätte sydäntäni.)

Rakkautta on...

(c) Bill Watterson

Tämä sarjakuvastrippi oli mentoriguruni koko IB:n ajan. Se kuvastaa uskomattoman hyvin esseekirjoituksiamme ja humoristisella tavalla myös asenteitamme niitä kohtaan. Kaikella rakkaudella IB:tä kohtaan, tämä strippi saa minut hihkumaan innosta, ilosta ja ihastuksesta.

Express-express yourself!

Kyllä englannin kieli on hupaisa. Sama sana voi tarkoittaa kahta, kolmea, joskus jopa neljää eri asiaa. Otsikonkin kaksi samaa sanaa olisivat suomeksi "pika-ilmaise". On lähes pakko ihailla moiseen taipuvaa kieltä. (Toki suomessakin on homonyymejä, mutta ei läheskään samassa mittakaavassa kuin englannissa.)

Mutta asiaan.

Kun alkukesästä 2005 sain tiedon, että olin päässyt IB-linjalle (joka oli yhdessä Suomen tunnetuimmista ja arvostetuimmista lukioista vielä), tiesin, että edessä on monta, monta valvottavaa yötä, miljoonia kirjoitettuja, pyyhittyjä, uudelleenkirjoitettuja sanoja ja sadoittain esseitä, lab reportteja, suullisia kokeita ynnä muita. Kyvykäs ilmaisutaito olisi kaiken alfa ja omega.

Päätin heti lukiovalinnan tiedot saatuani koettaa tsempata siitä hetkestä lähtien, koettaa tavoitella parempaa ilmaisun tasoa ja kertakaikkiaan opetella käyttämään sanoja paremmin. Minun tuli lukea enemmän, kirjoittaa enemmän, puhua ja ääntää enemmän (ostinpa itselleni englannin suullisia varten ääntämisoppaankin, vaikkakaan en sitä koskaan muistanut lukea), analysoida tekstejä (sekä omia että muiden) enemmän. Ja todellakin lopettaa hymiöiden käyttö päiväkirjaan kirjoittaessa.

Luotin paljon hymiöihin päiväkirjaani päivitellessä - joka fiilikseen löytyi sopiva tai kehitettiin uusi. Ne päättivät useammin virkkeeni kuin piste, ja joskus jopa korvasivat sanoja (he looked at me like :/ ). Nykyään osaan mielestäni kirjoittaa varsinkin englanniksi paljon akateemisesti hyväksyttävämmän näköistä tekstiä, joskin joskus mikään muu ei kuvaa akuuttia tunnetta kuin neanderthalilainen "aurgh!" hymiön X tai Y tilalla.

Ilmiö sai totta kai alkunsa internetissä käydyistä keskusteluista, joista en ole vieläkään saanut hymiöitä kokonaan kitkettyä. Kun ei voi ilmaista itseään lainkaan ei-verbaalisesti, on hyvin tärkeä valita sanansa täsmälleen oikein ja käyttää myös välimerkkejä täydellisesti, mikäli haluaa saada asiansa täysin oikein ymmärrettynä perille. Luonnollisesti harva on tässä hyvä, enkä minäkään jaksa aina välittää esimerkiksi välimerkkien käytöstä tai miettiä yhtä sanaa kolmea tuntia, koska korvattavassa sanassa on väärä tulkintavivahde. Tällaisissa tilanteissa hymiöiden käyttö on helppoa. Esimerkiksi hymynaamalla voi joko ilmaista, että tekstin tarkoitus on hyvä, vaikka sanat kuulostaisivat hieman tökeröiltä... tai hymynaamalla voi piilovittuilla passiivisaggressiivisesti.

Toki minä voisin lopettaa hymiöiden käytön kokonaan, jos paneutuisin asiaan ja opettelisin olemaan ilman niitä. On kuitenkin paljon helpompaa (ja reaaliaikaisissa keskusteluissa nopeampaa), kun ei tarvitse selittää kaikkia sanavalintojaan ja tekstin äänensävyjään ja voi vain lätätä tekstin loppuun muutaman naurunaaman tai vastaavaa.

Tämän blogin kommentteihin tutustuneet ovat kenties huomanneet, etten kovin usein käytä hymiöitä vastauksissani. (Joskus tuntuu, että on pakko, koska muuten kuulostan töykeältä.)
Tässä syy moiseen. Pääsääntöisesti kirjoittavana ihmisenä minulle on tärkeätä osata ilmaista itseäni pelkillä sanoilla. Harjoiteltavaa on vielä kovasti, toki, mutta olisittepa nähneet päiväkirjamerkintöjäni esimerkiksi keväältä 2005!


Onko kellään muulla mitään jännittävää kerrottavaa hymiöiden ihmeellisestä maailmasta? Samastumisia, eri mielipiteitä, hauskoja ja/tai opettavaisia anekdootteja? Kirjoita kommentti! (Ja hymiöt ovat sallittuja. :) )

Pientä joululukemista...

Tällainen allaolevan näköinen kirjalista löytyi Facebookin kautta eilen. Näitä samanlaisia listoja on joka lehdellä omansa ja niitä värkätään uusiksi muutaman vuoden välein, mutta ihan mukavalta tämänkin listan valikoima näyttää, joten nyt vain kirjastoon etsiskelemään teoksia!

Jos täytät listan, kerro toki lopputuloksesi meille muille kommenteissa!

Alla olevat lihavoinnit ja kursivoinnit ovat siis minun omiani;



100 kirjaa Keskisuomalaisen mukaan

BBC:n sadan kirjan lista on nyt saanut suomalaisen vastineen. BBC:n listaus oletti listalta luetun keskimäärin kuusi kirjaa. Nyt Keskisuomalainen on tehnyt oman listansa sadasta kirjasta, jotka tulee lukea ennen kuolemaa. Oletko valmis hautaan?

Ohjeet: Kopio tämä muistiinpanoihisi. Tagaa muita kirjanörttejä, myös minut, jotta näen mitä olet vastannut. Lihavoi kirjat, jotka olet lukenut kokonaan; kursivoi kirjat, jotka olet aloittanut muttet ikinä saanut päätökseen tai joista olet lukenut pätkiä. Luetuksi kirjaksi lasketaan myös, jos joku on lukenut kirjan sinulle. Kirjan näkeminen elokuvaversiona ei kelpaa!


Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa:

1. Mika Waltari - Sinuhe, egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote 
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto 
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou – Pahuus

Luettu: 53/100
Kesken: 31/100
Tulossa: 16/100 eli loput...



Facebookista vielä puheenollen, kenties huomasitkin, että otsikoiden alla on nyt like-nappulat. Saa tykätä, jos tykkää! (Olipas tuo korkealentoisen älykkäästi sanottu.)

Täällä taas!

Akuuttien ongelmien takia olen hieman myöhässä viime viikon kirjojeni kanssa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai miten se menikään?

Tällä kertaa käsittelyssä on siis viikko 49.

• Charles Baudelaire: Flowers of Evil (englanniksi) Olen halunnut lukea tämän aina siitä lähtien, kun luokkatoveri yläasteella leuhki lukeneensa tämän ja ymmärtäneensä kaiken täydellisesti. Päätellen siitä, mitä itse juuri luin (ja riippuen tekstin kielestä ja kääntäjästä), en usko hänen saaneen kovinkaan paljon irti. Älykäskään yhdeksäsluokkalainen ei kykene täysin arvostamaan Baudelaire'n edgarallanpoemaista goottisen tummaa runoutta. Ei sillä, että minä tajusin kaiken edes nyt, tässä iässä - nämä ovat runoja, jotka vaativat tuntien analysointia ja arvostusta auetakseen kunnolla. Hyvin sopivia IB:lle, eivät niin sopivia kärsimättömälle minulle. Vaikka en aina jaksanut jäädä availemaan kaikki runokiemuroita, näin kyllä selkeästi runojen kauneuden ja niiden suunnattomat synkät tunteet, joita täplittivät ajoittaiset toivon- ja ilonsäteet. To a Passer-by muistutti minua kovasti James Bluntin lyriikoista kappaleessa You're Beautiful, mikä on todiste siitä, että jotkin asiat eivät muutu ajoista ja paikoista huolimatta. Pidin myös paljon siitä, kuinka runot olivat hyvin traditionaaliseen tapaan kirjoitettuja, vaihtelevine loppusäejärjestyksineen ja loppusäkeineen. Hyvin edgarallanpoemaista, mutta silti Baudelaire'n omaa.
• Neil Gaiman & Al Sarrantonio (ed.): Stories. All-New Tales Edited by Neil Gaiman and Al Sarrantonio (englanniksi) ... Kaikki, mitä voin sanoa, on WOW. Kirjassa ei ollut ainuttakaan novellia, joka ei ollut huomion arvoinen ja muistettava vielä sivuja sen loppumisen jälkeen, ja aina perässä tuli seuraava yhtä upea ja uskomaton kuin edellinen, mutta silti aivan erilainen omine teemoineen, kuvauksineen kaikkineen. Kirjasta löytyi vain muutama novelli, jotka tylsistyttivät minua alussa, ja jopa ne kasvoivat upean monimutkaisiksi kokonaisuuksiksi siihen menessä, kun viimeinen piste osui silmiin. Sivu sivun perään, sana sanan jälkeen pelkkää laatua ja mielikuvituksen ulottuvuuksista nauttimista ja kirjoitustaitojen esittämistä. Ihastelin moneen otteeseen, miten niin simppelillä englannilla kirjoitetut tavalliset lauseet ja virkkeet osasivat muuttua taiteeksi. Oli kuin olisi lukenut Nabokovin Lolitaa tai Pale Firea. Rakastin sitä, että novellit olivat usein hieman selkäpiitä karmivia ja pahaenteisiä, mutta eivät yksinkertaisella tavalla pelottavia; kylmät väreet tulivat siitä, mitä mieleen tuli lukiessa ja sen jälkeen, ja siitä syntyi ambivalentti kauhu. Hieman outoa kyllä, kirja oli nuorten osastolla kirjastossa. Mitä ihmettä? Kuinka murrosikäiset saavat näistä yhtä paljon irti kuin aikuiset? Entäpä kaikki karmivat tekijät, ja kaunis kieli, ja referenssit ja viittaukset? Minusta tämän teoksen tulisi olla aikuisten osastolla ihan siitä syystä, että sitä osattaisiin kunnolla kunnioittaa ja arvostaa (kyllä siihen kykenevä teini osaa itse hakea aikuisten hyllystä lukemisia). Tämä teos voi hyvinkin olla yksi parhaista kirjoista, jonka tulen koskaan lukemaan! Ainakin se on yksi parhaista tähän mennessä lukemistani - ja minä olen lukenut paljon. En todellakaan muista montaa teosta, jotka olisivat iskeneet näin lujaa ja jättäneet minut aivan sanattomaksi, miltei hengästyneeksi pelkän ihailun takia. Wow, juu. Wow.
• Sir Arthur Conan Doyle: The Sign of Four (englanniksi) Hyi hitto kuinka pelottavat ensimmäiset luvut. Tein lisävirheen lukea kirjaa keskellä yötä, ja se oli... aivan kamalaa. Paranoiaa ja pelkoa ja ties mitä muuta koettiin yön aikana, ugh. No, ainakin se on nyt selvää, että 1880-luvullakin osattiin kirjoittaa karmivia tarinoita. Koska juuri luin A Study in Scarletin pari päivää sitten, pystyin näkemään selkeästi parannukset niin kirjoitustaidoissa kuin tarinan muodostamisessa, vaikka onneksi kaikki hyvät asiat oli jätetty ennalleen - Holmes on yhtä ylimielisen ihana kuin aina, Watson hänen luotettu apurinsa joka tilanteessa, ja tarina päättyy rikollisen nappaamiseen ja hänen kertomuksensa aukipuintiin, jota seuraa Holmesin vähättelevä (mutta silti itseensä tyytyväinen) selitys siitä, kuinka hän ratkaisi kaiken. (Inhottaa sanoa tätä, mutta minä pidän hieman enemmän Poirot'in suljen huoneen selityksistä, vaikkei Holmesin menetelmäkään huono ole.) Tässä teoksessa esiintyi myös iki-ihana Toby, joka oli jo kirjassa pelkästään suloisen hupaisa, mutta joka varmasti muistetaan parhaiten Disneyn animaatiosta Basil-hiiri, mestarietsivä. Tällä kertaa kirjassa ei ole "katkaisevaa" sisustarinaa, niin kuin The Valley of Fearissä ja A Study in Scarletissa, mutta lopussa oli silti useamman sivun pituinen vangitun miehen tarinoima taustakertomus (en tarkoita, että tämä olisi väärin, huomautan vain eroista tämän ja ensimmäisen Holmesin välillä). Romanssi oli myös minimisoitu kirjassa, vaikka suurempaa kuviota ajatellen se oli tuikitärkeä sivujuonikuvio Watsonin mennessä naimisiin ja muuttaessa pois Baker Streetiltä. Kirja päättää haikeaan "tämä on seikkailujemme loppu" -fiilikseen, jonka me lukijat onneksi tiedämme olevan väärä oletus, sillä Holmesin seikkailuja on virallisesti julkaistu yhteensä 56 novellia ja 4 pitempää kertomusta, joissa kaikissa esiintyy Holmes ja lähes väistämättä, vain paria lukuunottamatta, myös Watson. Minun tekee mieli sanoa, ettei tämäkään ollut paras Holmesin seikkailuista, vaikka ne ovat aina nautinnollisia ja hyviä. Pidän kuitenkin kenties enemmän novelleista... Karmivimman Holmes-tarinan palkinnon tämä kirja kyllä saa ilman mitään muttia! The Hound of the Baskervilles on myös hitusen karmiva, mutta en muista koskaan kirjaa lukiessani olleeni niin kauhuissani kuin tämän teoksen alkupuolella.
• Paul Lester: Lady Gaga: Looking for Fame. The Life of a Pop Princess (englanniksi) Tämä oli parempi kuin aiemmin lukemani kolme Gaga-kirjaa siinä mielessä, että tämän kirjoittaja ei yli-ihannoinut eikä myöskään ylikritisoinut Lady Gagaa. En kutsuisi kirjailijan tyyliä objektiiviseksi, mutta hän piti yllä hyvän tasapainon kehujen ja kritiikin välillä. Ja totta kai valokuvaliitteet olivat mahtavia, kuten aina. Toisaalta, tämäKIN kirja sisälsi massoittain "faktoja", jotka eivät yksinkertaisesti olleet lainkaan totta, olivat älyttömästi väärinkäsitettyjä tai anakronismista kärsiviä. (Mikä näitä kirjoittajia vaivaa? Eivätkö he osaa käyttää Googlea, tai pyytää asiansa osaavaa pikkumonsteria tarkistamaan "faktat"? Ei se olisi niin vaikeata...) Minua myös harmitti se, kuinka huono kirjoittajan kirjoitustyyli oli; hän pomppi aiheesta toiseen ilman minkään näköistä aasinsiltaa, ja jokaisessa luvussa oli hurja määrä kielioppi- ja syntaksivirheitä. Kirjailija myös eksyi koko ajan asiaan kuulumattomiin sivuseikkoihin ja tarpeettomiin, asiattomiin yksityiskohtiin, ja koko teksti kuulosti aivan tyypillisestä brittitabloidista repäistyltä, täydellisesti huonoilla sanaleikeillä ja vitseillä varustettuna. Hän tuntui ajattelevan, että kaikki hänen lukijansa ovat Iso-Britanniassa, ja hän käytti luotettavina lähteinä usein-naurettuja julkkisjuorulehtiä, jotka keksivät haastatteluja ja paljastuksia päästään ja vääntelevät tähtien sanoja omiin tarkoituksiinsa. Kirjailijalla ei selkeästi ole medialukutaitoa eikä hän ole mikään kovin hyvä kirjoittaja muutenkaan. Kaikki kritiikkini poislukien, tosin, pidin siitä, että hän tasapainotteli hyvät ja huonot ja oli joskus jopa lähestulkoon objektiivinen analyyseissään. Siitä saa ison plussan minulta. Joten... Pisteet yrittämisestä?

Tällä viikolla taitaa tasoittua tuo lukutahti, kun en vielä keskiviikkoaamuun mennessä ole lukenut yhtäkään kirjaa loppuun... Saa nähdä, onko ensi viikoksi mitään kerrottavaa!
Aloitin tylsistyneenä ja kirjaston kirjaan liian väsyneenä lukea iPadilta Jane Austenin Mansfield Parkia, ja ihastuin siihen. Se ja kirjaston psykologian myyteistä kertova kirja ovat siis tällä hetkellä eniten työstettyjä teoksia. Kesken olisi toki monta, monta muutakin...

Dear Diary...

"We use [journals] to record miseries, frustrations of the moment, anger we don't want to put into the air. We didn't need them when we were content."
Michael Moorcock: Stories

Kaikesta ihmetyksestäni huolimatta tämä tuntuu olevan aika yleinen asenne päiväkirjojen suhteen. Niiden sivuille voi purkaa raivoaan, huoliaan ja suruaan tarvitsematta pelätä kenenkään reaktiota tai arvostelua. On totta, että onnellisuus ja ilo eivät vaadi purkamista tai niiden salaamista (päiväkirjathan ovat, ainakin toivottavasti, usein henkilökohtaisia ja niinsanotusti salaisia), joten niitä harvemmin tulee talletettua päiväkirjan sivuille.

Itse kirjoitan joka päivä, koetan tallettaa sinne yhtä lailla surut ja ilot ja antaa monipuolisen kuvan elämästäni ja sen tapahtumista ja uutisista. Ymmärrän kyllä hyvin mentaliteetin, että vain suruja vuodatetaan paperille. Siinä on suurempi helpotus kuin onnesta kirjoittamisessa.

Eräs hyvä ystäväni kertoi samanlaisista omista kokemuksistaan. Kun puhuimme päiväkirjoista, hän kertoi kirjoittavansa yleensä vain huonoja asioita sinne, purkavansa niitä paperille, ja tämän takia tekstejä on hankala lukea jälkikäteen, kun sieltä tulee vain kaikenlaisia huonoja muistoja, tunteita ja ajatuksia mieleen. Hän myös sanoi, että joskus ei tee edes mieli kirjoittaa päiväkirjaan enää lisää huonoja juttuja, eli ei tee mieli kirjoittaa päiväkirjaan lainkaan. Eräs toinen hänen esille tuomansa piirre tässä oli, että kun on kirjoittanut suurten tunnekuohujen vallassa, omat tekstit tuntuvatkin myöhemmin lukiessa jonkun toisen kirjoittamilta. Ymmärrettävästi harmittava seikka henkilökohtaisen päiväkirjan parissa.

Toisaalta sekä ystäväni että minä olimme samaa mieltä siitä, että päiväkirjan sivuilta on helppo myöhemmin palauttaa mieleen muistoja, tapahtumia ja fiiliksiä, jotka ovat tapahtumahetkellä olleen tunnekuohun takia kadonneet mielestä. Itse esimerkiksi en muista kovinkaan paljon edes pienen tuntuisia asioita esimerkiksi kouluajoilta tai terapiasta tai sairaalahoidoista, joten välillä on mukava lukea vanhoja merkintöjä ja muistella. Toki ne usein repivät haavoja auki ja kirvelevät monta päivää, mutta olen myös saanut palautettua mieleen monta unohtunutta hauskaa tai ihanaa hetkeä, joita en kirjoitushetkellä osannut edes huomioida kunnolla.

Vanhojen päiväkirjamerkintöjen lukeminen on hieman kaksiteräinen miekka.


Pidätkö sinä päiväkirjaa? Jos pidät, käytätkö sitä kaikenlaisten asioiden tallettamiseen vaiko vain joidenkin tiettyjen tunteiden tai asioiden kanssa? Luetko koskaan vanhoja tekstejäsi uudelleen?
Voit toki vastata myös, jos olet joskus pitänyt päiväkirjaa muttet pidä enää. Kerro myös, mikset pidä enää ja aiotko kenties joskus aloittaa uudelleen.

Ollako vai eikö olla?

Löysin aivan mahtavan filosofisen keskustelun eräästä maagisen realismin genreen kuuluvasta novellista (Goblin Lake, kirjoittanut Michael Swanwick), ja alla on keskustelun ehdottomasti paras pätkä;

"You see? Characters in books do not read books. Oh, they snap them shut when somebody enters the room, or fling them aside in disgust at what they fancy is said within, or hide their faces in one which they pretend to peruse while somebody else lectures them on matters they'd rather not confront. But they do not read them. 'Twould be recursive, rendering each book effectively infinite, so that no single one might be finished without reading them all. This is the infallible method of discovering on which side of the page you lie - have you read a book this year?"

Tiedät olevasi olemassa, kun luet kirjoja ja tarinoita ihmisistä, jotka eivät ole.

Oletko lukenut kirjan tänä vuonna?

The Art of Deduction.

Hyvää itsenäisyyspäivää sitä juhlistaville ja... mukavaa viikonalkua muille?


Viikko 48 on siis nyt käsittelyvuorossa.

Minulle tuli lievä esiintymiskammo katsellessani viikon kirjasaldoa lauantaina, kun vain kaksi kirjaa oli luettu loppuun asti, mutta onneksi iki-ihana Sherlock Holmes vaati huomiotani ja sain hänen avullaan vielä kolmannen listalle. Holmesit ja Poirot'tit menevät aina yhdessä illassa/yössä, kun niitä ei malta jättää kesken.

• Nick Trout: Sano mihin sattuu. Päivä eläinlääkärin elämästä (suomeksi) Oi mikä kirja! Minulla oli möykky kurkussa lähes koko ajan, vaikka suurin osa potilaista selvisi ja parani mainiosti. Rakastin Troutin kirjoitustyyliä; hän kirjoitti hyvin JA on selkeästi hyvin työlleen omistautunut, viisas eläinlääkäri. Olisin iloinen, jos hän hoitaisi lemmikkejäni tarvittaessa. Pidin kovasti tavasta, jolla kirja yhdisti lukuisia mainiosti kirjoitettuja anekdootteja ja potilastapaamisia sekä syvempiä ajatuksia ja mietintöjä eläinten hyvinvoinnista (kuten kuinka paljon eläin osaa arvostaa kivuliaan leikkauksen tuomaa apua tai kuinka pitkälle meidän tulisi mennä tai olla menemättä pidentääksemme eläimen elämää modernin lääketieteen avulla). En muista yksityiskohtia Herriottin kirjoista, mutta pidin tästä vielä enemmän - Trout selvästi rakastaa eläimiä ja haluaa niiden parasta, mutta myös tunsi syvää myötätuntoa omistajille, jotka rakastavat lemmikkejään yli kaiken. Hän ymmärsi, että lemmikki voi olla ihmisen elämän rakkain asia, enemmän rakastettu kuin jopa omat ihmislapset, ja että mikään rahasumma ei ole liian suuri verrattuna eläimen onnellisuuteen ja hyvinvointiin. Sen sijaan että olisin vain rakastanut kirjaa, sen kirjoitustapaa ja sen synnyttämiä ajatuksia, kehitin myös paljon uutta arvostusta kirjoittajaa ja kaikkia hänen kollegoitaan ympäri maailman kohtaan. He tekevät maailman tärkeintä työtä. Toivon, että Trout kirjoittaa lisää samankaltaisia teoksia; tämä oli viihdyttävä, syvällinen ja rakastettava.
• Juhana Salakari: Hengitän - äänessä Antti Tuisku (suomeksi) Antti Tuiskun keikan laivalla pari kertaa tsekanneena ja siitä tykänneenä piti tämäkin kirja katsastaa; tarttui mukaan kirjaston lainapöydältä puolivahingossa. Ja eihän lisälukeminen ikinä huono juttu ole! Minulle jäi kuitenkin hyvin sekavat fiilikset kirjan lukemisesta. Eräältä kantilta tarkasteltuna se oli tekstin ei-niin-kehuttavasta laadusta huolimatta melko oivalletusti kirjoitettu - suurimmaksi osaksi Tuiskun omia kommentteja kirjoittajan "analyyseillä" varustettuna (pari virkettä kerrallaan), ja kommentteja Tuiskun ystäviltä ja työtovereilta. Tuiskun omat sanat saivat minut ihmetyksen partaalle monta kertaa; joissakin kohdissa hän oli hyvin kiltti ja ymmärtäväinen ja sympaattinen, niin kuin televisiossa ja livenä, mutta toisissa kohdissa hän antoi itsestään aivan yli-itsekeskeisen ja itsekkään kuvan ja miltei puhui "minä minä minä mää oon paras kaikessa!" Siitä jäi huono maku suuhun. Ymmärrän, että hän on artisti ja että jotkut ihmiset ovat itsekeskeisempiä kuin toiset ja että efekti voi olla kirjoittajankin syytä, mutta silti... Tykkäämiseni Tuiskusta kärsi kyllä. Jos ne "olen ihan paras kaikessa" -puheet olisi jätetty pois, ei mitään lommoa olisi tullut. Jotkut fanit voivat toki soimata minua tällaisesta mielipiteestä, mutta Lady Gagan kanssa olen oppinut, että voi olla vaikka superfani ja silti olla rakastamatta hulluna kaikkea, mitä idoli tekee tai sanoo tai pukee ylleen. Todellinen superfani rakastaa idoliaan tämän virheistä huolimatta ja kykenee näkemään tämän erehtyväisenä ihmisenä. Mutta tämän kirjan perusteella... En siis ole mikään Tuisku-fani, mutta... Ajattelen, että oli kenties virhe lukea tämä teos, vaikka se antoikin uutta informaatiota levyn tekemisestä ja alasta yleisesti. Jos olisin Antti, haluaisin rahani takaisin, tai edes uuden, paremman version kirjasta.
• Sir Arthur Conan Doyle: A Study in Scarlet (englanniksi) Tajusin viime viikolla hädissäni, etten ole lukenut pitkään aikaan yhtäkään Holmesia. Koska lukulistani kärjessä ei keikkunut seuraavana vuorossa olevaa mestarietsivää, iskin Guy Ritchien elokuvan pyörimään, irvistelin sen loppuun (anteeksi, mutta Sherlock Holmes on minulle pyhä hahmo; sitä ei saisi muokkailla miten sattuu, kuten tässä uudessa elokuvassa) ja kaivoin sitten silmät ilosta kiiluen tämän teoksen pinosta. Tämä oli ensimmäinen Holmes, jonka koskaan luin, ja on myös ensimmäinen koskaan ilmestynyt Holmes-seikkailu. Muistan silloin nassikkana tätä lukiessani inhoavani tekstin "katkaisevaa" sisustarinaa, joka selittää rikosten tekijän motiivit ja taustan, koska tarinassa ei tietenkään esiintynyt Holmes, mutta nyt lukukokemus oli kaikin puolin antoisa ja The Valley of Fearin jälkeen olen jopa pitänyt näistä lyhyistä matkoista Atlantin toiselle puolen kesken tarinan. A Study in Scarletin ihanuus on kenties kuitenkin Holmesin ja hupaisansuloisen Watsonin tapaamisessa, ystävystymisessä ja siinä, kuinka Holmes hiljalleen todistaa Watsonille päättelykyvyn käytön hienoudet. Muihin kirjoihin jo tutustuneelle on myös sydäntälämmittävää, että Holmes on jo parikymppisenä nuorukaisena se sama Holmes kuin aina; ylimielinen, kylmähkö hyperrationalisti, joka kuitenkin ilahtuu milloin mistäkin tieteellisestä saavutuksesta ja jonka palkkioksi työstä riittää tieto siitä, että hänen aivonsa ratkaisivat pulman. A Study in Scarlet ei ole kenties Holmesin seikkailuista parhain, mutta suosittelisin silti aloittamaan lukemisen siitä - tähän eksentriseen hahmoon tutustuminen käy parhaiten Watsonin kanssa yhtä matkaa ihmetellen. Ja onhan mikä tahansa Holmes ihana!

... Suokaa anteeksi, mutta en kykene kritisoimaan Holmesia. En nyt enkä koskaan. Joitakin pieniä häikkiä ehkä löytyy kerran tai pari kirjasarjan aikana, mutta... Minulle Holmes on täydellinen tällaisena. En keksi mitään paranneltavaa tai muutettavaa (mikä on syy siihen, että uudet versiot esimerkiksi televisiossa tai elokuvissa saavat selkäpiini värisemään).

Kun minulta kysytään parhainta koskaan kirjoitettua hahmoa kirjallisuudessa, vastaukseni on aina Sherlock Holmes. Minulle hän on täydellinen.


Nyt ovat työn alla kirjat The Flowers of Evil, Kotilieden Suuri Joulukirja (älkää kysykö, mistä isot alkukirjaimet tulevat... minä en tiedä enkä tajua), Stories ja The Sign of Four (lisää Holmesia!). Toivottavasti ainakin osa niistä pääsee ensi viikon katsaukseen.

Google auttaa kaikkeen.

Heikot kohtani kieliopin kanssa ovat ehdottomasti anglisismit, koska puhun ja kirjoitan englanniksi yli puolet ajasta ja käytän siis kieltä paljon enemmän kuin suomea, ja sana piirustus. En edes muista miksi, mutta tarhassa minulle opetettiin, että siinä on kaksi ärrää. Saatan siis edelleen kaikesta saamastani korjauksesta ja tiedosta huolimatta kirjoittaa vahingossa piirrustus, koska se on niin selkärangassa se tuplaärrä, kun sen kerran nelivuotiaana on sinne saanut juotetuksi.

Googlailin tuossa sitten äsken, olenko ainoa häpeäläinen. En ole, onneksi tai epäonneksi... Löysin kuitenkin samalla aivan mainion kirjoitusasujen oppaan!

Olkaa hyvät, rakkahat:

Kotoisten sanojen kirjoitusongelmia [Nykyajan kielenopas]

Suurin osa oppaan asioista on toki jo tuttuja, mutta kertaus on opintojen äiti ja on aina mukava verestää omiakin taitojaan.

Huomatkaa myös, että teksti on osaa laajempaa sarjaa, joten siinä on meille kaikille mieluisaa luettavaa itsenäisyyspäivän pitkäksi viikonlopuksi!

Mother tongue

Kielioppia ajattelin edelleen paasata, tällä kertaa tosin englannin. On se kumma, että riittää näitä tuttuja, joille haluaisi sanoa jotakin, muttei sitten viitsi.

Puran siis ahdistustani tänne.

Suomessa opetetaan englantia pääsääntöisesti kolmannelta luokalta alkaen. Jotkut onnekkaat ovat päässeet kielikylpytarhoihin tai, kuten minä, aloittaneet jo ensimmäisellä luokalla. Aloitusvuodesta riippumatta osa ihmisistä omaksuu ihmeellisen hyvin vieran kielen ja pärjää sillä paitsi etelänmatkoillaan, myös syvemmissä keskusteluissa internetin maailmassa.

Kaikkea ei tietenkään kykene tai ehdikään oppia, mutta minua ihmetyttää, miten vähän itse kielioppia tankataan koulussa. Muistan epäsäännöllisten verbien sanatestit puolen vuoden välein kolmannelta aina yläasteen puoliväliin asti, muistan sanaston opettelua (tiedänpähän nyt, miltä plateau näyttää), muistan mitä vinkeimpiin kielen omituisuuksiin tutustumista... mutta kielioppia käytiin verrattain vähän läpi.

Se on ihan okay. Moni pärjää vähän vähemmälläkin kieliopin osaamisella ulkomailla tai lukee vaikkapa kirjaa sanakirjan kanssa.

Minulla oli kahdeksannella luokalla ihana englanninopettaja, joka inspiroi minua ottamaan selvää kielestä, sen rakenteesta ja paikallisista outouksista. Minä kirjoitin proosatekstejä, joiden oikeaoppisuuden hän tarkasti; tein koulukirjan tehtävät jo syksyn aikana, joten kevätlukukaudeksi sain omia lisätehtäviä ja kielitasokokeita, jotka selätin yhä innokkaampana ja taitavampana. Opin arvostamaan englanninkielisiä kirjoja ja Englannin pitkäikäistä kirjallisuutta.

Häneltä opin kolme elämäni helpointa kielioppimuistisääntöä:

• I before E, except after C eli esimerkiksi receiver ja retriever
• When in doubt, go without. (kyseessä väliviiva) eli esimerkiksi backwards slash deal, ei backwards slash -deal. (Englannissa käytetään HYVIN vähän väliviivoja: vielä vähemmän kuin suomessa.)
• split infinitive eli EI NÄIN: to boldly go where no man has gone before. Vaan NÄIN: to be or not to be  .  Ei tungeta sinne väliin mitään sanoja. Ei mitään. Se ei ole to not be, se on not to be.

Minua itse asiassa ärsyttää, kun ihmiset tekevät näin helppoja virheitä, mutta en onneksi itke tuskan kyyneleitä niin kuin edellisen merkinnän aiheen kanssa. Pikemminkin naureskelen itsekseni, että "Etkö osaa edes tuollaista? Voi voi..." (Kielioppi on serious business! Jos et osaa, minä ajattelen helposti, että olet tyhmä.) (Tiedän, että et välttämättä ole, mutta minua kummastuttaa, mikset osaa helppoja asioita.)


Kaikille englannin kielen hienouksia arvostaville ja niistä kiinnostuneille suosittelen Bill Brysonin Mother Tongue -kirjaa, jota tämä kasiluokan opettaja suositteli minulle. Ihastuin kirjaan; kuinka hupaisa, antoisa ja mielenkiintoinen kieli voikaan olla! Panen hyvän kiertämään ja suosittelen erittäin lämpimästi.

Tack och adjö! ;)

"On kuin jakaisi voileipiä hautausmaalla."

Otsikon lausahduksen tokaisi iki-ihana Dick Solomon TV-sarjassa Kolmas kivi auringosta. Hänen sanansa toivat heti mieleeni aiheen, josta minun on pitänyt kirjoittaa jo pitemmän aikaa.

Kielioppi on minulle tärkeätä. Myönnän avoimesti arvostelevani ihmisiä heidän verbaalisten kykyjensä mukaan. Varsinkin internetissä minun on vaikea edes keskustella ihmisten kanssa, jos he eivät osaa omaa äidinkieltään hyvin.

Virheet ovat toki sallittuja. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Jokainen meistä tekee virheitä, ei aina ajattele loppuun asti, näpyttelee vääriä kirjaimia, kirjoittaa yhtä ja ajattelee toista... Minä teen kaikkia näistä, ja niin tekevät kaikki muutkin. (Ja virheellä tarkoitan tässä vahingossa tehtyä virhettä!)

Ja suurin osa kommunikointiahan on ei-verbaalista. Hyväksyn sen ja annan myönnytyksiä kanssaihmisilleni. Internetissä ei-verbaliikka on kuitenkin hyvin, hyvin pienessä osassa. Pääpaino on nimenomaan sillä, kuinka hyvin keskustelun toinen osapuoli ilmaisee itseään verbaalisesti. Sanojen ja kieliopin avulla.

En ala nyt purkamaan turhautumistani amerikkalaisiin teineihin, jotka raiskaavat päivittäin rakasta englantiani ympäri verkkoa. En edes sukella syvempiin vesiin suomen kieliopin takia; pysyttelen matalassa päässä ja työnnän vain kasvoni hetkeksi vedenpinnan alle.

Toivon, että sanomani ei ole leipien jakamista kuolleille, vaan että asia menisi oikeasti perille... vaikka tällä hetkellä, usean yrityksen jälkeen alkaa tuntua vähän toivottomalta.

Mutta mikä ihmeen asia on näin karmea ja koskettava ja ärsyttävä ja yleisesti esillä sekä mediassa että sosiaalisissa kanssakäymisissä? Minäpä kerron.

Minä vihaan, vihaan vihaan vihaan enemmän kuin voin kertoa, sitä, että ihmiset sanovat esimerkiksi kuulostaa hyvälle. Ainoa tapa, jolla tuosta lauseesta saa vielä karmeamman, on tuplata verbin ällät. Missä maailmankaikkeudessa kuullostaa hyvälle kuulostaa hyvältä? Kuullottaminen on keittiössä tehtävä asia, johon usein liittyy sipuli. Ja jos kysyn "miltä kuulostaa?", miten joku voi vastata siihen "hyvälle"?!

(Tuplaällästä tulee mieleen viime vuosi: nauroin puoli tuntia, kun pikkusisko kirjoitti joululahjatoivelistaansa - "joulu lahja toive lista" se oli tosin nimeltään... -, että hän haluaa "kuullokkeet". Kun huomautin asiasta, hän korjasi sanan muotoon "kuullokeet". En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Onneksi korjaus meni lopulta perille oikeassa muodossaan.)

Palatakseni kuitenkin kieliopilliseen raivostukseeni:

Minulle opetettiin yläasteella, ihanan äidinkielenopettajan ollessa luokanvalvojani, seuraavat taivutukset:

• miltä kuulostaa? esimerkiksi "Elton Johnin hehkutus kuulostaa mielenkiintoiselta."
• miltä maistuu? esimerkiksi "Piparit maistuvat kesälläkin jouluisilta."
• miltä tuntuu? esimerkiksi "Pakkastuuli tuntuu iholla jäätävältä ja pisteliäältä."
• miltä näyttää? esimerkiksi "Lady Gagan karva-asut näyttävät hupaisilta."
• mille haisee/tuoksuu? esimerkiksi "Öinen juna haisee kuselle ja kaljalle."

Huomatkaa huomatkaa huomatkaa viimeinen aisti ja sen erotus.

(Toki kieli elää ja muuttuu koko ajan, eli mikäli oppini ovat antiikkisia, kertokaa ja korjatkaa!)

Lähes kaikki taivutukset ovat siis vastauksia kysymykseen miltä, millaiselta tai minkälaiselta. Vastauksen loppuun tulee siis silloin -ltä tai -lta.

Toivoisin, että ihmiset pitäisivät kysymyksen mielessään vastatessaan siihen. Ihan yleisestikin tässä olisi parantamisen varaa, mutta kieliteknilliseltä kannalta on harmillista ja hämäävää, kun taivutusmuoto vaihtuu kesken asian. Se on samanlainen rike kuin persoonan äkillinen ja perustelematon vaihto tekstissä, mutta paljon, paljon yleisempi.

Ja kyse ei todellakaan ole vain minusta ja sinusta. Olen useamman kerran irvistellyt pettyneenä luotettavien ja laadukkaidenkin julkaisujen kirjoitellessa iloisesti "tämä kuulostaa hyvälle!" Ugh.

Tiedän, etteivät kaikki pane niin paljon painoarvoa kieliopille, mutta uskokaa minua - älykkäät tahot arvostelevat teitä ja älyänne. Eivät ehkä tahallaan tai ilkeyttään, mutta arvostelevat kuitenkin.

Tämä ei ole edes vaikea asia! Jo pienellä muutoksella voit vaikuttaa omaan verbaaliseen ulosantiisi merkittävästi.

Ja hei, minäkään en yläasteella tiennyt että hajuihin tulee -lle-pääte... Mutta opettajan korjattua opettelin asian.

Me olemme älykkäitä ihmisiä; puhukaamme siis edes jotenkuten älykkäästi. Yrittäkäämme edes.

Tsemppiä!

Last week revisited.

Tästä alkaa uusi sarja! ... Ainakin toivottavasti; saa nähdä muistanko ja viitsinkö päivittää joka maanantai (opin koulussa sen verran taitavaksi prokrastinoijaksi, että nyt hieman hirvittää... mutta koetetaan!).

Eli ideana olisi lyhyesti käsitellä ja/tai arvostella viimen viikon aikana loppuun lukemani kirjat; tekstit kopioin lähes identtisinä päiväkirjamerkinnöistäni, käännän ne vain suomeksi. Toki saattaa olla viikkoja, jolloin en saa ainuttakaan kirjaa loppuun asti, vaikka kovasti lukisinkin; toisina viikkoina saatan saada monta pitkään kesken ollutta loppuun. Vaihtelua elämään!

Nyt olisi käsittelyssä vuoden 2010 viikko 47, eli 22.-28. marraskuuta.

Lukupäiväkirjani (josta on tulossa oma merkintä) mukaan luin loppuun kolme kirjaa (tänä vuonna lukemani kirjat no. 104-106):

• John Clelandin Fanny Hill (englanniksi; ilmestynyt vuonna 1748; Wikipedia-linkki) Esiviktoriaanista pornoa! (Jos verrataan viktoriaaniseen pornoon, Telenyyn, jonka luin kesällä.) Mitä seuraavaksi, keskiaikaista pornoa? Haha, mutta vakavasti puhuen: Fanny Hillin tarina oli viihdyttävä, mutta ajoittain hieman tylsä - kaikki, mistä teksti koostuu, on Fannyn "action" ja seksuaaliset kohtaamiset. Tekstissä ei ollut mukana alitajuntaista ajatusta tai mietintää, vain seksiä, seksiä ja hieman lisää seksiä. Pidin siitä, että kirjoitusaikakauden lähes selkärankaan juotettu häveliäisyys sai kirjoittajan olemaan käyttämättä asioiden oikeita nimiä tekstissä; lihalliset kohtaamiset muuttuivat suorastaan runollisiksi ye olde Englishen ja taiteellisten kiertoilmaisujen ansiosta. Ihan viihdyttävä lukukokemus, vaikkei siitä mitään syvällisempää penetraatiota syntynytkään (haha).
• John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa (suomeksi; linkki kustantajan sivuille; Helsingin Sanomien arvostelu teoksesta) Mielenkiintoinen lukukokemus - tekniikka oli ainakin minulle uusi tuttavuus: aikuisten kirja holokaustista ja Auschwitzista, päähenkilönä ja näennäiskertojana natsipäällikön naiivi yhdeksänvuotias poika Bruno. Pidin kerrontatavasta, koska se oli niin uudenlainen minulle ja koska sen ansiosta lukija saa itse täyttää kerronnalliset aukot, jotka Brunon lapsekas kerronta jättää tarinaan. Ja loppu oli todella liikuttava; kahden pojan välinen ystävyys, joka ei välitä siitä, että heidän pitäisi vihata toisiaan, kestää kaiken. Kaiken. En voi sanoa paljoakaan tarinasta; en usko, että mitkään sanani olisivat tarpeeksi hyviä... mutta kerrontatapa saa minulta paljon ihailua. Suosittelen kirjaa kaikille aikuisille; ei pidä "pelästyä" lapsekasta tekstiä! Aihe ei todellakaan ole lastenkirjan.
• Brian Selznickin Hugo Cabret (suomeksi; linkki kustantajan sivuille; englanninkielisen teoksen interaktiivinen sivusto) Uskokaa tai älkää, mutta sain vinkin tästä kirjasta Gwyneth Paltrow'n GOOP-uutiskirjeestä jokin aika sitten. Tässäkin kirjassa oli minulle uutta tekniikkaa; suurin osa tarinasta oli kerrottu kirjaimellisesti kuvin. Tekstiin takaisin siirryttäessä tarina jatkui siitä, mihin kuvien kertoma tarina oli loppunut - kuvia ei siis selitetty tai kirjoitettu auki. Oli ikään kuin olisi katsellut elokuvaa aina välillä, mikä olikin ymmärtääkseni Selznickin tarkoitus. Pidin efektistä, ja se teki kirjasta todella nopealukuisen ilman, että teos menetti mitään upeasta, täysmittaisesta tarinastaan. Tarina itse oli myös erittäin pidettävä, vaikkakin tarkoitettu kenties eniten murrosikäisille; 1930-luvun Pariisi mustavalkoisine elokuvineen oli aivan hurmaava ja sopi aiheena kuvaromaaniin kuin nenä naamaan. Toivon, että tällaisia teoksia tulee markkinoille lähiaikoina lisää - puolet sanoja ja puolet kuvia, sekoitettu hurmaavasti kuljettamaan soljuvaa tarinaa keskenään kohti ihanan hymyilyttävää loppua.

... Toivottavasti viikon päästä on taas kirjoiteltavaa! Luin tänään jo yhden ihanan kirjan, josta riittää kirjoitettavaa...

A rose by any other name.

Luin pari yötä sitten insomniaa paetessani Charlaine Harrisin teoksen Club Dead, joka on siis kolmas kirja Southern Vampire Mysteries -sarjassa, johon TV-sarja True Blood perustuu. Club Dead -kirjan juoni tullaan näkemään uskoakseni aika tarkalleen samanlaisena, kunhan True Bloodin kolmas tuotantokausi näytetään Suomessa. Kaksi ensimmäistä tuotantokautta olivat ainakin todella uskollisia kirjoille Dead Until Dark ja Living Dead in Dallas.

Kirjoista kiinnostuneille ja/tai sarjaan tykästyneille voin kertoa, että vaikka TV-sarja ainakin minun mielestäni on paremmin tehty, kirjat paranevat kirja kirjalta. Liekö Harris saanut harjoitusta ammattiinsa kirjoitellessaan vai mistä on kyse, mutta Club Dead -kirjan kohdalla lähes kaikki ensimmäisessä kirjassa ärsyttäneet asiat olivat jo historiaa. Odotan jo innolla seuraavaa lukukertaa Sookie Stackhousen seurassa; lainasin kirjastosta True Blood Omnibus II:n, jossa on sarjan kirjat numero 4-6.

Sarjaa saa myös suomeksi, jos englanti ei ole vahvuuksiasi tai tuskastuttaa: ensimmäinen osa on nimeltään Veren voima. (Toivoin parempaa nimeä, mutta siitä lisää toisessa merkinnässä!)


Huomasin kuitenkin jälleen erään asian, joka on jo pitemmän aikaa häirinnyt minua.

Verratkaapa näitä kahta kantta. (Ne eivät ole saman kirjan kansia, mutta sarjan kansikuvitus on yhtenäistä.)

Kansi no. 1:

(kuva täältä)

Tämä on sarjan vanhan painosversion ensimmäisen kirjan kansikuva. Hieman naiivi ja omalla tavallaan suloinen, niin kuin kirjatkin. Kannesta löytävät kaikki tarpeelliset tiedot: kirjailija, kirjan nimi ja sarjan nimi.













Kansi no. 2:



(kuva täältä)

 Kansikuvaa on vaihdettu; nyt sarjan jokaisessa kirjan kannessa on kalpea nainen, jolla on kirkkaanpunaiset huulet. (Kuvan kirja on siis sarjan kolmas teos.)

Kannessa on edelleen kirjailijan ja kirjan nimet, sekä maininta suositusta uudesta TV-sarjasta, joka liittyy kirjaan (myyntikikka).



Minua kuitenkin häiritsee suunnattomasti se, että kirjailijan nimi on paljon isommalla fontilla kuin itse teoksen nimi!

Ikään kuin tärkeintä olisi kirjailija eikä se, millainen itse kirja on.

On toki totta, että tunnetut kirjailijat myyvät uusia kirjojaan helposti pelkällä nimellään; fanit näkevät hyllyssä Neil Gaimanin tai Stephen Kingin uutuuden, eivätkä edes välitä, mistä kirja kertoo - pelkkä kirjailija riittää.

Minusta pääpaino pitäisi silti olla itse teoksella, juuri sillä kyseisellä teoksella, jota katselet tai pitelet käsissäsi. Siksi kirjan nimi olisi minusta isoimpana esteettisin valinta kanteen.

Onko esimerkiksi minkään Harry Potterin kannessa J.K. Rowlingin nimeä isommalla fontilla kuin itse teoksen? Ei. Koska vaikka Rowling kirjoittaakin aivan upeasti, pääosassa on kirja(sarja).

Harva kirjailija tekee työtään rahan takia. Vain murto-osa kaikista maailman kirjailijoista tienaa Kingin ja Rowlingin tulojen verran; suurin osa on tyytyväinen jo saadessaan kirjansa myydyksi kustantajalle. Siksi heille tärkeintä ei ole oma nimi mahdollisimman isolla kirjan kannessa, vaan se, että kirja on olemassa. Ja koska kirja itsessään on tärkeä, on sen nimikin usein tärkeä. (Ymmärtääkseni suurin osa kirjoittajista valitsee edelleen itse kirjalleen nimen.)


Tämä on toki loppupeleissä aivan mitättömän pieni sivuseikka, mutta... tulipahan taas ihmeteltyä maailman menoa.


Määrittääkö kirjailija vaiko teoksen sisältö sen, luetko teoksen? Jos kirjoittaja on sellainen, jonka teoksia olet lukenut jo monta?

Jos esimerkiksi erään suosikkikirjailijasi uusin teos käsittelee aihetta, joka ei kertakaikkiaan kiinnosta sinua pätkääkään, luetko teoksen silti kirjoittajan takia?

Viisauksia pakkasiltoihin

"The worth of a book is to be measured by what you can carry away from it." ~James Bryce


"Huonokin" kirja voi siis aivan hyvin olla lukemisen arvoinen, jos saat siitä jotakin itsellesi.

En ole mikään Twilight-sarjan ystävä, vaikka kaikki sen kirjat olenkin lukenut... mutta New Moon saa minut aina itkemään, koska toisille se on täynnä rakastuneen teinitytön angstiä, minulle taas minun omia tunteitani sanoiksi puettuina.

Rebecca Reisertin Ophelia's Revenge taas oli aika keskinkertainen minusta, koska alkuperäisteosta (eli rakasta Hamletia) ei vain voi ylittää minun maailmassani. Tungin kuitenkin lukiessani kirjan väliin useita muistilappuja, ja vielä monta viikkoa kirjan lukemisen jälkeen ajattelin sitä innolla. Olin tyytyväinen, että olin lukenut teoksen.

Minusta kirja on aina ollut lukemisen arvoinen, jos olen kirjoittanut siitä edes yhden ajatuksen, tunteen tai sitaatin talteen. (Joskus toki löytyy myös hyviä kirjoja ilman yhtään ylöskirjoitettua asiaa.)

Päiväkirjani on luettujen kirjojen muistolehto, eikä siellä katsota, pidinkö kirjasta tai sen hahmoista.

Jos Harlekiini-kirjan chick lit jättää sinulle hyvän mielen sulkiessasi kirjan, se on ollut hyvä kirja. Ei siinä kannata nimiä tai brändejä liikaa tuijotella.

Sinä olet se, joka tekee jostakin tietystä kirjasta lukemisen arvoisen; sinä omine kokemuksinesi ja tunteinesi ja ajatuksinesi ja mieltymyksinesi.


Mukavia lukuhetkiä! Nyt kun tulee kovempi pakkanen, on ihana vain käpertyä viltin alle ja lukea jotakin kiinnostavaa kirjaa naposteltavat käden ulottuvilla. (Muistakaa kuitenkin sopiva valaistus; kynttilän loiste on tunnelmallista, mutta ei lukuvalona ole hyväksi silmille.)

Jos teillä on joitakin erityistoiveita tulevien merkintöjen suhteen, olisi mukava kuulla niistä - minulla on kyllä kansio täynnä ideoita, mutta haluan kirjoittaa ensiksi niistä asioista, jotka kiinnostavat teitä!

There are no words for this.

Juttelin eilen uuden Potterin nähtyäni Elinalle suunnattoman tunnekuohuni vallassa, toiveenani saada jotakin muuta ajateltavaa kuin se suru ja ahdistus, jota lähenevä Loppu aiheutti ja jota kaihoisa ja surullinenkin elokuva vain kasvatti. (Elokuva oli muuten ainakin omasta mielestäni upea; se lunasti kaikki ne lupaukset, jotka Deathly Hallows -kirja jätti kesken. Kirja ei ole huono; odotin siltä vain niin paljon enemmän kuin mitä se lopulta antoi, että olin pakostakin pettynyt. Se on silti Potter ja hyvä sellainen, vaikkakaan ei koskaan tule olemaan listani kärjessä. Elokuva todennäköisesti tulee olemaan.)

Puhe kääntyi väistämättäkin Pottereihin ja elokuvaan ja suruun, ja Elina kiteytti kaikki tämän viikon tunteeni osuvasti parahtaessaan, "Voi älä puhu mulle Pottereista! Mä en oo vielä alottanu sitä surutyön tekemistä yhtään."

Surutyö. Vasta tuossa kohtaa tajusin, että se on minullakin edessä. Että sitä tämä itku ja haikeus on Potter-universumin ollessa kyseessä.

Ja faktahan on, että minä en halua. Minä en halua tehdä surutyötä, minä en halua, että sarja loppuu (kirjat ovat jo loppuneet, mutta elokuvia on vielä jäljellä edes se yksi). Minä en halua menettää rakasta, lämmintä, ihanaa turvapaikkaani, jonne olen aina tervetullut ja jonne matka maksaa sivun kääntämisen verran.

Harvat asiat jaksavat innostaa minua vuodesta toiseen, mutta Potter on yksi niistä. Yli kymmenen vuotta olen itkenyt ja nauranut ja rakastanut sitä maailmaa ja hahmoja, ja vaikka välillä on ollut viileämpiä kausia, vanha liekki on aina leimahtanut heti takaisin täyteen loistoonsa, kun olen lukenut muutaman sivun tuttua tarinaa. Vaikka olen ollut poissa, olen aina saanut saman lämmön takaisin heti palatessani.

Se on "vain" kirjasarja, "pelkkä" fiktiivinen maailma, kyllä minä sen tiedän. Hahmot eivät ole oikeita.
Mutta se tunne, joka minulla on - se on oikea tunne, ja se on hyvin vahva ja kaunis tunne, tämän surunkin kanssa.

Minä en halua kohdata loppua. Ainoa asia, joka minussa aukenee Lopussa, on kyynelpadot.


Onko sinulla koskaan ollut kirjaa tai kirjasarjaa, jonka parissa olet joutunut työskentelemään erilaisten sen herättämien voimakkaiden tunteiden kanssa? Tunne saa ja voi olla mikä tahansa; esimerkiksi raivo, katkeruus, suru tai odottamaton riemu.
Miten toimit tunteen kanssa ja miten pääsit sen yli (vai pääsitkö)?
Mikä kirjassa tai sarjassa herätti tunteesi?

Kertokaa minulle, etten koe olevani ihan omituinen ja ainoa!



P.S. Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa yksi ei ollut täydellinen elokuva - yöllä mieleeni tuli useampikin asia, joka oli "tehty väärin" tai muutettu tai outo tai häiritsi elokuvassa -, mutta ensimmäinen reaktioni elokuvan loputtua oli puhdas hengästys ja hämmästys siitä, kuinka upea ja hyvä se oli. Ensireaktioista - jos niitä nyt sellaisiksi teoksen jo loputtua voi sanoa (olisiko ensiloppureaktio parempi termi?) - kannattaa pitää kiinni; jos se on hyvä, se on hyvä virheistäkin huolimatta.
Minä ainakin istuin koko elokuvan sydän kurkussa pamppaillen ja kyyneleet silmissä (muutamassa kohdassa ne valuivat vuolaina poskille ja iskin kämmenen suun eteen, etten itkisi ääneen, koska se oli todella lähellä!). Välillä piti oikein pistää Rohkelikko-kaulaliinani suun eteen, etten valittaisi ääneen suruani tai jännitystäni. Elokuva siis piti otteessaan. Kaikista alkuperäisteoksen ja elokuvan itsensä "puutteistakin" huolimatta.

Rakastatko mua vielä kun olen kellastunut ja ryttyinen?

Jokainen minut tunteva tietää, että kirjallisuudessa minulle on kuusi ylitse muiden:

• Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesit
• J.K. Rowlingin Harry Potterit
• Sylvia Plathin Under the Bell Jar (ja hänen runonsa)
• F. Scott Fitzgeraldin Tender is the Night
• Susanna Kaysenin Girl, Interrupted
• ja William Shakespearen Hamlet

Hamletiin ja Sherlock Holmesiin tutustuin ja rakastuin jo pienenä, kun katselin Disneyn iki-ihania animaatioversioita niistä (Leijonakuningas ja Basil-hiiren seikkailut); itse kirjoihin törmäsin vasta yläasteella, mutta ne olivat silti jo kuin vanhoja tuttuja siinä vaiheessa.
Susanna Kaysenin omaelämäkerralliseen tilannenovellikokoelmaa muistuttavaan teokseen tutustuin samannimisen elokuvan (Suomessa Vuosi nuoruudestani) kautta, mutta rakastuin heti. Löysin itseni monesta Susannan tilanteesta ja tunteesta, ja sainkin hieman myöhemmin saman diagnoosin kuin Susanna. Siksi teos on nykyään minulle kuin eräänlainen epävakaan persoonallisuushäiriön raamattu ja tungen sitä aina ensimmäiseksi esille, kun koetan selittää ihmisille, millainen se taudinkuva on konkreettisesti.
Plathin teoksiin tutustuin Kaysenin kautta, ja voin vain kiittää häntä tästä; Plath kirjoittaa uskomattoman todentuntuisesti psykiatrisesta hoidosta ja päätä vaivaavista pulmista sekä joissakin runoissaan että varsinkin Under the Bell Jar -romaanissa (suomennettuna löytyy nimellä Lasikellon alla). Jokainen psykiatrisessa hoidossa ollut löytänee ainakin jotakin samastuttavaa Esther Greenwoodin tarinasta, joka muuten on Plathin omaa nuoruutta hyvin vahvasti peilaava.
Fitzgeraldin kirjan (jonka löytää suomeksi nimellä Yö on hellä) sain lahjaksi ilakoivilta lukiotovereilta heidän törmättyään siihen kirjamessuilla, he kun innostuivat takakannen luettuaan hihkumaan heti nimeäni. Kirja kertoo nuoresta psykiatrista, joka on mennyt naimisiin rikkaan potilaansa kanssa, mutta ajautuu suhteeseen nuoren näyttelijättären kanssa (tämäkin teos on omaelämäkerrallinen! ei tosin niin suuresti kuin Plath ja Kaysen). Epäröin hieman lukea teosta tämän anekdootin kuultuani, mutta kuten Kaysenin ja Plathin kanssa, löysin itseni niin monesta kohdasta ja hahmosta pitkin poikin kirjaa ja ihastuin täysin Fitzgeraldin kirjoitustyyliin, että kiittelen yhä edelleen vuolaasti kirjan ostaneita tyttöjä. Teos on ehkä hieman vaikeasti lähestyttävä, jollei ole samankaltaisia kokemuksia tai ole jo tutustunut Fitzgeraldin tuotantoon esimerkiksi The Great Gatsbyn (eli Kultahatun) kaltaisten teosten kautta, mutta... Tender is the Night on silti silkkaa ihanuutta.

Harry Potterit ovat kuitenkin jotakin ihan omaa luokkaansa. Vaikka rakastan kaikkia yllämainittuja, Harry Potter -sarjan parissa minulle tulee niin lämmin ja kodikas olo, etten voi sitä edes teille kertoa. Sanat eivät yksinkertaisesti riitä. Kun saan yhden Potterin loppuun, tartun heti seuraavaan; kun sarja on luettu, aloitan alusta uudelleen. Minulla on siis periaatteessa koko ajan kesken ainakin yksi Potter (yleensä kaksi, yksi suomeksi ja yksi englanniksi). En halua, että kodikas olo loppuu; itken, kun kirja loppuu, vaikka se onkin hölmöä seuraavan ollessa hyllyssä odottamassa lukuvuoroaan.
Olen kasvanut samaa vauhtia Harryn kanssa: aloitin kirjojen lukemisen kuukautta ennen 11-vuotispäivääni; Half-Blood Prince ilmestyi täyttäessäni 16, mikä oli Harryn ikä kirjassa; ja Deathly Hallows ilmestyi heti 18-vuotissyntymäpäivieni jälkeen, ja kirjan perusosiohan loppuu myös Harryn ollessa miltei 18. Olen siis aina kokenut olevani osa Harryn maailmaa ja hänen ikäseuruettaan, ja siitä on syntynyt luja rakastava side teoksiin ja niiden sisältämään värikkääseen maailmaan. Olen kokenut olevani osa Albuksen kaartia ja Harryn ystäväpiiriä, eivätkä Potterit koskaan tule olemaan minulle pelkkä kirja(sarja). En usko, että koskaan tulee päivää, jolloin saadessani yhden Potterin loppuun en enää tartukaan seuraavaan ja laita sitä lukemieni/keskenolevien kirjojen kasaan.
Joitakin siteitä ei vain saa rikottua - enkä minä taida edes haluta rikkoa sitä!


Kuten ehkä jo arvasittekin, tämä on siis se luvattu lempikirjamerkintä. (Minulla on useita muitakin lempikirjoja, mutta yllämainitut ovat ehdottomasti, selkeästi ylitse muiden.)

Kertokaa, jos suinkin viitsitte (ja todella toivon, että viitsitte! tämä on tärkeä aihe. piste.), mikä tai mitkä ovat lempikirjojanne ja miksi - liittyykö teoksiin joitakin muistoja (kuten Leijonakuninkaan tai Basil-hiiren viulunsoiton katselemista videolta tarhaikäisenä, hehe) tai haaveita tai tiettyjä ajatuksia? Luetteko kirjoja uudelleen tietyin väliajoin tai aina silloin tällöin, tai ette koskaan - yksi kerta riittää sitomaan teidät tekstiin? Löytyykö lempikirjojenne listalta mitään yhteisiä tekijöitä, esimerkiksi genre tai kirjoituskieli tai tematiikka?


Jakakaa suosikkinne täällä; kenties me muut saamme upeita vinkkejä uusista lukuelämyksistä!

(Huomaan itse, että ainoastaan Hamletia suosittelen omalta pikku listaltani myös suomenkielisenä - muista pidän paljon enemmän englanniksi, ja Kaysenin teosta ei ole tietääkseni suomennettu lainkaan. Mikäli listaltasi löytyy suomenkielisiä ihanuuksia, tartun niihin heti kun ennätän, eli nyt äkkiä lisää lukemisia Noorikselle!)

(kuva täältä)

Lopun alku, tosiaan...

 

(löydetty täältä)

Huomasin tuossa TV:tä toisella silmällä katsellessani, että Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa yksi -elokuvaa mainostettiin melko tiheään. Tämä on toki täysin ymmärrettävää, sillä elokuva saapuu viimein tänne Suomeenkin pian. Ensi-ilta on siis keskiviikkona 17.11. ja itse olen silloin menossa leffaa tihrustamaan monivuotisen Potter-seuralaiseni kanssa. (Hänen kanssaan on haettu uudet, vielä painomusteelta tuoksuvat kirjat heti julkaisupäivän aamuna ja käyty katsomassa keskellä yötä ensi-iltansa saava elokuva synttäreideni kunniaksi. On tärkeätä, että on se luotettava kaveri mukana, koska hänen seurassaan voi ja uskaltaa olla ihan Potter-pöpi ja innoissaan.)

Aioin ensin kirjoittaa hieman pitemmän merkinnän lempikirjoista, kuten Marialle jo lupailinkin, mutta olen tällä hetkellä niin tunnekuohuissani, että en taida siihen pystyä. Harry Potterien loppu on minulle hieman liikaa...
Toki viimeisen kirjan ilmestyminen oli aivan tunteiden hyökyaaltoilua, mutta olen pitänyt näistä elokuvistakin sen verran, että se sama tunteilu tulee taas esille. Leffat eivät toki anasta ainakaan omasta mielestäni tässä tapauksessa kirjojen paikkaa ykkösenä sydämessäni, mutta eivät ne älyttömän huonojakaan ole olleet...

Kysynkin mieluummin nyt teiltä vain, millaisia kokemuksia teillä on kirjoista elokuviksi tehdyistä tarinoista (tai vaikkapa toisin päin; onhan niitä elokuvista kirjoiksikin kirjoitettuja teoksia useita)?
Ovatko elokuvaversiot aina huonompia kuin kirjat, automaattisesti? Tai onko tullut vastaan sellaista, että elokuva olisikin parempi kuin kirja? Oletteko pitäneet jostakin elokuvasta kovasti, tai rakastaneet jotakin kirjaa vain pettyäksenne suunnattomasti elokuvaversion tullessa julki?

Itse pidin Ian McEwanin Sovitus-teoksesta aivan suunnattomasti, sekä suomeksi että englanniksi (alkuperäisnimike on siis Atonement). Jouduin kuitenkin hämmästyksekseni toteamaan, että kerrankin leffa vei pidemmän korren; vaikka kirja oli ilmiömäinen, elokuva oli sitä vielä piirun verran enemmän (omasta mielestäni siis; nämä ovat, kuten aina, makuasioita). Rakastin siinä kaikkea. Jopa kirjasta eroava loppu oli tehty mielestäni onnistuneesti, ja näyttelijöiden perustelut lopun muuttamiselle olivat koskettavat aitoudessaan ja tunteikkuudessaan. (Mikäli asia kiinnostaa, kysykää toki kommenteissa; en nyt halua tässä "spoilata" ketään, jonka saisin houkuteltua lukemaan teoksen ja/tai katsomaan elokuvan ensimmäistä kertaa.)

Tämä kerta oli kuitenkin harvinaisuus; vaikka nautinkin tuttujen tarinoiden näkemisestä elokuvina, eivät ne yleensä lyö kirjoja laudalta. Kirjojen kanssa saa sentään aina vähän visuaalisia vapauksia; miltä joku näyttää tarkalleen tai millainen paikka jokin on, tai ihan mitä vaan.

Neville Longbottomille en tosin koskaan osannut kuvitella kasvoja, ennen kuin loistava Matthew Lewis sai hänen roolinsa Harry Potter -elokuvissa. Nevillen suosio omassa pikku "Potter-maailmassani" on kasvanut paljon Lewisin suloisen roolisuorituksen myötä.

On niissä elokuvissa aina jotakin hyvää!



Trivian vastaus on muuten Charlotte Brontën Jane Eyre (eli suomeksi Kotiopettajattaren romaani)!
Suosittelen teosta lämpimästi, samoin kuin BBC:n vuonna 2006 valmistunutta minisarjaa. Teos itse on hyvin koskettava ja kaunis klassikko vuodelta 1847.

Missä muusani on

Eli inspiraatiosta ja motivaatiosta on edelleen puhe, kuten edellisessä merkinnässä uhkailin.

NaNoWriMo liittyi merkinnän aloitusaiheisiin eli juuri motivaatioon ja inspiraatioon (tai niiden tuskastuttavaan puutteeseen) siksi, että olisin mielelläni kuullut NaNoWriMoon osallistuvilta tai sen aiemmin kokeneilta lukijoilta, millaista on, kun tekstiä ei vain synny.
Vai kykenettekö te kirjoittamaan silloinkin, kun "ei vaan yhtään huvita"?

Toki normaalielämän kirjoitustilanteissa voi usein antaa tekstin olla ja odottaa parempaa hetkeä, mutta deadlinen lähellä ainakin itse vain tuskastun yhä enemmän ja enemmän, jos tekstiä ei tule vaikka kuinka pusertaisi. NaNoWriMoa en ole kokeillut, joten en voi jakaa kauhutarinoita tuosta aiheesta teille, mutta muistan elävästi lukioajoilta ne viimeisen yön tsemppaukset, kun aamuviideltä sai vihdoin printattua esseen useiden tuntien pään näppäimistöön hakkaamisen jälkeen. Se ilo ja riemu, että tekstin oli saanut ulos sen kovista vastusteluista huolimatta, oli suurempi kuin väsymys, joka painoi silmäluomia aamukahdeksalta koululla.

NaNoWriMossa minua kai huolettaa eniten juuri se, että jos ei jonakin päivänä kirjoita, pitäisi seuraavana päivänä periaatteessa kirjoittaa tuplamäärä sanoja, jotta deadlinen täyttyessä olisi se 50 000 sanaa kirjoitettuna. Minun pääparkani ei kestäisi sellaista painetta ja "pakkoa" saada joka päivä yli tuhat sanaa ulos. Viitaten edelliseen merkintään, en ole kuin Sylvia Plath ja nimettömäksi jääneet kirjailija ja postimies.

Kun nyt kirjoitan, saan kirjoittaa silloin kun minusta tuntuu siltä. Kun minulla on motivaatiota kirjoittaa. Kun minua inspiroi jokin. (Ja jos ei ole motivaatiota ja muusa kuorsaa ullakolla, se ei haittaa - ehkä huomenna on eri tilanne. Tänään voin vaikka lukea, jos kerran kirjoittaminen ei suju sutjakkaasti.)

Mikä sitten motivoi kirjoittamaan? Mikä herättää muusan?

Minulle ainakin se, että saan puhua projektistani (on se sitten tämä blogi tai vaikkapa työn alla oleva "kirjani") ystäville ja tutuille, on hyvin tärkeää. Mitä enemmän innostun selittämään esimerkiksi juonikuviota ja lukijalle jättämiäni kerronnallisia aukkoja ja mitä enemmän ystäväni reagoi positiivisesti tai jopa innostuneesti kertomaani, sitä suurempi on myös haluni päästä koneen tai paperin ääreen suoltamaan sanoja ulos. Saatan käydä kahvilla kaverin kanssa, kertoa hänelle suurpiirteisesti mitä kirjaan tulee, ja hänen myönteisen reaktionsa takia istun kotimatkan nenä bussin ikkunassa kiinni ja "kirjoitan" tekstiä auki päässäni. Mietin sanavalintoja ja tekstin rytmiä, lukijan näkökulmaa kertojan näkökulmaan verrattuna, tai vaikka pieniä yksittäisiä kohtauksia tarinasta auki.

Eräs toinen hyväksi koettu keino saada muusa aktiiviseksi on pelata jotakin hyvin vähän suoranaista aivotoimintaa vaativaa tietokonepeliä. Juoniskeemoja ja hahmoviritelmiä voi rauhassa pyöritellä harmaissa aivosoluissa samalla, kun pamauttelee timantteja mäsäksi tai syöttää sammakoille kärpäsiä. Omia suosikkejani ovat, kuten ehkä jo arvasitte, Bejeweled 2 ja Pocket Frogs - molempien äärellä on syntynyt tuhansia rivejä tekstiä. Hyvää tekstiä? Siitä voi olla montaa mieltä - joskus on, joskus ei... Toisinaan tärkeintä on kuitenkin vain saada tekstiä ulos (jos deadline ei pureskele jo takapuoltasi); sitä voi muokata rauhassa myöhemmin. Eräs proosakirjallisuuden kirjoittamisen tunnetuimmista ohjeista on vain kirjoittaa; muokkaus, korjailu ja viimeistely tapahtuu vasta myöhemmin. Mitään ei voi korjata ja parannella, jos tekstiä ei ole lainkaan olemassa!

Tietenkin on myös tärkeätä kokea olonsa hyväksi kirjoittaessaan. Jos potee päänsärkyä tai on sairas tai esimerkiksi vieraassa ympäristössä, ei luultavasti kykene tuottamaan samanlaista tekstiä kuin normioloissa. Keskittymiskyky herpaantuu, ja siitä puolestaan seuraa turhautumista ja vaivaantumista, ja siitä on hyvin hankala päästä loppuun asti.
Itse en pysty edes päivittämään tätä blogia muilta kuin omalta koneeltani, koska en ole tottunut muiden koneiden näppäimistöihin ja se ärsyttää suunnattomasti ja vie kaiken huomioni. Ei tämä teksti varmasti ole nytkään täydellistä, mutta on se piirun verran parempaa kuin jos murahtelisin näppäimistölle puolet kirjoitusajasta...
Tämän vuoksi yleensä ollessani tilanteessa tai paikassa, jossa kirjoittaminen ei syystä tai toisesta onnistu, suunnittelen päässäni kirjoitustöihin liittyviä asioita, jotta niitä ei tarvitse pohtia enää kirjoittamisen ollessa taas mahdollista.

Bussissa haaveilu on aina hauskaa! Kuinka tunnelmallista onkaan talven pimeässä, iltapäivän ruuhkassa köröttelevän bussin kyydissä, kun antaa ajatusten lentää. Tänään tuumailin kirjaseni henkilöhahmojen suhteita ja suhtautumisia toisiinsa.

Mitä sinä touhuat julkisissa liikennevälineissä? Luetko, haaveiletko, teetkö kenties töitä?


Muistuttaisin myös, että tässä merkinnässä olevaan triviakysymykseen ei ole saatu vastausta... Mikäli kukaan ei osaa tai jaksa vastata tässä lähipäivinä, kerron seuraavassa merkinnässä vastauksen. (Tiedän, että monia asia tuskin äärettömän paljon kiinnostaa, mutta toivon, että huomioitte ainakin vastauksen, sillä kirja on kaunis klassikko ja suosittelen siihen tutustumista. Pysykää siis kuulolla!)

Inspiroi mua, beibi!

Osittainen syy pitkään kirjoitustaukooni oli silkka motivaation ja inspiraation puute. Aina joskus sitä teki mieli kirjoitella jotakin, mutta yleensä innostus jäi muistilappusen tasolle. Useaan otteeseen olen aamuyöllä tuijottanut kattoa ja miettinyt, missä motivaationi on ja miksi inspiraatio jää pienen pälkähdyksen suuruiseksi.

Joskus kuitenkin onneksi löytyy innostavia ihmisiä, lauluja tai melkeinpä mitä tahansa, jonka tai joiden ansiosta kirjoitusinnostus on ainakin hetkellisesti koholla.

Kenties oudoin tai hupaisin inspiraationlähteeni on The Sims 3 - suosikkiperheeni toinen osapuoli kirjoittaa paljon ja usein, ja yleensä muutaman tunnin sim-hahmon kiivasta näpyttelyä katseltuani alkaa itsekin tehdä mieli kirjoitella.

Hyvänä kakkosena tulee kuuluisa "näin sen unessa!" -skenaario; työn alla oleva "romaanini" sai alkunsa nähtyäni houreista unta juonesta. Seuraavana aamuna värjötellessäni kaverin kanssa Nälkäpäivälippaat kädessä keskellä tyhjää toria saimme lämmikettä, kun innoissani kerroin ideasta. Mukava lisämotivaattori oli kaverini selkeä innostus ja ilmaistu halu lukea tarina sitten, kun se on valmis.

En ainakaan ole harvassa seurassa; Stephenie Meyer on tuonut julki useissa haastatteluissa sen, kuinka näki unta Bellan ja Edwardin niittykohtauksesta (kyllä, juuri siitä, jossa jälkimmäinen kimaltelee auringossa kuin peilipallo), ja rakastamani Harry Potter -sarjan äiti J.K. Rowling on kertonut, kuinka Harry maailmoineen ilmestyi junamatkalla hänen päähänsä, aivan valmiina.

Puuttuu siis vain into ja ihastus kirjoittaa saadut ideat, pukea ne sanoiksi menettämättä mitään siitä herkkävivahteisesta balanssista ja nyanssien kirjosta, joka niillä oli unessa tai aivoissa... Joo, ihan helppo hommahan se...

Toisaalta, jos mennään toiseen ääripäähän, on olemassa myös lukuisia tunnettuja kirjailijoita, jotka pakottivat itsensä istumaan kynä kädessä paperi edessään kunnes tekstiä tuli. Luin kesällä Karen V. Kukilin toimittaman The Unabridged Journals of Sylvia Plath, ja Plathin päiväkirjamerkinnöistä kävi hyvin ilmi se pakottuneisuus ja rajoittuneisuus, jotka hän asetti itselleen. Plath saattoi istua valmiin runon kanssa päivätolkulla, koska yksi sana oli "väärävivahteinen" ja piti vaihtaa.

Minulle tulee myös mieleen tuskaisan kuuluisa anekdootti kirjailijasta, joka pakotti palvelijansa ottamaan hänen vaatteensa pois ja lukitsemaan hänet makuuhuoneeseen, kunnes päivän sanamäärä oli saatu paperille. Tuskaisa tämä tarina on siksi, etten saa päähäni kirjailijan nimeä! Hän oli joko englantilainen tai ranskalainen mies... Jos tiedät, kenestä puhun, kerro ihmeessä niin korjaan sen tekstiin!

Olipa jossakin kirjoitusoppaassa mainittu kirjailijaksi halajava posteljoonikin, joka heräsi joka aamuyö useita tunteja ennen aamupostin jakokierrosta, jotta ehti kirjoittaa haluamansa kaksi tuntia ja tuhat - neljä tuhatta sanaa. Miettikää - jos kirjoittaisin joka aamu edes tuhat sanaa, se tekisi vuodessa 365 000 sanaa.... Yli satatuhatta enemmän kuin paksuimmassa Harry Potter -kirjassa (joka on Harry Potter and the Order of the Phoenix 257 045 sanallaan)!



Koska nyt on marraskuu, kirjoittavien ihmisten aivot ruksuttavat ylikierroksilla vuoden kovimman haasteen eli NaNoWriMon parissa. Minua kiinnostaisikin tietää, osallistuu kukaan teistä, lukijaiseni, tämän vuoden NaNoWriMoon tai oletteko osallistuneet aikaisempina vuosina, tai edes harkinneet asiaa?

Palaan aiheeseen vielä seuraavassa kirjoituksessa. (Siksi tämä hieman omituinen näennäinen hyppäys asiasta toiseen; tuleva kirjoitus sitoo aiheet toisiinsa ja selittää sekavuuteni.)


Loppuun inspiraatiota kanssakärvistelijöilleni inspiroivilta ihmisiltä:

INTERVIEW: You got two tattoos in Japan. What's the one on your inner arm that you got in Osaka?

LADY GAGA: That one commemorates my favorite writer, Rainer Maria Rilke, a poet and romantic philosopher. In German he writes, "Confess to yourself in the deepest hour of the night whether you would have to die if you were forbidden to write. Dig deep into your heart, where the answer spreads its roots in your being, and ask yourself solemnly, Must I write?"


(Ja vastaus on kyllä, kyllä. Aina kyllä.)

Long time, no write...

Huh! Onpa kirjoitustauko venähtänyt pitkäksi. Syytän hämmingistä reistailemaan alkanutta läppärini tuuletinta - sen pitämä ääni oli niin infernaalinen, että hyvä kun ei muutama verisuoni katkennut päästä. Olisihan minulla ollut rakas iPadinikin, mutta iPadissa on (ainakin käyttämässäni Safari-selaimessa) ongelmana pitempien tekstien kirjoitus tällaiseen laatikkoeditoriin kuin esimerkiksi Bloggerissa on. Kirjoitus itsessään sujuu vallan mainiosti, mutta mikäli haluat selata ylös- tai alaspäin editoidaksesi kirjoitustasi, tekstin scrollaaminen on käsittämättömän hidasta ja hankalaa suurennuslasiapurin kera... Pyydän siis anteeksi hiljaisuutta ja syytän matalaa ärsytyskynnystäni sekä tuulettimen hurinan että hankalan scrollauksen aiheuttamasta katkoksesta.

Ja mikäli olen vain hölmö ja Safarin iPad-versiolla pystyy scrollaamaan helpomminkin, olkaa hyvät ja kertokaa miten! Olo on miltei surkuhupaisa toisinaan.

Jotta pääsisimme helposti ja sutjakkaasti takaisin toimintaan, pyydän teitä kommentoimaan mitä kirjaa/kirjoja luette tällä hetkellä ja mitä mieltä olette teoksista.

Olkaa siis hyvät, rakkahat, ja kommentoikaa! Olen tähän mennessä saanut vain yhdeltä ihmiseltä kommentteja teksteihin, vaikka tiedän, että teitä on siellä ruudun ääressä useampi kappale. Ei tarvitse ujostella tai olla turhan kiireinen - lyhytkin vastaus riittää.

Minulla itselläni on tällä hetkellä kesken

• Bayard Taylorin pieni novellikäännöskokoelma, jonka löysin iPadin Free Books -applikaatiosta nimellä Beauty and the Beast (ei, nimikkotarina ei liity siihen kuuluisaan satuun, josta Disneykin on tehnyt muutaman version). Novellit ovat ihastuttavan vanhanaikaisia! Niistä suorastaan huokuu 1800-luku ja Yhdysvallat.
• Stephenie Meyerin Breaking Dawn - tiedän, tiedän, useimmat teistä tuskin laskevat sitä kirjaksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että huonotkin kirjat pitää lukea, ja lieväksi häpeäkseni voin kertoa, että sarjan kolme ja puoli ensimmäistä osaa (Twilight, New Moon, Eclipse ja The Short Second Life of Bree Tanner) olivat melko kiinnostavia, helppolukuisia ja viihdyttäviä. ... Sama ei valitettavasti päde mielestäni lainkaan tähän viimeiseen teokseen. Se on yksinkertaisesti huono. Irvistelen lukiessani sitä, ja pidän huomattavan usein pitkiä taukoja jopa sivun lukemisen jälkeen. Koetan pystyä kirjoittamaan siitä kunnollisemman arvostelun, kunhan olen lukenut sen loppuun.
• vanha kunnon Raamattu, jonka sain rippikoulusta. En lue Raamattua uskonnollisena teoksena, koska se sisältää melko paljon ristiriitoja ja muutaman hupaisan käännösvirheen, mutta oli Raamatusta ja sen sisällöstä mitä mieltä tahansa, se on yksi maailman luetuimpia, tunnetuimpia, lainatuimpia ja käännetyimpiä teoksia - pakkohan sellainen teos on lukea. Otan sen kirjana muiden joukossa. Varsinkin viimeaikaisen "homoiltakohun" jälkeen teosta on ollut hyvin mielenkiintoista lukea.
• J.R.R. Tolkienin The Lord of the Rings. Sain kirjan 6.2.2002, ja minulla on nyt kiire saada se luettua ennen kuin olen omistanut sen kymmenen vuotta... En nuorempana ollut kovin kiinnostunut teoksesta, sillä luin sen suomeksi enkä nähnyt siinä syitä maailmanlaajuiseen Tolkien-hihkutukseen, jonka elokuvatrilogia sai aikaan. Selailin siis tätä englanninkielistä painosta aina silloin tällöin sivun tai pari eteenpäin ja sitten siirryin jälleen muihin lukumaailmoihin. Olisikohan ikä tuonut viisautta päähän vai mitä, mutta ainakin nyt huomaan nauttivani teoksesta suunnattomasti! Samin ihana maaseutuaksentti kuultaa läpi tekstistä, siinä ehkä suurin ihastuksenaiheeni tällä hetkellä.
• ja monia muita, joita koetan olla lukematta saadakseni edellämainitut kirjapolot viimein luettua...

Kertokaa siis tekin, hyvät lukijani, mitä lueskelette ja miksi (jos sellaista syytä on). Kertokaa odotatteko kirjalta jotakin tai onko se vastannut odotuksianne - tai ihan mitä mieleen juolahtaa! Odotan innolla vastauksia...


Ja jos kertominen ei innosta tai onnistu, kuten useimpien kohdalla pahoin pelkään, koettakaa vastata tähän ilman Googlen tai muiden hakukoneiden apua (en minä tiedä huijaatteko te, mutta te itse tiedätte - jätän asian omantuntonne armoille, niin pieni kuin se onkin):
Mistä teoksesta on peräisin luvunaloitusvirke "Reader, I married him." ?