Juttelin eilen uuden Potterin nähtyäni Elinalle suunnattoman tunnekuohuni vallassa, toiveenani saada jotakin muuta ajateltavaa kuin se suru ja ahdistus, jota lähenevä Loppu aiheutti ja jota kaihoisa ja surullinenkin elokuva vain kasvatti. (Elokuva oli muuten ainakin omasta mielestäni upea; se lunasti kaikki ne lupaukset, jotka Deathly Hallows -kirja jätti kesken. Kirja ei ole huono; odotin siltä vain niin paljon enemmän kuin mitä se lopulta antoi, että olin pakostakin pettynyt. Se on silti Potter ja hyvä sellainen, vaikkakaan ei koskaan tule olemaan listani kärjessä. Elokuva todennäköisesti tulee olemaan.)
Puhe kääntyi väistämättäkin Pottereihin ja elokuvaan ja suruun, ja Elina kiteytti kaikki tämän viikon tunteeni osuvasti parahtaessaan, "Voi älä puhu mulle Pottereista! Mä en oo vielä alottanu sitä surutyön tekemistä yhtään."
Surutyö. Vasta tuossa kohtaa tajusin, että se on minullakin edessä. Että sitä tämä itku ja haikeus on Potter-universumin ollessa kyseessä.
Ja faktahan on, että minä en halua. Minä en halua tehdä surutyötä, minä en halua, että sarja loppuu (kirjat ovat jo loppuneet, mutta elokuvia on vielä jäljellä edes se yksi). Minä en halua menettää rakasta, lämmintä, ihanaa turvapaikkaani, jonne olen aina tervetullut ja jonne matka maksaa sivun kääntämisen verran.
Harvat asiat jaksavat innostaa minua vuodesta toiseen, mutta Potter on yksi niistä. Yli kymmenen vuotta olen itkenyt ja nauranut ja rakastanut sitä maailmaa ja hahmoja, ja vaikka välillä on ollut viileämpiä kausia, vanha liekki on aina leimahtanut heti takaisin täyteen loistoonsa, kun olen lukenut muutaman sivun tuttua tarinaa. Vaikka olen ollut poissa, olen aina saanut saman lämmön takaisin heti palatessani.
Se on "vain" kirjasarja, "pelkkä" fiktiivinen maailma, kyllä minä sen tiedän. Hahmot eivät ole oikeita.
Mutta se tunne, joka minulla on - se on oikea tunne, ja se on hyvin vahva ja kaunis tunne, tämän surunkin kanssa.
Minä en halua kohdata loppua. Ainoa asia, joka minussa aukenee Lopussa, on kyynelpadot.
Onko sinulla koskaan ollut kirjaa tai kirjasarjaa, jonka parissa olet joutunut työskentelemään erilaisten sen herättämien voimakkaiden tunteiden kanssa? Tunne saa ja voi olla mikä tahansa; esimerkiksi raivo, katkeruus, suru tai odottamaton riemu.
Miten toimit tunteen kanssa ja miten pääsit sen yli (vai pääsitkö)?
Mikä kirjassa tai sarjassa herätti tunteesi?
Kertokaa minulle, etten koe olevani ihan omituinen ja ainoa!
P.S. Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa yksi ei ollut täydellinen elokuva - yöllä mieleeni tuli useampikin asia, joka oli "tehty väärin" tai muutettu tai outo tai häiritsi elokuvassa -, mutta ensimmäinen reaktioni elokuvan loputtua oli puhdas hengästys ja hämmästys siitä, kuinka upea ja hyvä se oli. Ensireaktioista - jos niitä nyt sellaisiksi teoksen jo loputtua voi sanoa (olisiko ensiloppureaktio parempi termi?) - kannattaa pitää kiinni; jos se on hyvä, se on hyvä virheistäkin huolimatta.
Minä ainakin istuin koko elokuvan sydän kurkussa pamppaillen ja kyyneleet silmissä (muutamassa kohdassa ne valuivat vuolaina poskille ja iskin kämmenen suun eteen, etten itkisi ääneen, koska se oli todella lähellä!). Välillä piti oikein pistää Rohkelikko-kaulaliinani suun eteen, etten valittaisi ääneen suruani tai jännitystäni. Elokuva siis piti otteessaan. Kaikista alkuperäisteoksen ja elokuvan itsensä "puutteistakin" huolimatta.
...ja tämän vastaus menee myös siihen omaan postaukseen. :
VastaaPoistaMuista linkittää meille takaisin :)
VastaaPoista