Täällä taas!

Akuuttien ongelmien takia olen hieman myöhässä viime viikon kirjojeni kanssa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai miten se menikään?

Tällä kertaa käsittelyssä on siis viikko 49.

• Charles Baudelaire: Flowers of Evil (englanniksi) Olen halunnut lukea tämän aina siitä lähtien, kun luokkatoveri yläasteella leuhki lukeneensa tämän ja ymmärtäneensä kaiken täydellisesti. Päätellen siitä, mitä itse juuri luin (ja riippuen tekstin kielestä ja kääntäjästä), en usko hänen saaneen kovinkaan paljon irti. Älykäskään yhdeksäsluokkalainen ei kykene täysin arvostamaan Baudelaire'n edgarallanpoemaista goottisen tummaa runoutta. Ei sillä, että minä tajusin kaiken edes nyt, tässä iässä - nämä ovat runoja, jotka vaativat tuntien analysointia ja arvostusta auetakseen kunnolla. Hyvin sopivia IB:lle, eivät niin sopivia kärsimättömälle minulle. Vaikka en aina jaksanut jäädä availemaan kaikki runokiemuroita, näin kyllä selkeästi runojen kauneuden ja niiden suunnattomat synkät tunteet, joita täplittivät ajoittaiset toivon- ja ilonsäteet. To a Passer-by muistutti minua kovasti James Bluntin lyriikoista kappaleessa You're Beautiful, mikä on todiste siitä, että jotkin asiat eivät muutu ajoista ja paikoista huolimatta. Pidin myös paljon siitä, kuinka runot olivat hyvin traditionaaliseen tapaan kirjoitettuja, vaihtelevine loppusäejärjestyksineen ja loppusäkeineen. Hyvin edgarallanpoemaista, mutta silti Baudelaire'n omaa.
• Neil Gaiman & Al Sarrantonio (ed.): Stories. All-New Tales Edited by Neil Gaiman and Al Sarrantonio (englanniksi) ... Kaikki, mitä voin sanoa, on WOW. Kirjassa ei ollut ainuttakaan novellia, joka ei ollut huomion arvoinen ja muistettava vielä sivuja sen loppumisen jälkeen, ja aina perässä tuli seuraava yhtä upea ja uskomaton kuin edellinen, mutta silti aivan erilainen omine teemoineen, kuvauksineen kaikkineen. Kirjasta löytyi vain muutama novelli, jotka tylsistyttivät minua alussa, ja jopa ne kasvoivat upean monimutkaisiksi kokonaisuuksiksi siihen menessä, kun viimeinen piste osui silmiin. Sivu sivun perään, sana sanan jälkeen pelkkää laatua ja mielikuvituksen ulottuvuuksista nauttimista ja kirjoitustaitojen esittämistä. Ihastelin moneen otteeseen, miten niin simppelillä englannilla kirjoitetut tavalliset lauseet ja virkkeet osasivat muuttua taiteeksi. Oli kuin olisi lukenut Nabokovin Lolitaa tai Pale Firea. Rakastin sitä, että novellit olivat usein hieman selkäpiitä karmivia ja pahaenteisiä, mutta eivät yksinkertaisella tavalla pelottavia; kylmät väreet tulivat siitä, mitä mieleen tuli lukiessa ja sen jälkeen, ja siitä syntyi ambivalentti kauhu. Hieman outoa kyllä, kirja oli nuorten osastolla kirjastossa. Mitä ihmettä? Kuinka murrosikäiset saavat näistä yhtä paljon irti kuin aikuiset? Entäpä kaikki karmivat tekijät, ja kaunis kieli, ja referenssit ja viittaukset? Minusta tämän teoksen tulisi olla aikuisten osastolla ihan siitä syystä, että sitä osattaisiin kunnolla kunnioittaa ja arvostaa (kyllä siihen kykenevä teini osaa itse hakea aikuisten hyllystä lukemisia). Tämä teos voi hyvinkin olla yksi parhaista kirjoista, jonka tulen koskaan lukemaan! Ainakin se on yksi parhaista tähän mennessä lukemistani - ja minä olen lukenut paljon. En todellakaan muista montaa teosta, jotka olisivat iskeneet näin lujaa ja jättäneet minut aivan sanattomaksi, miltei hengästyneeksi pelkän ihailun takia. Wow, juu. Wow.
• Sir Arthur Conan Doyle: The Sign of Four (englanniksi) Hyi hitto kuinka pelottavat ensimmäiset luvut. Tein lisävirheen lukea kirjaa keskellä yötä, ja se oli... aivan kamalaa. Paranoiaa ja pelkoa ja ties mitä muuta koettiin yön aikana, ugh. No, ainakin se on nyt selvää, että 1880-luvullakin osattiin kirjoittaa karmivia tarinoita. Koska juuri luin A Study in Scarletin pari päivää sitten, pystyin näkemään selkeästi parannukset niin kirjoitustaidoissa kuin tarinan muodostamisessa, vaikka onneksi kaikki hyvät asiat oli jätetty ennalleen - Holmes on yhtä ylimielisen ihana kuin aina, Watson hänen luotettu apurinsa joka tilanteessa, ja tarina päättyy rikollisen nappaamiseen ja hänen kertomuksensa aukipuintiin, jota seuraa Holmesin vähättelevä (mutta silti itseensä tyytyväinen) selitys siitä, kuinka hän ratkaisi kaiken. (Inhottaa sanoa tätä, mutta minä pidän hieman enemmän Poirot'in suljen huoneen selityksistä, vaikkei Holmesin menetelmäkään huono ole.) Tässä teoksessa esiintyi myös iki-ihana Toby, joka oli jo kirjassa pelkästään suloisen hupaisa, mutta joka varmasti muistetaan parhaiten Disneyn animaatiosta Basil-hiiri, mestarietsivä. Tällä kertaa kirjassa ei ole "katkaisevaa" sisustarinaa, niin kuin The Valley of Fearissä ja A Study in Scarletissa, mutta lopussa oli silti useamman sivun pituinen vangitun miehen tarinoima taustakertomus (en tarkoita, että tämä olisi väärin, huomautan vain eroista tämän ja ensimmäisen Holmesin välillä). Romanssi oli myös minimisoitu kirjassa, vaikka suurempaa kuviota ajatellen se oli tuikitärkeä sivujuonikuvio Watsonin mennessä naimisiin ja muuttaessa pois Baker Streetiltä. Kirja päättää haikeaan "tämä on seikkailujemme loppu" -fiilikseen, jonka me lukijat onneksi tiedämme olevan väärä oletus, sillä Holmesin seikkailuja on virallisesti julkaistu yhteensä 56 novellia ja 4 pitempää kertomusta, joissa kaikissa esiintyy Holmes ja lähes väistämättä, vain paria lukuunottamatta, myös Watson. Minun tekee mieli sanoa, ettei tämäkään ollut paras Holmesin seikkailuista, vaikka ne ovat aina nautinnollisia ja hyviä. Pidän kuitenkin kenties enemmän novelleista... Karmivimman Holmes-tarinan palkinnon tämä kirja kyllä saa ilman mitään muttia! The Hound of the Baskervilles on myös hitusen karmiva, mutta en muista koskaan kirjaa lukiessani olleeni niin kauhuissani kuin tämän teoksen alkupuolella.
• Paul Lester: Lady Gaga: Looking for Fame. The Life of a Pop Princess (englanniksi) Tämä oli parempi kuin aiemmin lukemani kolme Gaga-kirjaa siinä mielessä, että tämän kirjoittaja ei yli-ihannoinut eikä myöskään ylikritisoinut Lady Gagaa. En kutsuisi kirjailijan tyyliä objektiiviseksi, mutta hän piti yllä hyvän tasapainon kehujen ja kritiikin välillä. Ja totta kai valokuvaliitteet olivat mahtavia, kuten aina. Toisaalta, tämäKIN kirja sisälsi massoittain "faktoja", jotka eivät yksinkertaisesti olleet lainkaan totta, olivat älyttömästi väärinkäsitettyjä tai anakronismista kärsiviä. (Mikä näitä kirjoittajia vaivaa? Eivätkö he osaa käyttää Googlea, tai pyytää asiansa osaavaa pikkumonsteria tarkistamaan "faktat"? Ei se olisi niin vaikeata...) Minua myös harmitti se, kuinka huono kirjoittajan kirjoitustyyli oli; hän pomppi aiheesta toiseen ilman minkään näköistä aasinsiltaa, ja jokaisessa luvussa oli hurja määrä kielioppi- ja syntaksivirheitä. Kirjailija myös eksyi koko ajan asiaan kuulumattomiin sivuseikkoihin ja tarpeettomiin, asiattomiin yksityiskohtiin, ja koko teksti kuulosti aivan tyypillisestä brittitabloidista repäistyltä, täydellisesti huonoilla sanaleikeillä ja vitseillä varustettuna. Hän tuntui ajattelevan, että kaikki hänen lukijansa ovat Iso-Britanniassa, ja hän käytti luotettavina lähteinä usein-naurettuja julkkisjuorulehtiä, jotka keksivät haastatteluja ja paljastuksia päästään ja vääntelevät tähtien sanoja omiin tarkoituksiinsa. Kirjailijalla ei selkeästi ole medialukutaitoa eikä hän ole mikään kovin hyvä kirjoittaja muutenkaan. Kaikki kritiikkini poislukien, tosin, pidin siitä, että hän tasapainotteli hyvät ja huonot ja oli joskus jopa lähestulkoon objektiivinen analyyseissään. Siitä saa ison plussan minulta. Joten... Pisteet yrittämisestä?

Tällä viikolla taitaa tasoittua tuo lukutahti, kun en vielä keskiviikkoaamuun mennessä ole lukenut yhtäkään kirjaa loppuun... Saa nähdä, onko ensi viikoksi mitään kerrottavaa!
Aloitin tylsistyneenä ja kirjaston kirjaan liian väsyneenä lukea iPadilta Jane Austenin Mansfield Parkia, ja ihastuin siihen. Se ja kirjaston psykologian myyteistä kertova kirja ovat siis tällä hetkellä eniten työstettyjä teoksia. Kesken olisi toki monta, monta muutakin...