Olen joskus koettanut selittää dualistista, ambivalenttia otetta elämään niinsanotusti "normaaleille" ihmisille, mutta usein huomaan sen olevan yhtä vaikeata kuin jos koettaisin selittää synnynnäisesti sokealle, millaista on väri punainen. Sitä voi yrittää, joku minua fiksumpi kenties siinä verrattain hyvin onnistuakin, mutta toinen ei koskaan tule ymmärtämään sitä kunnolla, jos ei kykene kokemaan sitä itse.
En ole onneksi yksin hankaluuksieni kanssa. Monet taitelijat ovat koettaneet kuvailla tilaa töissään, ja vaikkeivat kaikki ymmärrä, minä rakastan sitä, että on joku, joka sanoo tai piirtää sen, miltä minusta tuntuu. Siksi usein tyrkytän ihmisille esimerkiksi Kaysenin kirjaa tai Plathia ja saan sitten nyökytellä, "Kyllä se ihan oikeasti on tuollaista."
Olen varsin nimekkäässä seurassa; muita diagnoosin saaneita ovat muun muuassa Marilyn Monroe, Susanna Kaysen (Girl, Interrupted) ja Darth Vader (oi, kyllä). Myös Sylvia Plathin epäillään olleen rajatilapersoona, joskin siitä on monta mielipidettä. Löydän kuitenkin itseni usein hänen teksteistään ja samastuin paljon hänen päiväkirjamerkintöihinsä, joten en ole ainakaan täysin tätä postyymia diagnoosia vastaan.
Lady Gagasta rohkaistuneena halusin koettaa ottaa hieman enemmän elämääni omiin käsiin, tai ainakin muuttaa sitä niin, etten itse päätyisi miettimään elämän tärkeysjärjestyksiä pää kaasu-uunissa. Koska rajatilaan liittyy usein vahva identiteetin puutos tai metsästys ja itsevarmuuden ailahtelu, oli tärkeätä olla.
Sylvialla oli sanat siihen.
"I took a deep breath and listened to the old bray of my heart. I am. I am. I am."
The Bell Jar
Rakastetun epäselkeyden vuoksi sanat voi ymmärtää sekä olemassaolon tasolla, joka vastaa huutavaan tarpeeseeni, että ylemmällä tasolla; minä olen, minä olen olemassa, minä saan tuntea näin ja ajatella näin enkä ole ainoa maailmassa.
Minusta on lohduttavaa, että hyvin, hyvin lahjakas kirjoittaja on kokenut samoja olotiloja ja kirjoittanut niistä henkeäsalpaavan selkeästi ja kuvaavasti. Samalla tavoin kuin Lady Gagan menestys ja persoona ovat kuin mannaa koulukiusatuille ja syrjityille, Sylvian ja muiden sanat ovat valonpilke pilven reunassa minulle. Niinpä minun oli pakko ostaa tämä koru, kun näin sen:
(Runokirja taustalla on Plathin Ariel.) (Ja runosta tulee mieleen Erich Maria Remarquen iki-ihana All Quiet on the Western Front, kuinka allusiivista.)
Kannan korua usein kaulallani, muistuttamassa empiirisestä olemassaolosta ja itsestä. Lähes aina kun katson sitä, tosin, mieleeni tulevat ensimmäiseksi kaikki Plathin tekstit ja niiden soljuvat sanavalinnat ja kaikki se työ ja tunne, jolla hän uurasti tekstiensä kimpussa.
Lyhyesti sanottuna minulle tulee siis eksistentialistisesta korustani mieleen kirjallisuus. ... Tätä ei edes tarvitse analysoida, tämä on niin helppo assosiaatio.
Minä luen, olen siis olemassa.
Minä olen, minä olen, minä luen.
(Illan ihmemaina luvassa His Last Bow'ta ja Lord of the Ringsiä, sekä kenties, jos hermoni kestävät, hieman Breaking Dawnia.)
Tuli tästä postauksesta mieleen, että luin The Bell Jarin äskettäin. Itsekin tunsin välillä, että pystyn samastumaan kirjan päähenkilöön ja niinpä kirjan tapahtumiin oli helppo uppoutua. Erittäin hieno lukukokemus!
VastaaPoistaTodella mukava kuulla, että pidit!
VastaaPoistaOn tosiaan totta (ainakin omien kokemuksieni mukaan), että mikäli samastuu hahmoon tai tapahtumiin, tarinaan uppoaminen on paljon helpompaa ja sitä ei välttämättä edes huomaa heti. Kolikon kääntöpuolena on toki, että tarina/hahmo/tapahtuma saattaa jättää huonojakin jälkiä itseen ja nostattaa vanhoja ajatuksia ja muistoja voimakkaasti esiin. Toivottavasti lukukokemuksesi oli pelkästään positiivinen!